8.9.2010

Pat Gilbert - The Clash, Lontoo liekeissä (2005)


Tuossa jokin aika takaperin postasin listaa hyvistä lukemistani musiikkiaiheisista kirjoista. Jo silloin kaverini ihmetteli miksei tämä kirja mahtunut listoille, ja samaa pohdin itsekin jälkeenpäin. Kunnes tajusin että enhän minä ole edes lukenut koko kirjaa vaikka se hyllyssä onkin. No nyt on tuokin virhe korjattu.

Musiikillisesti Clash oli minulle pitkään pelkän hittituntemuksen tasolla. London Calling ja Combat Rock toki hyllystä löytyivät jo varhain, mutta ihan samaan hurmioon en niistä aikoinaan joutunut kuin niin moni muu. Hyviä levyjähän nuo molemmat ovat, ja nyt hiukan myöhemmin jopa tuntuvat erinomaisilta, mutta bändin sanoma ei levyjen julkaisuajankohtana minua ikinä liiemmin puhutellut. Turvallisessa lähiössä asustelleena nuorena poikana minulla ei ilmeisesti ollut juurikaan kiinnekohtia yhtyeen sanomaan ja asenteeseen. Joskaan en ollut siihen mitenkään erityisesti myöskään perehtynyt. Pat Gilbertin kirja auttaa tuossa askareessa ansiokkaasti.

The Clashan tunnetaan poliittisesti valveutuneena yhtyeenä, jonka sanoituksilla on keskimääräistä enemmän painoa, varsinkin jos ihan normirockiin verrataan. Rasismin vastaisuus ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden esille tuominen lienevät olleen niitä läpi yhtyeen historian kulkeneita yhtenäisimpiä teemoja. Eräänlainen tinkimättömyys ja valtarakenteiden ja rahan vallan vastustaminen näkyvät sanoitusten lisäksi myös bändin valinnoissa mm. levyjen julkaisun suhteen. Kirja valottaa tätä puolta erinomaisesti.

Kuten bändihistoriikkien kohdalla yleensäkin, myös tämän kirjan kirjoittaja Pat Gilbert on kohteensa ihailija. Hän myös tunnustaa tämän suoraan ensisivuilla kertomalla The Clashin olleen hänelle jopa pakkomielle. Miehen pakkomielle oli kuitenkin varsin tervettä laatua. Se ilmeni lähinnä voimakkaana haluna selvittää tarkemmin yhtyeen dynamiikkaa ja Joe Strummerin, Mick Jonesin, Paul Simononin ja Topper Headonin erityistä keskinäistä suhdetta. Hän halusi vastauksia kysymykseen miksi. Hän halusi ymmärtää syvemmin ihailemansa yhtyeen ratkaisut ja niihin liittyneet tapahtumat.

Ihailijan pakkomielle ei aina tietysti ole yksinomaan hyvä lähtökohta kirjalle, mutta Gilbert onnistuu kyllä yllättävän hyvin välttämään liian ihailevan sävyn. Päinvastoin hän joissain kohdin ikäänkuin epäilee itsekin omaa objektiivisuuttaan ja tulkitsee asioita jopa nihilistisesti. Toisinaan Gilbert kyllä sortuu samaan kuin niin monet muutkin lajinsa kirjoittajat. Hän ylianalysoi ja tekee tulkintoja varsin hatarin perustein. Ihan kuin kaikella käytöksellä tai toiminnalla olisi tietty järkevä ja tärkeä motiivi vain sen takia että kohdehenkilö sattuu olemaan kuuluisa ja ihailtu rocktähti. Se mikä lukijasta kuulostaa, ainakin rivienvälistä, täysin sattumanvaraiselta sekoilulta saa kirjailijalta analysoidut perusteet. Pääosin Gilbert kyllä onnistuu erittäin hyvin ja välillä hän myös asettaa kyseenalaiseksi yhtyeen jäsenten itsensä esittämät motiivit. Ne kun tuntuvat myös toisinaan jälkikäteen keksityiltä.

