Qstock 2013: Back in business, tai ans kattoo...

Jotenkin se vain veri vetää takaisin tänne laudalle vaikka vähän nihkeää tuo tuntuu olevankin. Viimeisestä comeback-yrityksestäkin on jo tovi aikaa, mutta mennään ilman paineita ja tavoitteita. Kävijöitä blogissa näyttää riittäneen ihan mukavasti vaikka vuoteen mitään uutta en ole kirjoitellutkaan, mistä lie eksyvät...

Ja ytimessä ollaan taas myös toisella tapaa, sillä vanhakin on lähdössä oikein rokkifestareille! Kotikaupungin Qstock ei nyt niinkään huimalla rosterillaan houkuttele, mutta onhan tuolla kuitenkin sen verran mielenkiintoisia juttuja että se aiheuttaa jopa muutamia logistisia ongelmia. Qstockilla on vaan se helvetinmoinen etu, että paikalle pääsee pyörällä (tai sitten taksilla) ja yöksi kotio. Sitä oppii näin vanhemmiten jotenkin arvostamaan.

Molempien päivien esityslistasta oli helppoa ruksia heti yli Rytmirannan hiphopparit ja räppärit ja mitkälie. Perjantain ajattelin aloitella sopivan rauhallisesti ja keskiluokkaisesti J.Karjalaista kuunnellessa. Uusikin levy toimii meikäläiselle oikein sopivasti. Ja kenties jopa viimeistä Oulun keikkaa soitteleva PMMP täytyy ehdottomasti tsekata, vaikka monta kertaa onkin jo nähty. Aina ne leidit onnistuu silti säväyttämään. Kotiteollisuuden jätän sovinnolla välistä lievää suuremman Hynysallergian takia, mutta onneksi sopivan intiimissä Sirkusteltassa on juurikin siihen aikaan paljon paljon mielenkiintoisempi First Aid Kit.

Loppuilta onkin sitten aika lailla helppo. Michael Monroe of course my horse, nousussa oleva The Scenes, Kolmas Nainen muutenkin kuin nostalgian takia. Within Temptation; no ihan vaikka Sharonin takia jos ei muuten. Ja kyllä kai se musiikkikin menee, vaikka täytyy tunnustaa että tässä festaritunnelmia tavoitellessa vasta ensimmäistä kertaa bändin musiikkia omaan soittimeeni pistin. Ja vielä tietysti Radiopuhelimet ihan vaan sen takia kun se on Radiopuhelimet. Nuff said. Illan ainoa logistinen ongelma on Von Hertzen Brothersien ja Mariskan samanaikainen proggis. Mennään fiilingillä sitten.

Lauantaina ei näytä olevan niinkään kiire paikalle. Jätetään suosiolla Jonne Aaronit, Cheekit, Antti Tuiskut ja erityisesti Petri Nygårdit niitä halajaville. Satellite Stories on sopiva bändi aloitella lauantaita. Sitten taas on kaikenmaailman Laineen Kasperia ja Jukka Poikaa jotka ei jaksaa oikein liikuttaa. Disco Ensemble ja Laura Närhi taistelevat, mutta Disco taitaa voittaa kisan. Tai sitten olutteltta. Pää Kii on ihan yliverto verrattuna Amorphikseen; siinä muuten toinen bändi jota omassa soittimessa soittelin ekaa kertaa juuri nyt. Ei ihmeemmin säväyttänyt.

Kolmas oululainen eli Musmouthed Talk kiinnostaa huikeasti enemmän kuin Haloo Helsinki. Eput, no joo, mennee Kolmannen Naisen kanssa samaan kastiin. Pakkohan se on fiilistellä vaikka jonkin verran kiinnostusta herättävä Bombus soittelisikin samaan aikaan. Epäilen että kaikki menevät sitten katsomaan Katatoniaa joten itse ajattelin mennä kuuntelemaan populäärimusiikkia Pajalasta The Magnettesin muodossa.

HIM on pääesiintyjä. Kuulemma. Ainakin se on viimeiseksi laitettu Päälavalle. Vai meniskö sittenkin katsomaan Stepa & Area. No ehkei kuitenkaan. Katsellaan missä kuosissa se Ville on. Mutta helkkari, vanhana folkkarimiehenä huomasin että tuollahan olisi indiesuosikki Eva & Manu (Warner Music) jo yhdeltä aamulla. Pitäskö se perhana pinnistellä paikalle?

Jotenkin kuitenkin on semmonen kutina että eniten odotan ihan eri akteilta kun suurin osa muista. Oulun indiemiesten lisäksi: Pää Kii, First Aid Kit, The Magnettes ja Radiopuhelimet. Onkohan minusta perhana tulossa hipsteri?

Se on loppu ny...

Nimittäin tauko.

Mutta aloitellaan rauhallisesti.

Tai no, rauhallisesti ja rauhallisesti. Mutta ainakin lyhyesti. Rival Sons on soinut lautasella aika paljonkin viime aikoina. Siis se uusi levy Head Down. Ihan siitäkin syystä että yhtye on tulossa Oulun Teatrialle keikalle 13.10. ja on pitänyt vähän lämmitellä.

Ja joo joo, tiedän että onhan tämä jo kuultu sataan kertaan, ja tiedän senkin että Led Zeppeliniä on tullut pojilla kuunneltua. Mutta ei tässä mitään Zeppelin-imitaatiota olla tekemässä Kingdom Come-tyyliin. Kunnon rehevää rockpoljentaa jossa ei aivoja tarvita. Onneksi. Se on joskus yliarvostettua puuhaa. Nimittäin se ajattelu.

Relatkaa indiepopparit ja tanssikenkää jalkaan. Tilatkaa pari tuoppia ja vanha farkkurotsi niskaan. Siitä se lähtee.

Oulu-skene # 10 - The Scenes

Edellisen Arabia Arabia-postauksen kommentit sopisivat osaksi myös tähän uusvanhaan oululaiseen yhtyeeseen. Ennen Sininen kaappi-nimellä, ja sitä ennen vielä pikkuisen psykedeelisemmin Sininen kaappi, mutta miksi?-nimellä tunnettu yhtye on ollut kasassa jo vuodesta 2008. Nimi on vaihtunut hieman indiempään ja kuvaavampaan. Laulukielihän oli englanti jo aiemminkin.

Sininen kaappi julkaisi aiemmin tänä vuonna kokopitkän Foliotracks, joka löytyy myös Spotikasta, mutta koki ilmeisemmin tarvetta uusiutua. Weneverstoodachanche pähkäilee muuten tuon laulukielen merkitystä, mutta itselleni tuo lontoon murre on aina ollut se mielekkäämpi korvalle. Ja kun Konsta Koivistolta vielä sujuu se vallan mallikkaasti, niin kielivalinta on mielestäni onnistunut. Ja tuo Konsta Koivisto on siis se joka yhdistää Arabia Arabiaa ja tätä yhtyettä. Kitaristi Atte Loponen taas on tuttu Reetta-yhtyeestä. Miki Liukkonen on toisessa kitarassa, Joni Seppänen koskettimissa ja hienosti Sakari Kukko-tyylisesti puhaltimissa. Rytmiryhmässä Olli Vimpari paukuttelee rumpuja ja Matias Haataja bassoa.

Kuten jo Arabian kohdallakin mainitsin, ei Konstaa voi syyttää varman päälle pelaamisesta laulusoundissaan. Amfetamiini-indieksikin kuulemma mainittu rokkenrolli soi mallikkaasti varsinkin tuossa hieman räyhäkkäämmässä "To Fix Revolving Antlers"-kipaleessa joka yhtyeen Soundcloudista löytyy. Hitaammat kappaleet soivat hienosti 70-luvun hengessä ja "Best-Seller Cutters"-biisissä puhaltimet soivat tosiaan välillä kuin Piirpaukkeella konsanaan. "In Fear of Minotaur"-biisin Led Zeppelin-konnotaatiot ovat selkeitä, mutta eivät missään nimessä häiritseviä. Helvetin hieno kappale!!

