23.9.2010
Itsensä myyminen
Tuo on lause jonka kuulee ihan liian usein musiikkipohdinnoissa. Kun tuossa juurikin luin SlowShown pohdintaa siitä, onko Coldplayn diggailulla enää yleistä hyväksyntää, niin ihmettelin hiukan että keltä? Ymmärrän kyllä ihan täysin SlowShown pohdinnan perusteet ja lähtökohdan, itsekin tein samanlaisia pohdintoja esimerkiksi silloin kun yhdestä lemppariyhtyeestäni R.E.M.istä tuli stadiontason bändi ja kaikkien yhteistä omaisuutta.
Eihän se tee musiikista huonoa että "liian" moni ihminen siitä pitää. Ei se kyllä tee siitä oletusarvoisesti hyvääkään tietysti. On monen monta bändiä joiden musiikkiin olen tutustunut vasta sen hittilevyn myötä jonka jälkeen muukin levytyshistoria on tullut kartoitettua. Joskus ne vanhemmat ei-niin-hyvin myyneet ovat osoittautuneet paremmiksi, mutta yhtä usein on tullut selväksi myös että miksi ne eivät ole myyneet.
On ihan varmasti tsiljoonia hyviä bändejä joiden musiikkia en tunne alkuunkaan. Esimerkiksi 1000 Sparks niitä esittelee viikottain. Ja hyvä että esittelee, sillä iso osahan noista on sellaisia joihin tämmöinen tavallinen musiikinkuluttaja ei törmäisi ensinkään. Noista tuntemattomammista bändeistähän löytyy ihan täysiä helmiä vaikka eivät listoilla keikukaan. Mutta ajatusmallia että näistäkin yhtyeistä tulisi automaattisesti epäkiinnostavampia vain sen takia että joku niiden tulevista levyistä myisikin rutosti, en ymmärrä.
Tokihan joskus voi käydä niinkin että bändi otsikon mukaan myy itsensä talouden alttarille, mutta onhan yhtä usein myös niin että ne vain tekevät sen verran helkkarin hyvän levyn että sitä ostaa miljoona ihmistä. Kun joskus lueskelee, erityisesti englantilaisia musiikkilehtiä, naurattaa hiukan kun niiiiiin mahdottoman rockuskottavat indie/alternative-bändit kehuvat tekevänsä musiikkia vain itselleen eikä niitä kiinnosta tykkääkö siitä joku vai ei. Sitä ollaan niin lou reediä että. Mitä ihmettä sitä musiikkia sitten levyttää?
Ei kai kaikki voi olla Neil Youngeja ja hevon kukut veisata siitä mitä odotetaan. Siihen on varaa vain niillä joilla on siihen varaa. Jos isolle levy-yhtiölle levyttäminen on jotenkin epäuskottavampaa kuin independentille, niin enpä tiedä oikein mihin tuo perustuu. Tietysti on toisinaan hienoa diggailla bändiä josta vain harva tietää. Ja hienoa on digata bändiä joka on myynyt vain vähän levyjä. Mutta ei se saa olla itseisarvo. Tuskin esimerkiksi MC5 oli aikoinaan kovinkaan kiitollinen kulttisuosiostaan, kyllä se olisi mieluummin ottanut rahat, eikä siinä ole mitään väärää. Ei se välttämättä tarkoita taiteellista kompromissia jos tekee levyn josta enemmän kuin kymmenen ihmistä on kinnostunut.
No hitto, tässähän tuli aivan kiihdyttyä. Eli SlowShow kyllä osui asian ytimeen pohdinnoissaan. Yritän vain hiukan monisanaisesti ilmeisesti kertoa oman mielipiteeni siitä että suurempi suosio, tunnettuus tai levymyynti ei automaattisesti tee bändistä epäcoolia. Moni voi olla tietysti ihan eri mieltä, ja sekin on ihan cool.
19.9.2010
Nostalgiatripillä
Pikku nostalgiatrippi on paikallaan aina silloin tällöin.
Pihtiputaan poikien tuotoksia kuunneltiin jossain vaiheessa kovastikin ja muistelen kuinka yritimme kasetilta kuunnella että mitä helkkaria siinä välissä (ilmeisesti Rudi) huutelee. Mutta ihan selkeästihän siinä tietenkin huudetaan että "I´m so bored". Pojat pikkuisen suhteellistavat Lontoon punkkareiden valitusta. Jos ei siellä ole muka mitään tekemistä niin mitä ihmettä punkkarilla on Pihtiputaalla sitten? Ja vastaushan oli: ei mitään. Tämä on muuten se parempi sinkku-versio.
Ratsia - Lontoon Skidit (1979)
Elokuva "Täältä tullaan elämä" oli kova tapaus vuonna 1980. En edes muista miten sen sain nähdä kun en ollut vielä kuuttatoista. Elokuvassa on mahdottoman hienoa musiikkia Pelle Miljoonalta ja Maukka Perusjätkältä. Aah, muistoja muistoja.Tämä biisi ilmestyi levyllä vuonna 1979, mutta tämä versio on livenä Kill Citystä vuodelta 1978.
Maukka Perusjätkä - Herneenpalot (1978)
Tämä biisi ei ole elokuvassa, mutta samalta vuodelta kuitenkin. Ja näytetään ihan kuvan kanssa jotta voitte vaikka spotata lavalta myös nuoren nousevan kitaratähden.
Pelle Miljoona Oy - Olen kaunis (1980)
Tämä nyt ei ihan punkkia ole, mutta kaippa nyt sitten uutta aaltoa kuitenkin samalta vuodelta. Biisin säveltäjä Jesus Caesar siinä kauniisti kitaroi. Myöhemminhän mies tuli paremmin tunnetuksi aliaksella Joel Hallikainen. Laulaja Jarmo Hauhtonen ei kyllä kuulosta kovin kovalta punkkarilta vaikka tuo status miehelle ilmeisesti rakkauselämän ongelmia onkin aiheuttanut.
Korroosio - Hei hei hei (1980)
Ja eihän tuota vuosikymmenen vaihdetta voi muistella ilman tätä bändiä. Kyllä nämä pojat pesivät Eppu Normaalin tuolloin mennen tullen, vaikkei Eputkaan missään nimessä huono ollut. Tuolloin.
Hassisen Kone - Reippaina käymme rekkain alle (1980)
Tämä seuraava nyt ei millään muotoa kuulunut ihan niihin suosikkeihin, mutta muistijäljen se on jättänyt silti. Onhan tämä kyllä niin hellyttävän anarkistista; suomalaisen hardcoren ensiaskeleita.
Kaaos - Kytät on natsisikoja (1981)
Vuoden 1980 Kuusrock oli ensimmäinen johon pääsin. Paikalla olivat ajankuvaan sopivasti niin Pelle Miljoona, Hassisen Kone kuin Eppu Normaalikin ja pääesiintyjänä Iron Maiden. Sunnuntain puolella sain M.A. Nummisen ja Juicen välissä ensikosketuksen yhteen tulevaan suursuosikkiin, mutta silloin en tajunnut asiasta yhtään mitään. Enkä kyllä ollut ainoa. Ruoskan kanssa viuhtonut omituisesti vääntelehtivä nuori mies ei juuri yleisöä kosiskellut ja biisitkin olivat osittain perin kummallisia.
Kauko Röyhkä & Narttu - Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982)
Lopuksi vielä hiukan huonolaatuista ajankuvaa juurikin tuolta vuoden 1980 Kuusrockista. Nuoremmille tiedoksi että Kuusrock oli Oulussa järjestettävä rockfestivaali vuosina 1973-1991, siis kauan ennen nykyistä Qstockia. Kuuskassa on meikäläinenkin nähnyt ensi kertaa monia hienoja ulkomaaneläviä kuten nyt juurikin tuon Iron Maidenin, jokin aika sitten blogissakin käsitellyn Omar & the Howlersin ja merkittävimpänä Stevie Ray Vaughanin vuonna 1988.
14.9.2010
Nyt soi: Rufus Wainwright - Beautiful Child
Lahjakkuutta tällä miehellä piisaa vaikka muille jakaa. Sitten onkin vain kiinni siitä pitääkö tämänkaltaisesta oopperamaisesta musikaalivaikutteisesta popista vai ei. Miehen biisit ovat välillä niin täynnä hienoja melodioita, tasoja, harmonioita, sävelkulkuja ja täyteläistä tulkintaa hienolla ja lämpimällä lauluäänellä, että toisinaan tuntuu kuin olisi syönyt kerralla liikaa suklaakakkua tai kolme levyä Fazerin sinistä. Ei imelää, mutta hyvääkään ei kannata ahmia liikaa kerralla. Se eka pala maistuu aina parhaalta.
Itse pidän selkeästi eniten noista kahdesta 2000-luvun ensimmäisestä levystä eli Poses- ja tästä Want One-albumista. Olihan se ensimmäinenkin levy tietysti intiimiydessään hieno, mutta melodiat vain parantuivat näille levyille. Aluksi tuo Poses-albumin bonusbiisi, eli Beatles-cover "Across the Universe" tuntui pikkuisen hudilta mutta se on kuitenkin saanut jatkokuunteluilla enemmän ja enemmän tolkkua. Ja onhan Rufuksen melodioissa jotain yhtäläisyyksiä Lennonin hienoihin biiseihin muutenkin. Ja laulaahan mies kuin enkeli, ei siitä mihinkään pääse.
Myöhemmät levyt eivät musikaalivaikutteiden lisääntyessä ihan niin vakuuttaneet ja Judy Garland-albumi meni ihan ohi. Tai sitten yli hilseen. Uusimpaan en ole tohtinut vielä edes tarttua. Hieman miehen viimeaikainen oopperainnostus vierastuttaa ja se tosiasia että levyllä on sävellettynä kolme Shakespearen sonettia. Mutta levy on kuulemma riisutumpi ja vähemmän orkestraatiota sisältävä kuin aikaisemmat joten voihan se maistua ihan hyvällekin. Rohkea rokan syö.
11.9.2010
Keikkaennakko - Sugar Ray Norcia & Otis Grand
Tämä parivaljakko esiintyy oululaisen bluesmusiikin yhdistys Ou´Bluesin järjestämissä iltamissa Nite Time Jumpersien kera. Äkkiseltään nuo nimet eivät varmaankaan monelle sano yhtään mitään, mutta miehet ovat kerinneet olla mukana jo monessa. Bluesmiehet ovat lyhyellä yhteiskiertueella Suomessa ja bluesyhdistyksen ansiosta myös siis Oulussa.
Sugar Ray Norcia on amerikkalainen huuliharpisti joka on tehnyt jo pitkän uran. Uransa alkuvaiheissa hän toimi yhdessä bändinsä Bluetonesin kanssa taustayhtyeenä mm. sellaisille suuruuksille kuin Big Mama Thorthon, Big Joe Turner ja Roosevelt Sykes. Bändi on myös julkaissut seitsemän studioalbumia vuodesta 1980 lähtien. Vuonna 1991 Sugar Ray liittyi blueskorkeakoulu Roomful of Bluesin riveihin jossa hän viihtyi seitsemän vuoden ja kolmen levyn verran. Noiden levyjen lisäksi Sugar Ray on vieraillut huuliharppunsa kanssa useiden artistien levyillä ja hänen sävellyksiään ovat esittäneet lukuisat bluesartistit mukaanlukien Otis Grand, joka vuoden 1998 levyllään Union Grand versioi kappaletta "There Was A Time". Tämä hiukan kirjanpitäjältä vaikuttava mies on erittäin arvostettu bluespiireissä sekä laulajana, huuliharpistina että lauluntekijänäkin.
Otis Grand voi bluesia tuntevalle kuuntelijalle olla se tutumpi nimi. Tämä Englantiin kotiutunut mutta libanonilaissyntyinen, Yhdysvalloissa ja Ranskassakin asunut maestro on valittu Englannissa seitsemään kertaan vuoden parhaaksi blueskitaristiksi ja muitakin kunnianosoituksia miehelle on kertynyt roppakaupalla: Best Blues Album, Best Band, W.C. Handy Award etc. Heti ensimmäisen albuminsa jälkeen mies pääsi lämmittelemään mm. sellaisia suuruuksia kuin Stevie Ray Vaughan, John Lee Hooker, Albert Collins ja B.B.King jonka Otis kokee suurimmaksi vaikuttajakseen. Oman bändin ja konsertoinnin ohella mies ehti toimia pari vuotta Ike Turnerin Rhytmh Kingsien bändiliiderinä ja kitaristina. Otis on tehnyt yhteistyötä Sugar Rayn kanssa ennenkin, muunmuassa vuoden 1994 albumillaan Nothing Else Matters, jolla Norcian lisäksi vierailee myös Kim Wilson ja Blues Brother Curtis Salgado. Mukavia SRV-kaikuja tuossa biisissä muuten..
Sen verran helkkarin kovista ja mielenkiintoisista herroista on kysymys, harvinaisuuksista näillä leveysasteilla, että tuonne kannattaa jokaisen bluesfanin raahautua hiukan kauempaakin. Miehet siis keikalla Oulussa Uudella Seurahuoneella 17.9. Ja muuten Turussa 15.9, Helsingissä 16.9 ja Rovaniemellä 18.9.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


