29.9.2011

Kimmo Miettinen - LoveLies (2011)

Miettisen tuore kirja aiheutti aluksi hieman epäilyksiä. Ollaanko tässä tekemässä suomalaista versiota Dirtistä, tai tavallista känniääliösekoilu-opusta suomalaiskansalliseen tyyliin. Onneksi ei ihan.

Edellisestä kirjasta tuttuja sutkauksia on ihan tarpeellinen määrä, mutta pikkuisen on hillitty yritystä olla joka lauseessa hauska. Toisaalta itse tarinassakin on jo niin paljon käänteitä, että liika olisikin ollut jo liikaa.

Kirja perustuu kuulemma The Dogs D'Amour-bändin härmänverailun sekaviin vaiheisiin vuonna 1984, ja Miettisen itsensä kertoman mukaan tarinasta noin 93 % on täyttä totta. Osa kirjan henkilöistä esiintyy ihan omilla nimillään, osa taas aliaksella. Toisaalta jos Kumibeat vaihdetaan Karubeatiksi tai Rumba Burmaksi, niin eihän tuossa paljon tarvitse arvailla. Toisaalta kaippa noista olisi voinut kertoa ihan omilla nimilläänkin. Costellosta on tehty hiukka tekonäppärästi Abbott, Popedasta Volka ja Sensuurista Setsuuri. Toisaalta yksi hauskuuksista on mietiskellä että kenestäköhän nyt oikein puhutaan.


Puolikuuro rumpali, juoppo koti-ikävää poteva kitaristi, älykköbasisti ja hommat hanskaava sympaattinen lauluntekijä-laulaja voisivat toki olla jonkun keksimänä hieman liian stereotyyppisiä, mutta luultavasti vain ihan totta. Matkan varrelle osuvat keikkajärjestäjät ja painijat saavat osansa, mutta varsin kiltin käsittelyn. Miettinen on jo ilmeisesti saavuttanut iän, jossa ei tarvitse olla tarpeetomasti vittumainen tai kyyninen.

Kirja on enemmänkin matkareportaasi kuin romaani, mutta sellaisenaan ihan mukiinmenevä. Aika kilteiltä ja sympaattisilta soittajapojat loppujenlopuksi vaikuttavat, eikä sekoilua ole sen enempää kuin normijampoilla toisinaan. Mutta kaikenlaistahan voi sattua ja sattuukin aina kun viinan kanssa läträtään. Itselläni ei ole minkäänlaista muistijälkeä moisesta orkesterista, vaikka noihin aikoihin musalehtien seuraaminen oli yksi pääharrastuksista. Levyn tekeminen ja keikkakiertue lieneekin ollut merkittävä vain osallisten mikrokosmoksessa. Ja sinne on mukava päästä kurkistamaan.

Hiukkasen nostalgiseksi yltyvän kirjan perussanoma, jos sellaista on, näyttää olevan sama kuin edellisessäkin kirjassa. "Male bonding" on hiljakseen etenevä projekti, ja kuvaa ihan mukavasti miten eri taustaiset kaverukset hitsautuvat yhteen keikkareissulla. Vaikka välillä mukavaakin on, Miettinen kertojan suulla toisaalta ihmettelee miten Rolling Stones tätä jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Mielelläänhän näitä Miettisen tarinoita lukee. Vaikka toisinaan näppäryyttä ylikorostava sananvaihto hieman yliampuvalta kuulostaakin, ei se ala ärsyttämään. Ja toivottavasti Tarkastaja eläkkeellään jaksa yhä näitä kirjoja vääntää. Tarinoita riittää varmasti.

27.9.2011

Southern Rock vol 10 : Black Oak Arkansas



Black Oak Arkansas on pienoinen kummajainen tässä sarjassa. Bändi on yhtä kuin Jim "Dandy" Mangrum. Muuten soittajia on pyörinyt sisään ja ulos kuin Megadethissa. Joka taas ei liity tähän mitenkään.

Mangrum on myös se, joka jakaa kuulijat kahteen osaan. Toisten mielestä herra on kaikessa testosteronia pursuavassa David Lee Rothmaisuudessaan vallan mahtava bändin keulakuva ja voimakasääninen persoonallinen laulaja. Osan mielestä lapsellisen naurettava herra taas ei osaa laulaa pätkääkään. Totuus lienee jossain tuossa välissä.

Kannattajia on kuitenkin sen verran riittänyt, että bändi on yhä elossa ja huhujen mukaan sorvaa uutta levyä parasta aikaa. Edellinen ilmestyi vuonna 1999. Bändi myös kiertää yhä, lähinnä kesäisin bikertapahtumia koluten, joihin se sopiikin tietysti kuin nenä päähän.

Vaikka kotikaupunkinsa mukaan nimetty bändi ei kuulu aivan sinne omaan topkymppiin southern-saagassa, on sillä omat ansionsa. Itse en aivan mahdottomasti välitä Dandyn laulunlahjoista, mutta kiehtovaksi bändin tekee sen alkuaikojen southernsoundin sekoitus psykedeelisiin aineksiin. Nuggetteihin sitä ei voi sekoittaa, mutta jos olisi julkaistu punaniskanuggets, niin BOA olisi ehdottomasti ollut sen kulmakiviä.

Ja kyllä niitä tuttuja southern-elementtejäkin levyiltä tietysti löytyy yllinkyllin. Kitaroita löytyy yleensä vähintään kaksi, mutta yleensä kolme, ja aiheet löytyvät sieltä normaalista suunnasta.

Huippuaikanaan vuosina 1971-76 bändi julkaisi peräti 10 levyä, joista kaksi liveä. Ja noista myös löytyy ne mainittavan arvoiset. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta livet on kovia. Parhaiten on kuitenkin iskenyt vuoden 1973 High On The Hog, joka oli myös yhtyeen kaupallisin menestys. Jos tuo alfaurosdandyily alkaa kiinnostamaan, niin kehotan aloittamaan kuitenkin vuoden 1992 kokoelmalevystä Hot & Nasty: The Best of Black Oak Arkansas. Noista originaaleista kun tuppaa löytymään hyvän tavaran seasta kohtuuttoman paljon paskaa.

24.9.2011

Tämä tarina on (melkolailla) tosi


Nuorempi Ystäväni : Moro Tarkkailija. Mulla ois treffit yhden ultrasöpön tytön kanssa joka on kuulemma ihan fanaattinen indiehipsteri.

Tarkkailija K: No sehän hienoa. Paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Y: No niin joo, mutta kun mistä helvetistä semmoisen kanssa puhutaan.

K: No nyt kysyt kyllä väärältä mieheltä. Olen aika pihalla noista indiehommista.

Y: No aattelin kun sinä kirjoittelet tuota blogia ja onhan sielläkin paljonkin noita bändejä joita ei kukaan tunne.

K: No joo, mutta se ei tarkoita että ne olis indietä.

Y: No mitä se indie sitten oikein on ?

T: No niinpä. Ennen se oli sitä, että levytti independend-lafkalle ja myi sata levyä. Ja ne sata oli intohimoisia faneja, muut ei tiennyt bändistä mitään. Mutta se oli ennen internettiä. Nykyään indiellä ei ole mitään tekemistä levy-yhtiön tai myyntimäärien kanssa. Tai no on, mutta vaikka levyttäisit indielafkalle ja myisit vähän niin et välttämättä olisi indietä.

Y: No mitä sitten ?

K: No vaikkapa alternativea, tai alt-jotain. Indie on nykyään musiikkisuuntaus, mutta valitse tarkkaan mitä bändiä hehkutat. Millainen tyttö on kyseessä.

Y: Opiskelee yliopistolla kauppatieteitä, harrastaa frisbee-jotain ja vetää jumppia. 22-v.

K: No nyt kannattaa heti tarkistaa, että mitä puolta se siellä kauppatieteellisessä lukee?

Y: Pääaineena kansantaloustiede muistaakseni.

K: Aha, tuo onkin tärkeä tieto. Sehän on aika lähellä yhteiskuntatieteitä. Ja pikkuisen humanistin vikaakin niissä on. Noin keskimäärin. Markkinoinnin tai laskentatoimen opiskelijan kohdalla en olisi uskaltanut edes yrittää.

Y: Onko se noin tarkkaa.

K: Totta helvetissä on. Segmentointia, tiedäthän sinä tulevana ekonomistina. Ensin otat käsittelyyn suomalaiset. Circlen jos sillä tytöllä on paljon lävistyksiä tai tatuointeja.

Y: No ei taida lävistyksiä olla, ihan kiltti tyttö.

K: No silti kannattaa se Circle pitää mielessä, sillä on hyvä päteä. Osoitat olevasi niinkuin pikkuisen ulkona valtavirrasta, mutta silti silleen asian ytimessä. Hoet vain että Rautatie, Rautatie. Mutta siltikin turvallisempi taitaa olla Ville Leinonen. Eihän sitä pirukaan ymmärrä, mutta hienoa se kuulemma on. Ehkäpä juuri siksi. Noi sun täytyy ottaa kuunteluun. Pintandwefall on jo ihan passé, siihen ei kannata aikaansa tuhlata. Jos kesällä olisit kysynyt niin sitä olisin suositellut. Opettele kuitenkin bändin nimi, niin voit sivulauseessa heittää, että olet pettynyt kun se on muuttunut geneeriseksi popiksi, eikä kuvasta enää sun naivistista musiikkikäsitystä, sitä herkkyyttä jota sinä haet musiikilta.

Y: Mitä vit...? mähän kuuntelen Iron Maidenia.

K: No eihän tässä nyt alkuunkaan ole kysymys siitä mitä sinä oikeasti kuuntelet. Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Ja Jori Sjööroosia muistat sitten kehua neroksi jos tulee hiljaisia hetkiä. Ja syömään meette sitten siihen uuteen luomuwokkipaikkaan. Se on vähän niinkuin indietä. Ja hei, jätä se nahkaliivi kotiin.

Y: No ok. Entäs ne ulkomaalaiset ?

K: Vaccines on aika varma valinta, ja sitä voi jopa oikeastikin kuunnella. National soittelee jo stadioneilla, se osoittaisi ettet ole oikein ajantasalla. Mogwai, Pains Of Being Pure At Heart ja James Blake on varmoja valintoja. Olet herkkä, mutta sisällä asuu silti ärhäkkä ja itsevarma nuori mies joka ei kaihda pikku seikkailua. Ja se ulkomainen nero on tietysti Alex Turner.

Y: Jaa, olisin sanonut Joe Lynn Turner.

K: No ei. Koskas ne treffit oikein on?

Y: Kolmen viikon päästä lauantaina.

K. No olisit helvetti heti sanonut. Silloinhan on taas ihan eri bändit menossa. Unohda koko juttu.


22.9.2011

Kimmo Miettinen - Pitkäjano (2010)


Miettisen uusinta kirjaa etsiskellessäni tarttui mukaan tämä vanhempikin, joka oli jäänyt lukematta. Piparnakkelihan tästä jo aikoinaan muistaakseni jotain kirjailikin. Legendaarisen Räkärodeon aktiivikuuntelijana diggaan kyllä tarkastajan  ulosantia ja asennetta. Hilse-kirjoitukset tulivat tosin tutuksi vasta samannimisestä kirjasta, lehteä en tainnut aikoinaan edes aukaista.

Pitkäjano on Tarkastajan ensimmäinen proosakirja, mutta varsinainen prosaisti Miettinen ei ole. Ryhmy Ja Romppainen-kaveridialogi on kirjassa pääosassa. Nokkelia letkautuksia lentää kuin Jerry Cottonissa tai Juha Vuorisen kirjoissa. Juoni on sivuseikka. Myös itse festarikeikka, jota kirjan tulisi kuvata on ainoastaan siteenä.

Kertojan ja Rikun festarireissu Virroille etenee pääasiassa pöytäviinan merkeissä ja osittain kryptisten anekdoottisten sutkaisujen saattelemana, joita yhdistellään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaveruksien välillä on tietynlainen symbioosimainen yhteisymmärrys, mikä onkin kirjan mukavinta antia. Mitään opetusta ei kirjassa onneksi ole. Herrat eivät luultavasti opi reissulla yhtään mitään, eikä suurta valaistusta elämän tarkoituksesta löydetä tien päällä. Ja hyvä niin. Jätetään ne hommat Paol Coelholle.

En tiedä kuinka vahvasti omaelämänkerrallinen kirja on, mutta jo se tieto, että se sitä saattaa totaalisesti ollakin, tuo uskottavuutta kertomukseen. Kertojan kaveri Riku, ilmeisemmin viitataan Miettisen Rumba-kaveri Rami Kuusiseen, potee outoja pääkipuja kirjassa. Kuusinenhan kuoli myöhemmin aivokasvaimeen. Kirjassa suunnitellaan muiden tulevaisuuden projektien ohella tyttöbändiä jonka nimi otettaisiin Boris Karloffilta ja Bela Lugosilta: Borisbela. Ja kaikkihan tietävät miten tuo sitten oikeasti menikään.

Vaikka hanskat on välillä totaalisesti hukassa, kokonaisuus pysyy kyllä poikien käsissä. Sovitut asiat toteutetaan tavalla tai toisella. En tosin tiedä minkälaisen lehtijutun parivaljakko Virtojen festareista kirjoittivat, kun ainoatakaan bändiä ei ilmeisemmin tullut nähtyä kuin baarin puolella. Tukholmassa käynnin motiivi jää hämärän peittoon, jos sellaista edes oli. Ratsia toimii ilmeisesti eräänlaisena vertauskuvana aikojen vaihtumisesta. Jyri pohtii syntikoiden käyttöä. Siis Ratsiassa!!

Suomipunkin ja musamaailman tuttuja tapaillaan tässä ympäri Suomenmaata, ja Ruotsiakin, etenevässä roadtripissä. Välillä sutkailu alkaa puuduttamaan, kun oikein mitään ei kummemmin tapahdu. Kaipa tämä on kotikutoisen rockmaailman kuvaus vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin ainakin punkmusiikkimaailma oli vielä enemmän kaveripohjalla kuin bisneksen tekoa. Mihinkään Dirt-meininkiin ei tien päällä todellakaan yllytä, naisasiatkin menevät enemmän tai vähemmän vihkoon.

Vaikka omat festarireissut ei aikoinaan ihan näin riemukkaasti lähteneetkään käsistä, niin voihan tuohon kirjan tarinaan silti nostalgisesti samaistua. Mukavahan se olisi ystävän kanssa Suomea kierrellä rennosti kavereita tapaillen. Ja eiköhän kirja juuri tuota ajatusta ja tunnelmaa välitä. Silti toivon, että Miettinen vielä joskus kirjoittaa ihan rehellisen elämänkerran. Se vanhempikin toki on ok, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon. Sen verran vahvasti sisäpiirissä mies on koko elämänsä ajan ollut, ja tarinaa tuntuu riittävän. Kuten tuossa pöydällä odottava LoveLies-kirja varmastikin tulee osoittamaan.