The Smiths - The Queen Is Dead (1986)

Aina hiukan arveluttaa tarttua tällaiseen kiekkoon joka on aikanaan ollut itselle erittäinkin merkittävä juttu. Ja tietysti myös siksi että levy on popin kaanonissa. Toisaalta se on ihan mielenkiintoistakin pikkuisen analysoida että miksihän se on aikoinaan viehättänyt ja miten aika on muuttanut käsitystä. Kun levy ilmestyi, ei sitä ollut niin analyyttinen asian suhteen, sitä vain diggasi eikä mietiskellyt sen enempää. The Smiths kolahti jo kyllä aiemminkin mutta tämä levy sementoi minun suhteeni tähän bändiin. Ja se suhde on kyllä aika lailla hyvin kestänyt ajan hammasta.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, oli aikanaan varsin ei-rock-uskottavaa tykätä the Smithsistä. Suurin osa yhtyeelle nillittäjistä oli tosin niitä rokkijätkiä jotka eivät koskaan olleet edes kuunnelleet yhtyettä. En oikein käsittänyt tuota kategorista tyrmäystä, kun itsellä saattoi aivan hyvin soida peräkkäin Judas Priest, AC-DC ja the Smiths. En kyllä nähnyt hirveästi eroa. Musiikkia mikä musiikkia. Ja niin on vieläkin, minkä kyllä varmasti huomaa blogissakin käsitellyistä artisteista. Yhteistä linjaa ei taida pahemmin löytyä.

Kun levy vuonna 1986 ilmestyi, Suomen albumilistoja hallitsivat Jean-Pierre Kusela Nauravine kulkureineen, Dingo, Europe, Samantha Fox ja vaikkapa Sade. Tukkametallikin villitsi ja yhden hitin ihmeitä syntyi solkenaan. Rock oli siirtynyt stadioneille ja punk-kapina oli kuollut ja kuopattu. Kornius oli valttia ja Ritari Ässä kova sana. Kaippa tämä levy tuon sekalaisen joukon seassa vaikutti aidolta, oikealta ja rehelliseltä. Ja kun tuo helisevä kitara ja hienot melodiat ovat aina kiehtoneet, niin kyllähän tämä kolahti aikalailla kybällä.

Vaikka herrat Marr ja Morrissey eivät asiaa allekirjoitakaan, kyllähän tämä levy oli bändin parasta tuotantoa. Tämän levyn myötä alkoivat viimeistään puheet Morriseyn kohottamisesta messiaaksi ja yhtyeen lukemisesta maailman kaikkien aikojen tärkeimpien yhtyeiden joukkoon. Tosin varsinkin Englannin musiikkilehdistöllä oli noihin aikoihin joka viikko uusi maailman tärkein bändi, ja suurimmasta osasta noista ei ole kuulunut jälkeenpäin pihaustakaan. Mutta the Smiths varmasti jollekin sijalle tuolla listalla nousi. Tosin taisi nousta monen kohdalla kaikkien aikojen inhokkilistalla yhtä korkealle.

Ja tottahan tässä tietty ristiriita todellakin toisinaan on Marrin hienojen melodioiden ja Morrisseyn joskus tuskaisenkin itsesäälivivahteisen tarinan välillä. Kyllähän esimerkiksi kappaleessa "There Is a Light That Never Goes Out" Morriseyn morbidi rakkaustarina saa jo hiukan, no jos ei naurettavia, niin ainakin pientä hilpeyttä herättäviä piirteitä. Mutta tietystihän Morrissey on myös päässyt hienosti teinimäisen ylidramaattisesti ajattelevan ihastuneen pojan nahkoihin. Jees " to die by your side, is such a heavenly way to die". Ja saman aikaan Morrisseyn kitara helisee iloisesti taustalla ja viulut soivat kauniisti upean melodian ympärillä.

"There Is a Light That Never Goes Out"


Engineer-nimikkeellä levyllä kreditoitu Stephen Street kuvaa levyn äänityssessioita talvella 1985/86 hienoksi kokemukseksi, mutta ongelmiakin riitti. Street käytännössä toimi miltei osatuottajana Morrissey/Marr- kaksikon kanssa, mutta oli tyytyväinen rooliinsa. Ongemia aiheutti lähinnä levy-yhtiö Rough Traden sekoilut.

"The Boy With The Thorn In His Side" oli levyn varhaisin julkaistu biisi joka ilmestyi sinkkuna jo vuoden 1985 puolella. Se ei valloittanut listoja niinkuin toiveissa oli. Biisin mahduttaminen tälle albumille tuntuu hiukan erikoiselta, jollei tiedä että levyn oli määrä ilmestyä jo paljon aiemmin. Rickenbackerin käyttöön ottanut Marr kuvaa optimistisen melodian saaneen vaikutteita niin Afrikasta kun Nile Rodgersin funkrytmeistäkin. Morrissey kuvaa rooliaan median ja yleisön odotuksien ja toisinaan jopa vihamielisen kyynisyyden paineissa. Voiko laulajapoika tehdä mitään oikein. Pientä marttyyriutta siis havaittavissa, mutta kaunis biisi. Muutama aika aiemmin lauluntekijäkaksikko oli vakaasti julistanut että the Smiths ei ikinä tule tekemään yhtään videota. Mutta tekivätpähän vain, ja tuossa se on. Tylsä ja mitäänsanomaton video oli kyllä pienoinen yllätys ja pettymys aikoinaan.

