Nyt soi: The Hellacopters - By The Grace of God

Hellacopters on aina ollut rehellisen oloinen ja elämänhajuinen poppoo. Toisin kuin monet MTV:n muoviset  "rock" puppelit jotka eivät rokkia tunnistaisi vaikka se kusisi niitä silmään.

Toki albumina 2002 ilmestynyt By The Grace of God on jo hiukan popahtavampi kuin alkuajan levyt, mutta menevää ja hienoihin kertosäkeisiin perustuvaa kitaravetoista perusrokkia tämä yhä on. Yhtyeen repertuaarista ei juuri löydy kikkailua tai teennäisiä yrityksiä olla mikään muu kuin se mikä se onkin, rehti rockin ilosanoman sanansaattaja.

Livenä yhtye on toki räkäisempi kuin levyllä, mutta mistään liian kliinisestä tuotannosta ei tätäkään levyä sovi moittia. Konstailematon meno on yhtyeen tavaramerkki ollut aina, tällä levyllä vain kovin kohkaaminen on pikkuisen rauhoittunut. Oulun keikalla 2005 joka oli viimeinen näkemäni live-keikka yhtyeeltä, kohkaamista oli sitten senkin edestä. Positiivista sellaista.

Pari vuotta sitten pillit pussiin laittanut yhtye ehti uransa aikana julkaista monenlaisia tuotoksia seitsemän studio levyn lisäksi. Yhteistyö Glueciferin ja kotoisen The Flaming Sideburnsin kanssa tuottivat makoisia tuloksia ja yhtyeen Cream of The Crap kokoelmat harvinaisista ja julkaisemattomista biiseistä eivät olleet mitään laarin pohjien tongintaa vaan täyttä asiaa. Bändin jäsenten monet oheisprojektit eri yhtyeissä olikin ilmeisesti yksi syy lopettamiselle.

Tämä levyn nimikappale on sitä taattua Hellacoptersia. Jonkun mielestä jo varmasti liian siloiteltua, mutta hei, yksi tykkää äidistä ja toinen Harley-Davidsonista. Laulaja Nicke Andersonin ja basisti Kenny Håkanssonin väsäämä kappale perustuu hienoon kertosäkeeseen ja Andersonin erittäin hienoon laulantaan, jossa ei väkisin yritetä olla sen rokimpia kuin ollaan.

Ja sehän riittää. Ainakin minulle.