Far Arden keikalla

Pitkästä aikaa pääsin vanhan tutun bändin keikalle kun pojat soittivat Oulun Gloriassa viime lauantaina hienon setin. Bändi alkaa jo olla reilusti aikuisen ikäinen ja kummasti se Nevski vain vieläkin jaksaa puurtaa ja viedä bändiä eteenpäin.

Far Arden perustettiin jo vuonna 1987 lukiolaisbändi Hazardin raunioille. Eka keikka taisi olla Oulussa Rajakylän nuorisotalolla jossa olin myös mukana. Muutamilla keikoilla toimittelin myös vähän niinkuin roudarin virkaa, tuttuja poikia kun olivat jo kouluajoilta. Tuolloin mukana olleista pojista: A-M "Jänkky" Jänkälä, Juha "Limppu" Limberg, Jarmo "GT" Heikkinen ja Arto Willman ei kukaan ole ollut mukana enää vuosikausiin. Ainoana tuolloin mukana olleista jatkaa yhä bändin sielu ja lauluntekijä/laulaja Esko "Igor Nevski" Nevalainen.

Bändin nimestäkin on tietysti helppo jo päätellä että Doors/Jim Morrison oli ja on yksi isoista vaikuttajista, mutta myös progemmat bändit, vahvimpana Jethro Tull ja Pink Floyd löytyy varsinkin Nevskin suosikeista. Puhumattakaan Bob Dylanista. Alkuaikoina bändi oli kuitenkin varsin suoraviivainen rokkibändi unohtamatta melodisempiakaan biisejä. Heti ensimmäinen single "Lisa" vuonna 1989 nousi pienoiseksi radiohitiksi ja valittiin mm. kuukauden sinkuksi omakustannesarjassa Rockradiossa. Biisi kuultiin myös tällä keikalla encorena ja edelleen se kuulosti hyvältä. Alkuaikoina mukana keikkasetissä oli myös Lou Reedin ja Velvet Undegroundin kappaleita ja encorena useastikin rokkiversio Elviksen biisistä "Heartbreak Hotel", joka rullasi kuin keväinen hirvi.

Muutamien sinkkujen ja EP:n jälkeen bändi sai aikaiseksi hienon levyn vuonna 1993 nimeltään Wind and Change. Isoja jonoja tuo levy ei levykauppoihin synnyttänyt vaikka ihan kelpo musiikkia olikin. Noista vanhemmista kappaleista keikalla kuultiin ainakin bändin toinen sinkku " I Feel Fine", William Blaken runoon sävelletty " Tyger", " My Baby Was A Baseball Player" ja taisi siellä soida myöskin "Ivory Town" ja ainakin "Strawberry Moon".

Bändi keikkaili silloin tällöin ja alkoi miehistönvaihdosten jälkeen äänitellä uutta levyä vuonna 1998. Projekti oli kuitenkin melko pitkä ja levy ilmestyi vasta 2001 nimellä Free Pictures. Tuolloin mukaan oli hiipinyt jo progevaikutteita enemmänkin. Tuolta levyltä kuultiin keikalla ainakin nimibiisi "Free Pictures", "Tell Me What Is Love" ja "Mind The Gap".

Vuodet on vierineet ja miehistö on vaihtunut useaankin kertaan, ja vaikka osalla nykyisistä soittajista on vahva progetausta oululaisesta Jethro Tull-tribuuttibändi Limingan Tullista, oli bändin soundi palannut selkeästi taas hiukan suoraviivaisempaan pop-rockiin. Vaikka kukaan herroista ei musiikista saa, tai ole saanut, elantoaan vaan ihan muista siviilihommista, niin bändi kuulosti kyllä varsin ammattitaitoiselta. Kitaristi Jari Pietilä soitteli kitaraa, mandoliinia ja irlantilaista bouzoukia hiukan progemaisesti toisinaan (tulli-kaikuja ilmeisesti, Zappaa ja Rushiakin siinä hiukan taisi olla mukana mausteena), luontui mieheltä myös perusrokkiriffittely ja muutama hieno soolokin irtosi. Ja Esko lauloi yhä hienosti, jos ei hienommin kuin nuorempana.

