18.5.2011

Southern Rock vol 8: Wet Willie



Nämäkin Alabaman pojat keikkuivat suosionsa aallonharjalla 1970-luvulla suurien southernnimien tapaan. Capricorn levy-yhtiölle levytetyt 5 ensimmäistä levyä ovat jääneet tämän yhtyeen parhaiksi musiikillisiksi saavutuksiksi, vaikka bändi kiertää yhä edelleen kahdellakin erilaisella kokoonpanolla.

Mobilesta lähtöisin olevat kaverukset musisoivat aluksi nimellä Fox. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-fonisti Jimmy Hall, velipoika Jack Hall bassossa, Ricky Hercsh kitarassa, Lewis Ross rummuissa ja klassissen koulutuksen saanut multi-instrumentalisti John Anthony koskettimissa. Mukana oli myös vaihtuvia taustalaulajia joista kuuluisimpina Elkie Brooks (tuolloin vielä nimellä Elke Brooke) ja tuleva Lynyrd Skynyrdin taustalaulaja Leslie Hawkins. Lauluharmoniat erottavat Wet Willien muista aikalaisistaan. Soulahtava soundi (lavalla usein Hurricane Horns) ei ollut yhtä bluesahtavaa kuin monilla muilla, eikä ihan niin kantria kuin esimerkiksi Marshall Tuckerilla tai Charlie Danielsilla.

Pari ensimmäistä levyä menivät ohi ilman sen suurempia kuohuja, mutta kolmas livelevy Drippin' Wet ja seuraava vuoden 1974 Keep On Smilin' saivat jo liikettä aikaiseksi levylistoilla. Tuon jälkeen olikin sitten hiljaisempaa ja bändi löi ensimmäisen kerran rukkaset naulaan 70-luvun puolivälin jälkeen, juuri ennen Capricornin konkurssia. Veljekset Hall kuitenkin kasasivat yhtyeen uudelleen ja tekaisivat kaksi levyä jotka eivät liikkuneet mihinkään, joten bändi pistettiin telakalle jo toistamiseen. 90-luvulla vanha suola alkoi kuitenkin janottaa ja yhtye pistettiin uudelleen kasaan. Nyt siitä kiertää siis kaksikin eri versiota. Jos Jimmy Hall ehtii mukaan bändi esiintyy nimellä Wet Willie (feat. Jimmy Hall), ja jos ei ehdi niin nimellä Wet Willie Band. Kaipa näille southern-sankareille yhä tuolla etelässä keikkaa riittää, kun niin monet ovat yhä aktiivisia, vaikka parasta ennen päivämäärä on mennyt jo aikapäiviä sitten ja levy-yhtiöt ovat vaihtuneet suurista pikkuriikkisiin etelän indielafkoihin.

Wet Willie oli kuuleman mukaan helkkarin kova livebändi, jonka suosio etelässä oli välillä yhtä suurta kuin Skynyrdien tai Allmanin veljesten. Ja kun kuuntelee tuota suosituslevyä, niin voihan tuohon yhtyä, vaikka levy on aina vain levy ja live on live. Eli kuunteluun Wet Willien jo aiemmin mainittu Drippin' Wet vuodelta 1973.

14.5.2011

UFO - The Wild, the Willing and the Innocent (1981)



Michael Schenker oli aikoinaan kova jätkä, ja vuoden 1977 UFO-levy Lights Out parasta mitä mies on tarjonnut. Vaikka tokihan meille 80-luvun alun nuorille hevipojille kelpasi myös Michael Schenker Groupin revitykset. Scorpions oli jo vähän, no lälly.

Mutta eipä sen enempää Michaelista, sillä mies oli jo ehtinyt poistua ovet paukkuen bändistä tämän levyn ilmestyessä. Vaikka Lights Out on ehdottomasti  parempi levy kuin tämä, tämä on lyhyessä käsittelyssä hyvästä syystä. Se oli ensimmäinen UFO-levy jonka ostin. Tai taisipa olla alunperin kasetti kun oikein muistelen.

UFOssahan on vuosien varrella käynyt kääntymässä tusinoittain soittajia, mutta tällä levyllä on vielä messissä alkuperäiset miehet: laulaja Phil Mogg, basisti Pete Way ja rumpali Andy Parker. Kitaraan bändi palkkasi jo ennenkin bändissä vierailleen ex-Skid Row kitaristin Paul Chapmanin. Myös entinen Uriah Heep mies John Sloman soittelee keyboardseja levyllä, vaikkei krediitteihin asti olekaan päässyt. Kuudes mies levyllä on kitaristi ja kosketinsoittaja Neil Carter.

