18.5.2011

Southern Rock vol 8: Wet Willie



Nämäkin Alabaman pojat keikkuivat suosionsa aallonharjalla 1970-luvulla suurien southernnimien tapaan. Capricorn levy-yhtiölle levytetyt 5 ensimmäistä levyä ovat jääneet tämän yhtyeen parhaiksi musiikillisiksi saavutuksiksi, vaikka bändi kiertää yhä edelleen kahdellakin erilaisella kokoonpanolla.

Mobilesta lähtöisin olevat kaverukset musisoivat aluksi nimellä Fox. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-fonisti Jimmy Hall, velipoika Jack Hall bassossa, Ricky Hercsh kitarassa, Lewis Ross rummuissa ja klassissen koulutuksen saanut multi-instrumentalisti John Anthony koskettimissa. Mukana oli myös vaihtuvia taustalaulajia joista kuuluisimpina Elkie Brooks (tuolloin vielä nimellä Elke Brooke) ja tuleva Lynyrd Skynyrdin taustalaulaja Leslie Hawkins. Lauluharmoniat erottavat Wet Willien muista aikalaisistaan. Soulahtava soundi (lavalla usein Hurricane Horns) ei ollut yhtä bluesahtavaa kuin monilla muilla, eikä ihan niin kantria kuin esimerkiksi Marshall Tuckerilla tai Charlie Danielsilla.

Pari ensimmäistä levyä menivät ohi ilman sen suurempia kuohuja, mutta kolmas livelevy Drippin' Wet ja seuraava vuoden 1974 Keep On Smilin' saivat jo liikettä aikaiseksi levylistoilla. Tuon jälkeen olikin sitten hiljaisempaa ja bändi löi ensimmäisen kerran rukkaset naulaan 70-luvun puolivälin jälkeen, juuri ennen Capricornin konkurssia. Veljekset Hall kuitenkin kasasivat yhtyeen uudelleen ja tekaisivat kaksi levyä jotka eivät liikkuneet mihinkään, joten bändi pistettiin telakalle jo toistamiseen. 90-luvulla vanha suola alkoi kuitenkin janottaa ja yhtye pistettiin uudelleen kasaan. Nyt siitä kiertää siis kaksikin eri versiota. Jos Jimmy Hall ehtii mukaan bändi esiintyy nimellä Wet Willie (feat. Jimmy Hall), ja jos ei ehdi niin nimellä Wet Willie Band. Kaipa näille southern-sankareille yhä tuolla etelässä keikkaa riittää, kun niin monet ovat yhä aktiivisia, vaikka parasta ennen päivämäärä on mennyt jo aikapäiviä sitten ja levy-yhtiöt ovat vaihtuneet suurista pikkuriikkisiin etelän indielafkoihin.

Wet Willie oli kuuleman mukaan helkkarin kova livebändi, jonka suosio etelässä oli välillä yhtä suurta kuin Skynyrdien tai Allmanin veljesten. Ja kun kuuntelee tuota suosituslevyä, niin voihan tuohon yhtyä, vaikka levy on aina vain levy ja live on live. Eli kuunteluun Wet Willien jo aiemmin mainittu Drippin' Wet vuodelta 1973.

14.5.2011

UFO - The Wild, the Willing and the Innocent (1981)



Michael Schenker oli aikoinaan kova jätkä, ja vuoden 1977 UFO-levy Lights Out parasta mitä mies on tarjonnut. Vaikka tokihan meille 80-luvun alun nuorille hevipojille kelpasi myös Michael Schenker Groupin revitykset. Scorpions oli jo vähän, no lälly.

Mutta eipä sen enempää Michaelista, sillä mies oli jo ehtinyt poistua ovet paukkuen bändistä tämän levyn ilmestyessä. Vaikka Lights Out on ehdottomasti  parempi levy kuin tämä, tämä on lyhyessä käsittelyssä hyvästä syystä. Se oli ensimmäinen UFO-levy jonka ostin. Tai taisipa olla alunperin kasetti kun oikein muistelen.

UFOssahan on vuosien varrella käynyt kääntymässä tusinoittain soittajia, mutta tällä levyllä on vielä messissä alkuperäiset miehet: laulaja Phil Mogg, basisti Pete Way ja rumpali Andy Parker. Kitaraan bändi palkkasi jo ennenkin bändissä vierailleen ex-Skid Row kitaristin Paul Chapmanin. Myös entinen Uriah Heep mies John Sloman soittelee keyboardseja levyllä, vaikkei krediitteihin asti olekaan päässyt. Kuudes mies levyllä on kitaristi ja kosketinsoittaja Neil Carter.

UFO - "Long Gone"


Kaksikaan kitaristia ei tätä levyä pelastanut lievältä AOR-tartunnalta, joka viruksen lailla levisi 80-luvun alkuvuosina. Vaikka eihän UFO nyt ikinä ihan sitä raskainta hard/heavyrokkia ollutkaan (olihan jo Lights Out-levyllä mm. coveroituna Loven "Alone Again"), niin tietty löysyys tästä levystä paistaa näin jälkikäteen. Tuohon aikaan levy kyllä upposi 15-vuotiaaseen kuin väärä raha.

Ja kyllähän tuo vieläkin omassa genressään on oikein kuunneltava levy. Phil Mogg on mainio laulaja ja Chapmankin hoitelee kitaroinnin  sujuvasti, joskaan ei ihan niin "hevisti" kuin Schenker. Mainio nostalgiapläjäys. Bändi tuli muuten mieleen siitä, kun luin Pink Floydin Odysseia-opuksen. Ja bändin tarinassahan UFO-klubilla oli oma merkittävä osuutensa.

11.5.2011

Southern Rock vol 7 : Marshall Tucker Band



Legendaarisen southern levy-yhtiö Capricornin suojissa aloitellut Marshall Tucker Band on käynyt saman tien kuin niin monet muutkin sarjan bändit. Levy-yhtiö on Capricornin ja 80-luvun alun Warner vierailun jälkeen vaihtunut pikkuhiljaa alasarjojen toimijoihin. Vanhoja levyjä tosin uudelleenjulkaistiin oman levymerkin kautta pitkin 90- ja 2000-lukua. Tämäkin bändi on yhä hengissä, mutta luontainen poistuma on vaihtanut soittajia uusiksi moneen kertaan eikä alkuperäisiä jäseniä ole enää mukana kuin Doug Gray.

Charlie Danielsilla oli viulunsa ja Marshall Tucker Bandilla on oma Ian Anderssoninsa, eli huilisti Jerry Eubanks. Huilu ei nyt varsinaisesti tule ensimmäisenä instrumenttina mieleen kun puhutaan tämän laidan musiikista, mutta ihmeen hienosti tuo vain mukaan passaa. Molemmat instrumentit ovat soineet Marshall Tuckerin levyillä myös yhdessä, kun Charlie Daniels vieraili muutamilla bändin 70-luvun levyillä. Marshall on myös levyttänyt kappaleen "Fire On The Mountain", joka osittain viittaa Danielsin samannimiseen levyyn. Gratefun Deadin samanniminen biisi ei kuulu tähän joukkoon...

Myöskään Marshall Tucker Band ei pysyttäytynyt pelkästään southernissa, vaan levyiltä löytyy vaikutteita niin rockista, jazzista, gospelista kuin perinteisistä vaikutteista eli kantrista ja bluesista. ehdottomiin etelärockin klassikkoihin yhtye kuitenkin luetaan. Ja nimenomaan taas 70-luvun tuotantonsa ansiosta jolloin pääasiallinen lauluntekijä, kitaristi ja vokalisti Toy Caldwell oli vielä mukana remmissä. Vuoden 1983 hajoamisen jälkeisessä comeback-kokoonpanossa ei Caldwellia enää nähty.

Yhteeltä on ilmestynyt kokoelmat mukaan lukien miltei 40 albumia, joten tutustuttavaa riittää, mutta jos nimenomaan southern kiinnostaa niin paras aloitus on ehdottomasti joku alkupään levytyksistä. Uudemmat levyt eivät kyllä ole minullekaan tuttuja,  mutta vanhempia voi ainakin varauksetta suositella. Hyviä levyjä ovat mm. eponyymi ykkönen ja vuoden 1975 Searchin´ For A Rainbow, mutta parhaana pidän vuoden 1974 tuplalevyä Where We All Belong, jossa toinen levy oli studio- ja toinen levy liveäänitys. Levyllä vierailee jo aiemmin mainittu Charlie Daniels ja Allman Brothersienkin kanssa musisoinut Elvin Bishop.

9.5.2011

The Black Angels - Another Nice Pair (2011)


Jostain syystä aina kun uutta musiikkia kuuntelee, tulee miltei aina mietiskeltyä että miltähän bändiltä tämä eniten kuulostaa. Mistä vaikutteet on otettu. Osittainhan tuo on aivan turhaa ja hedelmätöntä pohdiskelua, jolla ei periaatteessa pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa onko musiikki hyvää vai ei. Eikä tietysti olekaan, mutta jollain lailla sitä aina tulee silti vertailtua.

No tämän bändin kanssa ei tarvitse kovin kauaa aivojumppaa harrastaa. Bändin nimi tulee Velvet Undegroundin biisistä "The Black Angel's Death Song" ja tuossa bändin logossakin on Nicon kuva. Joten vaikutteita ei kannata kovin kaukaa hakea.

Ja koska Velvet Undeground on muutamista huonoista hetkistään huolimatta helkkarin kova bändi, niin lähtökohdathan ovat mitä mainioimmat. Tosin voihan tuon homman ryssiä vielä monella tapaa, oli ne vaikutteet sitten mistä tahansa. The Black Angels ei kuitenkaan pahemmin sössi vaikka pastissin vaara vaanii koko ajan takinliepeissä. Vaikka yksi esikuvista on näinkin ilmeinen, kuuluu soitosta muitakin kaikuja. Välillä laulusta tulee mieleen Morrison ja välillä Grace Slick, usko tai älä. Bändiä on myös verrattu saman paikkakunnan tunnetumman pojan Roky Eriksonin bändiin 13th Floor Elevator. Ja kyllähän näissä biiseissä on kaikuja myös muista garage/psykedeliarockin nuggeteista. Yhtye oli myös Roky Eriksonin kiertueella 2008 Rokyn taustalla.

Record Store Dayssa oli tarjolla yhtyeeltä levy Another Nice Pair, joka kokosi yhteen bändin kaksi ensimmäistä EP:tä.Ykköspuolella on The Black Angels EP vuodelta 2005 ja toisella puolella Exit-EP vuodelta 2008, jonka sai aikoinaan ainoastaan bonuksena kun tilasi etukäteen LPn Directions To See a Ghost.


Kyllä tämä austinilainen Teksasin psykorokkareiden bändi siltikin onnistuu olemaan oma itsensä, vaikka esikuvia onkin helppo löytää. Huonompi homma vain on se, että itse musiikki ei ole ihan yhtä innostavaa kuin esikuviensa. Mukavaa murinaa mukaan mahtuu, mutta kokonaisuus on hieman tasapaksu. Täytynee tutustua porukan uudempiin tuotoksiin.