Musiikkijournalisti Gilbert pestautui vuonna 1998 MOJO-lehden palvelukseen ja sai yhtäkkiä huomata että hänellä oli pääsy yhtyeen jäsenten puheille. Miestä vaivanneet asiat alkoivat pikku hiljaa selvetä kuusi vuotta jatkuneiden haastattelujen aikana. Olen aina arvostanut kirjoittajia jotka todella uppoutuvat aiheeseensa ja kaivavat esille lähteitä mahdollisimman tiheällä kammalla, eivätkä luota vakiintuneisiin (ja toisinaan virheellisiin) käsityksiin asioiden tolasta. Gilbert ei ole tyytynyt pelkkiin mittaviin lähdeaineistoihin vaan hän on haastatellut lähes kaikkia yhtyeen historian kannalta tärkeitä henkilöitä. Myös niitä joita aikaisemmat Clash-yhtyeestä kirjoittaneet eivät ole tavoittaneet tai onnistuneet saamaan avautumaan. Gilbert kirjoittaakin että syystä tai toisesta yhtyeen lähipiiri pysyi pitkään hiljaa ja piti sisäpiirin tietonsa omanaan. Kun Gilbert päätti että aikoo kirjoittaa aiheesta kirjan, kiitettävän monet sisäpiiriläisetkin päättivät vihdoin avautua. Joe Strummerin kuolema vuonna vuonna 2002 näyttää myös olleen yksi syy siihen että Gilbert onnistui saamaan haastatteluja ihmisiltä jotka siihen asti olivat pysyneet hiljaa.

Yhtyeen historia tulee käytyä läpi erinomaisen tarkasti. Varsin selkeästi, ja varmaan aiheellisestikin, kirja keskittyy Joe Strummerin ja Mick Jonesin henkilöihin ja heidän väliseensä suhteeseen. Paul Simonon ja Topper Headon, vaikka jatkuvasti kirjassa seuraavatkin mukana, jäävät hiukan taka-alalle. Kuvaavasti kirjan kannessa ei ole edes rumpalin kuvaa, vaikka kirjassa kyllä selkeästi annetaan kaikki arvo Headonin merkittävyydelle bändin soinnin synnyttämisessä ja musiikillisena kivijalkana. Itse bändin johtajasta ei liene epäselvää, kirjan mukaan Mick Jones oli selkeä pomo. Vaikka Joe Strummer yhtyeen kiiluvasilmäisenä keulakuvana lienee monille se yhtyeen tunnetuin hahmo, kirja kyllä antaa kaikille kredittiä legendan synnyttämisessä. Vaikka Simonon ei ehkä muusikkona ollutkaan ihan ykköstasoa, bändin tasapainon kannalta hän oli tärkeä osanen.

Yhtyeen jäsenten haastattelut ovat toki mielenkiintoisia lähteitä, mutta kaikkein eniten kirjailija tuntuu saaneen irti yhtyeen välittömässä piirissä hääränneiltä ihmisiltä. Bändin roudari/avustaja/ystävät Johnny Green, Micky Foote, Robin Banks tai Kosmo Vinyl eivät olleet aiemmin puhuneet kokemuksistaan. Monista kertojista johtuen jotkut tapahtumat näyttävät hyvinkin erilaisilta näkökulmasta riippuen. Tietty ristiriitaisuus vaikuttaa muutenkin kulkeneen bändin mukana koko toiminnan ajan. Työväenluokkaisuus näyttää ainakin Strummerin kohdalla ollen hiukan päälleliimattua, ja arka kohta miehelle itselleenkin. Väkivallan vastustaminen oli yksi yhtyeen teemoista, mutta silti sillä leikiteltiin jatkuvasti.

Kirja on hieno kuvaus siitä miten yksi legenda syntyi ja kuoli, ja antaa myös paljon niitä Gilbertin kaipaamia vastauksia kysymykseen miksi. Ihan kaikkea ei kirjassakaan saada selville, mutta sehän on näin myyttisen yhtyeen kohdalla vain hyvä. Myös bändi itse, lähinnä managerinsa Bernie Rhodesin innoittamana, piti alusta lähtien yllä tiettyä salamyhkäisyyden verhoa ja antoi ristiriitaisia kommentteja toimistaan. Tietty mystisyys ja kaaos kuuluivat heidän mielestään olennaisesti punk-ideologiaan, joka aikojen saatossa kyllä hiukan liukeni tämän bändin kohdalla.

6.9.2010

Keikkaennakko - Them Bird Things


En ollut ensikuulemalla ehkä ihan yhtä varauksettoman ihastunut yhtyeen ensimmäiseen pitkäsoittoon kuin suomalaiset musiikkilehdet lähes kautta linjan olivat. Debyyttilevy Fly,Them Bird Things,Fly on kuitenkin vaivihkaa alkanut ilmestyä soittimeen yhä useammin ja useammin. Jokin mukava pakoton fiilis näissä lauluissa on.

Aitojen 60-luvun amerikkalaisten autotallimiesten, Mike & Ravensin Steve Blodgettin ja Mike Brassardin kirjoittamissa kappaleissa kyllä kuulee ihan autenttisia kaikuja 60-luvun kitara- ja psykedeliarockista. Hienoa americanaa suomalaisittain jalostettuna. Osa kappaleista on todellakin kirjoitettu jo laulunkirjoittajamiesten autotalliaikoihin, jopa ennen britti-invaasiota, ja osa on ihan tuoretta tavaraa. Eroa ei ihmeemmin huomaa vaan levy on tasapainoinen.



Kuten olen jo moneenkin kertaan sanonut, nämä kauniisti laulavat naiset viehättävät musiikkikorvaani aivan erityisesti. Salla Dayn laulu kuulostaa siltä että hän kyllä on erittäinkin sinut materiaalin kanssa. Vertailuja Marianne Faithfulliin ja Joni Mitchelliin voi pitää hiukan, ei ehkä kaukaa haettuna, mutta turhina. Dayn laulu on aika omanlaistaan. Pikkuisella nasaalilla kauniisti pudottelevan laulajan ääni on kyllä hiukan sellainen joka varmasti jakaa kuuntelijoita. Niihin jotka ei tykkää ja meihin jotka tykkää.

Bändi kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin kokeneiden muusikkojen taustat tuntien odottaisikin. Sessiomiesten virkamiesmäisyyttä ei ole havaittavissa, vaan yhtye kuulostaa erittäin maukkaalta. Vikkulan ja Blodgettin kitarat soivat hienosti, ja välillä jopa  rickenbackermaisesti (onkohan tuo oikea sana) helisten. Uutta levyä en ole vielä tuota "Undeground"-sinkkua lukuunottamatta kuullut, mutta keikalla noihinkin biiseihin varmasti tutustuu. Ja jotenkin tuntuu, että bändin tunnelmaan pääsee ihan eri lailla sisälle livenä. No se pitää testata.

Them Birds Things keikalla Oulussa torstaina 9.9.2010 Club 45 Specialissa.

4.9.2010

Edie Brickell & the New Bohemians - Little Miss S.


Koko ikänsä mielenterveysongelmista kärsinyt Edie Sedgwick oli 60-luvun elämäntavan muoti-ikoni joka tuli tunnetuksi erityisesti Andy Warholin muusana ja "supertähtenä" Baby Jane Holzerin jälkeen. Filmitähti hän oli tietysti lähinnä vain Factoryn omassa kuplassa, sillä aika harva noita elokuvia lienee loppujen lopuksi nähnyt. Tämä 27-vuotiaana (kuinka ollakaan) barbituraattien yliannostukseen vuonna 1971 kuollut rikas tyttörukka on silti jäänyt jonkinlaiseksi kulttihahmoksi. Patti Smith kirjoitti naisesta runon:
"I don't know how she did it. Fire She was shaking all over. It took
her hours to put her make up on. But she did it. Even the false
eyelashes. She ordered gin with triple limes. Then a limosine.
Everyone knew she was the real heroine of 'Blonde on Blonde."
Tuossa tietysti viitataan siihen että Little Miss S. oli Bob Dylanin laulujen muusa tuolla albumilla erityisesti lauluissa "Leopard-Skin Pill-Box Hat" ja "Just Like A Woman". Ainakin siis yhden tulkinnan mukaan.

