Näytetään tekstit, joissa on tunniste sunnuntaimusiikkia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sunnuntaimusiikkia. Näytä kaikki tekstit

30.12.2011

´Til Tuesday - (Believed You Were) Lucky


Voihan sitä sunnuntaimusiikkia kuunnella näin perjantainakin.

'Til Tuesdayn vuoden 1985 debyyttilevy Voices Carry oli kaikessa kasarimaisuudessaankin muusta mössöstä positiivisesti erottuvaa uutta aaltoa. Ja paljolti siitä saa kiittää Aimee Mannia, joka on naislaulajien ehdotonta ykköskaartia. Levyn nimibiisi oli pienoinen hitti, mutta sen jälkeen oli listoilla hiljaisempaa.

Vaikka yhtyeen kolmen levyn mittaiselta uralta ei aivan yhtä hienoa materiaalia löydykkään kuin Mannin myöhemmältä soolouralta, on varsinkin noilla myöhemmillä levyillä jo kuultavissa selkeitä enteitä tulevasta. Kolmannen ja viimeiseksi jääneen levyn, vuoden 1988 Everything's Different Now, kappale "(Believed You Were) Lucky" voisi olla aivan hyvin Mannin soololevyltä. Vaikkakaan ei vuoden 2000 Bachelor No. 2-levyltä joka on niin hieno kokonaisuus että sille tämä biisi ei olisi mahtunut millään.

Aimee Mann on muuten juuri lopettanut uuden levynsä nauhoitukset ja Farmer-nimeä (ilmeisesti) kantava levy ilmestynee kevään aikana.


20.11.2011

Sunnuntaimusiikkia - Lisa Ekdahl

Palstaa lukeville ei ole enää mikään uutinen, että meikäläisen musiikkimaku on varsinaista sillisalaattia, mutta nämä kaunisääniset runotyttöset ovat olleet aina erityisen mieleen.

Joku voi tietysti Lisa Ekdahlin nasaalista olla erikin mieltä, mutta makuasioista on turha kiistellä. Varsinkin jos on väärässä.

Vaikka Lisa sittemmin lähti hiukan eri teille musiikillisesti, oli naisen ensimmäinen levy vielä ehtaa singer-songwriter- osastoa kaikilla mausteilla. Pikkuisen sitä tulevaa jazziakin oli jo mukana, muttei niin vahvasti kuin tulevilla englanninkielisillä Norah Jones-vaikutteisilla yökerhojazz-levyillä. Ne ei sitten ihan niin valtavasti uponneetkaan, mutta tuo vuoden 1994 eponyymi debyytti osui ja upposi. Vaikka Lisa välillä palasikin ruotsinkielisen ja folkhenkisemmän matskun pariin, eivät ne enää tuntuneet yhtä raikkailta kuin ensilevy.

Täytyy olla aika kyyninen ja ennakkoasenteinen joka tästä saa laskelmoitua tai liian kaupallista. Kyllä tämä on pelkästään hienoa. Oivaa sunnuntaimusiikkia.


1.10.2011

Mikä pettymys !


Mukavia muistoja ja ihania naisia. Ja sitten tämmöinen pettymys.

Peruspoppiahan tämä oli aikoinaankin, mutta jotakin on pahasti muuttunut. Hommassa haisee yliyrittäminen.Pari 80-luvun levyä olivat hienoa melodiaa pullollaan, ja kauniita harmonioita.

Kolmijäseniseksi palannut tyttötrio The Bangles on poistanut entisen basisti Michael Steelen joukostaan niin totaalisesti, että edes bändin nettisivuilla ei tätä mainita sanallakaan.

Ilmeisesti basistin lähtö liittyi muihin kuin kuuluisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Hoffsin epävirallinen johtaja-asema ilmeisesti korpesi tätä niin, ettei yhteistyöstä tullut enää mitään. Ilmeisesti tästä viisastuneena levyllä on annettu kaikille naisille tasapuolisesti laulettavaa. Iso virhe.

Kyllä se vain niin oli, ja on, että Susanna Hoffs on SE laulaja tästä porukasta joka jotenkin saa biisit erottumaan muusta listapopista ja muista 60-luvun pastissipoppoista. Muiden naisten laulu on tasaista harmaata massaa.

Uudelta viikko sitten ilmestyneeltä levyltä Sweetheart of the Sun erottuu tasan kaksi kappaletta edukseen, ja yllätys yllätys: Molemmat laulaa Susanna Hoffs.

Piti oikein kaivella vanhat "guilty pleasure"-albumit hyllystä ja kuunnella olivatko ne tosiaan niin hyviä kun muistelin. No, ei ne ehkä ihan niiiiiiiin hyviä ole. Taisinkin olla enemmän ihastunut Susanna Hoffsiin. Taidan muuten olla vieläkin.

Tuossa vielä nuoremmille muistutukseksi että tietävät minkänäköisestä musiikista oikein höpisen.

3.9.2011

Neil Finn on nero

Ei kai siitä sen enempää...Tai no joskus myöhemmin ehkä paljonkin enemmän.

Split Enz - I Got You 1980


Crowded House - Don't Dream It's Over 1986  
 Crowded House -I Feel Possessed 1988  
Crowded House - It's Only Natural 1991

Crowded House - Private Universe 1993

Neil Finn - King Tide 1998
 
Finn Brothers - Won't Give In 2004

Neil Finn & Johnny Marr - There Is A Light That Never Goes Out, live 2010

6.8.2011

Keikkaennakko - Anna Järvinen

Elokuun ajan jatkuvat Oulun Juhlaviikot alkavat mainiolla sunnuntaimusiikilla. Ainakin meidän vanhemman opiskelijapolven mietteissä legendaarisen Rauhalan patiolla esiintyy Anna Järvinen mainion Dungen-yhtyeen kera.

Vaikka kolmas levy ei ihan niin kovasti iskenytkään, niin sunnuntai-ilta, Rauhalan patio ja suht mukava ilma on sen verran houkutteleva yhdistelmä, että sitä on vaikea ohittaa.

9.7.2011

Dusty Springfield - Just A Little Lovin


Yritän kirjoitella tätä samalla kun katselen telkkarista Selma Hayekin ja Penelope Cruzin kissatappelua ja pyöriskelyä märissä vaatteissa Meksikon kuumalla rantahiekalla, joten keskittyminen ilmeisistä syistä ei ole aivan kohdallaan. Bandidas-elokuva itsessään on totaalisen lapsellinen, mutta nuo naiset. Vau !

Samaa voi sanoa Dusty Springfieldistä. Vaikka rouva oli kuulemma melkoisen kompleksinen tapaus, lauluääni on kyllä niin täydellinen että tämmöiseen viisuun olisi mukava aamulla heräillä.

No nyt ne Bandidakset kiehnää puolialasti korseteissa sängyssä. Help !

Kun Dusty alkoi pelätä uransa hiipuvan lauluntekijöidensä suunnatessa muihin aktiviteetteihin, esim.Carole King omalle uralle, leidi vaihtoi levy-yhtiötä idolinsa Aretha Franklinin Atlantic Recordsille ja päätti lisätä soul-uskottavuuttaan levyttämällä Memphisissä Atlanticin ykkösryhmän kanssa. Tuosta levystä muodostui Dustyn ylivoimaisesti hienoin tuotos. "Son Of The Preacher Man" on tietysti kaikille tuttu, mutta tämä levyn aloittava rauhallinen balladi on kyllä levyn ykkösjuttu.
 

1.5.2011

Heidi Spencer & The Rare Birds - Under Streetlight Glow


Heidi Spencerin isä Jim Spencer oli Milwaukeen undeground-skenen yksi pääjehuista 70-luvulla ja psykedeelisen folkpoppoo Major Arcanan jäsen. Eli Heidi kasvoi musiikin ja alakulttuurin ympäröimänä, ja hyvin indievetoinen on myöskin leidin oma tuotanto tuota videota myöten.

Heidi on jo vuosia kierrellyt ja levytellyt, mutta vasta nyt Bella Union-sainauksen ja uuden tammikuussa julkaistun levyn myötä noussut yleisempään tietoisuuteen kansainvälisen levyjakelun ansiosta. Tuon saman indie-yhtiön listoillahan on mm. Fleet Foxes, Midlake ja Beach House.

Edie Brickelliä
ja Joanna Newsomia diggaileva Heidi Spencer olisi varmaankin jo liian lälly ilman tuota mukavan käheää ääntänsä. Milwaukeen singer-songwriterin jazzahtava runotyttötunnelmointi ei ihan koko levyllistä jaksa kantaa, mutta paikoitellen tämä on todella mukavaa kuunneltavaa. Levyn loppua kohti tunnelmointi alkaa jo hiukan nukuttaa, mutta joku pieni särmä aina silloin tällöin pitää hereillä. Tämä muistuttaa hiukan Cowboy Junkiesin rauhallista maalailua. Ei mitään uutta auringon alla, mutta eihän kaiken tarvitse olla elämää suurempaa. Mukavaa dagen efter-musiikkia.

8.11.2010

The Sundays - Reading, Writing and Arithmetic (1990)


Musiikkikartalta täysin kadonnut The Sundays oli mielestäni yksi 90-luvun indiehelmiä. Siinä yhdistyvät monet meikäläisen makuhermoon osuvat elementit: helisevä kitara, kauniit melodiat ja ERITTÄIN kaunisääninen naislaulaja. The Smiths-vertailut eivät ole aivan tuulesta temmattuja, eivätkä yhtäläisyydet pääty ainoastaan yhteiseen levy-yhtiöön. Rough Trade tietysti johti jo alusta lähtien vertailuihin Morriseyn ja Marrin aikaansannoksiin. Tullakseen klassikoksi tai kultti-suosikiksi bändi taisi olla joidenkin mielestä aivan liian helppo ja musiikki aivan liian kaunista. Ja kaunistahan se on. Todellista sunnuntaimusiikkia.

Yhtyeen lauluntekijä- ja voimakaksikko, laulaja Harriet Wheeler ja kitaristi David Gavurin, aloittivat jo opiskeluaikoinaan yliopistossa duona muokata tulevia biisejä. Mukaan otettiin vielä basistiksi Paul Brindley ja rumpaliksi Patrick Hannan. Vuosi oli tuolloin 1988. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi ensimmäisen singlensä " Can't Be Sure". Single sai nostatusta John Peelin valittua sen vuoden top teniin.



Kappale ponkaisi aikoinaan brittilistalla sijalle 45. Indiebändille tuo oli hieno saavutus ensimmäisellä singlellään aikana jolloin listoilla viihtyivät enimmäkseen Madonnan, Jason Donovanin ja Brosin kaltaiset yleisönvillitsijät. Tie maailmanvalloitukseen oli auki. Mutta kuten myöhemmin nähtiin yhtye ei ollutkaan aivan niin innokas valtaaman maailmaa.

Debyyttilevy ilmestyi seuraavana vuonna lähes yhtäaikaa toisen singlen "Here's Where The Story Ends" kanssa. Tämä oli se sinkku joka nosti bändin kartalle toisella puolella Atlanttia. Tosin vain alternativelistoilla, jotka perustuivat radioiden soittoon. Tuolla Billboardin ylläpitämällä listalla se otti piikkipaikan.



Kappaleen alun kitara tuo kyllä helpostikin mieleen Johnny Marrin parhaimmillaan. Nimenomaan kitara on se joka Smiths-vertailuja aiheutti, sillä vaikka biiseissä on yhtä kaunis ja haikeakin melodia kuin Smithseillä, ei se pyri ihan samoille apajille. Tämäkin rakkauden päättymisestä hiukan tahdittomaankin tapaan kertova tarina on suhteellisen suoraviivainen kertomus vailla Morriseyn angstia ja ilkikurisuutta. Wheeler ei yritä olla pikkunäppärä eikä liian syvällinen. Liika tekosyvällisyys ja muniinpuhalteluhan on perinteisesti ollut brittiläisen indien perussyntejä. Kyynisyys ja ahdistus on yhdistetty älyllisyyteen, tai ainakin on haluttu antaa kuva että jossain kaiken keittiöfilosofian takana on oikeatakin aivotoimintaa. "It's that little souvernier of a terrible year that makes my eyes feel sore", kaunista ja yksinkertaista. Eikä mitään Mikko Kuustos-metaforaa tai hipstertrendikästä.

Levyn aloittava "Skin & Bones" näyttää heti mistä tämän bändin kohdalla on kysymys. Harriet Wheeler, indiepopin Susanna Hoffs, on pääosassa miehensä David Gavurinin kitaran tullessa heti kakkosena. Rytmisektio on asiansa osaava, mutta beat jää taka-alalle. Yksi asioista joka erotti yhtyeen aikalaisistaan Happy Mondaysta ja vaikkapa Stone Rosesista. Sundays oli aikoinaan jopa ilmestyessään hiukan väärässä ajassa musiikillisesti, ei mikään trendisetteri, mutta tänäkin päivänä levy on täysin tuore. Oli sen oma aika sitten milloin tahansa.

"I Won" jatkaa oikeastaan samoilla linjoilla mutta nyt rytmiosastoa on nostettu hieman enemmän pintaan. Ei kuitenkaan niin pintaan että sitä voisi erehtyä pitämään oman aikansa acidpoppina millään muotoa. Kyllähän tämä kitaravetoista poppia on alusta loppuun. Biisissä on kaunis keskiosa, joka eroaa hienosti hieman monotonisesta poljennosta. "Hideous Towns" lopettaa ykköspuolen hiukan epätyypillisellä nuoruutta ei-niin-ihannoivalla sanomalla "Said oh, my hopeless youth it's so unclean, said oh, and I'd, I'd like to be in history".

Kakkospuolen "You're Not The Only One I Know" keskittyy jälleen koko levyn kantavaan teemaan. Yhteiselon ihanuuteen ja kurjuuteen: " Where's the harm in voicing your doubts". Yksin ei ole mukavaa ja rakkauskin on joskus vaikeaa. Tämä Morrisey-tematiikka aiheutti toisinaan liiankin syvällisiä analyysejä Wheelerin ja Morriseyn sanoitusten välillä. Mutta samoista asioistahan suurin osa lauluista kertoo. Tavalla tai toisella. "A Certain Someone" on hieman junnavaava ja ilman ilmavaa kitaraa ja väliosaa se jäisi hieman varjoon. Mutta onneksi parempaa on luvassa.

"Can't Be Sure"- sinkun kakkospuoli "I Kicked A Boy" jää hiukan filleriksi, mutta seuraava "My Finest Hour" on miltei täydellinen aurinkopoppisbiisi. "Finding a pound in the underground", siinähän sitä. Hienoa hetkeä nimittäin. Kertosäe on täydellisen hieno osoitus parivaljakon biisintekotaidoista." I keep hoping you're the only one", "we are who we are, what do the others know", mutta mutta " you're too young". Aina ei onnistu. Levyn päättävä "Joy" on eteerinen jopa ambietmainen rauhallisuus joka ei pyri olemaankaan mitään muuta kuin on, hienoa laulantaa.



Levy kohosi brittilistoilla vitoseksi, mutta Rought Traden taloussotkujen takia kakkoslevy myöhästyi ja sai hiukan huonosti tuulta alleen. Ei siltä myöskään löytynyt ihan yhtä hienoja biisejä. Tuon Blind-levyn jälkeen Wheeler teki Patti Smithit ja keskittyi lauluntekijäpariskunnan lapsenhoitoon. Yhtyeen luultiin jo painuneen unholaan kunnes viisi vuotta Blindin jälkeen vuonna 1997 yhtye julkaisi osuvasti nimetyn levyn Static And Silence. Sen jälkeen onkin ollut sitten totaalista hiljaisuutta.

Kaunista, kaunista ja kaunista. Todellista sunnuntaimusiikkia.

4.9.2010

Edie Brickell & the New Bohemians - Little Miss S.


Koko ikänsä mielenterveysongelmista kärsinyt Edie Sedgwick oli 60-luvun elämäntavan muoti-ikoni joka tuli tunnetuksi erityisesti Andy Warholin muusana ja "supertähtenä" Baby Jane Holzerin jälkeen. Filmitähti hän oli tietysti lähinnä vain Factoryn omassa kuplassa, sillä aika harva noita elokuvia lienee loppujen lopuksi nähnyt. Tämä 27-vuotiaana (kuinka ollakaan) barbituraattien yliannostukseen vuonna 1971 kuollut rikas tyttörukka on silti jäänyt jonkinlaiseksi kulttihahmoksi. Patti Smith kirjoitti naisesta runon:
"I don't know how she did it. Fire She was shaking all over. It took
her hours to put her make up on. But she did it. Even the false
eyelashes. She ordered gin with triple limes. Then a limosine.
Everyone knew she was the real heroine of 'Blonde on Blonde."
Tuossa tietysti viitataan siihen että Little Miss S. oli Bob Dylanin laulujen muusa tuolla albumilla erityisesti lauluissa "Leopard-Skin Pill-Box Hat" ja "Just Like A Woman". Ainakin siis yhden tulkinnan mukaan.

Sedgwickin etunimikaima Edie Brickell on alunperin Teksasin tyttöjä jonka varsinkin livetilanteissa kuulee kyllä ajoittain vahvasta aksentista. Dallasissa hän lyöttäytyi vierailevaksi laulajaksi paikallisen folkyhtye the New Bohemiansin kanssa aluksi yhdelle keikalle vuonna 1985, mutta liittymisestä tuli pian vakituinen. Bändi oli paikallinen suosikki joka soitteli vakikeikkoja useissa keskisuurissakin esiintymispaikoissa ja lämmitteli mm. Bo Diddleya.

Vuonna 1988 bändi julkaisi esikoisalbuminsa nimeltään Shooting Rubberbands at the Stars joka oli sekä kriitikoiden että suuren yleisön mieleen. Ja minun. Yhtyeen nimenä oli nyt Geffenin vaatimuksesta Edie Brickell & the New Bohemians. Muutos josta taustalla viihtyvä Edie ei ollenkaan tykännyt. Albumi möi tuplaplatinaa ja siltä irroitettu single "What I Am" kipusi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 7.

Kappale "Little Miss S." on selkeästi kohteestaan kertova biisi. Monitulkintaisuudelle ei jää Dylanin laulujen tapaan juurikaan mahdollisuuksia. Kappale on levyn muiden kappaleiden tapaan helpohkoa ja mukavaa folkvaikutteista rockpoppia jossa Brickellin laulu on etualalla. Ja ihan ansiosta sillä neiti laulaa todella komeasti ja kauniilla äänellä. Laulussa Sedgwick kuvataan lähinnä uhrina; asia josta voidaan tietysti olla montaa mieltä.
"Shooting up junk in the bathroom
Makin it with punks on the floor
Livin the scene of her limmisine
Little Miss S. in a mini dress
Living it up to die
In a blink of the public eye

The village idiots in her bed
Never cared that her eyes were red
Never cared that her eyes were dead
In the hours that her face was alive
It was the thing just to be by her side"
Yhtyeen seuraava levy Ghost of a Dog oli aikamoinen pettymys ja yhtye "jäi tauolle" määrittelemättömäksi ajaksi. Edie Brickell jatkoi soolona esiintymistä kunnes tapasi tulevan miehensä, hiukan kuuluisamman singer-songwriterin eli Paul Simonin. Sooloalbumeitakaan rouva ei ole ihan solkenaan julkaissut, ainoastaan kaksi: vuonna 1994 Picture Perfect Morning ja vuonna 2003 albumin Volcano jotka jäivät melko vähälle huomiolle. Yhtyeen comeback-levytys ei myöskään elvyttänyt yhtyeen suosiota, joka kuulemma sopii Edie Brickellille oikein hyvin. Matalaa profiilia mielellään pitävä laulaja lauleskelee nykyään poikapuolensa Harper Simonin kanssa bändissä The Heavy Circles.

15.8.2010

Nyt soi: Fairport Convention - Farewell, Farewell


Tuossa Led Zeppelinin "The Battle Of Evermore":a kuunnellessa tuli taas ihasteltua kuinka upeaa jälkeä Sandy Denny tuossakin biisissä tekee. Minä kun olen hiukkasen heikkona näihin kaunisäänisiin naislaulajiin. Ja varsinkin tällaisiin hiukan runotyttömäisempiin ääniin enkä niinkään Celine Dionin kaltaisiin mahtipontisiin kailottajiin.

Fairport Convention muutti tyyliään tälle levylle aika pitkälti juuri Sandy Dennyn ansiosta. Alkuaikoina bändi oli hakenut materiaalia ja inspiraatiota Amerikasta ja "ansainnut" näin tittelin Englannin Jefferson Aeroplane. Uusi britti/keltti-folkrock iski heti läpi ja vuonna 1969 ilmestyneestä Liege & Lief-levystä on tullut klassikko, mikä on todellakin aivan oikeutettua.

