Näytetään tekstit, joissa on tunniste Southern Rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Southern Rock. Näytä kaikki tekstit

27.9.2011

Southern Rock vol 10 : Black Oak Arkansas



Black Oak Arkansas on pienoinen kummajainen tässä sarjassa. Bändi on yhtä kuin Jim "Dandy" Mangrum. Muuten soittajia on pyörinyt sisään ja ulos kuin Megadethissa. Joka taas ei liity tähän mitenkään.

Mangrum on myös se, joka jakaa kuulijat kahteen osaan. Toisten mielestä herra on kaikessa testosteronia pursuavassa David Lee Rothmaisuudessaan vallan mahtava bändin keulakuva ja voimakasääninen persoonallinen laulaja. Osan mielestä lapsellisen naurettava herra taas ei osaa laulaa pätkääkään. Totuus lienee jossain tuossa välissä.

Kannattajia on kuitenkin sen verran riittänyt, että bändi on yhä elossa ja huhujen mukaan sorvaa uutta levyä parasta aikaa. Edellinen ilmestyi vuonna 1999. Bändi myös kiertää yhä, lähinnä kesäisin bikertapahtumia koluten, joihin se sopiikin tietysti kuin nenä päähän.

Vaikka kotikaupunkinsa mukaan nimetty bändi ei kuulu aivan sinne omaan topkymppiin southern-saagassa, on sillä omat ansionsa. Itse en aivan mahdottomasti välitä Dandyn laulunlahjoista, mutta kiehtovaksi bändin tekee sen alkuaikojen southernsoundin sekoitus psykedeelisiin aineksiin. Nuggetteihin sitä ei voi sekoittaa, mutta jos olisi julkaistu punaniskanuggets, niin BOA olisi ehdottomasti ollut sen kulmakiviä.

Ja kyllä niitä tuttuja southern-elementtejäkin levyiltä tietysti löytyy yllinkyllin. Kitaroita löytyy yleensä vähintään kaksi, mutta yleensä kolme, ja aiheet löytyvät sieltä normaalista suunnasta.

Huippuaikanaan vuosina 1971-76 bändi julkaisi peräti 10 levyä, joista kaksi liveä. Ja noista myös löytyy ne mainittavan arvoiset. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta livet on kovia. Parhaiten on kuitenkin iskenyt vuoden 1973 High On The Hog, joka oli myös yhtyeen kaupallisin menestys. Jos tuo alfaurosdandyily alkaa kiinnostamaan, niin kehotan aloittamaan kuitenkin vuoden 1992 kokoelmalevystä Hot & Nasty: The Best of Black Oak Arkansas. Noista originaaleista kun tuppaa löytymään hyvän tavaran seasta kohtuuttoman paljon paskaa.

9.9.2011

Southern Rock vol 9 : Grinderswitch



Jatketaanpas tätä kesken jäänyttä listaa kovimmista southern rock-bändeistä. Ja kun puhun kovimmista, puhun täysin subjektiivisesta arviosta. Grinderswitch tuskin kuuluu monenkaan listoille, jos edes nimi on tuttu.

Tarina on kuitenkin sitäkin tutumpi ja menee samoja latuja kuin niin monen muunkin tämän genren orkesterin. Tämän Georgialais-lähtöisen bändin pojat asuivat vuonna 1973 samalla farmilla suunnitellen tulevia suuruuden päiviä ja kirjoittelivat biisejä etelän meiningistä. Alkuperäisjäsenet Dru Lombar, Larry Howard, Joe Dan Petty ja Rich Burnett saivat levytyssopimuksen tutulle southern-levymerkki Capricornille ja ensilevy Honest To Goodness ilmestyi vuonna 1974. Joe Dan Petty työskenteli tuolloin toiselle Capricorn-yhtyeelle, The Allman Brothers Bandille, ja tätä kautta sopimus saatiin järjestettyä. Toinen helpottava tekijä oli tietenkin se, että southern oli tuolloin suosionsa huipulla. Ensilevyllä soitteli myös muuan Dickey Betts.

Kohtuullisesti myynyt ensilevy pisti pojat kolmeksi seuraavaksi vuodeksi jatkuvalle kiertueelle, joilla he esiintyivät mm. Allman Brothers Bandin, Marshall Tucker Bandin, Lynyrd Skynyrdin, Wet Willien ja muiden legendojen kanssa, yleensä lämppärinä. Kiertuesuman keskellä yhtye sai kuitenkin julkaistua myös hyviä levyjä, joista omasta mielestäni paras on vuoden 1975 levy Macon Tracks. Sillä on hyvä aloitella tutustuminen bändin soundiin.

Grinderswitchin soundi on ajoittain voimakkaasti bluesiin päin kallellaan, ja aikanaan sitä verrattiin mm. Canned Heatiin. Soundi ei ole niin kitaravetoista kuin oli totuttu kuulemaan muilta southern-yhtyeiltä. Vaikka levyt ovat hyviä, vaivaa niitä ehkäpä juuri se seikka, että tyylilaji ei ollut ihan selkeytynyt. Niinpä suosio jäi aikalailla vähäiseksi myynnillisesti verrattuna muihin aikalaisiin ja Capricornin tallin yhtyeisiin. Omana aikanaan yhtye oli kuitenkin kollegoiden arvostama. Tunnetuin yhtye taitaa olla kuitenkin siitä triviatiedosta, että heidän kappaleensa "Pickin' The Blues" soi vuosia John Peelin radioshown tunnusmusiikkina.

Tämäkin pyristely loppui 80-luvun taitteen musiikkimaailman discovallankumoukseen, jolloin southern-musiikki hävisi maailmankartalta kuin dinosaurukset meteorin iskusta. Genren lipunkantaja Capricon Records oli suljettu jo muutamia aikoja tuota ennen. Bändi pistettiin telakalle määräämättömäksi ajaksi. Myöhemmin se on myös kaivettu naftaliinista kuten melkein kaikki aikalaiset, mutta lopullinen niitti taisi olla Dru Lombardin kuolema vuonna 2005.

Southern Rock Vol 1-8

18.5.2011

Southern Rock vol 8: Wet Willie



Nämäkin Alabaman pojat keikkuivat suosionsa aallonharjalla 1970-luvulla suurien southernnimien tapaan. Capricorn levy-yhtiölle levytetyt 5 ensimmäistä levyä ovat jääneet tämän yhtyeen parhaiksi musiikillisiksi saavutuksiksi, vaikka bändi kiertää yhä edelleen kahdellakin erilaisella kokoonpanolla.

Mobilesta lähtöisin olevat kaverukset musisoivat aluksi nimellä Fox. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-fonisti Jimmy Hall, velipoika Jack Hall bassossa, Ricky Hercsh kitarassa, Lewis Ross rummuissa ja klassissen koulutuksen saanut multi-instrumentalisti John Anthony koskettimissa. Mukana oli myös vaihtuvia taustalaulajia joista kuuluisimpina Elkie Brooks (tuolloin vielä nimellä Elke Brooke) ja tuleva Lynyrd Skynyrdin taustalaulaja Leslie Hawkins. Lauluharmoniat erottavat Wet Willien muista aikalaisistaan. Soulahtava soundi (lavalla usein Hurricane Horns) ei ollut yhtä bluesahtavaa kuin monilla muilla, eikä ihan niin kantria kuin esimerkiksi Marshall Tuckerilla tai Charlie Danielsilla.

Pari ensimmäistä levyä menivät ohi ilman sen suurempia kuohuja, mutta kolmas livelevy Drippin' Wet ja seuraava vuoden 1974 Keep On Smilin' saivat jo liikettä aikaiseksi levylistoilla. Tuon jälkeen olikin sitten hiljaisempaa ja bändi löi ensimmäisen kerran rukkaset naulaan 70-luvun puolivälin jälkeen, juuri ennen Capricornin konkurssia. Veljekset Hall kuitenkin kasasivat yhtyeen uudelleen ja tekaisivat kaksi levyä jotka eivät liikkuneet mihinkään, joten bändi pistettiin telakalle jo toistamiseen. 90-luvulla vanha suola alkoi kuitenkin janottaa ja yhtye pistettiin uudelleen kasaan. Nyt siitä kiertää siis kaksikin eri versiota. Jos Jimmy Hall ehtii mukaan bändi esiintyy nimellä Wet Willie (feat. Jimmy Hall), ja jos ei ehdi niin nimellä Wet Willie Band. Kaipa näille southern-sankareille yhä tuolla etelässä keikkaa riittää, kun niin monet ovat yhä aktiivisia, vaikka parasta ennen päivämäärä on mennyt jo aikapäiviä sitten ja levy-yhtiöt ovat vaihtuneet suurista pikkuriikkisiin etelän indielafkoihin.

Wet Willie oli kuuleman mukaan helkkarin kova livebändi, jonka suosio etelässä oli välillä yhtä suurta kuin Skynyrdien tai Allmanin veljesten. Ja kun kuuntelee tuota suosituslevyä, niin voihan tuohon yhtyä, vaikka levy on aina vain levy ja live on live. Eli kuunteluun Wet Willien jo aiemmin mainittu Drippin' Wet vuodelta 1973.

11.5.2011

Southern Rock vol 7 : Marshall Tucker Band



Legendaarisen southern levy-yhtiö Capricornin suojissa aloitellut Marshall Tucker Band on käynyt saman tien kuin niin monet muutkin sarjan bändit. Levy-yhtiö on Capricornin ja 80-luvun alun Warner vierailun jälkeen vaihtunut pikkuhiljaa alasarjojen toimijoihin. Vanhoja levyjä tosin uudelleenjulkaistiin oman levymerkin kautta pitkin 90- ja 2000-lukua. Tämäkin bändi on yhä hengissä, mutta luontainen poistuma on vaihtanut soittajia uusiksi moneen kertaan eikä alkuperäisiä jäseniä ole enää mukana kuin Doug Gray.

Charlie Danielsilla oli viulunsa ja Marshall Tucker Bandilla on oma Ian Anderssoninsa, eli huilisti Jerry Eubanks. Huilu ei nyt varsinaisesti tule ensimmäisenä instrumenttina mieleen kun puhutaan tämän laidan musiikista, mutta ihmeen hienosti tuo vain mukaan passaa. Molemmat instrumentit ovat soineet Marshall Tuckerin levyillä myös yhdessä, kun Charlie Daniels vieraili muutamilla bändin 70-luvun levyillä. Marshall on myös levyttänyt kappaleen "Fire On The Mountain", joka osittain viittaa Danielsin samannimiseen levyyn. Gratefun Deadin samanniminen biisi ei kuulu tähän joukkoon...

Myöskään Marshall Tucker Band ei pysyttäytynyt pelkästään southernissa, vaan levyiltä löytyy vaikutteita niin rockista, jazzista, gospelista kuin perinteisistä vaikutteista eli kantrista ja bluesista. ehdottomiin etelärockin klassikkoihin yhtye kuitenkin luetaan. Ja nimenomaan taas 70-luvun tuotantonsa ansiosta jolloin pääasiallinen lauluntekijä, kitaristi ja vokalisti Toy Caldwell oli vielä mukana remmissä. Vuoden 1983 hajoamisen jälkeisessä comeback-kokoonpanossa ei Caldwellia enää nähty.

Yhteeltä on ilmestynyt kokoelmat mukaan lukien miltei 40 albumia, joten tutustuttavaa riittää, mutta jos nimenomaan southern kiinnostaa niin paras aloitus on ehdottomasti joku alkupään levytyksistä. Uudemmat levyt eivät kyllä ole minullekaan tuttuja,  mutta vanhempia voi ainakin varauksetta suositella. Hyviä levyjä ovat mm. eponyymi ykkönen ja vuoden 1975 Searchin´ For A Rainbow, mutta parhaana pidän vuoden 1974 tuplalevyä Where We All Belong, jossa toinen levy oli studio- ja toinen levy liveäänitys. Levyllä vierailee jo aiemmin mainittu Charlie Daniels ja Allman Brothersienkin kanssa musisoinut Elvin Bishop.

3.5.2011

Southern Rock vol 6: Molly Hatchet



Kuten Purkitettua Lämpöä-blogissa jokunen aika sitten todettiin, on Molly Hatchetia usein vertailtu Lynyrd Skynyrdiin. Syyt on tietysti selkeitä, eivätkä kaikki vertailut aivan tee Hatchetille oikeutta. Kyllä minä rohkenisin yhtyeen asettaa ihan southernin kulmakivien joukkoon ja bändiltä tosiaan löytyy todella hienoa rokkenrollia reiluilla southernmausteilla.

Kun aikoinaan kirjoittelin kuinka muusikot kävivät hedelmällistä keskustelua keskenään levyjen ja biisien välityksellä, iskin dialogiin mukaan Hatchetin biisillä "Gator Country".  Ja soikoon se nyt tuossa uudelleen, koska se nyt vain sattuu olemaan meikäläisen suosikki. Ja listataanhan siinä iso osa tämänkin sarjan yhtyeistä. Tyypillinen kotiseuturakkauslaulu floridalaispojilta, josta muuten tosiaan olivat kotoisin myös Skynyrdin laulunkirjoittajahemmot vaikka Alabamaa ylistivätkin.

Tietysti tämä alkaa vaikuttaa jo toiston toistolta, mutta kyllä tämäkin yhtye nuo musiikillisesti parhaat päivänsä näki 70-luvulla. Toki vielä 80-luvulla ilmestynyt No Guts...No Glory on ihan mukiinmenevää rokkia ja sisältää mm. yhtyeen oman Free Birdin. John Lennonin muistolle kirjoitetu Fall Of The Peacemakers on kaikessa mahtipontisuudessaankin komeaa kuultavaa varsinkin kitaroinnin osalta.

Yhtyeen parhaita biisejä on sopivasti ripoteltu monillekin alkuaikojen levyille, joten kokoelmakin olisi luonteva suositusvalinta. Mutta kyllä tuo bändin nimeä kantava ykköslevy on sen verran rautaista kamaa, että siitä kannattaa aloittaa. Koska southern rock oli tuohon aikaan todella suuressa huudossa, kaikki isommatkin levy-yhtiöt kilpailivat saadakseen oman palansa kakusta. Epic kiinnitti Molly Hatchetin, ja satsasi reilusti päästäkseen samalle aallonharjalle jolle MCA oli päässyt Skynyrdien kanssa tai vaikkapa Arista Outlawsin kanssa.

Siksikin tämän genren bändien 70-luvun ensilevyt ovat olleet usein erinomaisia. Niihin satsattiin alusta asti isojen levy-yhtiöiden toimesta, koska rautaa oli taottava niin kauan kun se oli kuumaa. Molly Hatchetin debyytin tuottajaksi oli aluksi suunnitteilla jopa Ronnie Van Zandt, joka sattuneesta syystä ei päässyt hommaa hoitamaan. Yhtyeen ensimmäiset demotkin oli pistetty narulle Skynyrdien omalla studiolla. Tuottajaksi saatiin mm. Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa työskennellyt Tom Werman, joka hoiti homman tyylillä.

Ja uskokaa tai älkää, myös Molly Hatchett on yhä viriili ja itseasiassa parasta aikaa rundilla. Vaikka Epicin alkuaikojen usko vaihtui 80-luvun loppupuolella epäuskoon, on Molly saanut levytellä tasaisesti vaihtuville levymerkeille aina viime vuoteen saakka.

21.4.2011

Southern Rock vol 5: Charlie Daniels Band



Charlie Daniels on varmaankin tunnetumpi kantrihiteistään kuten "Devil Went Down To Georgia", mutta kunnon southern-kamaakin mieheltä löytyy. Vaikka kitara yleensä vaihtuu viuluun kun Charlie tykittää,  niin samaa etelän meininkiä tässä on kuin kolmen kitaran rynnäköissäkin.

Aiheet nyt on sitä samaa redneck-yankee-rebel-south's gonna rise- osastoa, mutta tärkeintä on hyvät biisit. Tottahan iso osa tästä southern faniosastosta on varmaankin niitä jenkkien perussuomalaisia, mutta tuskin nuo muusikot itse anthemeitaan aina niin mahdottoman tosissaan ottavat kuin jotkut hihhuleimmat faninsa.

Tosin Charlie lienee aidostikin melkoinen patriootti ja konservatiivi mieheksi, ja Bushin Irak-politiikan kannattaja. Raiskaajista, murhaajista ja pedofiileista mies on todennut seuraavaa: "Just take them rascals out in the swamp / Put 'em on their knees and tie 'em to a stump / Let the rattlers and the bugs and the alligators do the rest,". Kunnon etelän meininkiä Ted Nugentin malliin. Ja onhan Charlie tietysti myös NRA:n (National Rifle Association) jäsen ja vahva kannattaja. Arvaan ja tiedänkin, että tämänkaltainen arvokonservatismi ja punaniskaisuus on monille musiikin kuuntelijoille liikaa, mutta eihän noita nyt aina niin tosissaan tarvitse ottaa.

Charlie on pitkän linjan miehiä. 74-vuotias herra on soittanut jo 50-luvulta asti. Sessio-urallaan mies soitteli mm. Leonard Cohenin, Bob Dylanin ja Marshall Tucker Bandin levyillä. Vuonna 1971 julkaisi ensimmäisen itsensä mukaan nimetyn soololevyn jonka jälkeen levyjä on putkahdellut tasaiseen tahtiin aivan näihin päiviin asti. viimeisin levy ilmestyi viime vuonna, ja mies kiertää lavoja yhä edelleen.

Suurin osa alkuaikojen levyistä on aika vahvasti kantri/bluegrass-vaikutteisia, mutta aina välillä mukaan lipsahtaa selkeitä southern-rytmejä. Vuoden 1989 levy Simple Man on yksi tällainen, mutta suositus kohdistuu silti ehdottomasti vuoden 1974 albumiin Fire On The Mountain, jossa parin selkeän kantribiisin ohella on silkkoa southernia. Kuten tuo oheinen tyypillinen punaniska itsetunnonkohotusbiisi " South's Gonna Do It Again".

Musiikistahan siinä on toki kysymys, eikä sen vakavammasta jytkystä.

17.4.2011

Southern Rock vol 4: The Allman Brothers Band



Myös Allman Brothersien huippukausi ajoittui 70-luvulle, joka siis oli southern bändien kulta-aikaa. Tämä yksi rockin kulmakivistä selvisi jopa yhden kantavan voimansa Duane Allmanin kuolemasta vuonna 1971. Onneksi mies ehti kuitenkin soittaa bändin legendaarisella livekiekolla (Live) At Fillmore East, joka sementoi yhtyeen maineen.

At Fillmore East-levyä on pidettu yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista livelevyistä, enkä ole asiasta eri mieltä. Rolling Stone-lehden listoilla levy on aina juhlinut, samoin kuin bändin kitaristit Duane Allman ja Dickie Betts.

En pidä yhtyettä ihan perinteisenä etelärock-yhtyeenä, mutta sillä on ollut erittäin iso vaikutus noihin muihin listan bändeihin. Ja onhan tuolla yhtyeen julkaisuissa ihan puhdastakin genren tavaraa, vaikka vaikutteita ja makuja on haettu myös bluesista, jazzista ja kantristakin.


Perinteistä southernia yhtyeessä on tietysti kitaravetoinen rynnäkkö pitkine jameineen. Jamit jatkuvat usein koko biisin ajan, eli yhtyeen repertuaariin kuuluu paljon myös pitkiä instrumentaalivetoja, kuten 34-minuuttinen "Mountain Jam", jossa kaikki jäsenet saavat vuorollaan loistaa.

Vaikka livealbumi ei yleensä ole se paras tapa tutustua uuteen bändiin, niin tässä tapauksessa täytyy päätyä suosittelemaan nimenomaan tuota At Fillmore East-levyä ensimmäiseksi askeleeksi Allman Brothersien musiikkiin. Tänä päivänä kaupoista tosin löytynee vain CD-versiot joissa on lisätty useita kappaleita. Tiukin paketti lienee vuonna 2003 julkaistu Deluxe Edition johon on kaavittu kaikki tunnettu materiaali noista vuoden 1971 Fillmore-keikoilta kahdelta eri päivältä. Ja löytyyhän tuo alkuperäinen vinyyliversio myös Spotikasta, jos haluaa ensimakua sieltä hakea.

Ihan suora live ei ole kyseessä, sillä biisejä on askarreltu aika paljon alkuperäisistä esityksistä. Lyhennelty, pidennelty ja jopa yhdistelty samaan biisiin kahden eri päivän osasia. Lopputuloksesta tätä ei huomaa, vaan myös tuo Deluxe-versio on yhtenäinen ja laadukasta tavaraa. Ehdoton must kaikille southern rock lapsosille.