"The Boy With The Thorn In His Side"


Ennen levyä ilmestyi vielä sinkkuna "Bigmouth Strikes Again" on samalla agendalla, tosin hieman sarkastisemmin, leikkivä kappale jossa Morrisseyn tekstit taaskin epäilevät tullaanko häntä ymmärtämään ja tulkitsemaan ikinä oikein. Ja tämäkin kappale sai taas arvosteluja tekopyhyydestä ja marttyyri-kompleksin esiintuomisesta. Ann Coatesin helium-äänellä laulamat taustalaulut herättivät hiukan ihmetystä. Coates on itseasiassa Morrissey itse oktaavia ylemmäs harmonazerin läpi laulettuna. Marr halusi kappaleesta Smithsin oman "Jumping Jack Flash"in joka jyräisi eteenpäin hieman suoraviivaisemmin, niinkuin se tietenkin tekeekin. Tämän sinkun julkaiseminen oli yksi syy levyn viivästymiseen johtaneeseen kiistan yhtyeen ja levy-yhtiön välille. Levy-yhtiö olisi ehdottomasti halunnut julkaista singlenä kappaleen "There Is A Light That Never Goes Out".

"Bigmouth Strikes Again"


Osa tämän levyn biiseistä sai alkunsa jo Meat Is Murderin äänitysten aikoihin. "Never Had No One Ever" on yksi näistä. Kappalehan on aikalailla itsensä selittävä. Morrissey purkaa omaa irrallisuuden ja yksinäisyyden tunnettaan. Myös yhtyeen hiukan sekava tilanne levy-yhtiön ja managerittomana toimimisen kanssa kuulemma aiheuttivat pientä frustaatiota joka kuulunee kappaleen sanoituksissa. Alunperin jazzahtavaksi aiottu biisi riisuttiin loppujen lopuksi alkuperäisten äänitysten trumpettiosista tähän hyvinkin riisuttuun ja melankoliseen muotoon.

"Never Had No One Ever"


Levyjen kansista alkaen on nähtävissä Morrisseyn tunnettu kiinnostus vanhempiin elokuviin ja musiikkiin. Levyn aloittava nimikappale "The Queen Is Dead" alkaa vuoden 1962 elokuvassa "The L-Shaped Room" soivalla kappaleella "Take Me Back To Dear Old Blighty". Biisin soundimaailmaksi Marr oli jo aikaisessa vaiheessa kaavaillut MC5-henkistä joka kuuluu lähinnä Joycen rummuissa. Velvet Undegroundilta on lainailtu vähän coolia asennetta ja rouhivaa feedbackkitarointia. Morrissey hyökkää monarkiaa vastaa hiukan eri aseilla kuin Sex Pistols yhdeksän vuotta aiemmin. Alun rahvaanomainen laululaina kuvannee ristiriitaa tavallisen kansan ja parasiittiseksi kasvaneen Windsorin palatsin asukkaiden välillä jotka elävät omissa norsunluutorneissaan. Hiukan absurdiksikin yltävä sanoitus on suhteellisen tiukka hyökkäys kuninkaallisia vastaan jotka Morrissey kokee turhiksi ja degeneroituneiksi.

"The Queen Is Dead"


Kappaleessa "Cemetry Gates" Morrisey hyökkää huumorin avulla arvostelijoita kohtaan jotka olivat arvostelleet tätä lempikirjailijoidensa lainaamisesta lyriikoissaan. Morrissey myöntää tämän auliisti. Kappaleen nimen väärinkirjoitustakin alettiin jo tulkita, mutta se lienee kyllä ihan tahaton virhe. "Some Girls Are Bigger Than Others" on taas yksi elokuvistakin inspiraatiota saanut Morrissey-sanoitus. Morrissey on hämmentynyt naisista ja naiseudesta, mutta pukee tämän hiukan humoristisesti ja omanlaisesti. Marrin melodia on yksi hänen hienoimmistaan. Alun feidaus on Streetin oikkuja. Hän halusi musiikin kuulostavan siltä kuin se tulisi isosta hallista jonka ovi aukenee, sulkeutuu ja aukenee jälleen.

"Some Girls Are Bigger Than Others"


"Vicar In a Tutu" on jamisessioissa syntynyt inspiraatiobiisi ja siltä se hiukan kuulostaakin, levyn filleri. Tosin ihan laadukas sellainen. Morrissey kaivaa itsestään jopa hiukan marxilaista tematiikkaa kappaleessa "Frankly, Mr Shankly". Tyytymättömän työntekijän pomolleen kirjoittama irtisanomisilmoitus kuvasi oivasti tuon ajan englantilaista ilmapiiriä. Tosin kappaleen piikki lienee kuitenkin tarkoitettu hieman henkilökohtaisemmin Morrisseyn omalle pomolle Geoff Travisille.

"Frankly, Mr Shankly"


Levy oli valmis jo vuoden 1985 lopulla, mutta laki-ja muutkin ongelmat levy-yhtö Rough Traden kanssa lykkäsivät levyn ilmestymistä seitsemällä kuukaudella. Tämän levyn jälkeenhän bändi sitten tietysti myi itsensä ja siirtyi isolle ja pahalle EMI-yhtiölle. Yksi englantilaisen pophistorian hienoimmista levyistä tämä eittämättä on.

01 - The Queen Is Dead
02 - Frankly, Mr. Shanly
03 - I Know It's Over
04 - Never Had No One Ever
05 - Cemetery Gates
06 - Bigmouth Strikes Again
07 - The Boy With The Thorn In His Side
08 - Vicar In A Tutu
09 - There Is A Light That Never Goes Out
10 - Some Girls Are Bigger Than Others