Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.
En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.
En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.
Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.
Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.
Kepeitä multia !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti