Living Colour - Time´s Up (1990)

Musiikkiin voi tykästyä monella eri tavalla. On levyjä joihin ihastuu heti, mutteivät kestä sitten montaa kuuntelua. Jotkut levyt taas vaativat useamman kuuntelun ennenkuin homma aukenee, ja monesti näistä tulee niitä ikisuosikkeja joita tulee kuunneltua vuosi toisensa jälkeen. Ja sitten on näitä hieman harvinaisempia levyjä jotka jysähtävät kerta iskulla ja silti pitävät otteessaan ja paranevat vain kuuntelu kuuntelulta.

Living Colourin jossain vaiheessa saama erikoisleima mustana Led Zeppliininä vei toisinaan huomion pois olennaisesta. Ikäänkuin yhtye olisi ollut vain kuriositeetti vailla omaa kiinnostavuutta ja sisältöä. Toki miesten ihonväri näkyy ja kuuluu myös sanoituksissa.

"When I speak out loud
You say I'm crazy
When I'm feeling proud
You say I'm lazy
I look around and see the true reality

You like our hair
You love our music
Our culture's large, so you abuse it
Take time to understand, I'm an equal man"

Yhtye perustettiin 1980-luvun alussa New Yorkissa, kun aikaisemmin erilaisissa jazz-kokoonpanoissa soittanut kitaristi Vernon Reid haki mustia muusikoita perustamansa Black Rock Coalition-organisaation kautta soittamaan rockmusiikkia. Muutamien miehistövaihdoksen jälkeen orkesteri oli valmis kun mukaan saatiin vielä laulajaksi upeaääninen Corey Glover.

Living Colour (ja nimenomaan Colour brittläisittäin eikä Color, koska se kuulemma kuulostaa paremmalta) löi heti ensilevyllään ällikällä. Soitto oli makoisa sekoitus jazzia, heviä, funkia, rockia ja bluesia. Mutta tällä toisella levyllään yhtye ylitti ja ohitti ykköslevyn äänekkyydessä, elävyydessä, kekseliäisyydessä ja koukuissa vielä moninkertaisesti.

Levyn aloittava apokalyptinen nimibiisi "Time´s Up" lyö heti jauhot suuhun. Livetaltioinnin raivoisan intensiteetin tavoittava aloitus ei ehkä ole kaikkein parasta tällä levyllä, mutta se osoittaa että musiikissa on särmää vaikka muille jakaa.

Levy on kuin urbaania taistelua  huumelordeja vastaan ja monimutkaisten rytmien sävyttämää suorasanaista ja kantaaottavaa sanomaa. Kun Clover laulaa kappaleessa "Someone Like You"

"Do you remember
The time of laughter
Children playing, life was so sweet
Before our city forgot us
And let the druglord take our street"

kuulostaa se harvinaisen uskottavalta. Samaa polittiista kantaaottavuutta löytyy myös monista muista kappaleista kuten huumetarinasta "New Jack Theme" tai "Pride".

Löytyy levyltä myös kolme kappaletta rakkaudesta. "Love Rears It´s Ugly Head" on Reidin  wah-wah-sooloolla höystetty hieman vinksahtanut funkymainen saaga romanssista ja "Under Cover Of  Darkness"  jazzahtava Queen Latifan rappauksella höystetty tarina rakkauden epävarmuudesta. "Solace Of You" kuulostaa hieman saanen haikuja afrikkalaisesta musiikista.

Yhtye myös väittää (virheellisesti kuten kaikki tiedämme) Little Richardin avustuksella että "Elvis Is Dead".

Vaikka rytmiryhmä Muzz Skillings bassossa ja Will Calhoun rummuissa on erittäin tiukka, vie Vernon Reidin virtuositetti ja Gloverin tiukka ja upea laulanta kyllä suuremman huomion tällä levyllä. Reidin skaala ulottuu jazzista progeen ja takaisin hyvin sujuvasti.

Levy on äänitetty lähes livenä studiossa ja tuo intensiteetti kuuluu levyltä tiukkana ja yhtenäisenä soundina. Levy on klassikko kaikin puolin ilman kompromisseja ja siloitteluja.

Oheisen linkin live-esitys on bändin vakiokeikkapaikasta, legendaariselta CBGB-klubilta. "Fight The Fight" on sekoitus funkyä, rokkia ja progesooloa. Kappale on yksi levyn hienoimmista paloista vaikka ehkä sanomaltaan hiukan sekavampi muistutus siitä että täytyy tietää minkä vuoksi taistelee. Vernon Reid on melkoinen keppimies kuten tästäkin hienosta pätkästä näkyy. Ja basistilla on kyllä karmeat housut !

Biisilista

1. Time's Up
2. History Lesson
3. Pride
4. Love Rears Its Ugly Head
5. New Jack Theme
6. Someone Like You
7. Elvis Is Dead
8. Type
9. Information Overload
10. Under Cover of  Darkness
11. Ology
12. Fight the Fight
13. Tag Team Partners
14. Solace of You
15. This Is the Life