31.3.2011

Eisley - The Valley (2011)


Tässä Allman Brothersin kuuntelun lomassa ehdin paneutua myös indiehipster-projektiini. Projektin speksit ovat hyvin yksinkertaiset. Aion tutustua bändeihin joista minulla ei ole etukäteen mitään hajua. ITunes vain asialle ja lataamaan ilman ennakkokäsitystä. Helvetinmoista tuhlausta eikä ollenkaan normaalia toimintaa meikäläiseltä. Sekä latailu, että ostaminen ilman ennakkotietoa pelkän mainostekstin perusteella on molemmat melko vierasta, ja yleensä tykkään omistaa fyysisen kappaleen levyä jos siitä aion kirjoitella. Jees, old school-meininkiä, mutta niin se vain on.

Paljon soopaakin on tullut kerättyä, mutta silloin tällöin osuu helmiäkin joukkoon. Helmi/soopa-suhde on kuitenkin niin huono, että projekti ei jatkune enää pitkään. Enkä oikein jaksa innostua joka päivä uudesta mahtavuudesta. Meikäläisen innostuksen voittamiseen menee yleensä joku tovi.

Tämä on kuitenkin yksi helmistä. Jos tykkää melodisesta indiepopista kauniilla naisäänillä varustettuna niin tässä on sinulle hieno juttu. Ja kukapa ei tykkäisi, vai ?  The Duprees-suvun koalitio; kolme siskoa, veli ja serkku, tuottavat ilmoille helposti kuunneltavaa (ei kirosana) poppia jota kuuntelee varsin sujuvasti ilman että tulee mieleen liika radioystävällisyys (joka sekään ei ole kirosana).

The Valley on Teksasilaiskvintetin kolmas levy jonka soisi leviävän suurempaankin tietoisuuteen. Ainakin minä innostuin eikä se ole helppoa näin lyhyen tutustumisen kautta.


29.3.2011

Southern Rock vol 1 : Lynyrd Skynyrd



Ei kai tämän enempää voisi epäcoolimmaksi mennä, vai?

Southern rock ei todellakaan ole tänä päivänä suuressa huudossa juuri missään. Paitsi ehkä Amerikan takamailla missä se ei koskaan varmaan muodista poistunutkaan. Musiikkityyliin yhdistetyt karikatyyriset elementit, Etelävaltioiden liput ja partaiset punaniskajuntit laulelemassa viskin voimalla machoskeidaa, ovat toki joissain tapauksissa ihan relevantteja huomioita. Mutta kyllä mukaan mahtuu paljon millä tahansa mittarilla mitattuna loistavaa kamaa. Tai no tuskin indiehipster-mittarilla.

Laulujen aiheet ovat toki toisinaan sovinistisia ja uhoilevia, mutta niin on Rolling Stonesinkin sanoitukset. Puhumattakaan monista muista metallisemmista bändeistä. Southern rockissa yhdistyvät parhaimmassa tapauksessa sopivassa suhteessa rock, blues ja country. Vaikka mitään yhtä ja ainoaa määritelmää tyylille ei ole, kyllä kai se oli aika vahvasti juuri Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers jotka suunnan määrittelivät.


Listaus ei ole mikään all time best-lista, vaan lista niistä southern-bändeista joita itse olen ajan saatossa kuunnellut ja diggaillut. Genren olen määritellyt aika laveasti, eikä bändin kotipaikalla ole merkitystä, vaan musiikkityylillä. Lista painottuu sattuneesta syystä 70-luvulla loistaneisiin bändeihin. Tuon jälkeenhän tyyli jokseenkin vesittyi areenarockiksi ja tribuuttibändeiksi mm. Capricorn Records levy-yhtiön ja muutamien avainhenkilöiden manalle menon johdosta.

Vaikka se onkin kovin arvattavaa, niin lista on pakko aloittaa Lynyrd Skynyrdistä. Ja kun puhuttiin Rollareista, niin oheinen video on Knebworthista Englannista vuodelta 1976 keikalta jolla Skynyrdit lämmittelivät kyseistä bändiä. Lynyrd spinoff-bändit kuten Rossington-Collins Band ja Allen Collins Band menköön tähän samaan syssyyn, eikä niitä erikseen käsitellä. Lynyrd Skynyrd kiertää edelleen. Tosin ainoa alkuperäinen jäsen bändissä on Gary Rossington.

Skynyrdin tarina lienee sen verran tuttu, että ei siitä sen enempää.  Bändi on muutakin kuin "Sweet Home Alabama", mutta tuon biisin sisältävä levy Second Helping vuodelta 1974 lienee siltikin se helpoin aloituskohde jos aikoo sukeltaa etelän meiningin kimppuun. Kolmen kitaran voimalla rullaava southern rockin kulmakivi.

25.3.2011

Rotuaari Piknik 2011, Oulu


Yritän olla positiivinen.