7.4.2011

Southern Rock vol 3: The Outlaws



Eaglesmaista melodiaa varustettuna ärhäkällä southernmaisella Allman Brothers kitaroinnilla ja CSN-harmoniaa toisinaan siihen sekaan. The Outlaws kuului sarjaan kantriin päin kallellaan olevat tämän kerhon bändit. Se kuuluu kuitenkin samaan legendaariseen 70-luvun rynnäkköön kuin hieman tunnetummatkin etelärockin veteraanit.

Tampan pojat pistivät hynttyyt yhteen jo 60-luvun puollella, mutta alkuvaikeuksien ja tuumaustauon jälkeen homma pääsi jalalle vasta 1974 kun Skynyrdin Ronnie Van Zant vinkkasi bändistä. Aristan legendaarinen Clive Davis halusi tuoreen levy-yhtiönsä listoille yhtyeen jonka avulla voisi hyödyntää southern rockin suosiota, ja päätti pelata varman päälle. Hän palkkasi tuottajaksi yhtä legendaarisen Paul Rothchildin ja lennätti yhtyeen Los Angelesiin Elektran studioon kuuden viikon sessioon. Satsaus kannatti. Eponyymi debyyttialbumi pääsi listoille ja bändi sai monen vuoden taaperruksen jälkeen maistaa kuuluisuutta.

Yhtyeen vakiintunut kokoonpano luotti Skynyrdin tapaan kolmen kitaran hyökkäykseen Lynyrd Skynyrdissäkin kymmenen vuotta (1995-2005) soitelleen Hughie Thomassonin johdolla. Tämäkin southern kokoonpano näki parhaat päivänsä 70-luvulla jonka jälkeen meno on ollut niin tason kuin suosionkin puolesta pikkuisen alamäkeä. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä vakiinnutti kuitenkin yhtyeen osaksi etelän kaanonia ja siellä se on pysynyt.

Bändi levytti juuri ennen pääjehu Hughie Thomassonin kuolemaa 2007 levyn, jota ei ole vieläkään julkaistu. Thomassonin leski nostikin oikeusjutun yhtyeen nimen käyttöoikeudesta. Jossain vaiheessa uutisoitiin että nimi vaihtuisi Henry Paul Bandiksi, mutta tuolla nimellä keikkaa tuskin pukkaisi, joten ainakin vielä yhtye kiertää vanhalla nimellä.

80-luku osoittautui siis tällekin yhtyeelle myrkyksi, kun suurin eteläbuumi oli aikalailla passé. Loistonsa päivinä yhtye oli kuitenkin hieno kitaravetoinen genrensä edustaja. Tutustumiskohteita kannattaa siis etsiä noista alkupään albumeilta, tai sitten hienolta vuoden 1996 digitaalisesti remasteroidulta kokoelmalta Green Grass And High Tides, joka sattuneesta syystä koostuu pääosin noista alkupään levytyksistä.

4.4.2011

Southern Rock vol 2: Blackfoot



Rickey Medlocke soitteli rumpuja Lynyrd Skynyrdissä alkuvaiheessa kun miehistöä vielä meni ja tuli kun Stockmanin pyöröovista. Siis kunnes Artimus Pyle saatiin patterin taakse. Rickey ehti jopa tehdä ja laulaa muutaman levylle asti yltäneen kappaleen. Virallisille studioalbumeille biisit eivät päätyneet, vaan vuonna 1978 ilmestyneelle First And Last-levylle jolla postyymisti julkaistiin vuoden 1971 Muscle Shoals Sound Studiolla äänitettyä materiaalia. Levyllä Medlocke laulaa mm. hienon "Seasons"-biisin, joka aika vahvasti eroaa miehen myöhemmistä tekeleistä.

Ura rumpupatterin takana ei kuitenkaan houkutellut miestä joka oli saanut jo maistaa oman bändin johtajan roolia. Medlocke jätti vanhat kaverinsa kuuluisuuden kynnyksellä ja palasi johtamaan tauolla ollutta yhtyettään.

