En ollut ensikuulemalla ehkä ihan yhtä varauksettoman ihastunut yhtyeen ensimmäiseen pitkäsoittoon kuin suomalaiset musiikkilehdet lähes kautta linjan olivat. Debyyttilevy Fly,Them Bird Things,Fly on kuitenkin vaivihkaa alkanut ilmestyä soittimeen yhä useammin ja useammin. Jokin mukava pakoton fiilis näissä lauluissa on.
Aitojen 60-luvun amerikkalaisten autotallimiesten, Mike & Ravensin Steve Blodgettin ja Mike Brassardin kirjoittamissa kappaleissa kyllä kuulee ihan autenttisia kaikuja 60-luvun kitara- ja psykedeliarockista. Hienoa americanaa suomalaisittain jalostettuna. Osa kappaleista on todellakin kirjoitettu jo laulunkirjoittajamiesten autotalliaikoihin, jopa ennen britti-invaasiota, ja osa on ihan tuoretta tavaraa. Eroa ei ihmeemmin huomaa vaan levy on tasapainoinen.
Kuten olen jo moneenkin kertaan sanonut, nämä kauniisti laulavat naiset viehättävät musiikkikorvaani aivan erityisesti. Salla Dayn laulu kuulostaa siltä että hän kyllä on erittäinkin sinut materiaalin kanssa. Vertailuja Marianne Faithfulliin ja Joni Mitchelliin voi pitää hiukan, ei ehkä kaukaa haettuna, mutta turhina. Dayn laulu on aika omanlaistaan. Pikkuisella nasaalilla kauniisti pudottelevan laulajan ääni on kyllä hiukan sellainen joka varmasti jakaa kuuntelijoita. Niihin jotka ei tykkää ja meihin jotka tykkää.
Bändi kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin kokeneiden muusikkojen taustat tuntien odottaisikin. Sessiomiesten virkamiesmäisyyttä ei ole havaittavissa, vaan yhtye kuulostaa erittäin maukkaalta. Vikkulan ja Blodgettin kitarat soivat hienosti, ja välillä jopa rickenbackermaisesti (onkohan tuo oikea sana) helisten. Uutta levyä en ole vielä tuota "Undeground"-sinkkua lukuunottamatta kuullut, mutta keikalla noihinkin biiseihin varmasti tutustuu. Ja jotenkin tuntuu, että bändin tunnelmaan pääsee ihan eri lailla sisälle livenä. No se pitää testata.
Them Birds Things keikalla Oulussa torstaina 9.9.2010 Club 45 Specialissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti