Punkin ja grungen Leonardo da Vinci. Planeetan työteliäin muusikko. Rockmaailman mukavin mies. Kuulemma.
Foo Fighters on myös mukava bändi. Joidenkin mielestä jopa liian mukava. Vanhat Grohlin HC-fanit kaipaavat enemmän särmää ja Nirvana-fanit enemmän angstia. Rokkimiesten mielestä soundissa on liikaa rullaavia poppiaineksia. Itse en osaa pitää hyviä poppismelodioita mitenkään huonona, eikä ne mitenkään ole ristiriidassa sen kanssa että parhaimmillaan Fightersit ovat ihka aitoa rokettirollia. Stadion kamaa ehkä, mutta laadukasta.
Musiikkitoimittaja Martin James on joutunut kieltämättä kovan paikan eteen. Ensinnäkään Dave Grohl ei ole osallistunut kirjan tekoon, vaan haastattelut on kaivettu arkistoista. Ja kun tietää Grohlin suhtautumisen yksityisasioiden revittelyyn, ei hirveän syvällistä yksityiselämän tietoa ole luvassa. Pahimmillaan teksti on asiallisen kuivaa raportointia kiertueista ja levyttämisestä.
Toisaalta ulkopuolinen tarkastelu on suonut kirjoittajalle miettiä asioita ehkäpä tarkemmin kuin olisi ollut mahdollisuus jos kirja olisi virallinen elämänkerta. Eikä tuo Grohl nyt ihan niin harmaa tavis ole kuin antaa itsestään ymmärtää., joten kyllä kirjaan on ihan asiallista juttua riittänyt.
Kirja käy ihan ansiokkaasti läpi Grohlin alkuajat Washingtonin HC-skenessä, kiertelyt pakettiauton takaboksissa ja nukkumiset kiertueilla kavereiden lattioilla. Hiukan nostalgian sävyttämien haastatteluiden perusteella nuo ajat ovat vaikuttaneet Grohlin suhtautumiseen musiikkibisnekseen koko uransa ajan. Tosin punk/Hc-piirit pitivät miestä petturina kun Nirvana "myi itsensä" kaupallisuuden alttarille.
Nirvana-aika tulee käytyä läpi nimenomaan Grohlin näkökulmasta eikä Cobainin persoonaan hirveästi puututa. Onneksi niin, siihen on omat kirjansa. Grohlin osuutta kirjailija pitää kuitenkin olennaisena bändin soundin synnyssä.
Yksi kirjan läpi jatkuva teema on Grohlin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Nirvanan maine tuntuu olevan miehelle painolasti, ja toisaalta taas miehen osuutta tuossa bändissä osittain väheksyttiin. Mies vain sattui joidenkin mielestä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän niinkuin Ringo aikoinaan.Grohl yrittää epätoivoisella vimmalla vakuuttaa olevansa tavis. Ja kirjoittaja ei kyseenalaista tuota missään vaiheessa. Tähtikultti saa mieheltä huutia useaankin otteeseen, ja omasta mielestään hän on vain duunari ja musiikkidiggari. En osaa pitää tuota tahallisena vähättelynä, ehkäpä mies tosissaan ajattelee noin. Ja kyllähän kieltämättä tuollaisen kuvan olen itsekin saanut lehtijuttujen perusteella.
Bändi on perhe ja kaikki on kavereita keskenään. Tällaista kuvaahan Grohl mielellään viljelee. Harvassa perheessä tosin jäsenet ihan noin tiheään vaihtuvat, ja patriarkkaariuskin on ollut vähenemään päin. Grohl on kuitenkin selkeästi oman laumansa pomo, vaikka muuta kovasti väittää. Pikkuisen tätä kaverimeininkiä kyllä liioitellaankin.
Mielenkiintoista kirjassa oli myös tarinat Grohlin sivutoimista ja erityisesti metalliprojekti Probot:ista. Viimeksimainitusta hartaan fanin unelmien täyttämislevystä minulla ei ollut edes mitään tietoa ennestään. Kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ajatukselta Grohlin kirjoittamat hevikipaleet joita laulamassa on miehen nuoruuden idolit Lemmystä Venomin Cronokseen. Ihan niin hyvältä se ei kuitenkaan kuulostanut sitten loppupeleissä.
Vaikea sanoa onko Dave Grohl musiikkibisneksen mukavin mies, mutta sympaattisen kuvan kirja toki kohteestaan antaa. Totaalisen myötäsukainen käsittely on tosin ominaista tällaisille "fanikirjoille". Grohl on selvästi yhä myös musiikista innostunut, kuin tavallinen fani konsanaan. Samaan tulokseenhan tuli myös tuore dokumentti, joka on aikalailla yksi yhteen kirjan kanssa. Eniten kirja antaa Grohlin alkuaikojen kuvauksellaan. Nirvana ja Foo Fighters aikojen tapahtumathan ovat tietysti suurelle osalle kirjaan tarttuvista enemmän tai vähemmän tuttuja.
Lopussa kirjailija, joka on kuulemma jopa populaarimusiikkijournalismin tohtori, jaarittelee tarpeettomasti kysymyksestä "miksi tällaisia elämänkertoja tehdään?" Ikäänkuin itsekin hieman kyseenalaistaisi toteavan kerrontatapansa. Niinkuin minäkin.
Ei kyllä mikään maailmoja mullistava rockeepos. Siltikin ihan lukemisen arvoinen musiikkikirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti