Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhden hitin ihmeet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhden hitin ihmeet. Näytä kaikki tekstit

24.10.2010

Yhden hitin ihmeet osa 5




Joe Meek oli legendaarinen englantilainen levytysstudion omistaja, entinen IBCn ääniteknikko, joka  ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Robert George Meek perusti RGM Productionin kotinsa yläkertaan, jossa onnistui vuosien varrella tuottamaan pikkubudjetilla satoja levytyksiä ja muutamia hittejäkin. Meek oli pioneeri joka käytti työskennellessään ääniefektejä, moniraitanauhureita, ja monia editointi- ja tuotantotapoja, jotka usein olivat omana aikanaan perin harvinaisia. Ahdas asunto ei ollut mikään ihanteellinen äänitysympäristö järjettömän kaaoksen johdosta, mutta jotenkin Meek sai homman rullaamaan.

Hiukan eriskummallisesta ja monenlaisten pakkomielteiden vaivaamasta Meekistä tehtiin vuonna 2009 Telstar- niminen elokuva, joka ei ikinä päässyt Suomessa teatterilevitykseen. DVDnä tuo toki on saatavana, mutta en ole varma onko suomenkielisellä tekstityksellä. Meek pystyi omien sanojensa mukaan kommunikoimaan kuolleiden kanssa, ja hän sai kuulemma useasti neuvoja edesmenneeltä Buddy Hollylta, joka muutenkin kiehtoi tuottaja/lauluntekijää lähes pakkomielteenomaisesti. Buddy Hollyn kuoleman 8-vuotispäivänä vuonna 1967 Meek ampui ensin vuokraemäntänsä ja sen jälkeen itsensä haulikolla. Muutama viikko sen jälkeen RGM sai 3 miljoonan punnan rojaltishekin, mutta sekin meni suoraan ulosottoon.

Vuonna 1962 levytetty "Telstar" oli Joe Meekin säveltämä ja tuottama. Se oli ajassaan kiinni, sillä sen inspiraation lähde Telstar-satelliitti oli lähetetty avaruuteen vain viisi viikkoa ennen kappaleen julkaisua. Kappaleen alun "avaruusäänet" olivat tarinan mukaan ääniä jotka palautuivat signaaleista joita oli lähetetty maasta satelliitille. Todennäköisimmin äänet olivat Meekin äänityskokeilujen tulosta. Toisen tarinan mukaan siinä on äänitettynä vessan vetämisen ääniä väärinpäin soitettuna, kaiutettuna ja hieman muunneltuna. Tornadosin "Telstar" oli siinä mielessä poikkeuksellinen rautalankabiisi, että rautalankasaundi tuli esiin vain teoksen väliosassa. Kappaleen juju oli tiheällä vibratolla varustetussa rähmäisessä sähköurkuäänessä. Populaarimusiikin sointimaailmassa Telstar oli selvästi aikaansa edellä. Se oli varsinaista prototeknoa.

Kappale ponkaisi listoille Atlantin molemmilla puolilla, ollen ensimmäinen brittiläisen yhtyeen sinkku Billboard 100-listan ykkösenä. Ykköseksi se meni myös kotimaassaan ja pysyi listoilla 25 viikkoa. Ranskalainen säveltäjä Jean Ledrut syytti Meekiä plagioinnista. Tämä väitti että "Telstar" oli kopio hänen kappaleestaan "La Marche d'Austerlitz", joka oli sävelletty elokuvaan "Austerlitz". Syytteen ja oikeusjupakan takia Meekin rojaltit jäädytettiin ja kun tapaus lopulta tuomittiin Meekin hyväksi miehen jo kuoltua, rojaltit siis saapuivat hiukan liian myöhään.

Ja vielä pikkuisen nippelitietoa, sillä sitähän ei koskaan ole liikaa. Meekin studion housebändi The Tornadosin komppikitaristi George Bellamy on Musen nokkamies Matthew Bellamyn isä. Mitenhän olisimme tulleet toimeen ilman tuotakin tietoa.

