The Housemartins - London 0 Hull 4 (1986)

Hullin neljänneksi parhaan bändin ura jäi kovin lyhyeksi. The Housemartins sai aikaiseksi vain kaksi studioalbumia joista tämä on se ensimmäinen. Tämä on taas yksi näistä levyistä joita ei voi oikein irroittaa ensimmäisten kuuntelukertojen tapahtumista ja tunnelmista. Toki levy on mielestäni musiikillisesti kestänyt aikaa erittäin hyvin. Levyn poliittisuus tai kristilliset aiheet eivät kiinnostaneet nuorta miestä silloin eikä se ole vieläkään syy levyn hienouteen. Toki sanoitukset ovat myöhemmin nousseet hieman tarkemmin mietinnän alle. Musiikki innostaa kuitenkin eniten yhä edelleen. Ei tarvitse olla samaa mieltä miesten kanssa voidakseen nauttia hienosta musiikista. " Take Jesus - Take Marx - Take Hope" sanoo levyn takakansi. Että noista lähtökohdista.

Paul Heatonin ja Stan Cullimoren vuonna 1983 perustama yhtye on jäänyt jonkin verran Paulin toisen bändin The Beautiful Southin varjoon ja nuoremman polven keskuudessa myös bändin basistin Quentin/Norman Cookin ( aka Fatboy Slim) tuotokset lienevät tutumpia. Yhtyeen kaksi levyä olivat kuitenkin vahvoja näytteitä yhtyeen pop-osaamisesta. Bändin erittäin hienon nimen Paul kehitti lempikirjailijansa Peter Tinniswoodin innoittamana tavasta jolla tämä kuvaili itseään vakavaksi kirjoittajaksi jolla on hiukan synkkä, mutta optimistinen näkemys elämästä. Ja tällainen oli ilmeisesti myös Paulin näkemys tavastaan kirjoittaa lauluja.

Köyhän miehen Smiths oli aikalailla vikaan osunut ja vähättelevä, varsinkin Lontoon musiikkikriitikoiden bändille aluksi sovittelema rooli. Bändejä yhdistää kyllä helkkarin hienot melodiat jotka toisinaan ovat ristiriidassa sanoituksen kanssa samaan tyyliin kuin esim. Smithsin "There Is a Light That Never Goes Out"  jossa hieno melodia yhdistyy Marrin helisevään kitaraan ja Morrisey toteaa " to die by your side, well the pleasure, the priviledge is mine". Ja vaikka mitä muuta yhtä positiivista ja iloista.

Levyn teon aikaan kaivostyöläisten lakko oli jatkunut jo yli vuoden ja Britannian yhteiskunta oli vahvasti polarisoitunut Thatcherin kompromissittoman ja diktaattorimaisen otteen alla.  Samoihin aikoihin julkaistu ja aikaisemmin jo käsitelty Billy Braggin " Talking With The Taxman About Poetry"  käsitteli osittain samoja aiheita. Clashilta saamansa inspiraation mukaan punk-taustainen Heaton on halunnut tässäkin yhdistää musiikkiin poliittisen ideologiaansa, muttei ole antanut sen häiritä musiikin kauneutta.

Levyn aloittava "Happy Hour"  on heti osoitus siitä että hieno musiikki kantaa listoille ristiriitaisen purevasta tekstistä huolimatta, tuskin siitä johtuen. Britannian listojen kolmoseksi yltänyt kappale kritisoi seksismiä ja yrityskulttuuria vastaan. Ei siis pelkästään ylistä iloista juomahetkeä lähikuppilassa kuten musiikki voisi antaa ymmärtää. Dynaaminen "Get Up Off Our Knees" tuottaa hienon, kenties Heatonin mielestä senhetkistä menoa kuvaavan mietelauseen: "Why shoot someone tomorrow / that you can shoot today ?"


"Flag Day" oli myös yhtyeen ensimmäinen single (levyversio on hieman erilainen, tuossa siis se single-versio), joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt vielä pankkia mutta herätti kiinnostusta. Hiukan pateettinen ja voimakkaasti kantaaottava laulu ei varmaankaan kaupallisesti ajatellen ollut se kaikkein oletettavin valinta debyytiksi, mutta bändin sanoman selventäjänä varmasti paikallaan. Bändin ja levy-yhtiön päätökseen nimenomaan tuon singlen julkaisemisesta vaikutti varmasti John Peelin aiempi hehkutus. Heti kysytään se koko levyn läpi kantava kysymys: kenen joukoissa seisot ? Samasta kysymyksestä jatketaan seuraavassakin eli hiukan enemmän tempoa nostavassa biisissä "Anxious".

Hienosti helisevä vahvasti indiemäinen ja yksi levyn hienoimmista kipaleista "Sitting On A Fence" tarjoaa Heatonin falsetin lisäksi hienon näytteen taidokkaasta sanoituksesta, oli siitä sitten samaa mieltä tai ei. Harva kuitenkaan voi olla eri mieltä että vaikka on tärkeää nähdä asioista molemmat puolet, on jokin kanta otettava. Ei riitä että on vain apaattinen ja itsekeskeinen sivustakatsoja joka yrittää selittää asioihin sekaantumattomuutensa kuin aidalla maailmaa tarkasteleva mies :
"who sees both sides of both sides". Iloisesti rullaava poliittista apatiaa pilkkaava metaforinen  "Sheep" ja "Over There" johdattavat rauhallisempaan "Think For A Minute" kappaleeseen joka ei kuitenkaan kuulu levyn hienoimpiin hetkiin.

Ei tälläkään levyllä kaikki aiheet ole ihan niin heviä, kuten kappaleessa "We´re Not Deep" joka nyt ainakin noin päällisin puolin vain kertoo humoristisesti nuorison halusta nukkua hieman myöhempää kuin ehkä vanhempien mielestä olisi syytä. Kai siinä pikkuisn piikkiä voi olla konservatiivisia arvoja kohtaan. Ei kai sen enempää sanomaa tarvitse aina ollakaan. Soul / gospel- vaikutteinen "Lean On Me" johdattaa rauhallisesti levyn päättävään räyhäkkään kappaleeseen "Freedom", jossa Heaton taas alleviivaa millainen riesa on olla sosialisti vahvasti konservatiivisessa Thatcherilaisessa ilmapiirissä. Ja kuten sanoin, ei tarvitse olla samaa mieltä sosiaalipoliittisista kannanotoista joita levyllä on. Voi vaikka vain sammuttaa toisen aivolohkon ja nauttia.

Hienoja biisejä koko levy täynnä. Bändin toinenkin levy ja kokoelma "Now That´s What I Call Quite Good", kuten myös Beatiful South-tuotanto on täynnänsä hyvää tavaraa, mutta jotenkin tässä esikoisessa aistii kaiken tuoreuden ja aitouden parhaiten. Videotkin ovat niin mukavan kotikutoisia ja paitansa ylös asti napittavat nörttimäiset hemmot aikalailla epätodennäköisiä pop-sankareita. Kieltämättä kun toisinaan katselee uudempia, vaikkapa 1000 Sparksin ansiokkaasti esittelemien indie-bändien videoita, ei voi välttyä déjà vu-fiilikseltä.


Biisilista:

01. Happy Hour
02. Get up off Our Knees
03. Flag Day
04. Anxious
05. Reverends Revenge
06. Sitting on a Fence
07. Sheep
08. Over There
09. Think for a Minute
10. We're Not Deep
11. Lean on Me
12. Freedom