Pat Gilbert - The Clash, Lontoo liekeissä (2005)

Tuossa jokin aika takaperin postasin listaa hyvistä lukemistani musiikkiaiheisista kirjoista. Jo silloin kaverini ihmetteli miksei tämä kirja mahtunut listoille, ja samaa pohdin itsekin jälkeenpäin. Kunnes tajusin että enhän minä ole edes lukenut koko kirjaa vaikka se hyllyssä onkin. No nyt on tuokin virhe korjattu.

Musiikillisesti Clash oli minulle pitkään pelkän hittituntemuksen tasolla. London Calling ja Combat Rock toki hyllystä löytyivät jo varhain, mutta ihan samaan hurmioon en niistä aikoinaan joutunut kuin niin moni muu. Hyviä levyjähän nuo molemmat ovat, ja nyt hiukan myöhemmin jopa tuntuvat erinomaisilta, mutta bändin sanoma ei levyjen julkaisuajankohtana minua ikinä liiemmin puhutellut. Turvallisessa lähiössä asustelleena nuorena poikana minulla ei ilmeisesti ollut juurikaan kiinnekohtia yhtyeen sanomaan ja asenteeseen. Joskaan en ollut siihen mitenkään erityisesti myöskään perehtynyt. Pat Gilbertin kirja auttaa tuossa askareessa ansiokkaasti.

The Clashan tunnetaan poliittisesti valveutuneena yhtyeenä, jonka sanoituksilla on keskimääräistä enemmän painoa, varsinkin jos ihan normirockiin verrataan. Rasismin vastaisuus ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden esille tuominen lienevät olleen niitä läpi yhtyeen historian kulkeneita yhtenäisimpiä teemoja. Eräänlainen tinkimättömyys ja valtarakenteiden ja rahan vallan vastustaminen näkyvät sanoitusten lisäksi myös bändin valinnoissa mm. levyjen julkaisun suhteen. Kirja valottaa tätä puolta erinomaisesti.

Kuten bändihistoriikkien kohdalla yleensäkin, myös tämän kirjan kirjoittaja Pat Gilbert on kohteensa ihailija. Hän myös tunnustaa tämän suoraan ensisivuilla kertomalla The Clashin olleen hänelle jopa pakkomielle. Miehen pakkomielle oli kuitenkin varsin tervettä laatua. Se ilmeni lähinnä voimakkaana haluna selvittää tarkemmin yhtyeen dynamiikkaa ja Joe Strummerin, Mick Jonesin, Paul Simononin ja Topper Headonin erityistä keskinäistä suhdetta. Hän halusi vastauksia kysymykseen miksi. Hän halusi ymmärtää syvemmin ihailemansa yhtyeen ratkaisut ja niihin liittyneet tapahtumat.

Ihailijan pakkomielle ei aina tietysti ole yksinomaan hyvä lähtökohta kirjalle, mutta Gilbert onnistuu kyllä yllättävän hyvin välttämään liian ihailevan sävyn. Päinvastoin hän joissain kohdin ikäänkuin epäilee itsekin omaa objektiivisuuttaan ja tulkitsee asioita jopa nihilistisesti. Toisinaan Gilbert kyllä sortuu samaan kuin niin monet muutkin lajinsa kirjoittajat. Hän ylianalysoi ja tekee tulkintoja varsin hatarin perustein. Ihan kuin kaikella käytöksellä tai toiminnalla olisi tietty järkevä ja tärkeä motiivi vain sen takia että kohdehenkilö sattuu olemaan kuuluisa ja ihailtu rocktähti. Se mikä lukijasta kuulostaa, ainakin rivienvälistä, täysin sattumanvaraiselta sekoilulta saa kirjailijalta analysoidut perusteet. Pääosin Gilbert kyllä onnistuu erittäin hyvin ja välillä hän myös asettaa kyseenalaiseksi yhtyeen jäsenten itsensä esittämät motiivit. Ne kun tuntuvat myös toisinaan jälkikäteen keksityiltä.

Musiikkijournalisti Gilbert pestautui vuonna 1998 MOJO-lehden palvelukseen ja sai yhtäkkiä huomata että hänellä oli pääsy yhtyeen jäsenten puheille. Miestä vaivanneet asiat alkoivat pikku hiljaa selvetä kuusi vuotta jatkuneiden haastattelujen aikana. Olen aina arvostanut kirjoittajia jotka todella uppoutuvat aiheeseensa ja kaivavat esille lähteitä mahdollisimman tiheällä kammalla, eivätkä luota vakiintuneisiin (ja toisinaan virheellisiin) käsityksiin asioiden tolasta. Gilbert ei ole tyytynyt pelkkiin mittaviin lähdeaineistoihin vaan hän on haastatellut lähes kaikkia yhtyeen historian kannalta tärkeitä henkilöitä. Myös niitä joita aikaisemmat Clash-yhtyeestä kirjoittaneet eivät ole tavoittaneet tai onnistuneet saamaan avautumaan. Gilbert kirjoittaakin että syystä tai toisesta yhtyeen lähipiiri pysyi pitkään hiljaa ja piti sisäpiirin tietonsa omanaan. Kun Gilbert päätti että aikoo kirjoittaa aiheesta kirjan, kiitettävän monet sisäpiiriläisetkin päättivät vihdoin avautua. Joe Strummerin kuolema vuonna vuonna 2002 näyttää myös olleen yksi syy siihen että Gilbert onnistui saamaan haastatteluja ihmisiltä jotka siihen asti olivat pysyneet hiljaa.

Yhtyeen historia tulee käytyä läpi erinomaisen tarkasti. Varsin selkeästi, ja varmaan aiheellisestikin, kirja keskittyy Joe Strummerin ja Mick Jonesin henkilöihin ja heidän väliseensä suhteeseen. Paul Simonon ja Topper Headon, vaikka jatkuvasti kirjassa seuraavatkin mukana, jäävät hiukan taka-alalle. Kuvaavasti kirjan kannessa ei ole edes rumpalin kuvaa, vaikka kirjassa kyllä selkeästi annetaan kaikki arvo Headonin merkittävyydelle bändin soinnin synnyttämisessä ja musiikillisena kivijalkana. Itse bändin johtajasta ei liene epäselvää, kirjan mukaan Mick Jones oli selkeä pomo. Vaikka Joe Strummer yhtyeen kiiluvasilmäisenä keulakuvana lienee monille se yhtyeen tunnetuin hahmo, kirja kyllä antaa kaikille kredittiä legendan synnyttämisessä. Vaikka Simonon ei ehkä muusikkona ollutkaan ihan ykköstasoa, bändin tasapainon kannalta hän oli tärkeä osanen.

Yhtyeen jäsenten haastattelut ovat toki mielenkiintoisia lähteitä, mutta kaikkein eniten kirjailija tuntuu saaneen irti yhtyeen välittömässä piirissä hääränneiltä ihmisiltä. Bändin roudari/avustaja/ystävät Johnny Green, Micky Foote, Robin Banks tai Kosmo Vinyl eivät olleet aiemmin puhuneet kokemuksistaan. Monista kertojista johtuen jotkut tapahtumat näyttävät hyvinkin erilaisilta näkökulmasta riippuen. Tietty ristiriitaisuus vaikuttaa muutenkin kulkeneen bändin mukana koko toiminnan ajan. Työväenluokkaisuus näyttää ainakin Strummerin kohdalla ollen hiukan päälleliimattua, ja arka kohta miehelle itselleenkin. Väkivallan vastustaminen oli yksi yhtyeen teemoista, mutta silti sillä leikiteltiin jatkuvasti.

Kirja on hieno kuvaus siitä miten yksi legenda syntyi ja kuoli, ja antaa myös paljon niitä Gilbertin kaipaamia vastauksia kysymykseen miksi. Ihan kaikkea ei kirjassakaan saada selville, mutta sehän on näin myyttisen yhtyeen kohdalla vain hyvä. Myös bändi itse, lähinnä managerinsa Bernie Rhodesin innoittamana, piti alusta lähtien yllä tiettyä salamyhkäisyyden verhoa ja antoi ristiriitaisia kommentteja toimistaan. Tietty mystisyys ja kaaos kuuluivat heidän mielestään olennaisesti punk-ideologiaan, joka aikojen saatossa kyllä hiukan liukeni tämän bändin kohdalla.