1.9.2010

Yhden hitin ihmeet osa 4


Tarinan mukaan yhtyeen löysi Pete Townshend. Yliopistossa filosofiaa ja lakiakin jossain vaiheessa opiskellut Arthur Brown oli yhtyekavereidensa Vincent Cranen ja Drachian Theakerin kanssa esiintymässä Lontoossa undeground-pubi UFOssa kun Townshend ihastui miesten sekopäiseen ja näyttävään lavaesiintymiseen. Yhtyeen musiikkirepertuaari kattoi tuolloin kaikkea Sinatrasta ja jazzista folkkiin ja klassiseen, kaikki hyvinkin omaperäisesti sotkettuna.

Townshend suostutteli managerinsa, Track Recordsin omistaja Kit Lambertin, tuottamaan bändiä jonka nimeksi oli vakiintunut kuvaava Crazy World of Arthur Brown. Basistiksi otettiin mukaan vielä Nick Greenwood joka tuolloin vielä tunnettiin nimellä Sean Nicholas ja yhtye oli valmis levyttämään. Yhtyeen ensimmäinen sinkku vuonna 1968 ei vielä tuottanut mainittavaa tulosta, mutta sen ansiosta miehet pääsivät jo ulkomaille asti kiertämään. Samana vuonna julkaistiin vielä yhtyeen kanssa samanniminen jopa psykedeelisen rockin klassikoksikin mainittu albumi joka myös menestyi listoilla sekä hittibiisi "Fire".

Parhaimmillaan biisi nousi Amerikassa Billboardin listalla kakkoseksi lokakuun 19. päivä. Samana päivänä muuten parhaan USAn listasijoituksensa sai muuan toinen "One-Hit Wonder" eli Jimi Hendrix kappaleellaan "All Along The Watchtower", tosin hieman huonommalla sijoituksella kivuten sijalle 20. Brownin myös syytettiin varastaneen kappaleen sävelen Mike Finesilverin and Peter Kerrin kappaleesta "Girl". Useimpien mielestä lauluissa ei ole mitään samaa mutta hemmot saivat nimensä laulun krediitteihin ja Brown menetti suuren summan rahaa rojalteina.

Yhtyeen sekopäisyyttä taisi riittää myös kulissien taakse sillä äkillisen suosion ansiosta yhtyeelle siunaantuneet Amerikan kiertueet menivät enemmän tai vähemmän hämmentäväksi sekoiluksi. Brownin mukaan Crane LSD-huuruissaan puhui välillä päiväkausia pelkillä numeroilla, mikä saattoi hiukan vaikeuttaa yhtyeen jäsenten välistä vuorovaikutusta. Crane passitettiin välillä Englantiin hieman tuulettelemaan vinttiään. Rumpali Theaker aiheutti hämmennystä nudismikohtauksillaan jotka monesti sattuivat varsin epäsuotuisissa paikoissa ja tilanteissa. Theaker korvattiinkin toisella kiertueella tulevalla Emerson,Lake & Palmer-miehellä Carl Palmerilla. Bändi myös potkaistiin ulos Jimi Hendrixin kiertueelta. Pian kaiken sekavuuden ja miehistönvaihdosten jälkeen yhtye hajosikin.

Brownin lavaesiintymisen ja habituksen on kerrottu olleen yhtenä esikuvana muillekin meikkimiehille kuten Peter Gabriel, Kiss, Marilyn Manson ja erityisesti Alice Cooper joka keroo saaneensa inspiraatiota teatraalisuuteensa Brownilta. Ja erityisesti naamamaalaukseensa. Tosin kyllähän Vincent Furnier meikkaili jo ennen Brownia, mutta vasta vuoden 1971 Killer-kiertueellahan tuo kuuluisa Alice Cooper-look lopullisesti vakiintui. Gene Simmonsin kanssa Arthurilla on yhteistä myös se, että molemmat herrat ovat syttyneet lavalla palamaan. Eikä ihme kun katselee tuota videota ja palavaa härveliä miehen päässä.

Myöhemmin Brown perusti yhtyeen Kingdom Come, jota ei pidä sekoittaa 80-luvun köyhän miehen Zeppeliiniksikin mainittuun samannimiseen yhtyeeseen. Yhtye levytti kolme vähälle huomiolle jäänyttä levyä 70-luvun alussa jonka jälkeen mies esiintyi mm. Whon "Tommy"-filmissä ja äänitteli musiikkia Alan Parsonin kanssa. Brown teki matkan varrella myös joukon hiukan erikoisempia soololevyjä  ja opetti kuulemma jossain vaiheessa Burundissa musiikin historiaa ja johti Burundin Kansallisorkesteria !? Sittemmin mies ajautui Teksasiin jossa perusti puusepänliikkeen entisen Mothers of Inventionin rumpalin Jimmy Clark Blackin kanssa. Olisipa mielenkiintoista tietää millaisia projekteja nuo kaksi eksentrikkoa veistelivät.

1.8.2010

Yhden hitin ihmeet osa 3



Niin lähellä ja silti niin kaukana. Oli nimittäin tämän bändin suursuosio. Arvostus ja tunnettuus on kuitenkin tämän bändin kohdalla tullut jälkijättöisesti ja uudemmasta pienemmästä noususta bändi saa kiittää, niinkuin monet muutkin garagerockin suuret tuntemattomat, hienoa Nuggets-tuplakokoelmaa vuodelta -72 ja sen uusintajulkaisua vuodelta -76 ja laajennettua neljän cd:n versiota vuodelta 1998. Joilla tämäkin biisi siis soi.

Tämä yhtye alkaa jo olla aika lähellä sitä todellista One-Hit Wonderia, sillä se teki urallaan ainoastaan yhden albumin ja julkaisi kuusi singleä, hajosi ja painui unholaan. San Joselaisen bändin juuret juontavat vuoteen 1964, jolloin pojat vielä soittelivat koulutansseissa instrumenttaaleja surf-hengessä. Britti-invaasion myötä pojat halusivat myös laulusolistin ja hommaan kelpuutettiin Ken Ellner. Mukaan saatiin vielä John Byrne rytmikitaraan ja niin orkesteri oli valmis vastaamaan brittien vyöryyn. Rummuissa soitteli Craig Atkinson (aluksi rummuissa soitteli jonkin aikaa Skip Cordell), toisessa kitarassa John Michalski ja bassossa Roy Chaney. Yhtyeen rautalankahenkinen nimi The Squires vaihtui linjamuutoksen myötä brittimäisempään ja rockimpaan: Count Five oli lähtökuopissa.

Teini-ikäiset pojat saivat vakiokiinnityksen paikallisen Cinnamon Tree- klubin viikonloppuesiintyjiksi. Vakikeikat hioivat poikien uuden linjan kuntoon ja uudet Byrnen tekemät kappaleet saatiin ajettua vankasti sisään. Samaa mieltä oli myös dj Brian Lord, joka ihastuneena erityisesti kappaleeseen "Psychotic Reaction", vihjaisi siitä paikallisen Double Shot-yhtiön kykyjenetsijälle. Pojat sattuivat hyvään saumaan, sillä tuore levy-yhtiö ei tässä vaiheessa ollut julkaissut vielä levyäkään joten tilaa ja tilausta uusille yrittäjille oli.

Single  "Psychotic Reaction / They're Gonna Get You" ilmestyi alkukesästä -66 aikana jolloin garagebändejä ja niiden tuoreita levytyksiä oli kaupat pullollaan. Biisi kuitenkin iski johonkin hermoon, sillä se alkoi nousta Kalifornian, Teksasin ja Floridan radioasemien listoilla siitä huolimatta että uudella levy-yhtiöllä ei ollut mahdottomasti varoja promootioon ( payola suomeksi). Lokakuussa single oli jo Billboardin Hot100-listalla sijalla viisi.

Vaikka levy-yhtiö toimi ihailtavan nopeasti lykkäämällä seuraavan sinkun ja levyn markkinoille jo marraskuussa, näytti siltä että yhtyeen viisitoistaminuuttinen oli jo kulumassa loppuun. Levy nousi alkuvuodesta -67 vielä sijalle 122. ja uusi sinkku "Peace Of Mind" sijalle 125. Suosiota riitti kuitenkin sen verran paljon että pojat saivat keikkailla, koulunkäynnin ehdoilla, ympäristöosavaltioissa ja lämmitellä mm. sellaisia aikansa suuruuksia kuin The Hollies, The Doors, The Byrds ja The Beach Boys.

Byrnen mukaan levy oli kuitenkin juosten kustu koska levy-yhtiö vaati mahdollisimman nopeasti levyllisen uusia biisejä  singlen breikkaamisen jälkeen. Pojat eivät olleet tyytyväisiä myöskään levyn soundeihin joita muuteltiin reippaasti heiltä kysymättä. Vaikka Kenn Ellnerin isä yritti toimia managerina, tunsivat  pojat ettei heitä tuettu levy-yhtiön toimesta millään tavalla.

Yhtye levytti vielä muutamia ihan kelpo singlejä, mutta kun ne eivät aiheuttaneet sen suurempaa hässäkkää, alkoi levy-yhtiö jo etsiä uusia tulijoita. Samaan aikaan San Franciscon soundi oli jo alkanut etääntyä autotalliräminästä eikä Count Fiven kaltaiset bändit halunneet lähteä mukaan tuohon liian kaupalliseksi ja laskelmoiduksi katsomaansa sceneen. Pienellä juonella, poikien mukaan, levy-yhtiö pääsi sopimuksestaan irti: se ilmoitti poikien rikkoneen sopimustaan kun he eivät olleet ilmestyneet sovitulle keikalle. Keikalle josta itse yhtyeellä ei kuulemma ollut edes mitään tietoa. Pojat alkoivatkin jo olla kyllästyneitä musiikkibisneksen.Suosio oli tullut hiukan liian äkisti ja kun pojille tarjottiin miljoonaa taalaa pitkän kiertueen tekemisestä, he hylkäsivät tarjouksen ja päättivät jatkaa opintojaan.

Tämä kappale on noussut erääksi garagerockin klassikoista ja sen johdosta Count Fiven levyä, sinkkukokoelmia, ja liveäänityksiä on julkaistu uudelleen useitakin kertoja. Biisiä on myös coveroitu aikojen mittaan. Tunnetuin lienee J.J. Calen The Leathercoated Minds-teinikombon versio. Nimeltäänhän kappale sopii todella hyvin tuon ajan ilmiöihin, vaikka kyseessä ei olekaan kertomus tajuntaalaajentavien aineiden aiheuttamasta reaktiosta vaan Byrnen sanojen mukaan pelkästään tavallinen kertomus rakkauden loppumisesta.

17.4.2010

Yhden hitin ihmeet osa 2


Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani One-Hit Wondereista totesin, on tuo leima usein aika heppoisinkin perustein annettu. Jos et ole saanut kuin yhden Billboard single 40 sijoituksen, riippumatta miten tasaisesti ja hyvin kokonaiset albumit ovat myyneet tai kuinka suosittu artisti olisi kotimaassaan, voidaan teknisesti artisti/bändi lokeroida tähän kategoriaan.

Joskus myös yhden biisin yhtäkkinen suosio kasaa liikaa paineita jatkoa ajatellen ja megahitti voi olla samalla kansainvälisen uran lähtölaukaus, huippu ja loppu.

George Young  muutti perheineen ( johon kuuluivat myös herrat Malcom ja Angus Young) Australiaan Skotlannista, laulaja Stevie Wright ja rumpali Gordon Fleet olivat syntyisin Englannista ja basisti Dick Diamonde ja kitaristi Harry Wanda olivat muuttaneet Hollannista. Varsinainaista vierastyövoimaa siis. Australiassa pojat tapasivat ja löivät hynttyyt yhteen.

Vuonna 1965 Easybeats nousi Australian suosituimmaksi ja aiheutti siellä Beatlemanian kaltaista hysteriaa. Hitit seurasivat toisiaan ja Australia alkoi tuntua pojista ahdistavalta. Samaan aikaan bändin manageri Mike Vaughan sai neuvoteltua yhtyeelle viisivuotisen sopimuksen United Artist Records yhtiön kanssa ulkomaisista julkaisuista. Sopimus vaikutti hienolta, mutta tulisi tuottamaan vielä ongelmia. Kuten myös manageri.

Lontooseen asetuttuaan yhtye alkoi levyttää The Whon ja The Kinksin kanssa työskennelleen tuottaja Shel Talmyn johdolla. Yksi tuolloin äänitetyistä kappaleista oli "Friday on My Mind" jonka jättisuosio oli, George Youngin mukaan, yhtyeen lopun alku.

Yhtye kiersi vielä Euroopassa ja Yhdysvalloissa mm. The Rolling Stonesien kanssa, mutta yhtyeen ongelmat alkoivat kasaantua. Huonon manageroinnin ja sekavien levytyssopimusten takia raha ei tavoittanut bändiä ja huumeet sotkivat loput. Myös Youngin ja Wandan vahvistuva ja bändistä irrallinen rooli biisintekijöinä turhaannutti muut jäsenet. Eikä sitä "Fridayn" suosiota jatkavaa hittiä enää löytynyt.

Kun yhtye vain kahden albumin ja sekavien sopimusriitojen jälkeen hajosi, se oli veloissa korviaan myöten. Young-Wanda kaksikko jäi vielä Lontooseen työskentelemään maksaakseen velkansa. Kolmen vuoden kuluttua he muuttivat takaisin Australiaan ja tuottivat myöhemmin mm. AC/DC:n kuusi ensimmäistä levyä. Mutta kuten kuten kliseisesti voidaan sanoa, se on jo kokonaan toinen tarina.

Itse laulu elää ja voi hyvin, ja soi yhä taajaan radiossa viikonloppua odotellessa.

26.3.2010

Yhden hitin ihmeet


One-Hit Wonder koetaan tietysti negatiiviseksi leimaksi vaikkei sen sitä tarvitsisi olla. Ei se tee yhtyeestä huonoa vaikka vain yksi sen kappaleista olisi hittilistoille noussut. Maailmaan mahtuu vaikka kuinka monta hyvää kansainvälisen uran luonutta bändiä ja artistia, kansallisista puhumattakaan, jotka eivät ole saaneet edes sitä yhtä ainutta hitiksi määriteltävää listasijoitusta.

Ja samaan aikaan listoilla kuuhaa täysin mitäänsanomattomia ja keskinkertaisia kipaleita joita ei kukaan muista muutaman kuukauden päästä. Ei ole elämä reilua musiikin maailmassakaan. Toki on paljon myös bändejä jotka ovat sen yhden wonderinsa saaneet eikä niistä ole juuri sen enempää lapsenlapsille jäänyt kerrottavaa. 

Yleensä hitiksi kansainvälisesti lasketaan Billboardin 40 parhaan joukkoon yltänyt single tai Englannissa Top 75 UK singlelistalle yltävä, joten teknisesti kait kaikki joilla on ollut vain yksi biisi noilla sijoilla olisi yhden hitin ihme. Näin suoraviivaisesti asian määrittelee Wayne Jancik kirjassaan "Billboard Book of One-Hit Wonders". Silloin tähän joukkoon kuuluisivat Yhdysvalloissa Billboard-sijoituksensa perusteella mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Frank Zappa, Grateful Dead ja Rush, noin esimerkin vuoksi mainitakseni.Yleensä kai kuitenkin yhden hitin ihmeiksi  luetaan ne bändit ja artistit jotka ovat tunnetuja vain yhdestä biisistä. Aito one-hit wonder kipuaa listaykköseksi eikä esittäjästä sen jälkeen kuulu juuri mitään.

Hollantilainen Shocking Blue myi aikoinaan yli 13 miljoonaa levyä ja oli kotimaassaan listoilla useaan otteeseen ja useilla eri singleillä. Maailmanlaajuisesti ainoa hitti, ja mm. Billbordin Hot 100:n ykköseksi vuonna 1970 kivunnut kappale "Venus" on kuitenkin se josta yhtye käytännössä tunnetaan. Tietysti jotkut tuntevat kappaleen vain Bananaraman versiosta joka sekin kohosi muuten Billboardin listakärkeen vuonna 1986. Tai no, Suomessa varmasti osa tunnistaa myös kotimaassaan miljoonamyyntiin yltäneen "Never Marry a Railroad Man" kappaleen, mutta Paula Koivuniemen esittämänä (oivaltavasti käännettynä "Jos konduktöörin nait"). Shocking Blue teki kuitenkin aikoinaan paljonkin erittäin nautittavaa poppia.

Eli vaikka olisi kuinka suosittu tahansa ja myisi miljoonia levyjä ja tekisi pitkän ja vaikuttavan uran, voi löytää itsensä tai yhtyeensä tällaisilta listoilta, koska kaikki tärkeä ja merkittävähän tietysti tapahtuu ja määritellään Yhdysvalloissa. Ja liian usein tärkeys määritellään pelkkien hittien kautta. Noiden muutamien listojen ylivallan vuoksi moni tasaisenkin uran tehnyt artisti saa tämän kyseenalaisen leiman.

Kuten vaikkapa ihan kelpo poppisbändi, Hollannin Jefferson Airplane, Shocking Blue.