Uusissa biiseissä oli mukana varsin hienoja paloja joissa oli ainakin innostuneen yleisön mielestä vahvaa hittipotentiaalia. Uusia biisejä kuultiin useita mutta nimenä jäi mieleen ainostaan "Intuition´s Arms", joka kuulemma löytyy uudelta tekeillä olevalta levyltä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan levyä, ja sitä saako Far Arden toisen hitin yli 20 vuoden uurastuksen jälkeen. Aihetta olisi.

Nyt soi: Frank Zappa - Valley Girl

Barry Milesin kirjoittaman Zappan elämänkerran mukaan, vuoden 1980 lopulla Moon Unit sujautti isänsä kotistudion oven alta lapun, jossa luki: " Olen 13-vuotias. Nimeni on Moon. Tähän asti olen yrittänyt pysyä poissa tieltäsi, kun teet äänityksiä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että laulaisin mielelläni levyilläsi..."

Hellyttävä yritys kiinnittää isän huomio itseensä. Lapun alle Moon kirjoitti talon puhelinnumeron ja kehoitti isäänsä ottamaan yhteyttä manageriinsa Gail Zappaan. 1970-luvulla lapset eivät juuri isäänsä nähneet. Jos tämä ei ollut puoli vuotta kestäneillä kiertueilla, niin hän jumitti studiossa hiomassa uusia levytyksiä. Perfektionistina hän ei antanut normaalielämän (kuten lasten kasvatuksen tai muun yhtä triviaalin) haitata intohimoaan. Järjettömästä julkaisumäärästä on helppo päätellä, että mies miltei asui studiossaan.

Meni jokin aika ennen kuin tapahtui mitään. Eräänä studioyönä Zappa jammaili rumpali Ed Wackermanin kanssa riffiä, joka oli saanut alkunsa soundchekissä noin vuotta aiemmin. Mies oli puuhaillut sen parissa jo kauan eikä ollut oikein tiennyt mitä sen kanssa tekisi, mutta tuona yönä asiat loksahtivat kohdilleen ja kun siihen vähin erin lisättiin vielä lisää tavaraa niin biisin taustat olivat syntyneet.

Frank herätti Moonin keskellä yötä laulukoppiin esittämään laulussa kuultavaa monologia, joka oli saanut alkunsa Moonin pelleilystä laaksolaismurteella ja puhetavalla. Tyttö vain imitoi ilmauksia joita oli kuullut tyttöjen käyttävän San Fernandon laaksossa, ja isukki leikkaili ja liimaili näistä valmiin kappaleen. Lopuksi kappaleeseen vielä lisättiin basso, jonka Frank oli aluksi aikonut jättää kokonaan pois. Zappa kaiversi levytyksestä asetaattilevyn ja lähti taas kiertueelle.

Moon vei asetaatin radioasemalle ollessaan haastattelussa, ja radion soitettua levyn alkoi hillitön härdelli. Kaikki tahtoivat kuulla uudestaan tuon biisin ja muut radioasemat alkoivat jopa soittaa tuosta lähetyksestä nauhoitettua kopiota. Zappalla oli käsissään hitti, vaikka edes levy ei ollut vielä ilmestynyt. Aikoinaan biisi ilmestyi levyllä Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch, joka jäi Zappan viimeiseksi myyntimenestykseksi, ja iso ansio oli kappaleella "Valley Girl". Vaikka olihan levyllä myös muita legendaarisia ja hieman zappamaisempia lauluja kuten herkkä ja optimistinen "Teenage Prostitute".

Eksentrisenä luonteena Zappa oli jopa hieman näreissään että tästä pop-kappaleesta oli noussut niin iso häly, eikä kiinnitetty huomiota hänen musiikilliseen erinomaisuuteensa. Suosiossa ei hänen mielestään ollut juuri kysymys musiikillisista ansioista. Lauluhan oli eräänlainen vitsi jossa naurettiin laakson elämäntavalle, jota Zappa inhosi. Hän ei käsittänyt että levynostajat luulivat biisin olevan iloinen laulu jossa ylistettiin laakson tyttöjä, jotka oikeasti olivat Zapasta vastenmielisiä. Mutta asia todisti Zapalle taas kerran tämän nihilistisen asenteen mukaan: "Amerikkalainen yleisö on tyhmää ja haluaa palvoa lapsellisuuksia."

"Valley Girl" poiki aikoinaan kokonaisen arsenaalin oheistuotteita, kuten värityskirjoja, nukkeja, kosmetiikkasarjan, koruja, keramiikkaa, julisteita ja postikortteja. Laulu ja sen aikaansaama hype kaikkine krääsineen toi kuitenkin Zappalle rutkasti rahaa joka oli aina tarpeen jotta mies voisi jatkaa taiteellisia kokeilujaan, ja nyt hänellä oli myös varaa palkata kokonainen sinfoniaorkesteri.

Ja olihan kappaleesta sekin hyöty että sen kautta minäkin tutustuin miehen musiikkiin.

Ei se nimi bändiä pahenna, osa V

Yhtyeen perustivat New Yorkissa vuonna 1963 laulaja John Sebastian ja kitaristi Zal Yanovsky. Zal oli aiemmin soitellut sähköisessä folk-bändissä nimeltään the Mugwumps, jossa vaikuttivat myös sittemmin the Mamas & the Papas-orkesterin Cass Elliot ja Denny Doherty. Mukaan saatiin vielä rumpaliksi Joe Butler ja basistiksi Steve Boone. Levytettyään muutaman biisin Elektralle yhtye sainattiin perin juurin sopivasti Kama Sutra Recordsille.

Yhtyeen nimen keksiminen jäi pikkuisen viime tippaan, sillä menossa olivat jo harjoitukset ensimmäisiä levytyksiä varten. John Sebastian mietiskeli asiaa tuolloin Kweskin Jug Bandissä vaikuttaneen jug- ja pesusoikkomuusikon, ja sittemmin myös menestyksekkään uran äänityspuolella ( mm. Doors, Janis Joplin, Jackson Brown, Bonnie Raitt ) tehneen Fritz Richmondin kanssa. Sebastian yritti selittää tälle että heidän musiikkinsa on ikäänkuin yhdistelmä Chuck Berryä ja Missisippi John Hurtia.

Missisippi John Hurt oli arvostettu, joskin vähän tunnettu noihin aikoihin, country-blues laulaja ja kitaristi. Koska Fritz kuitenkin tunsi hyvin musiikkinsa hän oli heti jyvällä minkälaisesta kamasta uuden yhtyeen musiikissa oli kyse. Hurt lauloi kuiskaavalla mutta vahvalla äänellä näennäisen viattomasti tyylillä joka sai college-tyttöjen sukat pyörimään jalassa. Yksi miehen suosituimmista kappaleista oli "Coffee Blues", joka oli myös näennäisen viaton mutta tuttuun blues tyyliin mahdollisimman kaksimielinen.

Fritz ehdotti nimeä sillä sekunnilla ja Sebastian oli aluksi hieman epävarma. Hän alkoi testailla nimen vaikutusta bändin muihin jäseniin ja myös ulkopuolisiin ihmisiin. Vastaanotto ei ollut ihan yksimielinen, ja nimi sai ihmiset hieman hämmennyksiin. Usein kuitenkin siksi että luultiin nimellä olevan viittauksia huumeisiin, tai sitten ihmiset vieroksuivat nimen kiltteyttä ja ajankohtaan sopimatonta hempeyttä ( love & peace-aikakausi ei ollut vielä alkanut ) tietämättä nimen todellista alkuperää. Mutta Sebastian piti nimestä. Ja piti siitä kiinni.

Haastatteluissa Sebastian kertoo alusta lähtien olleensa rehellinen nimen tarkoituksesta ja alkuperästä. Asiaa kysyttiin kuulemma varsinkin alkuaikoina joka haastattelussa ehkä myös siksi, että haluttiin kaivaa esille tarkoitetaanko sillä heroiinia vai kenties muuta muusikkojen arkiruokaa. Yhtye kertoo aina vastanneensa kyselyihin rehellisesti; että nimi Lovin´ Spoonful kertoo Missisippi John Hurtin laulun erään säkeen mukaisesti suuseksistä.

Yleensä haastattelijan seuraava kysymys pitkän tauon jälkeen olikin kuulemma: "Ööö, John, mikä on lempivärisi ?"

Nyt soi: Hoodoo Gurus - Out That Door

Kesätauko venähti erinäisistä syistä blogikirjoittelun osalta hiukan pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta nyt ollaan taas back to business, jos ei ensi viikon helleaalto vie miehestä mehuja ihan kokonaan. Aloitetaan kuitenkin rauhallisesti ja lyhyesti.

Loman aikana tuli kuitenkin kuunneltua runsaasti musiikkia, niin levyltä kuin livenäkin, luettua toistakymmentä musiikkikirjaa ja mikä tärkeintä tuli penkattua levyhylly parempaan järjestykseen ja sieltähän löytyi vaikka mitä mukavaa. Uusia levyjäkin tuli muutama ostettua, ihan vain sen takia kun tunnen olevani jokseenkin pihalla uudemmista bändeistä joista saa Rumbasta ja Soundista lukea.

Aikoinaan melko tiiviisti levylautasellani viihtynyt Hoodoo Gurus on jotenkin jäänyt unholaan aikojen saatossa. Mutta kun tuossa pöyhin levyhyllyä ja kuuntelin Triffidsien hienoja levyjä niin muistui mieleen tämä toinen hieno down under- bändi. Tai aika montahan niitä tietysti on, jos tarkkoja ollaan.

Tämä Sydneyn punk-ympyröistä vuonna 1981 alkunsa saanut poppoo on Australiassa saavuttanut rock-ikonin aseman, mutta muualla yhtye tunnetaan lähinnä muutamista 80-luvun levyistään, erityisesti 1985 ilmestyneestä Mars Needs Guitars ja 1987 ilmestyneestä Blow Your Cool- levystä jolta tämäkin biisi on. Levy sisältää myös yhtyeen suurimman hitin "What´s My Scene" joka nousi aikoinaan Australian listoilla sijalle 3.

Levy itsessään on hiukan erilainen kuin aikaisemmat 60-luvun garagesoundiin vivahtavat albumit joka on osittain levy-yhtiön palkkaamaan tuottajan Mark Opitzin ansiota (tai syytä). Mies oli aiemmin työskennellyt mm. AC/DC:n ja INXS:n kanssa. Tarkoituksena oli siis tietysti saada aikaan hiukan selkeämmin markkinoitava levy ja tähtäimessä oli nimenomaan USA:n markkinat.

Alunperin kolmen kitaran bändistä oli tähän levytykseen mennessä muodostunut jo normaali rock-orkesteri muutamien miehistövaihdosten jälkeen. Jo aiemmat levyt olivat nousseet amerikoissa indie/college-listoille ja yhtye oli myös tehnyt ensimmäisen kiertueensa siellä jo ensimmäisen levynsä Stoneage Romeos´:n jälkeen.

Levyn ansiosta yhtye pääsikin laajalle Euroopan ja USA:n kiertueelle, mutta silti se viimeinen rynnistys jäi tekemättä. Levy nousi USA:n Billboardissa toki kunnioitettavalle sijalle 120 ja levyn videoita sai nähdä jopa MTV-kanavalta. Kovimman vaikutuksen yhtye teki kuitenkin juuri samaan yleisöön joka oli jo ottanut sen omakseen, eli college-kanavien kuuntelijat ja indie-piirit.

En tiedä onko tämä levyn paras biisi, mutta se kuvaa hienosti yhtyettä ja levyä. Yhtyeen perustajan ja ikijäsenen Dave Faulknerin laulu on helposti tunnistettavaa ja biisi rullaa eteenpäin mukavan rouhevasti. Aion taas käyttää monesti viljelemääni adjektiivia, mutta kun tämäkin bändi vain on niin mukavalla tavalla maanläheinen.

Ei elämää suurempaa pop-rockia, mutta mukavaa kesämusaa.