Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Ritz. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Ritz. Näytä kaikki tekstit

24.4.2010

David Ritz - Särkynyt sielu, Marvin Gayen elämä (2010)


Mielikuva Marvin Gayesta sänkykamarisoulia vohkivana seksin yliprinssinä on tietysti yksipuolinen kuten julkiskuvat yleensäkin. Tätä sorttia miehen levytyksiin silti kuuluu melkoisesti. Kriitikkojen suosion ovat saaneet lähinnä nuo kaksi hienoa kokonaisuutta eli What´s Going On ja Let´s Get It On. Varsinkin ensimmäinen on vakio lähes kaikilla aution saaren ja kaikkien aikojen parhaat levylistoilla, eikä tietysti syyttä.

Gaye oli Motown tähtitehtaan tuote joka sekä kapinoi rooliaan että vainoharhaisena luonteena lähes kaikkea ohjausta ja apua vastaan. Gaye sekä ihannoi että pelkäsi Motownin Berry Gordya, joka oli yksi hänen isän korvikkeistaan. Gaye nai Gordyn siskon Annan ja oli tästä riippuvainen sekä henkisesti, että ainakin omassa mielikuvituksessaan myös taloudellisesti. Hän piti Annaa takeenaan Motownin suosiollisuudesta urallaan eikä uskonut että olisi pärjännyt omilla ansioillaan.

Kuvaus Motownin alkuajoista ja kasvamisesta hittitehtaaksi onkin yksi kirjan mielenkiintoisista aiheista, joka tietysti olennaisesti liittyy ja limittyy Marvin Gayen uraan ja elämään.

Marvin Gayen haavekuva itsestään sofistikoituneena mustana Sinatrana tuntui karkaavan aina kauemmas hänen joutuessaan vangiksi seksuaalisen ylivertaisen naistenhurmaajan rooliin, roolin jota hän sekä inhosi että himosi. Kirja taustoittaa monia Gayen levyjä ja valintoja tavalla joka antaa uutta perspektiiviä levyjen kuunteluun. Kaikkia noista perspektiiveistä ei tosin olisi tarvetta tietää nauttiakseen musiikista.


Mm. Ray Charlesista, B.B.Kingistä, Aretha Frankilinista ja Smokey Robinsonista kirjaillut David Ritz on tässä palkitussa kirjassaan ollut ehkäpä jopa liian lähellä kohdettaan.Kirjailija tarkastelee kohdettaan lähinnä oidipaalisesta näkökulmasta sortuen toisinaan jopa hienoiseen keittiöpsykologiaan  Toki Gayen kompleksinen suhde isäänsä ja kamppailu äidin huomiosta on varmasti vaikuttanut miehen psyykkeeseen, mutta Ritzin mielestä lähes kaikki Marvin Gayen teot ja tekemättä jättämiset peilautuvat lähinnä tuon kautta.

Ritz ihannoi kohdettaan ja ylianalysoi miehen tekemisiä. Näkee liian monissa päätöksissä ja tapahtumissa psykologisen pohdinnan aineita ja tekee päätelmiä joista Freud olisi ihmeissään, vaikka kyseessä olisi ainoastaan moniongelmaisen huumeidenkäyttäjän päähänpistosta. Ritzin kiista Gayen viimeisen hitin "Sexual Healing" krediiteistä sivutaan vain ohimennen. Seikka joka oli myös varmastikin omiaan hiukan vähentämään kirjailijan objektiivisuutta kohteeseensa. Miesten välit ja kaiketi myös käynnissä oleva kirjaprojekti käytännössä katkesivat tähän oikeuteen asti edenneeseen kiistaan.

Mutta kyllähän Marvin Gayella komplekseja toki riitti. Seksuaalinen ambivalenssi lienee ollut yksi eniten miestä raastavia asioita. Gaye toisaalta tarvitsi naisia ja toisaalta halveksi ja pelkäsi näitä. Hän esiintyi seksin prinssinä mutta toisaalta inhosi omaa rooliaan jota vertasi prostutioidun osaan ja joka toi suorityspaineita. Isän seksuaalisen identiteetin häilyväisyys loi epävarmuutta myös poikaan, joka vaihtoi alkuperäisen sukunimensä Gay muotoon Gaye.

Marvin Gayen ongelmahakuinen ja  -täyteinen elämä tulee tässä kyllä aika kattavasti haarukoitua aina lopulliseen välienselvittelyyn isänsä kanssa huhtikuussa 1984, jolloin isä ampui poikansa riidan päätteeksi. Tuolloin Gaye oli jo syvällä mielenterveysongelmiensa kanssa kamppaileva ja vainoharhainen huumeiden suurkuluttaja. Ritz antaa ymmärtää kuoleman olleen eräänlainen itsemurha, olihan Marvin Gay Sr luvannut useaan otteeseen tappaa poikansa jos tämä asettuisi häntä vastaan.

Pidin Ritzin tavasta toimia haamukirjoittajana B.B.Kingin ja Ray Charlesin kirjoissa, vaikkakin noissa omaelämänkeroissa aina omat ongelmansa onkin. Lähinnä tietenkin se, että kohde haluaa vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan kirja hänestä antaa. Petyin hiukan tähän samanlaiseksi aiottuun, mutta loppujenlopuksi postyymisti jukaistuun teokseen. Toki kirja perustuu suurelta osin pitkiin haastatteluihin kuten nuo muutkin kirjat, mutta ehkä Ritz tosiaan hävitti subjektiivisuutensa projektin aikana ensin ystävystyttyään ja sitten riitaannuttuaan idolinsa kanssa.

Lievästi ummehtunut maku kirjasta jää.


18.3.2010

B.B.King, David Ritz - Everyday I Have The Blues, B.B.King omin sanoin (2003)


" Tämä on bluestarina. Blues on yksinkertaista musiikkia, ja minä olen yksinkertainen mies. Mutta blues ei ole tiedettä, bluesia ei voida purkaa matemaattisesti osiin. Blues on mysteeri, eivätkä mysteerit ole koskaan niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät."

   B.B.King

Myös kirja on kirjoitettu samaan tyyliin: yksinkertaisesti, rehellisesti ja maanläheisesti.  Upeasta Ray Charles omaelämänkerrasta tunnettu David Ritz sujuvana haamukirjoittajana on onnistunut taas mainiosti pitämään langat käsissä ja antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Vaikka Riley B. King onkin kotoisin Missisippi Deltalta, ei hänen bluesinsa ole pelkästään sinne päin kallellaan. Kirjassa B.B. kertoo ottaneensa tietoisestikin vaikutteita monilta suunnilta hyvinkin avoimesti. Deltan ehkä kuuluisimmat bluesmiehet Muddy Waters ja Robert Johnson eivät olleet hänen suurimpia inspiraation lähteitään alkuaikoina, vaan erityisesti Teksasista kotoisin oleva T.Bone Walker jonka sähköisyys lumosi nuoren Kingin.

Kirja etenee kronologisesti vaivattoman tuntuisesti ilman tieteellistä  tarkkuutta. Aivan kuin itse istuskelisi B:n keikkabussissa kuuntelemassa miehen tarinointia uran ylä- ja alamäistä sekä inspiraation lähteistä. Kehuja mies jakelee auliisti moniin suuntiin ja monien eri musiikkityylien mestareille. Mies ei tee itsestään numeroa, mutta on rehellisen ylpeä saavutuksistaan.

Naiset nousevat esiin useaan kertaan yhtenä miehen pakkomielteenä pelaamisen ja työnteon ohella. Luonnehdinta James Brownista " The Hardest Workin Man In Showbisnes", joutuu epäilyksen alaiseksi kun lukee Kingin hurjasta keikkatahdista. Vuosikymmeniä keskimäärin 330 yhden illan keikkaa vuodessa ! Selityksen saa myös Lucille-kitaran nimen alkuperä. Sekin siis tietysti liittyy olennaisesti naiseen, tottakai.

King sai odottaa suurinta suosiotaan pitkään. Itseään mieluusti nimenomaan rhythm & blues artistina pitämää miestä pidettiin toisinaan blues-puristien mielestä juurensa unohtaneena ja varsinkin rockin ja soulin nousun aikakaudella liian perinteisenä. King pitäytyi tyylissään vaikka imi vaikutteita monista suunnista. Nousun suurimpaan suosioon sai loppujen lopuksi aikaiseksi nuoremman sukupolven ihailun kautta auennut uusi, suurempi ja monipuolisempi (lue valkoinen) kuuntelijakunta.

Kertojan rehellisen ja mutkattoman tarinoinnin ohella kirjasta tekee miellyttävän Ritzin hienovarainen tyyli.  Ritz ei ole kikkaillut tai tuonut itseään prosessissa esille.Omin sanoin kerrotuilla elämänkerroilla on joskus taipumus olla itsekorostuvaisuuteen taipuvaisia, ja virheet unohtavia tai niitä selitteleviä. Tästä kirjasta ei saa sellaista käsitystä. Ja kuten Ritz kirjan lopussa kertoo, on varmastikin antoisampaa antaa kohteen itse kertoa itsestään kuin että kirjailija kertoisi.

B.B.King kävi pitkän tien tullakseen ikoniksi ja blueshallituksen puheenjohtajaksi. Kirja onkin onkin kuin pitkä matkakuvaus Missisippin puuvillapelloilta maineeseen. Se kertoo samalla myös levybisneksen alkuajoista jolloin artisteja saatettiin käyttää myös häikäilemättömästi hyväksi.

Vaikka kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1996, ja suomennettu versiokin Esa Kuloniemen hienosti suomentamana jo vuonna 2003, on kirja täysin must kaikille niillekin jotka vasta nyt alkavat selvitellä musiikin suuruuksien elämää ja tekoja. Kiinnostusta bluesiin löytyy tänä päivänä nuoremmistakin ikäpolvista, ja jos bluesin mestareista haluaa lisää tietoa tämä kirja on hyvä tapa aloitella.

" Yksinkertaisuus on pettävää. Ja tunne on jotakin sellaista jota ei ole helppo arvottaa. Lightnin´ Hopkins ei ehkä osannut monia ääniä, mutta hän osasi kaikki oikeat äänet ja tiesi minne ne laitetaan".

   B.B.King