UFO - "Long Gone"


Kaksikaan kitaristia ei tätä levyä pelastanut lievältä AOR-tartunnalta, joka viruksen lailla levisi 80-luvun alkuvuosina. Vaikka eihän UFO nyt ikinä ihan sitä raskainta hard/heavyrokkia ollutkaan (olihan jo Lights Out-levyllä mm. coveroituna Loven "Alone Again"), niin tietty löysyys tästä levystä paistaa näin jälkikäteen. Tuohon aikaan levy kyllä upposi 15-vuotiaaseen kuin väärä raha.

Ja kyllähän tuo vieläkin omassa genressään on oikein kuunneltava levy. Phil Mogg on mainio laulaja ja Chapmankin hoitelee kitaroinnin  sujuvasti, joskaan ei ihan niin "hevisti" kuin Schenker. Mainio nostalgiapläjäys. Bändi tuli muuten mieleen siitä, kun luin Pink Floydin Odysseia-opuksen. Ja bändin tarinassahan UFO-klubilla oli oma merkittävä osuutensa.

11.5.2011

Southern Rock vol 7 : Marshall Tucker Band



Legendaarisen southern levy-yhtiö Capricornin suojissa aloitellut Marshall Tucker Band on käynyt saman tien kuin niin monet muutkin sarjan bändit. Levy-yhtiö on Capricornin ja 80-luvun alun Warner vierailun jälkeen vaihtunut pikkuhiljaa alasarjojen toimijoihin. Vanhoja levyjä tosin uudelleenjulkaistiin oman levymerkin kautta pitkin 90- ja 2000-lukua. Tämäkin bändi on yhä hengissä, mutta luontainen poistuma on vaihtanut soittajia uusiksi moneen kertaan eikä alkuperäisiä jäseniä ole enää mukana kuin Doug Gray.

Charlie Danielsilla oli viulunsa ja Marshall Tucker Bandilla on oma Ian Anderssoninsa, eli huilisti Jerry Eubanks. Huilu ei nyt varsinaisesti tule ensimmäisenä instrumenttina mieleen kun puhutaan tämän laidan musiikista, mutta ihmeen hienosti tuo vain mukaan passaa. Molemmat instrumentit ovat soineet Marshall Tuckerin levyillä myös yhdessä, kun Charlie Daniels vieraili muutamilla bändin 70-luvun levyillä. Marshall on myös levyttänyt kappaleen "Fire On The Mountain", joka osittain viittaa Danielsin samannimiseen levyyn. Gratefun Deadin samanniminen biisi ei kuulu tähän joukkoon...

Myöskään Marshall Tucker Band ei pysyttäytynyt pelkästään southernissa, vaan levyiltä löytyy vaikutteita niin rockista, jazzista, gospelista kuin perinteisistä vaikutteista eli kantrista ja bluesista. ehdottomiin etelärockin klassikkoihin yhtye kuitenkin luetaan. Ja nimenomaan taas 70-luvun tuotantonsa ansiosta jolloin pääasiallinen lauluntekijä, kitaristi ja vokalisti Toy Caldwell oli vielä mukana remmissä. Vuoden 1983 hajoamisen jälkeisessä comeback-kokoonpanossa ei Caldwellia enää nähty.

Yhteeltä on ilmestynyt kokoelmat mukaan lukien miltei 40 albumia, joten tutustuttavaa riittää, mutta jos nimenomaan southern kiinnostaa niin paras aloitus on ehdottomasti joku alkupään levytyksistä. Uudemmat levyt eivät kyllä ole minullekaan tuttuja,  mutta vanhempia voi ainakin varauksetta suositella. Hyviä levyjä ovat mm. eponyymi ykkönen ja vuoden 1975 Searchin´ For A Rainbow, mutta parhaana pidän vuoden 1974 tuplalevyä Where We All Belong, jossa toinen levy oli studio- ja toinen levy liveäänitys. Levyllä vierailee jo aiemmin mainittu Charlie Daniels ja Allman Brothersienkin kanssa musisoinut Elvin Bishop.

9.5.2011

The Black Angels - Another Nice Pair (2011)


Jostain syystä aina kun uutta musiikkia kuuntelee, tulee miltei aina mietiskeltyä että miltähän bändiltä tämä eniten kuulostaa. Mistä vaikutteet on otettu. Osittainhan tuo on aivan turhaa ja hedelmätöntä pohdiskelua, jolla ei periaatteessa pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa onko musiikki hyvää vai ei. Eikä tietysti olekaan, mutta jollain lailla sitä aina tulee silti vertailtua.

No tämän bändin kanssa ei tarvitse kovin kauaa aivojumppaa harrastaa. Bändin nimi tulee Velvet Undegroundin biisistä "The Black Angel's Death Song" ja tuossa bändin logossakin on Nicon kuva. Joten vaikutteita ei kannata kovin kaukaa hakea.

Ja koska Velvet Undeground on muutamista huonoista hetkistään huolimatta helkkarin kova bändi, niin lähtökohdathan ovat mitä mainioimmat. Tosin voihan tuon homman ryssiä vielä monella tapaa, oli ne vaikutteet sitten mistä tahansa. The Black Angels ei kuitenkaan pahemmin sössi vaikka pastissin vaara vaanii koko ajan takinliepeissä. Vaikka yksi esikuvista on näinkin ilmeinen, kuuluu soitosta muitakin kaikuja. Välillä laulusta tulee mieleen Morrison ja välillä Grace Slick, usko tai älä. Bändiä on myös verrattu saman paikkakunnan tunnetumman pojan Roky Eriksonin bändiin 13th Floor Elevator. Ja kyllähän näissä biiseissä on kaikuja myös muista garage/psykedeliarockin nuggeteista. Yhtye oli myös Roky Eriksonin kiertueella 2008 Rokyn taustalla.

Record Store Dayssa oli tarjolla yhtyeeltä levy Another Nice Pair, joka kokosi yhteen bändin kaksi ensimmäistä EP:tä.Ykköspuolella on The Black Angels EP vuodelta 2005 ja toisella puolella Exit-EP vuodelta 2008, jonka sai aikoinaan ainoastaan bonuksena kun tilasi etukäteen LPn Directions To See a Ghost.


Kyllä tämä austinilainen Teksasin psykorokkareiden bändi siltikin onnistuu olemaan oma itsensä, vaikka esikuvia onkin helppo löytää. Huonompi homma vain on se, että itse musiikki ei ole ihan yhtä innostavaa kuin esikuviensa. Mukavaa murinaa mukaan mahtuu, mutta kokonaisuus on hieman tasapaksu. Täytynee tutustua porukan uudempiin tuotoksiin.

8.5.2011

Keikka-arvio: Hey Heather / 45 Special 5.5.2011


Keikka-arvioita tulee harvemmin kirjoiteltua, mutta päätin terästäytyä.

Täytyyhän se myöntää, että ennakko-odotukseni tämän bändin suhteen olivat aika olemattomat. Jos yhtye on Suosikki-lehden lukijoiden favourite, niin sisäinen musapoliisini herää ja kaivaa pamppua esiin. EMO-image ja suosio nuorten tyttöjen keskuudessa ei ole omiaan herättämään meikäläisen mielenkiintoa. Oikeastaan päinvastoin.

Bändi kuitenkin kutsui Tarkkailija K:n Oulun keikalleen, joten päätin mennä ilman ennakkoluuloja. Tai ainakin yritin. Tsekkailin bändin MySpace-sivuilta itselleni etukäteen tuntematonta musiikkia, joka vain vahvisti ennakkoluulojani. Nuorille tytöille suunnattu bändi, joka ei voi mitenkään kolahtaa meikäläiseen.

Kuitenkin kun nimi listoilla oli, niin ajattelin tsekata yhtyeen, eipä siinä mitään häviä kun ilmaiseksi sisäänkin pääsee. Väkeä oli taasen surkeaksi keikkapäiväksi todettuna torstaina olemattomasti, ja paikalla olijoiden keski-ikä oli puolet meikäläisen iästä. Mutta tunsipa itsekin olonsa nuorekkaaksi.

Keikka alkoi energisesti. Soundit olivat kunnossa, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista jo hieman tunnetuimmistakin bändeistä joita näillä lauteilla on nähty. Tämä bändi on selvästi kotiläksynsä hoitanut. Ja pikkuhiljaa bändin energisyys vei mukanaan. Eihän tämä hassumpi olekaan. Tulevaisuuden tusinaan valittu yhtye ei ole turhaan tuolla listalla.

Vaikka tietyt yleisönnostatusmaneerit tuntuvatkin vanhemmasta kuulijasta hieman kornilta, eivät ne nyt kuitenkaan eroa muista kovinkaan paljon. Ja jos Heatherin kitaristi käy tanssittamassa yleisön naisia, niin eihän sekään paljon eroa Springsteenin Courtney Coxin tanssittamisesta. Fiiliksen kohottamisestahan siinä on kysymys, ja siitä illuusiosta että kuka tahansa tytöistä voi päästä bändin läheisyyteen. Sillä erolla tietenkin, että Courtney oli palkattu hommaan.

