Jerry Bloom - Musta ritari: Ritchie Blackmore (2009)

Lapsellinen, ehkäpä tyhmäkin, egoistinen, narsistinen, vittumainen, ilkeä, riidanhaluinen, epäempaattinen, seksistinen, sovinistinen, henkimaailmoihin uskova omaan napaansa tuijottelija. Melkoinen kusipää siis. Mutta kun mies osaa soittaa kitaraa, niin hänestähän tuleekin eksentrikko. Nero joka onkin hiukan vaikea vain lahjakkuutensa takia. Niinpä.

Onhan Blackmore aina ollut ikävän miehen maineessa, mutta kirjassa kyllä paljastuu kuinka lapsellisen ilkeä egomaanikko mies loppujen lopuksi toisinaan osasi olla. Tupeeta käyttävä ritari osaa kyllä soittaa ja säveltää, sitä kai ei kukaan voi kiistää, mutten totisesti haluaisi lähteä kaljalle herran kanssa. Melko moni kirjassa haatatelluista on aika lailla samaa mieltä. Yksi raflaavimmista kommenteista tulee Blackmoren uran alkuajoilta yhden Savages-pestin aikaisen bändin pianisti Freddie Leen suusta: " Hän oli tyhmä kuin perse. Sen minä Ritchiestä muistan. Hän oli todella urpo.....Sanotaan nyt niin, ettei hän ollut kovin älykäs, mutta kun hänelle antoi kitaran, hän oli uskomaton." Tietysti kommentteja maustaa usein se tosiseikka, ettei Blackmore ollut ystävällinen juuri kenellekkään, ja monilla on hampaankolossa yhtä ja toista.

Ihmeen tiukasti kirjan kirjoittaja Jerry Bloom välillä kertoo miehen äkkiväärästä luonteesta, vaikka onkin Blackmoren vannoutunut fani. Kirjailija julkaisee Blackmorelle omistautunutta lehteä More Black Than Purple, ja pitää kitarasankaria suurimpana idolinaan. Kirja on kirjoitettu ilman Blackmoren osallistumista, mutta Bloom on vuosien varrella kyllä haastatellut ritaria, tai on ainakin ollut paikalla haastatteluissa. Lisäksi hän on tätä kirjaa varten saanut haastatteluita useilta merkittäviltä Blackmoren uraa läheltä seuranneilta, mutta iso osa entisten bändikavereiden haastatteluista on kaivettu arkistoista. Kaikki eivät tahdo avautua tämän herran asioista. Vähiten tietysti mies itse.

Näissä muusikkoelämänkerroissa voi mielestäni selkeästi erottaa kaksi lähestymistapaa: musiikkilähtöinen ja sitten se perinteinen biografi. Tässä kirjassa itse musiikki jää lopulta melkoisen sivuosaan, eikä sitä analysoida kovinkaan mittavasti. Mikä varmastikin johtuu siitä että Blackmore ei juuri sanoittanut sävellyksiään. Blackmore sanoi sanottavansa kitaralla, joten tekstien kautta ei päästä pureutumaan hänen sielunelämäänsä. Joka olisikin varmasti aika mielenkiintoinen juttu. Tai sitten ei.

Mikään booker-kirjailija Bloom ei ole, mutta kyllä tässä mukavasti käydään läpi Blackmoren ura takkuisista alkuajoista lähtien. Alkuaikoina kitaristi vaihteli bändiä edestakaisin yhtä sukkelasti kuin myöhemmin bändeissään soittajia. Kovin toteavasti kirjailija laittaa tapahtumat jonoon, mutta toisaalta olen joskus kyllä kritisoinut joidenkin fanikirjailijoiden tapaa ylianalysoida kohdettaan, joten toisaalta tuo voi olla ihan hyväkin ratkaisu. Mutta mielenkiintoisia anekdootteja kyllä riittää roppakaupalla.

Alkuaikojen kehitys sessiomuusikosta ja taustabändien rivimuusikosta tähteyden porteille käydään läpi melkoisella perusteellisuudella, vaikka niin minua kun varmasti montaa muutakin kiinnostaa eniten tuo Deep Purple-aikojen hässäkät ja taustat. Ensimmäisen Purple-vaiheen musiikki on minulle sitä tutuinta Blackmorea, joten henkilökemioista ja miehistönvaihdosten taustoista lukeminen oli erittäinkin mielenkiintoista. Rainbow-aikaan tutustutaan yhtä suurella innolla eikä kirjailija juuri näe vikaa musiikissa edes siinä vaiheessa kun bändi oli jo musiikillisesti aika kaukana Dion aikojen hardrockista, joka ei vielä juurikaan Purplesta poikennut. Soittajia tulee ja menee melko sukkelaan tahtiin, eikä Blackmore juuri tunne syyllisyyttä potkujen antamisesta.

Purple- ja Rainbow-aikojen jälkeinen seesteisempi Blackmore´s Night-aikakausi on jo aika paljon puisevampaa luettavaa. Mikä johtuu tietysti osittain siitä, että itse musiikki ei ole meikäläiselle kovinkaan tuttua. Mieskin tuntuu uuden linjan löytymisen myötä rauhoittuneen kummasti, vaikka miehistö yhä vaihtuu lennosta varsin vauhdikkaasti. Oikein mielenkiintoinen kirja kuitenkin osasi olla, ja piti mukavasti otteessaan.

Annetaan lopuksi puheenvuoro Blackmoren tutulle bändikaverille ja kiistakumppanille Ian Gillanille: "Blackmore on hyvin epävarma, hän on hyvin sulkeutunut, eikä useinkaan halua keskustella. Hän haluaa olla hiljaa itsekseen, eikä häntä saa kyseenalaistaa. Hän haluaa myös olla vaikea ilman mitään pätevää syytä - paitsi että hän nauttii siitä. Jos hän olisi tavallinen kuolevainen, joku olisi jo kauan sitten vetänyt häntä turpaan tai erottanut hänet bändistä, mutta hän on erityislaatuinen. Hänen käytöstään on aina siedetty tasan kahdesta syystä: hänen omistautumisestaan Purplelle ja muille bändeille ja hänen kitaransoitostaan. Eikä sillä saralla voi enempää vaatia. Ei ihmistä voi vaatia muuttamaan persoonaansa. Elämä ilman häntä olisi sitä paitsi tylsää."

Summaa aika hyvin kirjan piirtämän kuvan mustasta ritarista.