28.1.2012
Kellarin kätköistä: Mental As Anything - Mouth to Mouth (1987)
Tämän levyn aikoihin olin Aussi-innostuksessani mennyt jo niin pitkälle, että miltei kaikki kelpasi. Hommaa kun ei voinut tarkistaa juutuubista eikä aina viitsinyt Hänniselläkään alelevyä soitattaa Musiikki-Fazerilla, niin joskus tuli ostettua ihan hazardeja. Joskus onnisti ja joskus taas ei, niinhän se elämässä menee.
Tuommoinen upporikas ja rutiköyhä- peli oli siltikin monesti mielenkiintoisempaa kun nykyinen meininki jossa jokainen biisi ja levy on löydettävissä jostain netin syövereistä ennakkokuunteluun. Siinähän menee Indianan Jones-fiilis ihan kokonaan. Ilo on löytää sattumalta joku aivan ennalta tuntematon juttu. Tänä päivänä mediaa vähänkin seuraavalle tuo ei ole mahdollista kun kaikki uutuudet on nokan alla nanosekunnissa.
Bändi lienee Australian ulkpuolella tunnettu vain vuoden 1985 tarttuvasta pikkuhitistä "Live It Up", joka soi Crocodile Dundee-elokuvassa ja "Rock and Roll Music"-coverista joka soi Nuori Einstein-nimisessä pölhökomediassa. Mutta kotimaassaan yhä toiminnassa oleva bändi on ollut tasaisen suosittu, ja säännöllinen vierailija myös listoilla. Tosin viimeinen vierailu on jo vuodelta 1995.
No, you win sime you lose some, ja tässä tapauksessa ei tullut ihan sitä jättipottia. Aussibändin 13 sekalaisen kappaleen levy taisi olla syystäkin tuolla kellarin kätköissä. Mikään ihan surkea kasarilevy tämä ei missään nimessä kuitenkaan ole, vaikka välillä pintaan putkahtavat diskoelementit ja philcollinsmaisesti laulettu new wawe iskelmäsoundi nyt eivät ihan ole lähinnä omaa makua. Vinyylillä on myös coverversio biisistä "Love Me Tender", joka on jätetty pois cd-uudelleenjulkaisulta. Ja hyvästä syystä. Vinyyliltä löytyy myös pari yhtyeen aiemmilta levyiltä napattua kappaletta, jotka ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Biisit "Too Many Times" ja "If You Leave Me Can I Come Too?" on jostain syystä jätetty uudelleenjulkaisulta myös pois ja korvattu hivittävällä renkutuksella "Ruby Ruby".
Levy on hämmentävä sekoitus tarttuvaa poppia, uutta aaltoa, kasaridiskoa ja ravintolabändimäistä iskelmärenkutusta. Tosin kelpo laulajilla varustettuna. Squeeze voisi tulla mieleen joissain kohdin, samoin kuin Sir Douglas Quintet. Levyn puleerattu soundi ei miellyttänyt bändin hardcorefaneja, eikä tämä levy enää saavuttanut sitä sukseeta mitä aiemmat maanläheisemmät levyt.
27.1.2012
David Ackles - American Gothic (1972)
David Ackles oli indietä ennen kuin sitä oli keksitty edes määritelmänä. Saatikka musiikinlajina. Acklesin musiikki oli ja on pienen piirin juttu, mutta tuohon pieneen ihailijakuntaan kuuluu hartaita faneja Elton Johnista Elvis Costelloon. Itse löysin aikoinaan divarista ja ostin omituisen koukuttavan kannen takia.
Ikävä kyllä Ackles ei oikein päässyt kunnolla edes kulttisankariksi, vaan jäi ikään kuin ei-kenenkään-maalle, ikuiseksi outsideriksi. Olisi kai kannattanut kuolla nuorena ennen uran loppumista. Rock-elämää halveksuva, uskonnollisen kasvatuksen saanut Ackles oli jo 30-vuotias saadessaan levytyssopimuksen, oli aina haluton kiertämään eikä kirjoitellut radiosoittoon sopivia poppisiskelmiä. Ei siis oikein istunut muotiin.
Folk-revival ei koskettanut Acklesia niin vahvasti kuin esimerkiksi aikalaistrubaduureja Phil Ochs tai Tim Roth. Toki folkin vaikutustakin levyltä löytyy, mutta se on sekoittunut moneen muuhun tyyliin. Päällimmäisenä kuuluu vaudevillemainen ja teatraalinen laulutyyli. Senkin vuoksi miestä on usein vertailtu Jacques Breliin ja Brecht-Weill-kaksikkoon, eikä syyttä. Laulu usein kääntyy melodramaattiseksi puhelauluksi musiikkiteatterin tapaan.
Teatraalisuus oli tarttunut kirjallisuutta Kalifornian ja Edinburghin yliopistoissa opiskelleeseen mieheen nuoruuden teatteriharrastuksesta. Ackles sävelsi satunnaisesti musikaaleja, teatteriesityksiä ja jopa balettiteoksia. Vaikka Ackles haaveilikin musikaalisäveltäjän urasta hän huomasi kolmikymppisenä tulleensa sainatuksi aikansa vastakulttuurin kehtoon Elektralle. Vaikka tuohon aikaan häntä ei oikeastaan edes kiinostanut laulaminen saatikka esiintyminen.
Aika oli sinänsä otollinen, sillä Elektra oli Jac Holzmanin johdolla siirtymässä folk- repertuaarista Doorsin ja Loven avulla rokimpaan tavaraan. Aluksi Ackles oli tarkoitus liittää yhtiön laulunkirjoittaja-tiimiin, mutta kohta huomattiin, että nuo laulut lauloi parhaiten mies itse. Ackles itse kuitenkin arveli, että kukaan levy-yhtön rosterissa olleista laulajista ei yksinkertaisesti suostunut laulamaan miehen hiukan erikoista materiaalia.
Vuonna 1968 julkaistiin Acklesin eponyymi esikoinen ennen kuin mies oli esiintynyt kertaakaan yleisön edessä. Ensilevy oli vielä perinteisempää bluessävytteistä folkkia, mutta antoi enteitä tulevista, tummemmista sävyistä. Positiivisista arvosteluista ja kollegoiden arvostuksesta huolimatta levy ei ollut kaupallinen menestys. Yhdistelmä joka enteili Acklesin tulevaa uraa. Toinen levy Subway to the Country oli lähempänä Acklesin omaa teatraalista ilmaisua jousineen ja musikaalimaisine sovituksineen. Toisen levyn epäkonventionaaliset aiheet mielisairauksista ja lasten hyväksikäytöstä eivät olleet omiaan lisäämään levyn radiosoittoa ja vaikka Ackles vastentahtoiseti promotoi levyä kiertueella, sille kävi samoin kuin ensilevylle.
Kakkoslevyn jälkeisinä parina vuotena Ackles oleskeli Englannissa, jolla oli miehen mukaan suuri vaikutus seuraavan levyn amerikkalaista elämää ulkoa päin tutkiviin aiheisiin. Elektra uskoi yhä suojattiinsa eikä kiirehtinyt kolmannen levyn julkaisun kanssa. Vuonna 1972 kolmas levy American Gothic oli kuitenkin valmis julkaistavaksi.
Levyn tuotti Elton Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin. Elton oli ihastunut Acklesiin jonka kanssa esiintyi useasti Troubadourissa Elton Johnin Amerikan debyytin aikana. Levy äänitettiin Lontoossa ison orkesterin kanssa jota ohjasi Nick Draken kanssa työskentelystä tuttu Robert Kirby.
Levy sai heti ylistävät arvostelut Rolling Stonesista Melody Makeriin ja Elektra uskoi taas kerran potin räjähtävän.
Ja luuli väärin tälläkin kertaa.
Vaikka Ackles ei ollut varsinaisesti protestilaulaja sisältää levy tutkiskelua, ei niinkään sloganeita tai tuomitsemista, monista yhteiskunnallisista aiheista. Prostituutio ja alkoholismi ("American Gothic"), avioero ("Waiting for the Moving Van"), Vietnam ("Ballad of the Ship of State") tai rasismi ("Blues for Billie Whitecloud") eivät olleet ainakaan liian kepeitä aiheita käsiteltäviksi. Toisaalta mukana oli myös tyypillisiä folk-aiheisia lauluja syrjäkujien kulkijoista ja haaveilijoista. Ackles katselee Amerikkaa omasta, vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Pikkuisen kuin tuo levynkannen versio alkuperäisestä Grant Woodin samannimisestä maalauksesta. Aiheet ovat tuttuja, käsittelytapa omanlaisensa.
Eeppinen "Montana Song"on koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan otteessa pitävä musikaalimainen balladi, jonka ei oikeastaan pitäisi groovata alkuunkaan. Mutta tämä runomainen monologi kuulostaa siltä kuin itse istuisit tupakansavuisen ja pikkuisen epämääräisen musiikkiteatterin katsomossa kuuntelemassa mestaria joka tietää mistä puhuu. Ja saa jollain omituisella tavalla otteeseensa. Tätäkään kappaletta ei oikein voi kategorisoida mihinkään lokeroon, ja se koitui yhdeksi Acklesin uran suurimmaksi ongelmaksi. Ja kun tuota kuuntelee on helppo uskoa, että miehen musiikki ei ollut sitä helpointa kamaa saada radioasemien soittolistoille.
Vaikka levyllä onkin vaikutteita rokista, folkista, bluesista, soulista, gospelista ja kantristakin, ei se oikein istu mihinkään karsinaan. Avantgardemainen teatraalimaisuus on se läpitunkevin elementti, mutta pop/rock-yleisölle se ei kelvannut. Doors tarjosi Elektran asiakkaille sen tarvitsemaa rokimpaa ja sopivasti dekadenssia teatraalisuutta. Acklesin mestariteoksena pidetty levy ei jällenkään myynyt kummoisesti ja Acklesin tiet Elektran kanssa erosivat yhteisymmärryksessä. Tarinan mukaan tuo yleinen eufemismi on tässä tapauksessa jopa totta, myös Ackles oli valmis etsimään uusia tuulia.
Columbian legendaarinen Clive Davis oli jo pitkään ihaillut Acklesia ja sainasi tämän oitis yhtiöönsä. American Gothic-levyn saamat loistavat arvostelut aiheuttivat kuitenkin melkoisia paineita joka johti siihen että uudesta levystä tulikin loppujen lopuksi melko erilainen kuin edeltäjistään. Tämä suureksi osaksi Acklesin kotona neliraitanauhurille äänittämä levy ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta yhdestä kaavasta. Kehuja tuli, ei tosin niin paljon kuin edeltäjästä, mutta myyntiä ei. Osasyynä levyn lähes täydelliseen uppoamiseen oli Acklesin suojelijan Clive Davisin siirtyminen muihin hommiin jo ennen levyn ilmestymistä. Levy-yhtiö kunnioitti vastentahtoisesti sopimusta ja julkaisi levyn, tosin vain USAssa, mutta promootiota se ei saanut. Neljän levyn jälkeen Ackles oli ilman sopimusta, eikä hän levyttänyt enää koskaan. David Ackles kuoli uudistuneeseen keuhkosyöpään vuonna 1999.
Tämä ei ole ihan niitä helpoimmin lähestyttäviä levyjä, mutta jokin kumma veto siinä vain on. Pikku punaviineissä tämä vetoaa erityisesti näin synkän talven keskellä. Mikään bilelevy tämä ei todellakaan ole. Joidenkin korvaan levyn melodramaattisuus saattaa kuulostaa aluksi jopa kornilta. Uskon kuitenkin että levy voisi tarjoilla kiksejä erityisesti Bob Dylanin, Leonard Cohenin tai vaikkapa Scott Walkerin faneille ja odotan että tämä levy jonain päivänä kokee rehabilitaation ja nostetaan kaikkien aikojen parhaiden unohdettujen klassikoiden joukkoon. Kannattaa kuunnella huolella muutamaan kertaan ennenkuin tuomiota jakelee.
Biisilista:
1. American Gothic
2. Love's Enough
3. Ballad of the Ship of State
4. One Night Stand
5. Oh, California!
6. Another Friday Night
7. Family Band
8. Midnight Carousel
9. Waiting for the Moving Van
10.Blues for Billy Whitecloud
11. Montana Song
17.1.2012
Myon - Call of the Senses
Myonin kaltainen melodinen hevi ei kuulu oikeastaan jokapäiväiseen musiikinkulutukseeni. Tokihan aikoinaan Rainbowit, UFOt sun muut pyörivät lautasella, mutta sen jälkeen innostus vain jotenkin hiipui. Musiikinlajissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja genrestä löytyy monesti ne lahjakkaimmat soittajapojat.
Tätä oululaisen Myonin uutta sinkkua mainostellaan lähinnä videon ohjanneella ja sillä itseään runsaastikin esittelevällä Kimberly Knoxilla a.k.a. Veera Julia Kimberly Ikkalalla, joka kuulemma Hustler-lehden kannessakin on poseerannut. En tiedä onko tuosta meriitistä ollut videon ohjaamisessa paljon apua, tai sillä että isä on elokuvamies Jaakko Pakkasvirta ja äiti Titta Karakorpi, mutta ainakaan video ei ole ihan uskottavimmasta päästä. Kiva pylly Kimberly/Julia/Veeralla toki on!
Video ja biisi kertoo kuulemma extreme-elämästä ja sen seuraavan adrenaliinipaukun hakemisesta. Näin. Videolla esiintyvä Niko Vainikainen kuoli 18.12.2011 videon kuvaamisen jälkeen joten tarinaa videon saatteeksi ainakin riittää. Videon liveosuus lienee kuvattu Myonin kesäiseltä Murmanskin keikalta, jossa isäntänä toimi paikallinen Hells Angels-poppoo. Turvallisuusasiat olivat kuulemma kunnossa ja bändiä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Pojat tunsivat itsensä Deep Purpleksi. Homma toimi kuin rasvattu vaikka Venäjällä oltiinkin.
Omassa genressään biisi on oikein mainio, ja varsinkin laulaja Jukka Nummi hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Jos bändi saa jakelu- ja levytyssopimuksensa kuntoon, niin kyllähän tämänkaltaisella musiikilla on ulkomaillakin vetoa. Luulisin että enemmän kuin Suomessa tällä hetkellä.
13.1.2012
Kellarin kätköistä: Wendy and Lisa - s/t (1987)
Wendy ja Lisa olivat joutuneet kellariosastolle oikein kahden levyn voimin. Kakkoslevy Fruit at the Bottom ei kuitenkaan pärjää tälle eponyymille esikoiselle, vaikka ihan mukiinmenevää poppista on sekin. Tämän ykkösen vahvuus on se, ainakin Princen faneja ajatellen, että naisten vanhan työnantajan funkahtava vaikutus kuuluu vielä jonkin verran.
Princen Revolution-yhtyeestä tutut naiset lähtivät omille teilleen koska eivät tunteneet saavansa Princeltä ansaitsemaansa arvostusta. Ei niinkään ainutkertaista tämän herran kyseessä ollen. Wendy Melvoin ja Lisa Coleman ovat oikeita muusikoita, eikä mikään Vanity 6. Naisia alkoi riepoa kaikenmaailman ulkomusiikilliset machohörhöilyt ja Princen kummalliset toilailut. Naisten väitetään myös kirjoittaneen ja sovittaneen paljon enemmän musiikkia Princen levyille kuin krediitit osoittavat.
Duon ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1987 jolta irrotettu sinkku "Waterfall" ylsi brittilistoilla sijalle 69 ja USA:n listoilla sijalle 56, mutta levy oli kaupallisesti lievä pettymys. Itse biisi kertoo kuulemma naisten halusta yhä säilyttää välit Princeen vaikka pikkuisen riidoissa erottiinkin. Ja ovathan nuo välinsä sittemmin paikanneetkin, ja duo on esiintynyt mm. Princen Family-bändin kanssa. Kuten myös Wendyn sisko Susannah joka aikoinaan seurusteli Princen kanssa. Kolmen levyn jälkeen duo on keskittynyt lähinnä elokuva- ja televisiosarjojen musiikin luomiseen. Tälläkin hetkellä televisiossa pyörivän Nurse Jackien musiikki on pääosin naisten käsialaa.
Levy ei ole maailmoja mullistava, mutta pidän naisten lauluäänistä. Pikkuisen semmoista Norah Jones-tyyppistä viihdepuleerausta levyltä pikkuisen liikaa löytyy, mutta myös ihan mukavaa poppia. Takaisin hyllyyn siis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