Vaikka bändin musiikki ei ihan omaan makuuni iskekään, niin tykkäsin kyllä keikasta. Nuoret pojat hoitivat hommansa erittäin ammattimaisesti ja energisesti vähäisestä väkimäärästä huolimatta. Erityisesti jäi mieleen rumpali Joni Martiskaisen animal-meininki ja laulajan suvereeni suoritus. Lievistä lauri ylönen-konnotaatioista huolimatta olen valmis antamaan Joonaksen tyylipuhtaalle suoritukselle vahvan komppauksen. Lyhyt setti jätti lopulta positiivisen kuvan bändistä kaikista ennakkoasenteistani huolimatta. Epäilen, että tästä bändistä kuullaan vielä isommillakin estraadeilla.

7.5.2011

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 6: M-R


Mega Rare Trax Vol. I (Lobster) SBD
Kolmen CD:n paketti joka on koottu keikoilta vuosina 1983-1990. Vaikka kaikki materiaali löytyy myös muilta booteilta, on tämä kokoelma varsin edustava kattaus. Ohessa keikat joilta materiaalia on levyn mukaan mahdutettu, pienin varauksin.

El Mocambo, Toronto, Kanada 1983 (4 biisiä)
Music Hall Philadelphia,PA 1983 (3 biisiä)
Los Angeles, CA 1984 (4 biisiä)
Tokyo, Japani, 1985 (tin pan alley/dirty pool)
Dallas, Texas 1985 (2 biisiä)
Montreal, Kanada 1985 (4 biisiä)
Dallas Texas 1986 (5 songs)
Philadelphia, PA (Mann Music Center) 1987 (2 biisiä)
Italy (Pistola Blues Festival) 1988 (3 biisiä)
Timothy White Session N.Y., 1989 (4 biisiä)
Albuquerque, New Mexico 1989 (1 biisi)
Houston, Texas 1990 (9 biisiä)
Austin, Texas 1990 (1 biisi)

Ja ne varaukset ovat seuraavat: Houstonin keikalta tuo materiaali ei taaskaan ole, vaan (yllätysyllätys) tuolta tutulta parivaljakolta Colorado & New Mexico.  Los Angelisiin merkityt biisit eivät myöskään ole tuolta keikalta, vaan ilmeisesti vuotta aiemmalta Hollywood Palacen keikalta.
 
Mocambo Joint (Dr. Gig) SBD A
Loistavalla äänenlaadulla varustettu levy, joka on luultavasti suoraan viralliselta samannimiseltä videolta. Bootleggina löytyy sama tavara mm. levyiltä Hawk On Fire ja G-Ray.

Montreal 1989 (Live Storm) SBD A
King Biscuit Flower Hour-materiaalia jälleen kerran. Vuosi oli oikeasti 1984, mutta paikka kylläkin Montreal Spectrum. Löytyy moneltakin levyltä, mutta täydellisimpänä In Memoriam-paketista.

Montreal '89 (Tuff Bites) SBD A
King Biscuit Flower Hour-materiaalia jälleen kerran. Vuosi oli oikeasti 1984, mutta paikka kylläkin Montreal Spectrum. Löytyy moneltakin levyltä, mutta täydellisimpänä In Memoriam-paketista. Kansi vain poikkeaa, joka on tällä levyllä yksi huonoimmista minkä tiedän.

Mr. Clean (Silver Rarities) SBD? A-
Uudenvuodenaattona 1986 äänitetty levy on hyvälaatuinen ja sisältää hienoja versioita. Levy Fox Theater on samalta illalta. Esimerkiksi "Mary Had A Little Lamb" saa miltei kymmenminuuttisen käsittely. Viimeisessä biisissä lavalla on myös Lonnie Mack. Levyn nimi tulee SRV:n lausahduksesta ennen Rude Moodia, jossa hän esittelee itsensä Mr. Cleaniksi tuoreen raitistumisensa johdosta.

1. Lookin' Out The Window
2. Look At Little Sister
3. Mary Had A Little Lamb
4. Superstition
5. Willie The Wimp
6. Cold Shot
7. Couldn't Stand The Weather
8. Life Without You
9. Instrumental
10. Rude Mood
11. Oreo Cookie Blues

Music Hall (Unbelievable Music) AUD B-
Keskitasoa huonompi yleisöäänitys vuoden 1990 Omahan konsertista. Fillerinä muutama biisi Milanosta Italiasta vuodelta 1988. Vaikka esitys onkin huippuluokkaa, huono äänityksen taso vie mielenkiinnon. Keräilijälle kuitenkin ok, koska näitä keikkoja ei löydy muilta bootlegeilta.

One Of The Last (Beech Marten) SBD A
Ikävä toistella samaa asiaa, mutta tämäkin on oikeasti Colorado & New Mexico-tavaraa. Levyyn merkitty äänityspaikka Auditorium Shores vuonna 1990, on siis vain huijausta jolla pyritään myymään samaa tavaraa useaan kertaan.

Out Of The Shadows (Rocks) SBD A
Levy on sama kuin aiemmin käsitelty Alone In The Ozone, eli Kalifornian yliopiston keikka vuodelta 1984.

Parker's Place ( Primadonna) AUD/SBD B
Keikka ei ole Parker´s Restaurant-luolasta, vaan Seattle Centre Coliseumilta. Kaupunki on siis kuitenkin oikein. Äänenlaatu ei ole paras mahdollinen, ja sama keikka löytyy paremmilla soundeilla mm. levyiltä Texas Flood, Together In Love, Seattle Jammin ja Duets.

Peace In The Valley (NORIAA Records) SBD A
Kaksilla eri kansilla kierrossa oleva erinomaisella äänenlaadulla varustettu levy Vaughanin viimeistä edelliseltä keikalta. Samassa paikassa, eli Alpine Valleyssa elokuussa -90, kuin viimeiseksikin jäänyt keikka seuraavana päivänä. Koska tältäkin päivältä on soundboard-äänitys, jättää se pienen mahdollisuuden, että myös viimeisestä keikasta olisi samanlainen. Mutta koska moista ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt (se olisi aika arvokas, oletan), niin tuskinpa sellaista on olemassakaan. Muita tunnettuja äänitteitä tältä keikalta ei ole olemassa.

1. Tightrope
2. The Things (That) I Used To Do
3. Let Me Love You Baby
4. Leave My Little Girl Alone
5. Look At Little Sister
6. Wall Of Denial
7. Riviera Paradise
8. Superstition
9. Couldn't Stand The Weather
10. Going Down
11. Crossfire
12. Voodoo Chile (Slight Return)

Precious Stones II (Tucan) SBD A
Suuremman luokan sontaa. Touch The Sky-levyn studioäänityksiin on lisätty yleisön ääniä, ja väitetään että kyseessä olisi live-äänitys vuodelta 1988. Volume ykköstä ei ole olemassakaan. Pohjanoteeraus.

Pride And Joy - Chicago & Finland (Teddy Bear Records) SBD/AUD A-B
Ensimmäiset 7 biisiä on Chicago Blues festivaaleilta vuodelta 1985. Keikka löytyy täydellisempänä muilta booteilta. Äänenlaatu noissa biiseissä on erinomainen. Kaksi viimeistä biisiä on saman vuoden Pori Jazzeilta. Kyseessä on se lyhyempi cotton Clubin ilta/yökeikka joka myös televisioitiin. Äänenlaatu ei ole kovin hyvä, joten jos Suomi-keikka kiinnostaa kannattaa panostaa levyyn The Understanding Of Love, jolta keikka löytyy kokonaisempana ja hieman paremmalla äänenlaadulla. SRVn pitempi iltapäiväkeikka noilla Jazzeilla videoitiin, joten se on kuitenkin paras dokumentti miehen Suomen-vierailusta.

Pride And Joy (On Stage Records) SBD A
Montreaux Jazz festivaaleilta vuodelta 1985. Parempi levy samasta aiheesta on mm. Live In Montreaux tai Cold Shot. Osa näistä biiseistä löytyy myös viralliselta Live Alive livetaltioinnilta, mutta osittain dubattuna.

Pride And Joy (Three Cool Cats) SBD A
Tuplalevy neljästä eri konsertista vuosilta 84-89, joissa mukana hieman harvinaisempi Timothy Whit's Rock Stars-radioesiintyminen. Toinen levyistä koostuu taas Colorado & New Mexico-materiaalista.

Rarities In Concert (Beech Marten) SBD
Kokoelma konserteista: El Mocambo -83, Philadelphia -83, Montreal -84 ja Italia -88. Kaikki keikat löytyvät täydellisempänä muilta booteilta. Kokoelmana kuitenkin hyvin tehty ja biisivalinnat ok.

Reading '83 (Exx-ellent records) SBD A
Tällä levyllä löytyy radiolähetys-materiaalia vuoden 1988 Apollo-teatterin keikalta Manchesterista ja vuoden 1983 keikalta Readingin rockfestivaaleilta. Äänenlaatu on hyvä ja esitys tiukka. Apollo-teatterin setin lopuksi SRV toteaa hiukan samaan tapaan kuin pari viikkoa tuota ennen Oulun Kuusrockin lavalla: "Thank you so very much, folks... My name is STILL Stevie Ray Vaughan and we're STILL Double Trouble... I GUARANTEE IT!!" Jotkut tahot kun olivat epäilleet miehen pehmenneen suht tuoreen raitistumisen takia. Tai näin ainakin itse tuon vakuutuksen ymmärrän. No ei tuota väitettyä pehmenemistä ainakaan Kuusrockin lavalla havainnut! Hyvä levy kaiken kaikkiaan. Apollon tavaraa ei löydy muilta levyiltä, Readingia parilta muultakin, mutta tässä täydellisimpänä.

1. Tell Me
2. I'm Leaving You (Commit A Crime)
3. Pride And Joy
4. Texas Flood
5. Love Struck Baby
6. Testify
7. So Excited
8. Voodoo Chile (Slight Return)
9. Pride And Joy
10. Mary Had A Little Lamb
11. Love Struck Baby
12. Texas Flood
13. Come On (Part III)

Rhapsody In Blues (Spotlight) SBD
Spectrum Montreal -84, Steamboat  1874 ja yksi biisi CHCH studios Ontario w/Albert King -83. kaikki löytyy useiltakin muilta booteilta ja Ontarion kama kokonaisuudessaan Kingin viralliselta In Session-levyltä.

Rocking On The River (Bullseye Records) SBD A+
MTV Mardi Gras-ohjelmaan televisioitu keikka New Orleans Jazz & Heritagefestivaaleilta vuonna 1987. Keikka oli S.S.Presidente-jokilaivalla, siitä siis nimi. Keikasta löytyy muutamia biisejä parilla muullakin bootilla, mutta tällä täydellisimpänä. Keikalla oli lavalla myös Dr.John, Jimmie Vaughan ja Kim Wilson, mutta noita esityksiä ei tältä levyltä löydy.

Rough Edges (Totanka) SBD A-A-
Helkkarin kovaa alkuaikojen kamaa lähinnä vuodelta 1979. Yksi biisi Cast of Thousands-bändin kanssa levytetyltä levyltä vuodelta 1971. Rough Edges on tarkemmin esitelty jo blogissa, joten siellä enemmän tietoa.

5.5.2011

The Triffids - Born Sandy Devotional (1986)


Mahtipontista? Epäilemättä. Kasaria? Jo vain. Kaunista? Ehdottomasti.

Täytyy myöntää että meikäläisellä on jotenkin romanttinen käsitys australialaisesta mielenlaadusta. Siellä ollaan aina maanläheisesti rentoja, reiluja, aitoja ja puhutaan asioista suoraan. Kaljaa juodaan paljon, mutta vain iloisella mielellä ja kavereiden kanssa, eikä kukaan tule humalaan. Vähän niinkuin Crocodile Dundee. Ja vastaavasti brittiläiset popparit ovat totisia, kyynisiä ja tekosyvällisiä muniinpuhaltelijoita joilla nousee kusi päähän ensimmäisestä NME-jutusta. Aika karikatyyrinen kuva tietysti, eikä ehkä kestä lähempää tarkastelua.

Aussipopparit esiintyivät Provinssirockissa vuonna 1985, jossa kuulin ensikertaa koko bändistä. Eka esiintyminen ei vielä hirveästi vaikuttanut, meikäläiselle SE juttu tuona vuonna oli Jonathan Richman & Modern Lovers. Mutta johonkin takaraivoon musiikki jäi soimaan. Kun Born Sandy Devotional ilmestyi seuraavana vuonna, päätin tsekata asian uudestaan. Ja kyllähän se kannatti. Sen jälkeen ostin kaikki loputkin.

The Seabirds

Vaikka vuoden 1987 levy Calenture olikin ehkä hiukan hitikkäämpi, tässä bändin toisessa pitkäsoitossa on sitä jotain. Ehkä juuri sitä maanläheisyyttä. David McComb kyllä näytti perin juurin brittiläiseltä kasari synapopparilta, mutta on tässä kuitenkin semmoinen sopiva aussiklangi, joka sen erottaa britti aikalaisistaan. Tai sitten se vain johtuu tuosta romanttisesta kuvitelmastani. Lontoossa tämäkin on äänitetty, Pixies-tuottajana mainetta sittemmin keränneen britin Gil Nortonin valvonnassa.

Wide Open Road

Vuonna 1999 kuollut bändin keulakuva David McComb halusi nimenomaan tehdä tästä levystä teemallisen kokonaisuuden, eikä vain kokoelmaa lauluista. Ja tuo teema ei vastaa kovinkaan hyvin arkkityyppistä käsitystäni suruttomista aussiveikoista. Levy on melankolinen kuvaus kaipauksesta, epätoivosta ja vieraantumisesta tummissa väreissä hiukan Nick Caven tapaan Ei mitään schoonereita kittaavia iloisia veikkoja nämä triffidit. Silti yleistunnelma on ilmava eikä ummehtunut.

Life Of Crime


Triffidsien albumeja on uudelleenjulkaistu 2000-luvulla, joten niitä vielä löytyy kaupasta kuten viime vuonna julkaistua kokoelmaakin. Ja jos (siis kun) sinne kauppaan ei juuri kukaan ole menossa niin löytyyhän nuo toki spotifystäkin.

3.5.2011

Southern Rock vol 6: Molly Hatchet



Kuten Purkitettua Lämpöä-blogissa jokunen aika sitten todettiin, on Molly Hatchetia usein vertailtu Lynyrd Skynyrdiin. Syyt on tietysti selkeitä, eivätkä kaikki vertailut aivan tee Hatchetille oikeutta. Kyllä minä rohkenisin yhtyeen asettaa ihan southernin kulmakivien joukkoon ja bändiltä tosiaan löytyy todella hienoa rokkenrollia reiluilla southernmausteilla.

Kun aikoinaan kirjoittelin kuinka muusikot kävivät hedelmällistä keskustelua keskenään levyjen ja biisien välityksellä, iskin dialogiin mukaan Hatchetin biisillä "Gator Country".  Ja soikoon se nyt tuossa uudelleen, koska se nyt vain sattuu olemaan meikäläisen suosikki. Ja listataanhan siinä iso osa tämänkin sarjan yhtyeistä. Tyypillinen kotiseuturakkauslaulu floridalaispojilta, josta muuten tosiaan olivat kotoisin myös Skynyrdin laulunkirjoittajahemmot vaikka Alabamaa ylistivätkin.

Tietysti tämä alkaa vaikuttaa jo toiston toistolta, mutta kyllä tämäkin yhtye nuo musiikillisesti parhaat päivänsä näki 70-luvulla. Toki vielä 80-luvulla ilmestynyt No Guts...No Glory on ihan mukiinmenevää rokkia ja sisältää mm. yhtyeen oman Free Birdin. John Lennonin muistolle kirjoitetu Fall Of The Peacemakers on kaikessa mahtipontisuudessaankin komeaa kuultavaa varsinkin kitaroinnin osalta.

Yhtyeen parhaita biisejä on sopivasti ripoteltu monillekin alkuaikojen levyille, joten kokoelmakin olisi luonteva suositusvalinta. Mutta kyllä tuo bändin nimeä kantava ykköslevy on sen verran rautaista kamaa, että siitä kannattaa aloittaa. Koska southern rock oli tuohon aikaan todella suuressa huudossa, kaikki isommatkin levy-yhtiöt kilpailivat saadakseen oman palansa kakusta. Epic kiinnitti Molly Hatchetin, ja satsasi reilusti päästäkseen samalle aallonharjalle jolle MCA oli päässyt Skynyrdien kanssa tai vaikkapa Arista Outlawsin kanssa.

Siksikin tämän genren bändien 70-luvun ensilevyt ovat olleet usein erinomaisia. Niihin satsattiin alusta asti isojen levy-yhtiöiden toimesta, koska rautaa oli taottava niin kauan kun se oli kuumaa. Molly Hatchetin debyytin tuottajaksi oli aluksi suunnitteilla jopa Ronnie Van Zandt, joka sattuneesta syystä ei päässyt hommaa hoitamaan. Yhtyeen ensimmäiset demotkin oli pistetty narulle Skynyrdien omalla studiolla. Tuottajaksi saatiin mm. Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa työskennellyt Tom Werman, joka hoiti homman tyylillä.

Ja uskokaa tai älkää, myös Molly Hatchett on yhä viriili ja itseasiassa parasta aikaa rundilla. Vaikka Epicin alkuaikojen usko vaihtui 80-luvun loppupuolella epäuskoon, on Molly saanut levytellä tasaisesti vaihtuville levymerkeille aina viime vuoteen saakka.

2.5.2011

Keikkaennakko: Forest Lake Band


Oululaista Chicagobluesia rehelliseen tyyliin. Tässä ollaan jo hiukan pastissin rajoilla, mutta ehkäpä kyse on kuitenkin todellisesta ytimen etsimisestä. Kyllähän tämä kuulostaa aika pahuksenmoisesti siltä ihteltään. Niin paljon kuin suomalaisten perusjanttereiden musisointi nyt voi kuulostaa.

Bändi koostuu pitkän linjan bluesmiehistä, jotka menevät eteenpäin isolla intohimolla, vaikka sen isompaa sukseeta kuin palkkaakaan hommasta on tuskin odotettavissa. Kun se meikäläisenkin veikkaama bluesrevival vain antaa odottaa itseään.

Laulajan fraseerauksesta kuulee, että eräskin blueslegendan levy on tullut kuunneltua. Raatikan Jussi puhaltelee kuin Sonny Boy konsanaan, vaikka toisen harppuvelhon Little Walterin biisejä tuossa My Space-sivulla käsittelyssä onkin. Toki tuossa on Walterin tapaan revitelty vanhan vahvarin rajoja. Uusi juuri julkaistu omakustannelevy High Temperature! on äänitetty vanhaan malliin studiossa livenä yhdessä päivässä. Itseasiassa kuulemma muutamissa tunneissa.

Little Walterin taustalla on totuttu kuulemaan bluesin isoja kihoja kuiten Willie Dixonia, Otis Spannia ja vanhaa pomoa Muddy Watersia, joten turhan tiukkaa vertailua alkuperäiseen ei ole syytä mennä tekemään. Mutta tiukasti koko bändi homman hoitaa. Vaikka levyn mainoksessa sanotaan tämän olevan vanhan koulukunnan shufflea modernilla tulkinnalla, en sitä modernia löydä hakemallakaan. Ei tässä yritetä olla nykyaikaisia, vaan se juttu on juuri siinä, että ollaan päinvastoin. Perinteitä kunnioittaen. Ja hyvä niin.

Pientä kritiikkiä. Nämä bändit kun aina valittavat, ja bluesmiehet erityisesti, ettei keikoilla käy porukkaa. Forest Lake olisi keikalla Muhoksella jossain ravintolassa, ilmeisesti kello 19.00 ja ilmeisesti 14.5, ilmeisesti jossain Muhos Blues-tapahtumassa josta kukaan ei tiedä mitään. Sen tarkempaa tietoa tapahtumasta, hinnasta, itse keikkapaikasta sun mistään muustakaan ei löydy yhtikäs mistään. Ei bändin My Space-sivuilta, ei Muhoksen MELUn (paikallinen elävän musiikin yhdistys), ei Ou'Blues-yhdistyksen sivuilta eikä mistään muualtakaan. Turha kai ihmetellä jos ei porukka löydä paikalle. Mutta menkäähän jos olette parempia sherlockeja kuin minä.

Mutta eipä hätää, bändi esiintyy kuitenkin Oulussa 17.-18.6. Lentävässä Lautasessa jonne suurin osa oululaisista osaa sentään tulla. Perusbaari, kuten tuo Lentävä Lautanen, on juurikin oikeanlainen chitlin circuit tämänkaltaiselle musalle.

Bändin My Space-sivut

1.5.2011

Heidi Spencer & The Rare Birds - Under Streetlight Glow


Heidi Spencerin isä Jim Spencer oli Milwaukeen undeground-skenen yksi pääjehuista 70-luvulla ja psykedeelisen folkpoppoo Major Arcanan jäsen. Eli Heidi kasvoi musiikin ja alakulttuurin ympäröimänä, ja hyvin indievetoinen on myöskin leidin oma tuotanto tuota videota myöten.

Heidi on jo vuosia kierrellyt ja levytellyt, mutta vasta nyt Bella Union-sainauksen ja uuden tammikuussa julkaistun levyn myötä noussut yleisempään tietoisuuteen kansainvälisen levyjakelun ansiosta. Tuon saman indie-yhtiön listoillahan on mm. Fleet Foxes, Midlake ja Beach House.

Edie Brickelliä
ja Joanna Newsomia diggaileva Heidi Spencer olisi varmaankin jo liian lälly ilman tuota mukavan käheää ääntänsä. Milwaukeen singer-songwriterin jazzahtava runotyttötunnelmointi ei ihan koko levyllistä jaksa kantaa, mutta paikoitellen tämä on todella mukavaa kuunneltavaa. Levyn loppua kohti tunnelmointi alkaa jo hiukan nukuttaa, mutta joku pieni särmä aina silloin tällöin pitää hereillä. Tämä muistuttaa hiukan Cowboy Junkiesin rauhallista maalailua. Ei mitään uutta auringon alla, mutta eihän kaiken tarvitse olla elämää suurempaa. Mukavaa dagen efter-musiikkia.