Ozzy Osbourne, Chris Ayres - Minä, Ozzy (2010)

Kirjaa lukiessani mietin miltei koko ajan, että ei tämä nyt sitten ihan niin hassun hauska ollut kun luvattiin. Melkoisen viihdyttävä sairauskertomus kuitenkin. Jokin noissa sekopään seikkailuissa vangitsee, vaikka pohjavire oli mielestäni enemmänkin surullinen. Melko rehellisen oloisesti mies sekoiluistaan kertoo, ainakin sen verran mitä muistaa. Kirjan ongelma onkin se, että kun jo yleensäkin omaelämäkerrat muistellaan kuitenkin pikkuisen itselle sopivasti, niin mites sitten tämmöinen kaveri joka oli pleksissä yli neljäkymmentä vuotta.

Olen kyllä lukenut Joel McIverin Sabbath-saagan ja Sue Crawfordin köykäisen Ozzy-elämänkerran, mutta tiesin että paljon on vielä kaivelematta ja kertomatta tästä miehestä. Ja aika paljon jää vielä tämänkin jälkeen. Tokihan tässä päällisin puolin käydään läpi ne elämän huippukohdat ja aallonpohjat, mutta melkoista kohelluskavalkaadia tässä silti vain kuljetellaan. Kaikki käydään läpi pikkuisen pojat on poikia-ironisuudella, vaikka aikanaan hommat ovat tuskin asianomaisia hirveästi naurattaneet. En kai minä muuten, mutta kun olin ihan sekaisin... Vähän kun Alibia lukisi.

Analyyttisyyteen ei Ozzylla ole intoa eikä siihen taida työkalujakaan olla. Epäilen vahvasti, että pelkkä asioiden saattaminen jokseenkin aikajärjestykseen on vaatinut toiselta kirjoittajalta Chris Ayresilta melkoisia ponnistuksia. Ilman pienintäkään väheksyntää Ozzya kohtaan, veikkaanpa että Ayresin rooli on ollut aika iso tarinan lukukuntoon saattamisessa.

Uskon kyllä kun mies sanoo, että Sharon-vaimo pelasti hänen henkensä. Ja luultavasti myös uran. Veikkaanpa että siinä vaiheessa kun Ozzy erotettiin Black Sabbathista ei mies enää omin voimin olisi mitään saanut aikaiseksi. Pikkuisen ressukkahan Ozzy on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta loppupeleissä sympaattinen sellainen. Aika harmiton kaveri, mutta ei varmasti ihan niitä helpoimpia pitää kaidalla tiellä.

Itselleni tutuimpia ovat nuo alkuperäiset Black Sabbath- ajan levyt ja vielä soolouran ensimmäisetkin. Mutta täytyy myöntää että vuoden 1983 Bark at the Moon-levyn jälkeen Ozzyn edesottamuksia on tullut seurattua vain lehtien ja television kautta. Edes Black Sabbathin uudelleenkasaaminen 90-luvulla ei innostanut vähän vertaa. Musiikki ei kuitenkaan tässä kirjassa ole pääosassa, eikä sen vatvomiseen hirveästi aikaa käytetä. Olipahan vain sattumalta se väline jolla pääosan esittäjä kiipesi ryysyistä rikkauksiin. Millään muulla alalla moinen ei olisi edes ollut mahdollista.

Melkoista pilleri- ja viinaralliahan tämä kirja on. Muihin dekadenssi-elänkertatarinoihin verrattuna Ozzyn ajautuminen päihteisiin ei näytä käyneen hauskanpidon kautta vaan alusta asti ainoana tavoitteena on ollut nupin totaalinen sekoittaminen. Ei niinkään rock and roll-elämän vietto. Ensimmäisen telkkarinsakin mies heitti hotellihuoneen ikkunasta vasta viiskymppisenä.

En usko tämän olevan vielä mikään lopullinen elämänkerta John Osbournesta. Vaikka mies on suurelle yleisölle luultavasti tunnetuin sekoiluistaan ja MTV-sarjan pellenroolistaan, on hän toki sen verran tärkeän kappaleen piirrellyt musiikin historiaan, että uskoisin vielä jonkun tarttuvan aiheeseen hiukan analyyttisemminkin.

Jaksaako kukaan sitten lukea totista ja tarkempaa analyysiä tästä miehestä, onkin jo sitten ihan toinen juttu....