Kirjan syntyhistoria on melko erikoinen. Julia Blackburn "seuraa jonkun toisen jalanjälkiä", ja tämä näkyy kerronnassa ehkä hienoisena referoinnin makuna. 1970-luvulla Linda Kuehl halusi kirjoittaa kirjan Billie Hollidaysta ja haastatteli tätä varten toistasataa laulajan enemmän tai vähemmän tunteneita aikalaisia. Valtavan aineiston, postikorteista ja muistilapuista lähtien, kerännyt Kuehl ilmeisesti joutui kuitenkin umpikujaan massiiviseksi kokemansa tehtävän edessä ja teki itsemurhan vuonna 1979.
Blackburn sai arkiston käyttöönsä yksityiseltä keräilijältä ja alkoi työstää kesken jäänyttä kirjaa. Aineiston monimuotoisuuden ja sekavuudenkin takia hän päätti tehdä erilaisen elämänkerran. Kronologisen kerronnan sijaan kirjassa saavat kertoa OMAN totuutensa Holidaysta kaikenmaailman parittajat, nistit, kanssamuusikot ja muut aikalaiset.
Eleanor Fagan aka Billie Holiday ei saanut kummoisia eväitä elämälleen. Vaikka lapsuus käsitellään kirjassa melko retorisesti, saa siitä kyllä hyvän kuvan minkälaista oli olla nuori tyttö Baltimoressa ja Harlemissa tuohon aikaan. Isää ei näkynyt mailla halmeilla ja äitikin oli paljon poissa. Kadut vetivät tyttöä jo varhaisessa iässä.Vaikka parittaja nimitystä tunnutaan kirjan kertomuksissa käytettään melko laveasti, kuului Holidayn miesystävineen myös näitä. Muutenkin miesvalinnat tuntuvat noudattavan tiettyä kaavaa, jonka perusteita jonkun verran psykologisoidaan. Niin suhteet kuin muukin elämä olivat päihteiden värittämiä ja kertomusten mukaan Holiday käytti lähes kaikkea mitä käsiinsä sai. Ginipullo oli myös Lady Dayn viimeisiä ystäviä silloinkin kun ruoka ei enää maistunut. Muusikoista hieman oudoksi kuvattu Lester Young oli hengenheimolaisia.
Toki myös rasismi nousee esiin ajankuvauksessa joka on yksi kirjan vahvoista puolista. Holiday yksi tunnetuimista lauluista "Strange Fruit" oli myös yksi syistä jonka tähden laulaja joutui poliisin silmätikuksi.
Kuehlin haastatteluihin perustuva kerronta ajan ja paikankuvauksineen tuo toki tunnelmaa kerrontaan. Kuehlin ääni kuuluukin kirjassa paljon muistiinpanojen kautta. Runsas loppuviitteistö arsyttää välillä, niitä on 40 sivua joten kirjan taakse joutuu hyppimään melko taajaan. Toki ne ovat selventäviä.
Klassikon asemaan rehellisyytensä ansioista noussut Holidayn omaelämänkerta "Lady Sings The Blues" saa tässä kirjassa jonkin verran kritiikkiä, mutta myös uusia näkökulmia. Nuo näkökulmat vaihtelevat erittäin runsaasti kertojasta riippuen. Toisille Holiday oli narkkari, huora ja sekopää toisille lahjakas muusikko, antelias ystävä tai seksuaaliobjekti. Pikkuisen kirjassa on jopa juoruilun makua, mutta kun kertojia on noinkin paljon ja he kertovat tarinaansa eilaisita lähtökohdista siirtyy vastuu lukijalle.
Ikonista ja legendasta on varmastikin vaikea kirjoittaa niin että saisi vangittua ihmisen myytin takaa. Kirjan kerronta on siltä osin onnistunutta, että muistot kerrotaan aikalailla riisuttuna siitä hymistelystä joka monesti vaivaa voimakkaasti vaikuttaneiden ihmisten elämänkertoja.
Ihmisenä ristiriitainen ja sekavan elämän elänyt taiteilija kuoli heinäkuussa 1959 vain 44-vuotiaana. Ristiriitainen on kirjakin, siinä on sekä hyvää että huonoa, mutta onneksi huomattavasti enemmän hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti