Satellite Storiesin laulaja Esa totesi YLEn haastattelussa 15.2. että Suomessa ja Oulussakin indie on alkanut nostaa vahvasti päätään sen perinteisen hevin rinnalla. Esa ja French Filmsin pojat myös nostivat esille sosiaalisen median tärkeyden musiikin levittäjänä ja uusien yhtyeiden esilletuojana. Ja tottahan se on, että iso osa varsinkin indiemarkkinoilla eniten hypeä aikaansaaneista bändeistä ovat saaneet blogimaailmasta vauhdikkaan mäkilähdön. Vaikka uusia bändejä tulee näinä päivinä netissä esille sillä vauhdilla, että ihan perusseuraamisella ei mukana pysy, niin kylläpä ne täällä virtuaalimaailmassakin samat lainalaisuudet pätevät. Pitemmässä juoksussa hyvät pärjäävät ja huonot ei niinkään.
Vaikka itse en edes yritä olla ihmeemmin ajan hermolla tai etulinjassa, niin tuleehan tuota bändien promoilua väkisinkin seurailtua. Postia tulee sen verran paljon. Jotkut sen osaa ja jotkut ei. Kyllähän kaikkien bändien pitäisi jo ymmärtää sissimarkkinoinnin merkitys ja antaa reilusti palaa uutisia ja markkinakirjeitä blogeihin ja muuhunkin mediaan. Omat kotisivut on tietysti must ja soundcloud-tyyppinen ratkaisukin olisi oltava jotta musiikkia voidaan upottaa sivuille. Tämähän on kaikki tätä päivää. Se ei juurikaan rahaa vaadi, mutta pikkuisen viitseliäisyyttä. Pöhinää ei synny jos ei sitä itse luo.
Jaa ettäkö miten tämä kaikki sitten liittyy Magpien uusimpaan EP-levyyn. No joko ei mitenkään tai sitten ihan kokonaan. Oululaisen yhtyeen ulostulo on aika perinteinen suomalaisen nöyrä. Ei hirveästi hehkuteta vaan luotetaan siihen musiikin voimaan. Hieno ideaali mutta ei välttämättä toimi. Maailma ja varsinkaan musiikkimaailma ei yleensä toimi ideaalisesti. Saatikka idealistisesti. Enemmän pörinää pitäisi saada pönttöön ja tarinaa liikkeelle ympäri ämpäri. On niitä indiebändejä sen verran mahdottomasti, että kyllä sen kissan pitää itse se häntänsä nostaa.
Itsessään tämä ilman rumpujen pärinää joulukuussa ulos luikahtanut EP on erittäinkin mukavaa proggista, jota olisi kannattanut pikkuisen rohkeamminkin luukuttaa tietoisuuteen. L.A. Woman-aikojen Morrisonin äänellä laulettua pikkuisen Scott Walkerin tai David Acklesin suuntaista puhelaulumaista ja hivenen eeppiseen vivahtavaa. Hidastempoista mutta silti mukavan rullaavaa ja aavemaisen tummasävyistä. Ei ihan sitä nykyään pinnalla olevaa fuzzahtavaa kitaravetoista Soliti-kamaa, mikä on ihan hyväkin. Kaikkien kun ei tarvitse siihen bandwagoniin hyppäytyä. Siellä kun alkaa olla jo aika ahdasta.
Täytyypä sanoa, että yllätyin erittäinkin positiivisesti oman kaupungin poikien levystä. Odotin hiukan erilaista, vaikka ainoa live-kokemus onkin unplugged-sellainen. Tuo uutukainen on kuunneltavissa ja sopivaksi katsomaansa maksua vasten myös ladattavissa täältä. Uskallan suositella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti