Judas Priest - Unleashed in the East (1979)

Aikansa kutakin. Teinipoikana Judas Priest oli hevipuolella parasta A-ryhmää. Aikoinaan hiukan kriittisesti kirjoittelin Kiss-yhtyeen naurettavista poseerauksista, mutta jotenkin sain itselleni perusteltua että Priestin levynkannen kaltainen machoilu oli jotenkin niin paljon aidompaa ja rehellisempää rokkenroll-ilmentymää. Öhöm.

Noihin aikoihin jopa keräilin Priestin levyjä ja muuta roinaa. Farkkutakin selässä oli Priestin merkki ja hihassa AC-DC. Keräily tosin loppui vuoden 1982 Screaming for Vengeance-levyyn, jonka jälkeen Priestin musiikilliset vaiheet on jääneet enemmän tai vähemmän pimentoon.

Keräily oli tuohon aikaan jännää ja vaikeaa puuhaa. Ensin piti saada jostain käsiinsä ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden myyntipalstoilta saattoi jotain ostettavaa löytääkin. Sitten piti vain sinisilmäisesti luottaa myyjään, pyytää vanhempia vaihtamaan kauan säästetty satamarkkanen (muistaakseni) pankissa punniksi ja rohkeasti lähettää se kirjekuoressa britteihin. Ja takaisin tuli kuin tulikin Priestin kuulemma harvinainen live-bootleg The Ripper-tupla, New Yorkin Palladiumin keikalta vuodelta 1979. Tosin levyn piti olla avattavilla kansilla ja painetuilla sisälehdillä, mutta oma versio oli mallia halpahalli. Ei-avattava ja valkoisilla levypusseilla. Harvinaisuudesta ei ole tarkkaa hajua tänäkään päivänä, mutta avattavan version hinta näyttää netissä olevan 120 puntaa. Ja eipä ollut muilla tienoon kolleilla samanlaista.

Priestin ensimmäinen live-levy ilmestyi juuri sopivasti ennen tulevaa 80-luvun NWOBHM-aaltoa. Vaikka Priestkin usein tuohon genreen taitetaan, kuuluu bändi kyllä mielestäni old school-sarjaan. Niihin aitoihin ja alkuperäisiin Black Sabbathin ja Deep Purplen kera, vaikka tuon ajan tyypillisiä blues-vaikutteita saa hakemalla hakea. Eikä taida löytää sittenkään.

Tuohon aikaa en oikeastaan hirveästi ymmärtänyt live-levyjen päälle. Miksi niitä ostella, kun alkuperäisiltä levyiltä sai kuunnella usein parempilaatuisena  samat biisit tutussa kuosissa. Mutta tämä Japanin kiertueen Tokion keikoilta äänitetty levy jotenkin iski nuoren kollin tajuntaan satasella. Syynä kai oli Rob Halfordin entistäkin hevimpi revittely ja tiukat kitarasoolot, jotka stereoissa saivat epäinhimillisen juhlavat sävärit aikaan. Mitä kovempaa sen parempi. Live-versiot soitetaan vieläpä pikkuisen nopeammin kuin alkuperäiset. Tosin tämän levyn kohdalla tuo live-status on sittemmin kyseenalaistettu varsinkin Halfordin lauluosuuksien kohdalla, mutta who cares.

Ja kyllä levy yhä vieläkin jotain saa aikaan, vaikkakaan ei ihan samanlaisia säväreitä. Ainakin nostalgisia muistoja kasettien äänityssessioista ja Kiss/Iron Maiden/Judas Priest- kisoista, joita 80-luvun alkupuolella kaveripiirissä harrasteltiin. Ja kaikki voittivat, omasta mielestään.