Vice Skandinavia-yritys, josta minulla ei ole mitään hajua, lähestyi Tarkkailijaa sähköpostitse. "Only For You"-tyyppisessä viestissä mainostettiin dokumenttisarjaa rokkimaailman sekatyöläisistä eli roudareista. No näitähän tulee jatkuvasti kaikenlaista niinkuin bloggarit ainakin tietävät, ja pidin tätäkin vain pelkkänä tyhjänpäiväisenä mainoksena.
Mutta tässähän onkin substanssia. Tuolla sivuilla on, toki Marshallin sponsoroimana ja mainoksilla varustettuna, ihan mukavia pikku dokkareita musiikkimaailman taustamiehistä ja naisista. Ihan tutustumisen arvoinen mesta.
" Its called ON THE ROAD.
It really puts the spotlight on the roadies (road crew members) for huge artists like michael jacksson, led zeppelin, kiss, the rolling stones.... You name it.
And let them tell us about burnes corpses and groupies from their point of view.
Because the artists wont tell us about that secrets. Its a very honest and nice show.
Check out episode 1-4 and teaser for the 5th on www.vice.com/ontheroad."
19.10.2011
16.10.2011
Nyt soi: Black Stone Cherry
Hell yeah ! Southern-rockin tulevaisuus on hyvissä käsissä. Vaikka ei tätä nyt ihan ensikuulemalta siihen lokeroon sijoittaisikaan.
Nuoret kollit rokkaavat Zeppeliinin, AC-DC:n ja Skynyrdin hengessä helkkarin rennosti ja energisesti. En edes oikein tiedä mikä tämän erottaa niin monesta muusta samantapaisesta nuorten poikien soundgarden-replicasta, mutta eipä tuo diggaamista hidasta.
Ei-niin-nerokkaat sanoituksetkaan ei hidasta hevon vertaa, kun nämä pojat rullaa koko nuoruuden testosteronivaraston voimalla. Bändin uusin levy Between the Devil and the Deep Blue Sea on lauantai-illan ratoksi vallan sopivaa rokettirollia. Hitikkäitä kertsejä löytyy toki vanhemmiltakin levyiltä vaikka bon joveille jakaa. Tsekkaa vaikka biisi "Blind Man", joka ei salli upotusta. Pikkuisen toisinaan häiritsee laulajan grungemainen ääntely, joka tuo mieleen ilkeästi Creedin. Mutta huonomminkin voisi tietysti olla.
15.10.2011
Jason & the Scorchers - Lost & Found (1985)
Viime vuonna ilmestynyt levy Halcyon Times oli hieno muistutus niistä 80-luvun hienoista ensilevyistä joista suorastaan pursusi tekemisen ilo. Sen verran vakuuttava tuo uusikin levy on, että aivan hyvin sekin voisi olla tässä esiteltävänä. Mutta tämä bändin eka LP iski meikäläiseen aikoinaan sen verran muistettavasti, että ainoa vaihtoehto oli nostaa framille nimenomaan tämä levy.
Altcountry tai countryrock ei tuolloin ollut mitenkään kovassa huudossa, mutta Scorchersien punkasenne yhdistettynä maanläheiseen farmarirokkiin erottui sen verran tiukasti tuon ajan listarokista, että vaikutuksen se teki. Tosin listoilla ei liikehdinää pahemmin tapahtunut. Bändi oli ilmeisesti liian country rokkareille ja liian rock kantrimiehille. Nashvillessä se lienee ollut melkoisen alt. Mutta meille genrevapaille musadiggareille debyytti oli raikas tuttavuus. Rokkikuppiloissa levyn hitit soivat tuolloin ahkerasti, ja varmasti suurin osa minun ikätovereistani biisit tunnistavat vaikka eivät bändin nimeä tiedäkään.
Pari EP:tä tätät ennen julkaisssut orkesteri herätti huomioni ensimmäistä kertaa julkaistuaan jonkin verran radiosoittoa saaneen versionsa Bob Dylanin biisitä "Absolutely Sweet Marie". Tuolloisen Dylan-diggaukseni ansiosta oli vaikea myöntää, että versio oli jopa parempi kuin alkuperäinen. Levyn soundi oli jotain, jota ei voinut oikein yhdistää suoraan mihinkään. Siinä oli mukavaa maanläheisyyttä ja suorasukaisuutta John Mellencampin malliin, mutta rockasennetta naksun enemmän. Ja soittajien punkjuuret kuuluivat. Mukana oli toki myös hiukan tyypillisempää kantria ja kaljalasiin itkemistä kuppilan pöydässä.
Levy hyppelehtii hiukan monien eri tyylien välillä, mutta pysyy silti mukavasti kasassa. Jason Ringenberger ei varsinaisesti ole mikään kultakurkku, mutta tällaiseen honkytonky-menoon se sopii kuin nakutettu.
Seuraava levy Still Standing oli vielä samanlaista tavaraa, mutta sitten meno muuttui perinteisempään hard-rock suuntaan ja meikäläisen kiinnostus lopahti. Kohta lopahti myös soittajapoikien innostus ja bändi hajosi. Jason ryhtyi soolouralle. Revival toki tehtiin eka kerran jo 90-luvulla, mutta vasta tuo viime vuotinen Halcyon Times herätti oman mielenkiintoni. Ja jossain vaiheessa Jason päätti siis myös ryhtyä Farmer Jasoniksi, ja julkaisi myös pari levyllistä noita lastenlauluja.
Scorchersien live-esiintymiset olivat kuulemma rautaista kamaa, ja kyllähän se tuubinkin perusteella siltä tosiaan vaikuttaa.
1.10.2011
Mikä pettymys !
Mukavia muistoja ja ihania naisia. Ja sitten tämmöinen pettymys.
Peruspoppiahan tämä oli aikoinaankin, mutta jotakin on pahasti muuttunut. Hommassa haisee yliyrittäminen.Pari 80-luvun levyä olivat hienoa melodiaa pullollaan, ja kauniita harmonioita.
Kolmijäseniseksi palannut tyttötrio The Bangles on poistanut entisen basisti Michael Steelen joukostaan niin totaalisesti, että edes bändin nettisivuilla ei tätä mainita sanallakaan.
Ilmeisesti basistin lähtö liittyi muihin kuin kuuluisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Hoffsin epävirallinen johtaja-asema ilmeisesti korpesi tätä niin, ettei yhteistyöstä tullut enää mitään. Ilmeisesti tästä viisastuneena levyllä on annettu kaikille naisille tasapuolisesti laulettavaa. Iso virhe.
Kyllä se vain niin oli, ja on, että Susanna Hoffs on SE laulaja tästä porukasta joka jotenkin saa biisit erottumaan muusta listapopista ja muista 60-luvun pastissipoppoista. Muiden naisten laulu on tasaista harmaata massaa.Uudelta viikko sitten ilmestyneeltä levyltä Sweetheart of the Sun erottuu tasan kaksi kappaletta edukseen, ja yllätys yllätys: Molemmat laulaa Susanna Hoffs.
Piti oikein kaivella vanhat "guilty pleasure"-albumit hyllystä ja kuunnella olivatko ne tosiaan niin hyviä kun muistelin. No, ei ne ehkä ihan niiiiiiiin hyviä ole. Taisinkin olla enemmän ihastunut Susanna Hoffsiin. Taidan muuten olla vieläkin.
Tuossa vielä nuoremmille muistutukseksi että tietävät minkänäköisestä musiikista oikein höpisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)