Näytetään tekstit, joissa on tunniste R.E.M.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste R.E.M.. Näytä kaikki tekstit

5.11.2011

R.E.M. - We All Go Back To Where We Belong


Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.

En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.

En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.

Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.

Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.

Kepeitä multia !


14.8.2011

Kun kakkonen on ykkönen

Kakkonen varastaa joskus koko shown. Taustalaulusta/laulajasta kasvaa toisinaan täysin oleellinen osa biisiä. Näistä voi toki vääntää akateemisen semanttisen diskurssin, että onko näissä kyseessä "backing singer" tai "backup singer" vai duetto vai mikälie. Mutta yhtä kaikki, ilman noita naisia, nämä biisit eivät olisi läheskään niin kovia kun ovat.

Tässä ensimmäisessä sen huomasi kaikkein karuimmin. Fairport Conventionin Sandy Denny tekee tästä biisistä biisin. Ja upean sellaisen. Kun livenä John Paul Jones lauloi Dennyn osuudet, oli kappale yhdentekevä.

Led Zeppelin, Sandy Denny - The Battle Of Evermore

Tämän kategorian legendaarisimpia vetoja lienee Merry Claytonin rääkäisyt Let It Bleed-albumilla. Skynyrdeille ja Neil Youngillekin taustoja laulellut neiti käyttäytyi kuulemma äänityksissä hieman ylimielisesti ja prinsessamaisesti, mutta lopputulos on joka tapauksessa vereslihaista läsnäoloa. Rollareilla toki oli heittää kehiin hyviä taustalaulajia myös keikoilla, ja biisi olikin vakionumeroita, mutta ei noita vetoja voi verrata alkuunkaan Claytoniin. Kuunnelkaa vaikka No Security-livelevyltä jos ette usko.

Rolling Stones, Merry Clayton - Gimme Shelter

The Raelettes hoiteli homman toki aina tyylillä, kokoonpanosta riippumatta. Merry Clayton muuten kuului kokoonpanoon myös ennen Rollari-kontribuutiota. Ja Ray Charlesilta sopisi tähän moni muukin siivu, mutta tässä Margie Hendricks meinaa välillä varastaa koko shown, ja se on paljon sanottu kun kyseessä on The Genius.

Ray Charles, The Raelettes, Margie Hendricks - (Night Time Is) The Right Time

Myös Emmylou Harris on laulanut taustoja Neil Youngille. Kuten myös Linda Rondstadille, Dolly Partonille ja tietysti Gram Parsonille. No tuo taisi olla lähempänä sitä co-singer osastoa. Dylanin Desire-levyllä Harris laulaa useissa muissakin kappaleissa taustoja, mutta tässä hienossa kappaleessa leidin osa on niin olennainen, ettei sitä oikein osaa muuna versiona kuunnella. Kaoottistenkin levytysvaiheiden jälkeen Dylan eliminoi Harrisin levyn krediiteistä. Melko vaikea tajuta kun tätä kuuntelee.

Bob Dylan, Emmylou Harris - Oh, Sister


Tokihan tässä on enemmänkin kyseessä duetto, mutta kun tuo naisääni niin mukavasti rikkoo tuon kaljanhuuruisen miesporukan normikälätyksen. Rikkoa on tietysti väärä sana, sillä Kirsty MacColl pikemminkin tekee laulusta ehyen. Myös The Smithsin, Morrisseyn, Talking Headsien ja Billy Braggin taustalla laulellut Kirsty vie shown totaalisesti. Siksi tätä ei keikoilla enää pahemmin lauleskella.

The Pogues, Kirsty MacColl - Fairytale Of New York

Ei taustalaulaja Anjani Thomas tässä ihan koko pottia vie, mutta on täysin olennainen osa biisiä. Kuten monissa muissakin Cohenin kappaleissa. Vaikka paras versio on mielestäni se alkuperäinen Jennifer Warnesin tulkitsema, eikä pelkästään siksi että kitaraa soittaa Stevie Ray Vaughan, niin onhan tällä omat ansionsa. Ja iso osa tuosta ansiosta kuuluu Anjanille.

Leonard Cohen, Anjani Thomas - First We Take Manhattan

Joskus taustalaulaja vain sopii kappaleeseen enemmän kuin nenä päähän. Patti Smith on tietysti kaikella tapaa paras valinta tähän kappaleeseen. Livenäkin R.E.M. tuota veti, jolloin taustoja lauleli kuka milloinkin, kuten esim. Thom Yorke, mutta taikaa niissä versioissa ei ole. Tässä on.

R.E.M., Patti Smith - E-Bow The Letter

21.2.2011

R.E.M. - Mine Smell Like Honey



Vaikka uudet REM-levyt eivät enää olekaan ihan yhtä suuria tapauksia kuin aiemmin, kyllä minä tätä uutukaista innolla odotan. Maaliskuun 7/8 päivä  ilmestyväksi luvattu levy Collapse Into Now kuulostaa nimittäin oikein helkkarin hienolta. Aikoinaan odotuksia tietysti lisäsi se, ettei biisejä ihan noin vain ennakkoon kuunneeltu tuubista kuten nykyään ja tietoakin uusista levytyksistä ja julkaisuista sai kaivella suurella vaivalla. 