Nuo kappaleet siis löytyvät jo aiemmin mainitulta Foliotracks-omakustanteelta, mutta Scenesiltä on syksyn mittaan tulossa omakin EP jolle lupaillaan myös noita pikkuisen rauhallisempia sävyjä. Ihan kaikki biisit tuolta kokopitkältä eivät kolahtele meikäläiselle, mutta psyke/proge-osasto on niissäkin hallussa ilman - liiallista - taidekouluhörhöilyä. Tuolle The Scenesin Soundcloud-sivustolle on kuitenkin ehdottomasti valittu ne parhaat biisit aiemmalta levyltä. Piirpauke tulee väistämättä jostain syystä mieleen taas välillä, en tiedä miksi koska noin ensikuulemalta yhteistä ei ole kuin tuo ajoittainen Sakari Kukko-fiilis. Mutta sehän ei ole missään nimessä huono juttu. Päinvastoin.

Kyllä perhana Oulusta talenttia löytyy. Tästä poikkitaiteellisten poikien bändistä taatusti kuullaan vielä. Nyt ei muuta kun demot kantoon ja Kioski Rec:in juttusille kipin kapin.

The Scenes Facebookissa

Oulu-skene # 9 - Arabia Arabia

Vuoden 2011 tammikussa perustettu yhtye potkaisi homman käyntiin näyttävästi voittamalla Kalevan Chili-bändikisan heti seuraavana kesänä. Tuo poiki lisää keikkoja joista merkittävin varmastikin Qstock-festivaaleilla. Aika mukava mäkilähtö siis tuoreelle bändille.

Yhtye on sittemmin julkaissut omakustanne EP:n Stairs And Stripes, jonka perusteella yhtyeen juuret ovat  vahvasti tuolla 70-luvun progepohjaisessa fuusiojazzmeiningissä. Jutusteltuani sähköpostitse rumpali Suutarisen kanssa hän vahvisti vaikutteita tulleen progen lisäksi niin jazzista kuin alternative rockistakin. Karsinoiminen lienee kuitenkin turhaa hommaa. Progediggari-tausta on kuitenkin se, joka näitä nuoria miehiä yhdistää. Ja se on jostain syystä virkistävää näinä fuzz/indie-aikoina. Wigwam ei voi koskaan olla pois muodista.

Laulaja-kiippari Konsta Koiviston laulussa on aika lailla suuren maailman teatraalista meininkiä joka ei anteeksi pyytele. Miehessä on onneksi musikaalisuutta ja itsevarmuutta jota yleensä näkee vain pikkuisen isompien starojen lavapresenssissä. Onneksi siksi, että jossain vaiheessa voi vaikuttaa että mennään pikkuisen överiksi, mutta jotenkin se homma kuitenkin pysyy lapasessa. Ihan hilkulla ollaan kyllä välillä.

Trion muut jäsenet, rumpali Lauri Suutarinen ja basisti Mikko Kanniala, jäävät vääjäämättä Koiviston varjoon vaikka pirun asiallisesti hommansa hoitavatkin. Tuossa videossa jossain vaiheessa jopa korostetusti tulee esille rauhallisten rytmipoikien kompetenssi. Peruskokoonpanoon ei siis kuulu sitä perinteistä kitaraa, jota tosin EP:llä kuullaan, mutta ei tuo kyllä menoa haittaa.

Sen suurempia tavoitteita ei Suutarisen mukaan bändillä ole, mutta ainahan se pitkäsoitto jossain vaiheessa olisi kuitenkin mukava tehdä. Suurin ongelma yhtyeellä varmaan on saada live-esiintymisten groove tallennettua nauhalle, sillä klubitunnelmaa voi olla vaikea tavoittaa studiossa.

Ihan hipstereintä kamaa ei progepohjainen soitto tällä hetkellä ole, mutta hienoa on että tällaisia pikkuisen valtavirrasta poikkeavia bändejä aina kuitenkin pinnalle putkahtelee. Ei siis ihan sitä Soliti-kamaa, mutta ei kaikkien totta tosiaankaan tarvitse sitä ollakaan. Tällaisella vanhemmalla hörhöllä ihan sydäntä lämmittää kun nuoret miehet kertovat diggaavansa Tasavallan Presidenttiä, Wigwamia ja Blues Sectionia.

Arabia Arabia Facebookissa
Arabia Arabia Youtubessa