5.5.2011

The Triffids - Born Sandy Devotional (1986)


Mahtipontista? Epäilemättä. Kasaria? Jo vain. Kaunista? Ehdottomasti.

Täytyy myöntää että meikäläisellä on jotenkin romanttinen käsitys australialaisesta mielenlaadusta. Siellä ollaan aina maanläheisesti rentoja, reiluja, aitoja ja puhutaan asioista suoraan. Kaljaa juodaan paljon, mutta vain iloisella mielellä ja kavereiden kanssa, eikä kukaan tule humalaan. Vähän niinkuin Crocodile Dundee. Ja vastaavasti brittiläiset popparit ovat totisia, kyynisiä ja tekosyvällisiä muniinpuhaltelijoita joilla nousee kusi päähän ensimmäisestä NME-jutusta. Aika karikatyyrinen kuva tietysti, eikä ehkä kestä lähempää tarkastelua.

Aussipopparit esiintyivät Provinssirockissa vuonna 1985, jossa kuulin ensikertaa koko bändistä. Eka esiintyminen ei vielä hirveästi vaikuttanut, meikäläiselle SE juttu tuona vuonna oli Jonathan Richman & Modern Lovers. Mutta johonkin takaraivoon musiikki jäi soimaan. Kun Born Sandy Devotional ilmestyi seuraavana vuonna, päätin tsekata asian uudestaan. Ja kyllähän se kannatti. Sen jälkeen ostin kaikki loputkin.

The Seabirds

Vaikka vuoden 1987 levy Calenture olikin ehkä hiukan hitikkäämpi, tässä bändin toisessa pitkäsoitossa on sitä jotain. Ehkä juuri sitä maanläheisyyttä. David McComb kyllä näytti perin juurin brittiläiseltä kasari synapopparilta, mutta on tässä kuitenkin semmoinen sopiva aussiklangi, joka sen erottaa britti aikalaisistaan. Tai sitten se vain johtuu tuosta romanttisesta kuvitelmastani. Lontoossa tämäkin on äänitetty, Pixies-tuottajana mainetta sittemmin keränneen britin Gil Nortonin valvonnassa.

Wide Open Road

Vuonna 1999 kuollut bändin keulakuva David McComb halusi nimenomaan tehdä tästä levystä teemallisen kokonaisuuden, eikä vain kokoelmaa lauluista. Ja tuo teema ei vastaa kovinkaan hyvin arkkityyppistä käsitystäni suruttomista aussiveikoista. Levy on melankolinen kuvaus kaipauksesta, epätoivosta ja vieraantumisesta tummissa väreissä hiukan Nick Caven tapaan Ei mitään schoonereita kittaavia iloisia veikkoja nämä triffidit. Silti yleistunnelma on ilmava eikä ummehtunut.

Life Of Crime


Triffidsien albumeja on uudelleenjulkaistu 2000-luvulla, joten niitä vielä löytyy kaupasta kuten viime vuonna julkaistua kokoelmaakin. Ja jos (siis kun) sinne kauppaan ei juuri kukaan ole menossa niin löytyyhän nuo toki spotifystäkin.

3.5.2011

Southern Rock vol 6: Molly Hatchet



Kuten Purkitettua Lämpöä-blogissa jokunen aika sitten todettiin, on Molly Hatchetia usein vertailtu Lynyrd Skynyrdiin. Syyt on tietysti selkeitä, eivätkä kaikki vertailut aivan tee Hatchetille oikeutta. Kyllä minä rohkenisin yhtyeen asettaa ihan southernin kulmakivien joukkoon ja bändiltä tosiaan löytyy todella hienoa rokkenrollia reiluilla southernmausteilla.

Kun aikoinaan kirjoittelin kuinka muusikot kävivät hedelmällistä keskustelua keskenään levyjen ja biisien välityksellä, iskin dialogiin mukaan Hatchetin biisillä "Gator Country".  Ja soikoon se nyt tuossa uudelleen, koska se nyt vain sattuu olemaan meikäläisen suosikki. Ja listataanhan siinä iso osa tämänkin sarjan yhtyeistä. Tyypillinen kotiseuturakkauslaulu floridalaispojilta, josta muuten tosiaan olivat kotoisin myös Skynyrdin laulunkirjoittajahemmot vaikka Alabamaa ylistivätkin.

Tietysti tämä alkaa vaikuttaa jo toiston toistolta, mutta kyllä tämäkin yhtye nuo musiikillisesti parhaat päivänsä näki 70-luvulla. Toki vielä 80-luvulla ilmestynyt No Guts...No Glory on ihan mukiinmenevää rokkia ja sisältää mm. yhtyeen oman Free Birdin. John Lennonin muistolle kirjoitetu Fall Of The Peacemakers on kaikessa mahtipontisuudessaankin komeaa kuultavaa varsinkin kitaroinnin osalta.

Yhtyeen parhaita biisejä on sopivasti ripoteltu monillekin alkuaikojen levyille, joten kokoelmakin olisi luonteva suositusvalinta. Mutta kyllä tuo bändin nimeä kantava ykköslevy on sen verran rautaista kamaa, että siitä kannattaa aloittaa. Koska southern rock oli tuohon aikaan todella suuressa huudossa, kaikki isommatkin levy-yhtiöt kilpailivat saadakseen oman palansa kakusta. Epic kiinnitti Molly Hatchetin, ja satsasi reilusti päästäkseen samalle aallonharjalle jolle MCA oli päässyt Skynyrdien kanssa tai vaikkapa Arista Outlawsin kanssa.

Siksikin tämän genren bändien 70-luvun ensilevyt ovat olleet usein erinomaisia. Niihin satsattiin alusta asti isojen levy-yhtiöiden toimesta, koska rautaa oli taottava niin kauan kun se oli kuumaa. Molly Hatchetin debyytin tuottajaksi oli aluksi suunnitteilla jopa Ronnie Van Zandt, joka sattuneesta syystä ei päässyt hommaa hoitamaan. Yhtyeen ensimmäiset demotkin oli pistetty narulle Skynyrdien omalla studiolla. Tuottajaksi saatiin mm. Cheap Trickin ja Ted Nugentin kanssa työskennellyt Tom Werman, joka hoiti homman tyylillä.

Ja uskokaa tai älkää, myös Molly Hatchett on yhä viriili ja itseasiassa parasta aikaa rundilla. Vaikka Epicin alkuaikojen usko vaihtui 80-luvun loppupuolella epäuskoon, on Molly saanut levytellä tasaisesti vaihtuville levymerkeille aina viime vuoteen saakka.

2.5.2011

Keikkaennakko: Forest Lake Band


Oululaista Chicagobluesia rehelliseen tyyliin. Tässä ollaan jo hiukan pastissin rajoilla, mutta ehkäpä kyse on kuitenkin todellisesta ytimen etsimisestä. Kyllähän tämä kuulostaa aika pahuksenmoisesti siltä ihteltään. Niin paljon kuin suomalaisten perusjanttereiden musisointi nyt voi kuulostaa.

Bändi koostuu pitkän linjan bluesmiehistä, jotka menevät eteenpäin isolla intohimolla, vaikka sen isompaa sukseeta kuin palkkaakaan hommasta on tuskin odotettavissa. Kun se meikäläisenkin veikkaama bluesrevival vain antaa odottaa itseään.

Laulajan fraseerauksesta kuulee, että eräskin blueslegendan levy on tullut kuunneltua. Raatikan Jussi puhaltelee kuin Sonny Boy konsanaan, vaikka toisen harppuvelhon Little Walterin biisejä tuossa My Space-sivulla käsittelyssä onkin. Toki tuossa on Walterin tapaan revitelty vanhan vahvarin rajoja. Uusi juuri julkaistu omakustannelevy High Temperature! on äänitetty vanhaan malliin studiossa livenä yhdessä päivässä. Itseasiassa kuulemma muutamissa tunneissa.

Little Walterin taustalla on totuttu kuulemaan bluesin isoja kihoja kuiten Willie Dixonia, Otis Spannia ja vanhaa pomoa Muddy Watersia, joten turhan tiukkaa vertailua alkuperäiseen ei ole syytä mennä tekemään. Mutta tiukasti koko bändi homman hoitaa. Vaikka levyn mainoksessa sanotaan tämän olevan vanhan koulukunnan shufflea modernilla tulkinnalla, en sitä modernia löydä hakemallakaan. Ei tässä yritetä olla nykyaikaisia, vaan se juttu on juuri siinä, että ollaan päinvastoin. Perinteitä kunnioittaen. Ja hyvä niin.

Pientä kritiikkiä. Nämä bändit kun aina valittavat, ja bluesmiehet erityisesti, ettei keikoilla käy porukkaa. Forest Lake olisi keikalla Muhoksella jossain ravintolassa, ilmeisesti kello 19.00 ja ilmeisesti 14.5, ilmeisesti jossain Muhos Blues-tapahtumassa josta kukaan ei tiedä mitään. Sen tarkempaa tietoa tapahtumasta, hinnasta, itse keikkapaikasta sun mistään muustakaan ei löydy yhtikäs mistään. Ei bändin My Space-sivuilta, ei Muhoksen MELUn (paikallinen elävän musiikin yhdistys), ei Ou'Blues-yhdistyksen sivuilta eikä mistään muualtakaan. Turha kai ihmetellä jos ei porukka löydä paikalle. Mutta menkäähän jos olette parempia sherlockeja kuin minä.

Mutta eipä hätää, bändi esiintyy kuitenkin Oulussa 17.-18.6. Lentävässä Lautasessa jonne suurin osa oululaisista osaa sentään tulla. Perusbaari, kuten tuo Lentävä Lautanen, on juurikin oikeanlainen chitlin circuit tämänkaltaiselle musalle.

Bändin My Space-sivut

1.5.2011

Heidi Spencer & The Rare Birds - Under Streetlight Glow


Heidi Spencerin isä Jim Spencer oli Milwaukeen undeground-skenen yksi pääjehuista 70-luvulla ja psykedeelisen folkpoppoo Major Arcanan jäsen. Eli Heidi kasvoi musiikin ja alakulttuurin ympäröimänä, ja hyvin indievetoinen on myöskin leidin oma tuotanto tuota videota myöten.

Heidi on jo vuosia kierrellyt ja levytellyt, mutta vasta nyt Bella Union-sainauksen ja uuden tammikuussa julkaistun levyn myötä noussut yleisempään tietoisuuteen kansainvälisen levyjakelun ansiosta. Tuon saman indie-yhtiön listoillahan on mm. Fleet Foxes, Midlake ja Beach House.

Edie Brickelliä
ja Joanna Newsomia diggaileva Heidi Spencer olisi varmaankin jo liian lälly ilman tuota mukavan käheää ääntänsä. Milwaukeen singer-songwriterin jazzahtava runotyttötunnelmointi ei ihan koko levyllistä jaksa kantaa, mutta paikoitellen tämä on todella mukavaa kuunneltavaa. Levyn loppua kohti tunnelmointi alkaa jo hiukan nukuttaa, mutta joku pieni särmä aina silloin tällöin pitää hereillä. Tämä muistuttaa hiukan Cowboy Junkiesin rauhallista maalailua. Ei mitään uutta auringon alla, mutta eihän kaiken tarvitse olla elämää suurempaa. Mukavaa dagen efter-musiikkia.