Rokkijuhlilla en ole muilla paikkakunnilla käynyt vuosikausiin, mutta oman kaupungin tapahtumissa sentään tiiviimmin. Mutta, mutta. En esitä rokkipoliisia enkä musaelitistiä, mutta kun katselee noita tämänvuotisten musatapahtumien ohjelmistoja niin ei voi olla ajattelematta että onkohan se lipsahtanut viime vuoden ohjelma eetteriin uusiksi. Tai toissavuotinen ?

Rotuaaripiknik varsinkin olisi kovasti meikäläisen mieleen. Keskustassa tapahtuva happeninki jota saisi seurailla suoraan aurinkoiselta terassilta ystävien seurassa. Hiukka keskiluokkaista kai, mutta ei se lavan edessä kuravellissä pomppiminen enää jaksa innostaa. Ohjelmiston laatija on toki ottanut tämän huomioon ja musiikki on tosiaankin suunnattu keskiluokkaisille ja keski-ikäisille (ehkäpä niille perussuomalaisille joista Levyhyllyssä kirjoiteltiin). Eli sitä saa mitä tilaa.

Mitäpä muuta voisi ajatella kun täksi kesäksi keskustasta torille rakennettavalle Piknik Areenalle muuttavan festivaalin ohjelmistoa katselee:

Keskiviikko 13.7.: Apulanta, Happoradio ja Stella. Selkeästi nuorisolle suunnattu ilta. No comments.

Torstai 14.7.: Yö, Popeda ja Eläkeläiset. Se perussuomalaisten ilta. Yö ja Popeda ovat mukana joka vuosi. Ei pysty, ei kykene.

Perjantai 15.7.:  Jenni Vartiainen, Laura Närhi ja Irina. Ihanat naiset rannalla. Käytännössä tämä on se ilta jolloin paikalle tulee mentyä.

Lauantai 16.7.: Agents, Suvi Teräsniska ja Sir Elwoodin Hiljaiset Värit. Aikuisempaan makuun. Tosin Esa Pulliainen on kingi ja Suvikin ihana.

No oikeastaanhan tämä on vain kaljanjuonti ja kavereiden tapaamisjuhla, jossa sattuu olemaan taustamusiikkia. Eikä musiikkivalintoja ole tehty tietenkään kovin innovatiivisesti. Taustaihmisillä kyllä ehdottomasti taito riittäisi siihenkin. Ja kyllä kai minä voisin jopa Popedaakin mennä kuuntelemaan ihan kädestä vääntämättä, mutta porukan pitää olla sitten just eikä melkeen. Ja sään. Pikkuisen voisi kuitenkin toivoa Ilpolta ja kumppaneilta rohkeutta tuleviin bändivalintoihin.

Toisaalta: if it ain't broke, don't fix it. Väkeä kun riittää näilläkin eväillä tupa täyteen joka vuosi.

24.3.2011

Obits - Moody, Standard and Poor (2011)


Sukeltelu itselle tuntemattomien indiebändien maailmaan jatkuu. Tämä levy kuulemma ilmestyy vasta 29. päivä kuluvaa kuuta. Itse sain kyllä jo CDR-version tuosta käsiini, mistä lie, en kysellyt. Tämä on kuitenkin kuulemma levy joka minunkin pitää ehdottomasti kuulla. Näin viisaammat kertoivat, joten tuumasta toimeen.

Ja mukavaa garage-tyyppistä indierokkia punkahtavilla sävyillä maustettuna tämä pahus onkin. Ei mitään uutta auringon alla, mutta reipasta menoa joka aina saa meikäläisen syttymään. Pojat ovat kyllä Nuggetsit kuunnelleet kannesta kanteen, ja sehän jos mikä on tae hyvästä musiikkimausta!? Ja onpa varmasti autokaupungin bändienkin levyt viihtyneet näiden miesten lautasilla.

Brooklyniläisessä bändissä soittelee miehiä jotka ovat aiemmin vaikuttaneet mm. bändeissä Drive Like Jehu, Edsel, Hot Snakes ja Pitchfork. Meikäläiselle nuo eivät hirveitä kerro, mutta faneille kuulemma kyllä, sillä jo tämän bändin ensimmäinen keikka bootlegattiin fanien toimesta ja pistettiin kiertoon.

Melko riisuttua ja yksinkertaista autotallisoundia, jota ei ole juuri lähdetty krumeluureilla koristelemaan. Parin kuuntelukerran jälkeen on paha nostaa levyltä yhtään hittiainesta omaavaa biisiä, mutta tuo alla soiva kappale rullaa kyllä ihan mukavasti. Tosin levyltä löytyy rupisempaakin menoa hiukan tiukemmalla särmällä, mutta kyllä tästäkin näytteestä tajuaa millä suunnalla mennään. Ja suunta on ihan hyvä. Jos pidät Nuggetseista pidät varmasti tästäkin.

Obits - You Gotta Lose



Bändin Myspace-sivut löytyy täältä.