Sedgwickin etunimikaima Edie Brickell on alunperin Teksasin tyttöjä jonka varsinkin livetilanteissa kuulee kyllä ajoittain vahvasta aksentista. Dallasissa hän lyöttäytyi vierailevaksi laulajaksi paikallisen folkyhtye the New Bohemiansin kanssa aluksi yhdelle keikalle vuonna 1985, mutta liittymisestä tuli pian vakituinen. Bändi oli paikallinen suosikki joka soitteli vakikeikkoja useissa keskisuurissakin esiintymispaikoissa ja lämmitteli mm. Bo Diddleya.

Vuonna 1988 bändi julkaisi esikoisalbuminsa nimeltään Shooting Rubberbands at the Stars joka oli sekä kriitikoiden että suuren yleisön mieleen. Ja minun. Yhtyeen nimenä oli nyt Geffenin vaatimuksesta Edie Brickell & the New Bohemians. Muutos josta taustalla viihtyvä Edie ei ollenkaan tykännyt. Albumi möi tuplaplatinaa ja siltä irroitettu single "What I Am" kipusi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 7.

Kappale "Little Miss S." on selkeästi kohteestaan kertova biisi. Monitulkintaisuudelle ei jää Dylanin laulujen tapaan juurikaan mahdollisuuksia. Kappale on levyn muiden kappaleiden tapaan helpohkoa ja mukavaa folkvaikutteista rockpoppia jossa Brickellin laulu on etualalla. Ja ihan ansiosta sillä neiti laulaa todella komeasti ja kauniilla äänellä. Laulussa Sedgwick kuvataan lähinnä uhrina; asia josta voidaan tietysti olla montaa mieltä.
"Shooting up junk in the bathroom
Makin it with punks on the floor
Livin the scene of her limmisine
Little Miss S. in a mini dress
Living it up to die
In a blink of the public eye

The village idiots in her bed
Never cared that her eyes were red
Never cared that her eyes were dead
In the hours that her face was alive
It was the thing just to be by her side"
Yhtyeen seuraava levy Ghost of a Dog oli aikamoinen pettymys ja yhtye "jäi tauolle" määrittelemättömäksi ajaksi. Edie Brickell jatkoi soolona esiintymistä kunnes tapasi tulevan miehensä, hiukan kuuluisamman singer-songwriterin eli Paul Simonin. Sooloalbumeitakaan rouva ei ole ihan solkenaan julkaissut, ainoastaan kaksi: vuonna 1994 Picture Perfect Morning ja vuonna 2003 albumin Volcano jotka jäivät melko vähälle huomiolle. Yhtyeen comeback-levytys ei myöskään elvyttänyt yhtyeen suosiota, joka kuulemma sopii Edie Brickellille oikein hyvin. Matalaa profiilia mielellään pitävä laulaja lauleskelee nykyään poikapuolensa Harper Simonin kanssa bändissä The Heavy Circles.

1.9.2010

Yhden hitin ihmeet osa 4


Tarinan mukaan yhtyeen löysi Pete Townshend. Yliopistossa filosofiaa ja lakiakin jossain vaiheessa opiskellut Arthur Brown oli yhtyekavereidensa Vincent Cranen ja Drachian Theakerin kanssa esiintymässä Lontoossa undeground-pubi UFOssa kun Townshend ihastui miesten sekopäiseen ja näyttävään lavaesiintymiseen. Yhtyeen musiikkirepertuaari kattoi tuolloin kaikkea Sinatrasta ja jazzista folkkiin ja klassiseen, kaikki hyvinkin omaperäisesti sotkettuna.

Townshend suostutteli managerinsa, Track Recordsin omistaja Kit Lambertin, tuottamaan bändiä jonka nimeksi oli vakiintunut kuvaava Crazy World of Arthur Brown. Basistiksi otettiin mukaan vielä Nick Greenwood joka tuolloin vielä tunnettiin nimellä Sean Nicholas ja yhtye oli valmis levyttämään. Yhtyeen ensimmäinen sinkku vuonna 1968 ei vielä tuottanut mainittavaa tulosta, mutta sen ansiosta miehet pääsivät jo ulkomaille asti kiertämään. Samana vuonna julkaistiin vielä yhtyeen kanssa samanniminen jopa psykedeelisen rockin klassikoksikin mainittu albumi joka myös menestyi listoilla sekä hittibiisi "Fire".

Parhaimmillaan biisi nousi Amerikassa Billboardin listalla kakkoseksi lokakuun 19. päivä. Samana päivänä muuten parhaan USAn listasijoituksensa sai muuan toinen "One-Hit Wonder" eli Jimi Hendrix kappaleellaan "All Along The Watchtower", tosin hieman huonommalla sijoituksella kivuten sijalle 20. Brownin myös syytettiin varastaneen kappaleen sävelen Mike Finesilverin and Peter Kerrin kappaleesta "Girl". Useimpien mielestä lauluissa ei ole mitään samaa mutta hemmot saivat nimensä laulun krediitteihin ja Brown menetti suuren summan rahaa rojalteina.

Yhtyeen sekopäisyyttä taisi riittää myös kulissien taakse sillä äkillisen suosion ansiosta yhtyeelle siunaantuneet Amerikan kiertueet menivät enemmän tai vähemmän hämmentäväksi sekoiluksi. Brownin mukaan Crane LSD-huuruissaan puhui välillä päiväkausia pelkillä numeroilla, mikä saattoi hiukan vaikeuttaa yhtyeen jäsenten välistä vuorovaikutusta. Crane passitettiin välillä Englantiin hieman tuulettelemaan vinttiään. Rumpali Theaker aiheutti hämmennystä nudismikohtauksillaan jotka monesti sattuivat varsin epäsuotuisissa paikoissa ja tilanteissa. Theaker korvattiinkin toisella kiertueella tulevalla Emerson,Lake & Palmer-miehellä Carl Palmerilla. Bändi myös potkaistiin ulos Jimi Hendrixin kiertueelta. Pian kaiken sekavuuden ja miehistönvaihdosten jälkeen yhtye hajosikin.

Brownin lavaesiintymisen ja habituksen on kerrottu olleen yhtenä esikuvana muillekin meikkimiehille kuten Peter Gabriel, Kiss, Marilyn Manson ja erityisesti Alice Cooper joka keroo saaneensa inspiraatiota teatraalisuuteensa Brownilta. Ja erityisesti naamamaalaukseensa. Tosin kyllähän Vincent Furnier meikkaili jo ennen Brownia, mutta vasta vuoden 1971 Killer-kiertueellahan tuo kuuluisa Alice Cooper-look lopullisesti vakiintui. Gene Simmonsin kanssa Arthurilla on yhteistä myös se, että molemmat herrat ovat syttyneet lavalla palamaan. Eikä ihme kun katselee tuota videota ja palavaa härveliä miehen päässä.

Myöhemmin Brown perusti yhtyeen Kingdom Come, jota ei pidä sekoittaa 80-luvun köyhän miehen Zeppeliiniksikin mainittuun samannimiseen yhtyeeseen. Yhtye levytti kolme vähälle huomiolle jäänyttä levyä 70-luvun alussa jonka jälkeen mies esiintyi mm. Whon "Tommy"-filmissä ja äänitteli musiikkia Alan Parsonin kanssa. Brown teki matkan varrella myös joukon hiukan erikoisempia soololevyjä  ja opetti kuulemma jossain vaiheessa Burundissa musiikin historiaa ja johti Burundin Kansallisorkesteria !? Sittemmin mies ajautui Teksasiin jossa perusti puusepänliikkeen entisen Mothers of Inventionin rumpalin Jimmy Clark Blackin kanssa. Olisipa mielenkiintoista tietää millaisia projekteja nuo kaksi eksentrikkoa veistelivät.