Alkaahan tuosta edellisestä studiolevystä ollakin jo kolme vuotta ja tätäkin levyä on sorvattu jo toista vuotta. Jacknife Leen tuottamalla albumilla on luvassa vierailijoina mm. Patti Smith ja Eddie Vedder, molemmat vanhoja tuttuja R.E.M. -yhteyksistäänkin.

Youtubesta noita uusia kipaleita löytyy enemmänkin, ja ne ovat saaneet USAssa erittäin myönteisen vastaanoton. Vannoutuneen faninkin mielestä kaikki kuulostaa olevan enemmän kuin kohdallaan, ja kolmikon soundi on tiivistelmä menneistä vuosikymmenistä. Osassa kappaleista on aika rento meininki, ei tarvitse enää yliyrittää tai päteä. Buck on taas mainiossa vedossa kitaroineen ja mandoliineineen.

Eli taisin vähätellä. Kyllä tämä sittenkin taitaa olla itselle suuri tapaus.

9.5.2010

R.E.M. - Fables of the Reconstruction (1985)


Tämän yhtyeen suhteen olen melko kritiikitön, mutta yritän edes vaikuttaa siltä niinkuin en olisi. Suhteemme on ollut pitkä ja joskus karikkoinenkin, mutta yhdessä on pysytty. Myötä- ja vastamäessä.

Kun yhtyeen esikoislevy Murmur tuli Oulussa myyntiin, olin jo aamulla kaupassa sitä hakemassa. En saanut ensimmäistä, mutta kuulemma kaupungin toisen kappaleen. Ja siitä se sitten alkoi. Tai oikeastaan se lähti tietysti jo siitä kun kuulin ensimmäisen biisin radiosta joka oli muistaakseni "Talk About The Passion". Joka oli siis se syy minkä takia olin siellä Fazerilla ylipäätään.

Kun bändi myöhemmin nousi suursuosioon olin ylpeä että "oma löytöni", jota hevarikaverini eivät oikein osanneet arvostaa, oli osoittautunut suosion arvoiseksi. Ja samalla tietysti mustasukkainen kun kaikenmaailman diletantit luulivat asiasta jotain tietävänsä ja kehuskelivat kuinka hieno biisi on "Shiny Happy People" (joka on muuten yksi yhtyeen huonoimpia, tai ainakin ärsyttävimpiä) tai puhkisoitettu "Losing My Religion", eivätkä tienneet bändin musiikkihistoriasta tuon taivaallista.

Tuolloin oli yhtäkkiä niiiin hip ja hop tykätä R.E.M.:istä ja sehän aiheutti allergisia reaktioita nuoressa miehessä joka omasta mielestään kulki valtavirran ulkopuolella ja niitti kaveripiirissä mainetta uusien kykyjen löytäjänä. Lievää suurempaa snobismia osoittaen olin jopa hylätä bändin ja meinasin jättää levyn (Out Of Time) ostamatta koska omasta bändistä oli tullut stadion-tason yhteistä omaisuutta. Onneksi järki voitti ja suhde sai jatkua vakavasta kriisistä huolimatta. Iän myötä liiallinen vakavuus musiikin ja bändien suhteen on onneksi hieman karissut kun on oppinut että joskus täytyy joustaa.

Kyllähän bändi uransa aikana on tehnyt myös muutamia harhalaukauksia, mutta enimmäkseen hienoja levyjä tai erittäin hienoja. Onhan tuo Out Of Time toki hieno levy nyt kun on saanut hiukan etäisyyttä asiaan, niinkuin on Greenkin puhumattakaan Automatic For The People-levyn hittikimarasta. Omat suosikit löytyvät kuitenkin tuolta alkupuolen I.R.S.- tuotannosta ja noista levyistä korkeimmalle nousee tämä Fables of the Reconstruction. Tämä toisinaan aliarvostettu southern -levy julkaistiin vuonna 1985 kun tuleva suosio oli vasta kytemisvaiheessa ja bändi vielä indiepiirin suosikkeja.
 
Levy on ehkä ehjin kokonaisuus yhtyeen levyistä, jopa niin että se lähestyy konseptilevyä. Tämä progelevyjen kirosanana tunnettu termi ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita tarinaa jossa on alku ja loppu, vaan pikemminkin samaan tunnelmaan ja aihepiiriin liittyviä irrallisia tarinoita eri näkökulmista. Hiukan niinkuin etelän toisen kuuluisuuden William Faulknerin teos "Ääni ja vimma" ( The Sound And The Fury), joka oli muuten tämän levyn projektinimi. Ja se yhdistävä teema on etelän mytologiat, eksentriset tarinat ja tunnelma.

Levyn aloittaa bändille hieman epätyypillinen "Feeling Gravitys Pull" , joka johdattaa teemaan lähinnä juuri tunnelmaltaan, kitarassa tosin vivahtaa jotain ihan muuta, ehkäpä äänityspaikka Lontoon sateista ja masentavaa tunnelmaa. "Maps And Legends" on jo tutumpaa Remmiä ja byrdsmaista rickenbackerin helinää. Tunnetusti kryptinen Michael Stipe on kertonut laulun kertovan ihmisistä joita voi lukea vain kuin karttaa, ja joista saa kokonaiskuvan kuten avonaista karttaa tutkimalla, ei yksittäisiä sivuja tutkimalla. Metaforaa kerrakseen, mutta silti ehkäpä levyn hienoin  kappale.

Seuraavat kolme biisiä ovat juuri niitä syvän etelän kerrontaperinteen tyypillisimpiä edustajia. Tai no tyypillinen on tietysti suhteellista. Hieno "Driver 8" samoin kuin myöhempi "Auctioneer (Another Engine)"  ovat  etelän folkperinteen sisäistäneitä kappaleita joissa juna toimii perinteisenä symbolina. Etelän kerrontaperinteen toisen vakioaiheen mukaisesti eksentrisistä tyypeistä kertovat "Old Man Kensey" ja "Life And How To Live It" saivat aiheensa elävästä elämästä.  Kensey oli siis oikea henkilö joka työskenteli Reckoning-levyn kansitaiteilijan Reverend Howard Finsterin jonkinlaisena apumiehenä ja joka oli tunnettu järjettömistä ja erikoisista tempauksistaan kuten laulussakin kerrotaan:
" Old Man Kensey wants to be a dog catcher
First he's got to learn to stand
He's gonna be a clown in a marching band
Letters to me signed ransom greed
(That's my folly) I believe"
joka viittaa Kenseyn harrastukseen, eli koirien kidnappaukseen ja lunnasrahojen vaatimiseen rahoittaakseen viskinsiemailunsa.

Wendell Gee Used Cars
Sisäpiirin vitsi ja yritys tehdä etelän soulia Otis Reddingin tapaan "Can´t Get There From Here"  ei ihan heti avaudu kunnianosoitukseksi Georgian hienoille soul- muusikoille, mitä se kuulemma musiikillisesti kuitenkin on, hiukan kieli poskessa tehtynä kuitenkin. Niin kaunis biisi kuin "Green Grow The Rushes" onkin, on siinäkin aistittavissa sitä lievää synkkyyttä jota jopa bändin omat pojat hieman moittivat, erityisesti Bill Perry. Saattaa tietysti johtua myös siitä että folk-rock tuottaja Joe Boydin käsissä miehen rumpusoundit jäivät hiukan, no latteaksi kai voi sanoa.

Levyn päättää kaksi erittäin kaunista kappaletta. Sanoituksellisesti hämärä "Good Advices" joka saattaa, siis saattaa, kertoa kiertueella olevan bändin kaipauksesta kotijoukkoihin jolloin joutuu turvautumaan satunnaisiin ihmisiin tien päällä joihin ei voi kuitenkaan aivan luottaa: "Keep your money in your shoes". Viimeisessä kappaleessa ollaan taas eksentrisessä pikkukaupungissa Georgiassa jossa kuulemma jokaisen asukkaan sukunimi vaikutti olevan Gee. " Wendell Gee" oli kaupungin käytettyjen autojen kauppiaan nimi.

Levy saattaa satunnaisen kuulijan korviin vaikuttaa aluksi vaikeasti lähestyttävältä, synkältä tai jopa masentavalta, mitä se ei ole. Mitään kesähittiä ei levyltä kuitenkaan löydy, kyllä tämä tunnelmaltaan on enemmänkin hiukan pilvisemmän päivän musiikkia. Maanläheinen etelän mytologioihin nojautuva levy se on, ehkä tummasävyinen muttei synkkä ja aika kaukana Automatic For The Peoplen-levyn äänimaailmasta. Tämä oli aikaa jolloin bändi ei ollut "shiny" eikä vaikuttanut olevan kovinkaan "happy". Joten jos diggailun on aloittanut noista uudemmista levyistä, kannattaa tälle levylle antaa hiukan aikaa. Kyllä se sieltä avautuu.

Tunnelma ja melodiat on tämän levyn hienointa antia. Stipen kryptiset sanoitukset voi jokainen tietysti tulkita omalla tavallaan tai olla tulkitsematta. Ylitulkinta on aina vaarana kun sanoitusten tarkoituksena on vain luoda tiettyä tunnelmaa, ja Stipe antaa tähän mehukkaan lähtökohdan.

Tässä on jo selkeästi tulevankin musiikin siemen, joten ehkä tätä voisi kuvailla siirtymälevyksi. Tämä on kuitenkin selkeästi mestariteos.

Biisilista:

1. Feeling Gravity’s Pull
2. Maps And Legends
3. Driver 8
4. Life And How To Live It
5. Old Man Kensey

1. Can’t Get There From Here
2. Green Grow The Rushes
3. Kohoutek
4. Auctioneer (Another Engine)
5. Good Advices
6. Wendell Gee