Blackfoot levytti parhaat albuminsa 80-luvun taitteessa jolloin sen soundiin oli tullut jo aikalailla hardrock-vivahteita. 1979 julkaistu Strikes, 1980 Tomcattin' olivat vielä vahvasti etelämausteisia levyjä, mutta vuoden 1983 levy Siogo vei Blackfootin uusille vesille. Levy ei ole huono, mutta ei sitä enää etelärockiksi juurikaan tunnista syntetisaattoreineen ja AOR-vivahteineen. Ehdottomasti paras reitti Blackfootin musiikkiin on kuitenkin vuoden 1981 levy Marauder, jonka sanotaan olevan se viimeinen aito Blackfoot-levy

Blackfoot on edelleen toiminnassa monien henkilövaihdosten ja nimestä käydyn kiistan jälkeen. Medlocke ei enää vaikuta bändissä vaan hän palasi Lynyrd Skynyrdin leipiin jo vuonna 1996, jossa vaikuttaa edelleenkin. Blackfoot ei liene niitä kaikkein merkityksellisimpiä southern-bändejä, mutta Medlocke/Spires- biisintekokaksikon toimivan sävellyskynän ansiosta se on tuottanut muutamia hienoja hetkiä hiukan hevimmän etelärokin ystäville.

ps. videon ääninauha on suoraan levyltä, joten live se ei ole. Mutta joku on rukannut ihan kivan lip syncin.

Edit: Blackfootin nykyversio on muuten lyhyellä kiertueella eteläisemmässä Suomessa ihan parasta aikaa !!!
Kandee muuten rokki-immeisten mennä katsomaan. Oulun Teatrian kanssakin kuulemma neuvotteluja käytiin, mutta eivät pahus vie päässeet sopimukseen.

29.3.2011

Southern Rock vol 1 : Lynyrd Skynyrd



Ei kai tämän enempää voisi epäcoolimmaksi mennä, vai?

Southern rock ei todellakaan ole tänä päivänä suuressa huudossa juuri missään. Paitsi ehkä Amerikan takamailla missä se ei koskaan varmaan muodista poistunutkaan. Musiikkityyliin yhdistetyt karikatyyriset elementit, Etelävaltioiden liput ja partaiset punaniskajuntit laulelemassa viskin voimalla machoskeidaa, ovat toki joissain tapauksissa ihan relevantteja huomioita. Mutta kyllä mukaan mahtuu paljon millä tahansa mittarilla mitattuna loistavaa kamaa. Tai no tuskin indiehipster-mittarilla.

Laulujen aiheet ovat toki toisinaan sovinistisia ja uhoilevia, mutta niin on Rolling Stonesinkin sanoitukset. Puhumattakaan monista muista metallisemmista bändeistä. Southern rockissa yhdistyvät parhaimmassa tapauksessa sopivassa suhteessa rock, blues ja country. Vaikka mitään yhtä ja ainoaa määritelmää tyylille ei ole, kyllä kai se oli aika vahvasti juuri Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers jotka suunnan määrittelivät.


Listaus ei ole mikään all time best-lista, vaan lista niistä southern-bändeista joita itse olen ajan saatossa kuunnellut ja diggaillut. Genren olen määritellyt aika laveasti, eikä bändin kotipaikalla ole merkitystä, vaan musiikkityylillä. Lista painottuu sattuneesta syystä 70-luvulla loistaneisiin bändeihin. Tuon jälkeenhän tyyli jokseenkin vesittyi areenarockiksi ja tribuuttibändeiksi mm. Capricorn Records levy-yhtiön ja muutamien avainhenkilöiden manalle menon johdosta.

Vaikka se onkin kovin arvattavaa, niin lista on pakko aloittaa Lynyrd Skynyrdistä. Ja kun puhuttiin Rollareista, niin oheinen video on Knebworthista Englannista vuodelta 1976 keikalta jolla Skynyrdit lämmittelivät kyseistä bändiä. Lynyrd spinoff-bändit kuten Rossington-Collins Band ja Allen Collins Band menköön tähän samaan syssyyn, eikä niitä erikseen käsitellä. Lynyrd Skynyrd kiertää edelleen. Tosin ainoa alkuperäinen jäsen bändissä on Gary Rossington.

Skynyrdin tarina lienee sen verran tuttu, että ei siitä sen enempää.  Bändi on muutakin kuin "Sweet Home Alabama", mutta tuon biisin sisältävä levy Second Helping vuodelta 1974 lienee siltikin se helpoin aloituskohde jos aikoo sukeltaa etelän meiningin kimppuun. Kolmen kitaran voimalla rullaava southern rockin kulmakivi.