Kirjasto On In(die)

Kirjastohan on maailman hienoimpia juttuja muutenkin. Nyt Oulun Kaupunginkirjaston väki yhdessä paikallisen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa järjestää kaikelle kansalle vapaan ja maksuttoman indie unplugged-konsertin pääkirjaston aulaan.

Luvassa on kolme kaupungin omaa bändiä: Moses Hazy- bändistä tutun Pekka Tuomen G-ODD, Magpie ja täälläkin kehuttu Satellite Stories. Juttu on kuulemma bändeillekin aika uusi ja jännittävä, kun ei ole liiemmin tullut kokemusta akustisesta esiintymisestä.

G-ODD
"G-odd jyrää aivoihin omanlaisella astro-electro rockillaan. Vuonna 2008 perustetty yhtye on jo ehtinyt saavuttaa kulttisuosiota ja underground-kiihkoa omanlaisella sekoituksellaan garage-kitaroita, sykkiviä syntetisaattoreita sekä punk- ja discorytmejä. Vuonna 2010 orkesteri kiersi soittamassa mm. Q-Stockissa, Ilosaarirockissa ja Provinssirockissa."

www.g-odd.net/ 



Magpie
"Magpie soittaa älykästä indie rock -musiikkia aikuisille. Lähinnä yhtyeen musiikki on yhdysvaltalaista The National-yhtyettä. Magpien soundissa yhdistyvät draamattinen tunnelma, maalailevat kitaratekstuurit ja teatraaliset nostatukset, energistä vääntöä tietenkään unohtamatta."

www.myspace.com/magpieoulu



Satellite Stories
"Satellite Stories on energistä party indietä The Wombatsin ja Two Door Cinema Clubin tyyliin soittava yhtye. Yhtye julkaisi marraskuussa 2010 promo-ep:n, joka herätti kiinnostusta indiepiireissä ympäri maailman. Satellite Stories olikin blogatuin suomalainen bändi vuonna 2010. Tämän vuoden alussa Ylex:n suosittu radio-ohjelma X-ryhmä valitsi yhtyeen vuoden lupaavimmaksi kellaribändiksi. Yhtyeen musiikkia on myös soinut yhdysvaltalaisella MTV USA -musiikkikanavalla."

www.myspace.com/satellitestories 

   Satellite Stories - Kids Arent Safe In The Metro by satellitestories


Kirjasto on indie-tapahtuma 22.3. Oulun Kaupunginkirjastolla  klo 19-21.00

No mutta eihän näitä voi vihata !

Brüssel Kaupallinen - Minä olen vihattu


Radiopuhelimet, Terveet Kädet ja Brüssel Kaupallinen. Joskus kun näiden Oulun poikien musiikkia ja sanoituksia kuuntelee, niin voi saada käsityksen, että kaupungin liberaali mielenterveydenhuolto on epäonnistunut. Miehiä kun siviilissä kohtaa, niin vaikuttavat kyllä vallan tasapainoisilta, miellyttäviltä ja mukavilta heeboilta. Musiikkiterapia siis ilmeisesti kuitenkin toimii.

Täytyy kyllä kunnioittaa näitä ikuisesti? marginaalissa vielä 20 toimintavuoden jälkeenkin rokkaavia miehiä. Jotain periaatteita ei vain myydä. Ei kai näistä ikinä mitään kansanvillitsijöitä voisikaan tulla, mutta ei noilla näytä edes olevan suurempaa hinkua siihen. Miksi näitä sitten näyttää olevan kasaantunut jotenkin erityisen paljon juuri tänne pohjoiseen? En osaa sanoa, mutta kun on puoli vuotta pimeää ja kylmää, niin kaippa tuo jotenkin jälkensä jättää. Ja eihän tuo musiikki aina ihan niin agressiivista ja synkeää ole, kun ensikuulemalta voisi luulla. Huumorintajuisia veijareita kaikki tyynni.

Aknestikin keikkojen loppuspektaakkeliksi aikoinaan perustettu bändi ennakoi tulevaa nimeämällä itsensä radion pörssitiedotteen mukaisesti Bryssel ei-kaupalliseksi. Sitten kun keikosta alkoi saada jo jonkin verran hintaa, piti nimeä tietysti periaatteellisista syistä vaihtaa. Kotiteollisuuden kaltaiseen kaupalliseen sukseeseen on kuitenkin vaikea uskoa, vaikka joka hemmetin paikassa nykyään partaileva Hynynen idoleidensa levyllä lauleleekin.

Koska BK on tunnetusti tiukka livebändi, kannattaa oululaisten kipin kapin rientää yhtyeen 9.2. julkaistun Minä olen vihattu- albumin julkaisupirskeisiin Nuclear Nightclubille perjantaina 4.3. katsomaan kun Oulun oma Henry Rollins meuhkaa lavalla.

Tuo merten kiharapää

Takalon Jukka on sitten sympaattisen oloinen mies. Olen käynyt vuosien varrella useaankin kertaan miehen trubaduurikeikoilla kuppiloiden nurkissa ja terasseilla, ja aina on ollut mukavat musiikki-iltamat. Jengi on toivonut kyllästymiseen asti Suomirokkia. Ja aina se on vähintään kerran illassa irronnut.

Takalon helmikuun alussa julkaistu uutukaislevy Vastarannan laulut jäi aika pienelle huomiolle, vaikka se on ihan mukavaa poppia. Aknestikin tunnelmat on havaittavissa edelleenkin ja mies on pienen ihmisen puolella. Jukalla on pilkettäkin silmäkulmassa, eikä aina niin totisena protestilaulajana saarnaa. Mitäpä muuta voi odottaa maestrolta jonka ideasta Ouluun saapuu joka kesä tuhansia ihmisiä soittelemaan ja katselemaan ilmakitaransoittoa. Ei tuommoista ihan tosikko mies voi keksiä!

Jukka Takalo on Vastarannan orkesterinsa kanssa Oulussa keikalla Club 45ssa lauantaina 26.2. 

Tästä toisesta yhtyeestä en osaa sanoa juuta enkä jaata. Pohjoisesta yhtye kuitenkin myös on. Tai ainakin akselilta Tampere-Ylivieska-Oulu. Pistetään nyt se tähän yhteyteen kun on edes vähän samaa sarjaa kuin tuo kiharapää. Jotenkin tulee mieleen Leevi ilman huumoria tai Pariisin Kevät. Yhtyeen nimi on kuitenkin Pauhaus ja laulajan alias Pablo Hetero, kaikista maailman nimistä. Biisi on kuulemma tulevaisuuden julkaisulta. Kuinka kaukana tulevaisuudessa tuo ulostulo on, ei käy viestistä ilmi.

R.E.M. - Mine Smell Like Honey

Vaikka uudet REM-levyt eivät enää olekaan ihan yhtä suuria tapauksia kuin aiemmin, kyllä minä tätä uutukaista innolla odotan. Maaliskuun 7/8 päivä  ilmestyväksi luvattu levy Collapse Into Now kuulostaa nimittäin oikein helkkarin hienolta. Aikoinaan odotuksia tietysti lisäsi se, ettei biisejä ihan noin vain ennakkoon kuunneeltu tuubista kuten nykyään ja tietoakin uusista levytyksistä ja julkaisuista sai kaivella suurella vaivalla. 

Alkaahan tuosta edellisestä studiolevystä ollakin jo kolme vuotta ja tätäkin levyä on sorvattu jo toista vuotta. Jacknife Leen tuottamalla albumilla on luvassa vierailijoina mm. Patti Smith ja Eddie Vedder, molemmat vanhoja tuttuja R.E.M. -yhteyksistäänkin.

Youtubesta noita uusia kipaleita löytyy enemmänkin, ja ne ovat saaneet USAssa erittäin myönteisen vastaanoton. Vannoutuneen faninkin mielestä kaikki kuulostaa olevan enemmän kuin kohdallaan, ja kolmikon soundi on tiivistelmä menneistä vuosikymmenistä. Osassa kappaleista on aika rento meininki, ei tarvitse enää yliyrittää tai päteä. Buck on taas mainiossa vedossa kitaroineen ja mandoliineineen.

Eli taisin vähätellä. Kyllä tämä sittenkin taitaa olla itselle suuri tapaus.

Neufvoin - Polar Song

En aikoinaan kommentoinut poikien Fake Musket EP:n musiikkia, vaikka he sähköpostilla asian tiimoilta lähestyivätkin. Korjataanpas tuo puute nyt kun bändiltä on ilmestynyt video biisiin "Polar Song".

Kuopiolaisten indiepop on hiukan progeen kallellaan olevaa soundimaalailua. Pojat tykkäävät kasvatella biisejään hiljoitekselleen loppua kohti, ja niiden kanssa pitää olla hiukan kärsivällinen. Kyllä ne sitten palkitsevat.

Bändin EP:t Robokop ja tämä uudempi Fake Musket löytyvät molemmat Spotifysta, jossa niitä voipi tarkemmin makustella. Jotenkin itselleni kolahti enemmän tuo vanhempi matsku, mutta ihan mukavaa indietä tämä uudempikin on.

Pojilla on kuulemma tekeillä, tai ainakin suunnitteilla, kokopitkä levy. Ihan näin haahuilevaa maalailua kuin "Polar Song" ei varmaankaan meikäläinen jaksa ihan albumillista kuunnella, mutta kyllä tuolta EP:ltä hiukan räväkämpääkin menoa löytyy. Mielenkiinnolla odotamme mitä herrat saavat aikaiseksi.

Joni Mitchell - Court And Spark (1974)

Kuten aiemminkin olen sanonut, tulevat nämä minun kulloisetkin musadiggailut yleensä ketjuina joissa yksi asia johtaa toiseen. Kun ei ole oikein aikaa seurata uutta musiikkia muuten kuin toisilta blogeilta, niin tuon hipsterikaman kommentointi jää yleensä aika vähälle. Joku toinen on onneksi jo kaivanut minulle rusinat pullasta, joten minulla on helppo homma poimia noista rusinoista itselleni sopivat kuunteluun. Ja siinä vaiheessa noista on kirjoitettu jo blogikaupalla. Joten keskityn näihin vanhempiin suosikkeihin.

Eli siis tarkoitus oli sanoa, että Joni Mitchellin ääreen päädyin ketjun Phil Ochs/Troubadour/Eagles kautta. Yhteistähän näillä on Troubadourin lisäksi tietenkin Kalifornia yleensäkin, ja Ochsilla ja Mitchellillä myös yksi yhteinen levy. Kaivelin kaikki Jonin levyt hyllystä, joita löytyy sieltä tasan 15 kappaletta, mikä sekin kertoo että rouva on yksi suosikeista. Runotytöt ovat aina olleet heikko kohtani, ja Mitchell on varmastikin kaikkien singer/songwriter runotyttöjen äiti tai ainakin äitipuoli.

Kaikki leidin levyt eivät ole olleet ihan täysosumia, ja muutama hutikin sattui erityisesti 80-luvulla, mutta tämä vuoden 1974 Court And Spark on vielä ihan täydellistä herkkua. 60-70-luvun taitteen nuoresta kukkaistytöstä oli kasvanut aikuinen nainen, ja vaikka sanoituksissa oli yhä alkuaikojen henkilökohtaisuuksia, oli mukaan alkanut hiipimään enemmän ja enemmän yleisempiä huomioita. Mitään "Willyn" kaltaista hieman vaivaannuttavankin henkilökohtaista rakkaustilitystä ei levyltä löydy. Itse Willy nyt kuitenkin, sillä Graham Nash laulelee levyllä taustoja toisen entisen heilan David Crosbyn kera. Ja soitteleehan levyllä myös tuleva sulho rumpali John Guerin. Ehtivä mimmi.

Mitchellin tuleva jazz-kausi popvaikutteineen on tällä levyllä jo nupullaan ja suunta selkeästi nähtävissä. Puhdas akustinen folk oli jäänyt ja taustalla oli kokonainen bändi, Tom Scott ja L.A.Express. Jazz-vaikutteet kuuluvat selkeästi levyn ehkäpä tunnetuimmassa kappaleessa "Free Man In Paris" Jose Felicianon kitaroidessa kauniisti Crosbyn ja Nashin laulaessa taustoja. David Geffenin tuskailuja tähdentekomasiinan syövereissä kuvaava biisi kertoo varmasti samalla myös Mitchellin omista mietteistä kuuluisuuden ja sen vaatimusten kasvaessa. Yksi rouvan lempiaiheista muuten. Rakkauden ohella.

Niin hieno biisi kuin "Car On The Hill" onkin, se jotenkin poikkeaa levyn muusta tarjonasta ehkäpä jopa liian simppelinä ja radioystävällisenä jazzahtavana rockpoppina. Mm. Claptonin, Lynyrd Skynyrdin ja Rollareidenkin levyllä soitellut Wayne Perkins soittelee melko huomaamatonta kitaraa. Kun taas "Help Me" on kaikessa yksinkertaisuudessaan folkjuuriin enemmän kallellaan. Lauluun ja melodiaan nojaava kaunis laulu. Saletisti natsaa.



Jotkut pitävät Mitchellin musiikkia totisena ja monotonisena, mitä on aika vaikea ymmärtää. Jos ensikuulemalla jotkut biisit kuulostavatkin samankaltaisilta, alkavat ne lisäkuuntelun myötä kasvaa ihan omiin suuntiinsa. Ja " I used to count lovers like railroad cars", ei nyt ihan niin totista touhua kuitenkaan. Näin todetaan kappaleessa "Just Like This Train", joka juna/matka metaforineen kuvannee Mitchellin poukkoilua rakkauselämän ja uranrakentamisen kivikkoisella polulla. Less Is More. Ja mustasukkaisuus sucks. Ainakin sen verran leidissä on vanhaa hippiromantiikkaa jäljellä. Woodstockin Joni tosin skippasi, mutta taisipa kuitenkin tehdä aiheesta juuri sen biisin josta tapahtuma parhaiten muistetaan.



Pohjimmiltaan puhdas folk "Down To You" kertoo että kyllä se folk sujuu pienellä orkestraatiollakin kunhan tyylitajua riittää. Kyllä ne on tainneet Laura Marlingit ja Joanna Newsomitkin kuunnella levyä herkällä korvalla. Puhumattakaan monista muista singer/songwritereista joiden musiikissa vaikutteet johtavat melko monesti jotain kautta nimenomaan Joni Mitchelliin. Tai sitten ihan suoraan.

Mitchell pyrkii levyllä pikkuisen karistamaan kiltin hippitytön imagoaan kohti ajattelevaa naispuolista Dylania. Vertaus josta Mitchell itse ei aina ollut niinkään innoissaan. Viimeaikoina hän on puhunut Dylanista aika halventavaankin sävyyn. Vaikea sanoa onko syynä juuri tuo ainainen vertailu vai se, että hän tunsi aikoinaan jäävänsä hieman jalkoihin mm. tämän levyn kohdalla kun Dylanin levyä kuulemma markkinoitiin hänen levynsä kustannuksella. En tiedä, mutta melko katkeria olivat viimeaikaisen kommentit.

Levyhän on melko kalifornialainen, vaikka onkin kuulemma suureksi osaksi kirjoiteltu Kanadan maaseudulla. Kanadaan viitanne ehkä osan biiseistä hiukan rokkaavampi meininki edellisiin levyihin verrattuna, mutta laulun aiheet on kyllä melko lailla L.A.n maisemiin asemoituneita.

"People´s Parties" ja John Peelin aikoinaan ylistämä "Raised On Robbery" eivät meikäläiselle kolahda ihan niin täysillä kuin muut kipaleet, mikä ei tarkoita että ne olisivat huonoja, sillä tällä levyllä ei huonoa biisiä olekaan. Kuulostanee lievästi fanaattisen fanin höpötykseltä, mutta sen verran vahva kokonaisuus levy on, että paha on mennä sanomaan minkä voisi jättää pois. Tämähän oli ja on Mitchellin uran suurin menestys kaupallisesti. En tiedä onko tämä juuri se paras levy, mutta ehdottomasti yksi niistä monista parhaista.



Levyn lopettaa ensimmäinen Mitchellin levyttämä cover-biisi. Jazzahtava trumpetin johdattelema "Twisted" jossa Cheech ja Chong "rappaavat" väliosassa. Ei kaikkein mieleenpainuvin levyn biiseistä, mutta mukavan rento lopetus. Jos Joni Mitchellin musiikki on jäänyt vieraaksi, tämä levy on melko helppo keino päästä sisälle. Uudemmista levyistä voi olla vaikea aloitella, mutta niistäkin saa enenmmän irti kunhan tutustuu näihin vanhempiin tuotoksiin.

Ja koska nippelitietoa ei tietysti koskaan ole liikaa, niin tässä taas yksi jota ilman elo olisi varmasti vaikeaa ja ankeaa. Levyn graafisen puolen vastaavana toimi Anthony Hudson jonka poika on Saul Hudson, eli Slash.

Biisilista:

01. Court and Spark
02. Help Me
03. Free Man in Paris
04. People's Parties
05. Same Situation

01. Car on a Hill
02. Down to You
03. Just Like this Train
04. Raised on Robbery
05. Trouble Child
06. Twisted

Keikkaennakko - Fatboy

Aurinko paistaa ja kevättä kohti mennään. Vaikka mittari näytti vielä aamulla -31 astetta, tuo lisääntyvän valon määrä alkaa vaikuttaa johonkin hormonitoiminnan yksikköön, ja on aika herätä talvihorroksesta, joka on näkynyt myös blogin hiljaiselona. Ei vain yksinkertaisesti saa itsestään irti kaamoksen keskellä neljänkymmenen asteen pakkasessa innostua muusta kuin pakollisista toimista. Kai tuo on sitä Maslow´n tarvehierarkia tsydeemiä arkisella tasolla.

Olen aina diggaillut tämmöisiä bändejä jotka eivät yritä olla muuta kuin juuri sitä mitä ovatkin. Ei syvällistä maailmanparantamista, ei tekotaiteellista vinkunaa ja särinää tai angstista dekadenssia josta niinkun silleen kumpuaa se luovuus. Jos täällä kaamoksen keskellä jaksaa raahautua kapakkaan kuuntelemaan musiikkia niin se saa olla kyllä jotain muuta kuin edellisen keikan pornogrindia, joka ei sitten iskenyt millään tasolla. Täysin hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Säälittävä esitys kaikenkaikkiaan.

Ensin ajattelin katsastaa ensi viikonloppuna hipsterisuosikki Pindant..,Pintadn..., eiku Pintandwefallin, mutta taidanpa jättää tuon taidekouluelämyksen välistä. Fatboy kuulostaa kaikinpuolin huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta. Konstailematonta ja suoraviivaista musiikkia.

Ruotsista sitten kumpuaa tasaisin väliajoin näitä mielenkiintoisia bändejä kaikista genreistä. Fatboy lienee musiikillisesti sieltä akselilta Stray Cats/Roy Orbison /Chris Iisak. Eli ei ollenkaan huonoja vertailukohtia illanvieton musiikiksi. Viimeisin levy Overdrive oli ensimmäinen joka omalle kohdalle sattui osumaan, ja se on aika mukava sekoitus rockabillya ja balladia menemättä kuitenkaan sinne liian hunajaiselle puolelle, jolla Iisak nykyisin aikaansa viettää.

Fatboy keikalla Oulussa Club 45:ssa torstaina 24.2.

Ja Oulun oma ylpeys Satellite Stories muuten Nuclear Nightclubilla perjantaina 18.2.

Jospa näillä saisi kevään mukavasti vauhtiin.