Asialla on nykyäänkin yhä keikkailevan yhtyeen se monien mielestä paras kokoonpano. Dennyn ohella yhtyeessä vaikutti tuolloin myös toinen legendaksi, ainakin folk-rock piireissä, noussut kitaristi-lauluntekijä Richard Thompson. Thompson soitti vielä seuraavalla levyllä, kunnes lähti muihin projekteihin. Basisti Ashley Hutchings lähti tämän levyn jälkeen perustaakseen myös arvostetun yhtyeen Steeleye Span. Myös Denny häipyi levyn jälkeen perustaakseen yhtyeen Fotheringay ja sen jälkeen soolouralle kunnes taas palasi Fairportiin myöhemmin yhden levyn ajaksi.

Tämä Richard Thompsonin kirjoittama biisi on yksi levyn kauneimmista. Se sointuu hienosti  levyn traditionaalisiin kansansävelmiin. Vaikka se soitetaankin sähköisesti, se tehdään hienosti perinteitä kunnioittaen. Juuri ennen levyn tekoa yhtyeen pakettiauto joutui vakavaan kolariin jossa kuoli 19-vuotias rumpali Martin Lamble ja Richard Thompsonin naisystävä Jeannie Franklyn. Muut soittajat meinasivat jo pistää pillit pussiin mutta menivät kuitenkin ja tekivät uransa hienoimman albumin. Tämän biisin on sanottu olevan kunnianosoitus noille kuolleille nuorille.Vanhaksi ei ehtinyt Sandy Dennykään, vaan hän kuoli jo 31-vuotiaana vuonna 1978.


29.7.2010

Nyt soi: Cowboy Junkies - Misguided Angel


Cowboy Junkiesin uusin albumi Renmin Park oli kauhea pettymys. Poissa loisti se tuoreus ja vilpittömyys joka alkuaikoina oli bändin valtti. Tietysti noista ajoista on jo yli 20 vuotta joten tuoreus oli varmastikin liikaa odotettu, mutta myöskään musiikillisesti levy ei hirveän hyvä olllut, jos nyt totta puhutaan. Vaikka Margo yhä ihanasti laulaakin.

Kolmen sisaruksen  Margo, Michael ja Peter Timminsin ja Alan Antonin vuonna 1985 Torontossa perustama bändi julkaisi toisen albuminsa The Trinity Session vuonna 1988. Levy oli äänitettiin livenä yhdellä mikrofonilla Torontolaisessa Church of The Holy Trinity-kirkossa pääosin yhden päivän aikana. Levyllä yhtye coveroi mm. Velvet Undergroundia (Sweet Jane), Hank Williamsia ( I´m So Lonesome I Could Cry) ja Patsy Clinea (Walking Aftre Midnight). Tuo ylläsoiva, session viimeisenä ja yhdellä otolla levytetty biisi, on Margon ja Michaelin käsialaa.

Aluksi levy julkaistiin oman independent levy-yhtiö Latent Recordsin toimesta saavuttaen kulttisuosiota ja myöhemmin levy julkaistiin laajemmin RCA-levymerkillä muutaman lisäkappaleen kera. Tämä on taas yksi niitä levyjä joka jäi aikoinaan 20 vuotta sitten kaupassa käteen ilman mitään ennakkotietoja pääosin hienon kannen ja kiinnostavan bändinnimen takia. Urbaanilegendan mukaan nimi olisi tullut Townes Van Zandtin kappaleesta "Cowboy Junkies Lament", mutta tuo kappale on kyllä tehty vasta 1989 joten tarina ei aivan toimi. Margon mukaan nimi olikin vain sattumanvarainen ja hätäinen valinta ensimmäisen keikan painaessa päälle.

Tämä ei ole tanssimusaa todellakaan, mutta nojailuun kai tämäkin käy. Koko levy on rauhallista, viipyilevää ja kaunista. Tuoreutta jota bändi ei pystynyt toistamaan myöskään uusintakierroksella levytettyään kaiken uudelleen albumille Trinity Revisited vierailevien tähtien kera. Mutta alkuperäinen pysyy yhtenä sunnuntai-iltojen suosikkina.