Olipa kerran helvetin arvostettu herra joka teki sitten mitä vaan, niin kriitikot kusivat housuun. Ja bändi jonka katu-uskottavuus meni pikku hiljaa alamäkeen sitä mukaa kun rahakasat kasvoivat ja terapialaskut lisääntyivät. St. Anger ei auttanut asiaa, vaikka varmasti tarkoitus oli.
Metallican epätoivoinen yritys palauttaa rock-uskottavuus ja herra Hybriksen usko siihen, että hän voi tehdä tasan mitä huvittaa, on aika huono yhdistelmä.
En ajatellut puuttua ollenkaan tähän soppaan, kun siitä nyt on puhuttu jo kaikkialla. Mutta sen verran tämä Lulu ihmetytti, ja sitten jo naurattikin, että päätin minäkin sanasen sanoa.
Mielestäni ihmeellisintä asiassa ei ole se, että levy on höperö. Mystisintä asiassa on se, että kaikki muutkin prosessissa mukana olleet ovat olleet niin pihalla että levy ylipäätään julkaistaan. Onhan noita hyllytettyjä projekteja levy-yhtiöiden kellarit pullollaan.
Olisi ollut mukava olla kärpäsenä katossa katselemassa kun herrat levyä tekivät. Onko siellä tosiaan James Hetfield miettinyt, että onpas tuo punkin kummisetä sitten ihqun raju radikaali. Ja onpa sillä mukavat laulunsanat. Silleen niinku undeground.
Reed vaikuttaa kyllä vain lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä elähtäneeltä ressukalta, jolla ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Metallica vain näyttää peesaavan, kun kerran hommaan tuli ryhdyttyä.
Saattaapa se siltikin olla niin, että tämäkin "väärinymmärretty" levy joskus, jossain, nostetaan aikoinaan käänteentekevien klassikoiden joukkoon.
Nyt näyttää vain siltä että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti