Päätin antaa tälle levylle mahdollisuuden.
Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa että en ole bändin fani. Pikemminkin päinvastoin. Ville Valon tulkinta ja fraseeraus on aina aiheuttanut kiusallisen myötähäpeän tunteen (josta Join Me on paras, tai siis pahin esimerkki), enkä ole ikinä tajunnut miksi ja millä eväillä tämä orkesteri on niin suosittu kuin on.
En edes oikein tiedä miksi olen niin vahvasti vierastanut yhtyettä. Nyt päätin kuitenkin syventyä uuteen, Valon seksikkäimmäksi albumikseen mainitsemaan tuotokseen. Ehkäpä minulta on vain jäänyt joku homma huomaamatta ja olen tyrmännyt poikien musiikin liian vähäisellä kuuntelulla tai kuunnellut liian vahvalla negatiivisella ennakkoasenteella. Päätin kuunnella uutuuden niin objektiivisesti kuin subjektiivinen pieni ihminen vain voi.
Puhdistin siis mieleni kaikesta asenteista ja kuuntelin levyä puolenkymmentä kertaa ennenkuin tein mitään päätelmiä. Tosin jo levyn kansi antoi ensimmäisen tekotaiteellisen vaikutelman, mutta unohdin sen. Pistin sen markkinointistrategian piikkiin, jolla koitetaan vain todistella että rytmiryhmässä on tosiaan jotain mystisellä tavalla erikoista. Kannestahan tulee mieleen jotain punkahtavaa, jota en todellakaan ole bändissä kuullut enkä nähnyt. Enkä kuullut nytkään.
Levyn aloittavassa "In Venere Veritas" biisissä ei ole mitään varsinaisen erikoista, ei hyvää eikä huonoa eikä kertosäe koukuta. Seuraava brittipoppimainen "Scared To Death" onkin jo ihan mukava ralli jonka Valo tulkitsee ilman pahimpia maneereitaan. "Heartkiller" jatkaa oikeastaa samoilla linjoilla pikkuisen kasari tukkahevivaikutteilla, mutta kertosäe on tarttuva ja biisi ihan oikeasti maistuva.Ehkäpä musiikissakin kuuluu laulajan muutos punaviiniä kittaavasta pandasilmäisestä Robert Smiths look-alike huokailijasta kirkassilmäiseksi ja suoraviivaisemmaksi poprokkariksi. Tai sitten kuulen vain omiani.
Kasarivaikutteita kuuluu myös seuraavassa "Dying Yong" kappaleessa, joka on taas osoitus siitä että parhaimmillaan Valo on hieno melodioiden kirjoittaja tyyliin "The Wings of a Butterfly". Hmmm... tämähän vaikuttaa siltä että ehkäpä olen arvostellut yhtyettä liian ankarasti..... Paitsi että heti seuraava "Disarm Me" on juuri sitä löperöä melodramaattista huokailua jota en voi sietää.
Sitten seuraakin pari kolme aika keskinkertaista ja mieleenjäämätöntä Bay City Rollerssia kunnes "Ode To The Solitude" ja "Shatter Me With Hope" taas nostavat tasoa hardrock vaikutteillaan. "Acoustic Funeral" ja "Like St. Valentine" taitavat olla perus HIM-kauraa. Ihan mukiinmeneviä biisejä sinänsä. Viimeinen onkin sitten jokin ihme kumarrus taiderokkiin tai ambientiin, eikä sovi ollenkaan levyn yleisilmeeseen.
Kieltämättä levyllä on komeat hetkensä, mutta aika epätasainen se on. Kasarihenkiset hoilattavat kertosäkeet ovat jopa hienoja parhaimmissa kappaleissa eikä ennen häirinnyt Ville Valon laulu häiritse nyt juuri yhtään. Itse asiassa se kuulostaa välillä jopa oikein hienolta.
En sitten tiedä onko Valo ja bändin soitanta muuttunut niin paljon vai olenko minä, mutta pidin osasta kappaleista paljonkin. Tuskin bändistä tai levystä vieläkään omien suosikkien joukkoon on, mutta ihan mukiinenevää poppia. Sitä Ville Valon mainostamaa seksikkyyttä en kummoisesti levyltä kyllä aistinut, mutta ehkäpä naispuoliset sen paremmin haistavat.
Biisilista
1. In Venere Veritas
2. Scared to Death
3. Heartkiller
4. Dying Song
5. Disarm Me (With Your Loneliness)
6. Love, The Hardest Way
7. Katherine Wheel
8. In the Arms of Rain
9. Ode to Solitude
10. Shatter Me with Hope
11. Acoustic Funeral (For Love in Limbo)
12. Like St. Valentine
13. The Foreboding Sense of Impending Happiness
Aika teennäistä ja epäaitoa vinkunaa. Huomasin kuitenkin saman, että musiikki oli parantunut huomattavasti edellisiin levyihin verrattuna
VastaaPoistasoopaahan tämä on, ei sille mitään mahda. Valo on vaan niin ihqu tyttöjen mielestä.
VastaaPoista