27.6.2012

Hässäkkäpäivät 2012


Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen festivaali jyrähtää taas Oulun Toppilassa Ykän Pubissa heinäkuun toisena viikonloppuna eli 6.-7.7. Alkutahdit tosin jysäytetään jo torstaina Nuclear Nightclubilla Veneen, Hebosagilin ja Viisikon voimin. Festaripaikkana Ykän Pubi on samalla haastava että kompakti. Pubihan sijaitsee aivan omakotitaloalueen kyljessä, eikä piha-aluekaan mukaan luettuna suuren suuri ole. Tunnelma on siis tiheää.

Paskakaupunni ry:n toimesta kuudennen kerran järjestettävä tapahtuma on AINAKIN Pohjois-Suomen suurin vaihtoehtomusiikin häppeninki. Luvassa on punk/metalli/hardcore/sludge/sun muut-osaston ykkösnimiä ja mahtuu mukaan myös garegemaisempaa poljentoa länsinaapurista asti. Toisesta naapurimaasta Eestistä saapuu varmasti Terveiden Käsien ohella yksi illan legendaarisimmista bändeistä eli J.M.K.E.

Eipä noista bändeistä läheskään kaikki ole meikäläiselle tuttuja edes nimeltä, mutta muutamia mielenkiintoisia puolituttavuuksia mukana on. Oulun omien bändien lisäksi ehkä eniten kiinnostaa juurikin J.M.K.E., ja sekin osaksi kurisositeetin vuoksi. Kun en ole legendaarista yhtyettä tainnut ikinä livenä nähdä. Toinen kiinnostava ensemble on tuo länsinaapurin kontribuutio eli Terrible Feelings. Ruotsin hipster-pääkaupunki Malmöstä kotoisin oleva orkesteri sekoittelee soppaan sopivasti postpunk, powerpop ja garagevaikutteita.



Otra Romppaisen johtamana Mana Mana julkaisi vuonna 2000 Jouni Mömmön jälkeensä jättämistä biiseistä työstetyn levyn Murheen laakso. Nyt tuon levyn vinyylijulkaisun tiimoilta yhtye on kiertueella, tosin nyttemmin siis nimellä Murheenlaakso. Kiertueen ensimmäinen keikka osuu Hässäkkäpäiville, ja on myös yksi illan kiinostavista akteista.



Onhan tuolla toki muitakin kiinnostusta herättäviä bändejä, mutta iso osa menee kyllä osastoon hällä väliä. Ydinperheen ja Ydintuhon kaahaus voisi innostaa ja Throatin kaoottinen noisesludge lähinnä Piparnakkelin hämmentävän arvion ansiosta. Sekä tietysti oululaiset Terveet Kädet, Vene, Hebosagil, Viisikko ja Tuomas Henrik. Ja jos huumoripunkkiosasto sattuu jossain vaiheessa innostamaan niin onhan tuolla myös Jumalan Ruoskan comeback-esiintyminen asialistalla.


Festareiden kattaus on joinain vuosina elänyt ihan viime hetkille asti, mutta tällä hetkellä varmistunut line-uppi käsittää noin 40 yhtyettä, jotka esiintyvät kahdella lavalla. Toinen on sisälava ja toinen pubin pihalla. Ovensuussa seisomalla voi nähdä helpostikin molemmat lavat, sen verran kompakti alue siis on. Ohessa tässä vaiheessa tiedossa olevat yhtyeet:

Hässäkkäpäivät 6.-7..7.:

Terrible Feelings (SWE), J.M.K.E (EST), Jumalan Ruoska, Juggling Jugulars, Neuroottiset Pelimannit, Famine Year, Unkind, Vapaa Maa, Sokea Piste, Rift, Noituus, Death Toll 80k, Perikato, Schwerbelastungskörper, Seksihullut, Ydinperhe, Forca Macabra, Ristisaatto, Kieltolaki, Punk Lurex, Terveet Kädet, Kansakunnan ylpeys, Out of Tune, Death by Snoo Snoo, Ydintuho, Throat, Kovaa Rasvaa, Projekti 15, Hävitys, Total Recall, Cause for Effect, Hebosagil, Viisikko, Vene, Murheenlaakso, Feastem, Kyklooppien Sukupuutto, Maakuntaradio, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Confusa.

21.6.2012

Klamydia - Juhannuksena


Ei nyt ehkä ihan näin, mutta kukin tyylillään.

Mukavaa Juhannusta!

Mä tein sen, mä join pullon kossua, siitä tulee känniin, se onniin hassua
Pullo kourassa me nurmikolla istutaan, juhannusta me juhlitaan
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii tänään

Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii tänään
Mä väärinkö siis tein, kun mä pullon festari-alueelle vein?
Mä väärinkö siis tein, kun mä pullon festari-alueelle vein?

ÄLÄ MUSSUTA!
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii tänään

Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii
Turpa kii, mä oon pelti kii tänään

12.6.2012

The Nits - In the Dutch Mountains (1987)


Koska useimmiten kirjoittelen omistamistani levyistä, liittyy niihin myös yleensä jonkinlaisia muistoja. Tokihan noita kellariin unohtuneita vinyylejäkin löytyy, joiden ostamisesta saati ostamisen syistä ei suurempia muistitikuvia ole. Mutta suurimmasta osasta hyllyn levyistä tai yhtyeistä on jonkinlainen kiinteämpi muistijälki elämän soundtrackiin jäänyt.

Nitsiin liittyvät lämpimimmät muistot ajoittuvat tämän levyn jälkeiseen Oulun keikkaan jonka yhtye heitti paikallisessa Cafe Adamissa loppuvuodesta 1987. Silloin oli menossa itsellä tämmöinen vaihe. Erilaisia musiikillisia vaiheita uralle on sattunut monenlaisia peräkkäisiä ja päällekkäisiä, ja The Nits lomittautui oikein hyvin tuohon aikaan sattuneeseen The Smithsin kuolonkorinoihin ja vastapainoksi päälle painavaan bluesinnostukseen Stevie Ray Vaughan-kuvioineen.

Lukuisista korkeista vuoristaan kuuluisan Hollannin musiikki ei varsinaisesti ole ollut vuosien varrella kuuminta hottia. Mutta kaverin sisko, varsinainen oman aikansa hipsteri, esitteli minulle The Nitsin pari vuotta ennen tämän levyn ilmestymistä. Edelliset levyt olivat hieman liian taiteellista tai sitten syntikkamaista minun makuuni, vaikka ne mielenkiintoa herättivätkin. Tämän levyn häpeilemättömän poppi ilme ja mahtavat melodiat Henkin lauluäänen lisäksi saivat meikäläisen faniksi. Sen jälkeen nuo muutkin levyt on hieman avautuneet paremmin. Joskin voi tunnustaa, että mikään niistä ei niin hyvin kuin tämä yhtyeen "hittilevy". Ja suurin syy tämänkin levyn avautumiseen oli tuo huippukeikka.

Elävällä musiikilla on kummallinen voima. Ainakin meikäläiseen. Voin kuunnella, ja miellelläni kuuntelenkin, jos minkälaista elävää musiikkia. Se avaa asian aivan uudella tavalla ja homma saa välillä hurmiollisia piirteitä. En välttämättä pompi ympäriämpäri moshaten tai huutele että soittakaa Paranoid, vaan fiilistelen suomalaiskansalliseen tapaan omissa oloissani täysin musiikkiin keskittyen. Ja se on hieno tunne jonka kokee mieluiten hyvässä seurassa vaikka se ehkä hieman absurdilta kuulostaakin. Mutta hyvässä seurassa voi olla hieman omissa hurmoksissaankin.

Tämän levyn kuunteleminen sai minut hieman nostalgisiin aatteisiin. Keikka oli hieno ja mukavassa seurassa siitä jäi hienot muistot jotka varmasti värittävät tämänkin levyn arviota. Mutta siinähän ei ole mitään väärää. Musiikkihan on parhaimmillaan nimenomaan tunteita. Siksi en kerro tästä(kään) levystä mitään järkevää tai järjetöntä triviaa. Kuunnelkaa itse.

Suosittelen.

9.6.2012

An Emotional Fish - s/t (1990)


An Emotional Fish joutui alusta pitäen melko epäreilun vertailun ja pilkankin kohteeksi. Pilkka ei johtunut typerästä nimestä, vaan siitä että yhtye oli kotoisin Dublinista Irlannista, sillä oli jonkin verran sanomista yhteiskunnasta ja levy-yhtiö oli Mother Records. Eli siis U2:n omistama lafka, joka jo itsessään sai monien niskakarvat pystyyn. Vaikka levy-yhtiö vaihtuikin parin sinkun jälkeen, leima oli jo lyöty.

Seuraavaksi Uukakkoseksi povaaminen ei todellakaan ollut paras lähtökohta uudelle bändille, vaikka näin saattaisi äkkiseltään luulla. Miksikään U2-imitaatioksi yhtyettä ei voi haukkua, mutta kyllä musiikista toisinaan voi sen verran samoja elementtejä löytää että vertailuja oli helppo tehdä. Kuten vaikkapa biisi "Lace Virginia" osoittaa. Ja yleensä vertailu koitui nimenomaan nuoren bändin tappioksi.

Vaikka eponyymi ensilevy myikin kohtalaisesti varsinkin Irlannissa, se sai kriitikoilta aika kylmää kyytiä. Jopa pikkuisen epäreilua. Kriitikoiden ja radioasemien nihkeä suhtautuminen johtui osittain yhtyeen liittämisestä pienoiseen skandaaliin. Bändin levynjulkaisukiertueen sponsorina toimi Radio 1, joka muiden radioasemien ja sisäpiiriläisten mielestä oli eettisesti väärin ja antoi epäreilun edun yhtyeelle. Yhtye suorastaan teurastettiin muiden asemien toimesta eikä radiosoittoa juurikaan ollut, vaikka sponsorisopimuksen oli tehnyt uusi levy-yhtiö Atlantic, eikä yhtyeellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Edes osallistuminen U2:n Zoo TV Tourille toisen albumin jälkeen ei enää pelastanut lupaavaa bändiä. Alkuaikojen lievät psykedelia vaikutteet musiikistaan toiselle ja kolmannelle levylleen häivyttänyt yhtye painui unholaan kenties liiallisten odotusten ja kenties epäreilunkin kohtelun jälkeen. Hiukan epätasainen ensimmäinen levy oli kuitenkin ajoittain pätevää aikansa poppia, josta tuossa osoituksena biisi "Celebrate".



Italialainen Vasco Rossi teki vuonna 1993 käännöscoverin tästä mainiosta biisistä ja tämä biisin "Gli spari sopra" sisältänyt samanniminen levy myi kymmenkertaisesti platinaa. Tasan ei käy nallekarkit.

5.6.2012

Kellarin kätköistä: The Enigma Compilation 1988


Tämä on tainnut eksyä tuonne kirpparitavaran joukkoon kyllä ihan minusta riippumattomista syistä. Niinkuin kaikki töpit selitän muutenkin. En tajua miksi olen tämän tuohon hylkiötavaran joukkoon pistänyt..

Enigma oli yksi merkittävistä alternativemusiikin ulospanijoista 1980-luvulla. Yhtiön rosteriin kuului niinkin kovia nimiä kuin Devo, Dead Milkmen, XYC, Agent Orange, Mojo Nixon, Ronnie Montrose, Poison, Saxon, Slayer, The Smitheneers, The Flaming Lips, Nova Mob, Wall Of Woodoo ja paljon muita pikkuisen nimettömämpiä alternative-, punk-, metalli- ja rockpopcomboja.

Suurin osa näistä julkaistiin yhtiön Restless Recordsille-alamerkillä , joka 90-luvun levy-yhtiöiden uusjaossa löysi uuden kodin ja sai rosteriinsa vielä isompiakin nimiä, kuten They Might Be Giants, The Cramps, The Replacements ja Soul Asylum. Kunnes kuihtui pois.

Enigman kalustoa esitelleitä kokoelmia julkaistiin tietääkseni kolme kappaletta. Enigma Variations 1 ja 2, sekä tämä The Enigma Compilations 1988, jonka levyetiketissä tosin lukee Enigma Variations II ja vuosi 1987. Osittain mukana onkin samaa tavaraa kuin tuossa vanhemmassa kakkosessa, joka oli tuplalevy. Mukana seurasi myös parikymmensivuinen kirjanen bändiesittelyineen, jonka olen ikävä kyllä saanut hukattua jonnekin.

Eihän näistä Enigman tällä levyllä esitellyistä sen aikaisista lippulaivoista mitään ihan maailmankuuluja tullut, mutta luultavasti asianharrastajat tunnistavat nimen jos toisenkin. Jon St. James ei välttämättä monillle kerro musiikintekijänä mitään, mutta tuottajana ja äänittäjänä mies oli jo noihin aikoihin tekemisissä mm. Social Distortionin ja The Vandalsien kanssa. Herra myös toi new wawe-bändi Berlinin Enigman hoiviin, josta sen osti seuraavana vuonna ulos Geffen  isolla isolla rahalla. Yksi Enigman suurimpia kassamenestyksiä muuten.

Mojo Nixon lienee sieltä tunnetuimmasta päästä. Mojon, ehkä edelliseenkin liittyen, biisiä "Bring Me the Head of David Geffen" ei kuitenkaan uskallettu tälle kokoelmalle päästää. Mukana on Skid Roper-yhteistyön aikainen pikkuisen lapsellinen anthem "Burn Down the Malls". Ei mikään "Debbie Gibson Is Pregnant with My Two-Headed Love Child", puhumattakaan biisistä "Don Henley Must Die". Vaikka ainahan Nixon oli pikkuisen siinä rajoilla, että ollako kapinallinen vaiko vain räkänokka joka pikkusen tahtoo provosoida. Ehkä oli molempia.

The Flaming Lips on vieraillut pari kertaa Suomessakin, tosin nykykokoonpanossa ei noita alkuperäisiä jäseniä ole jäljellä. Sekavan uransa alkuvaiheilta mukaan on mahtunut biisi "Can´t Stop the Spring", joka kuuluu ehdottomasti kokoelman valioihin.

Biisilista:

Wednesday Week - Why
Game Theory - Erica's World
Jon St. James - Rainy Taxi
The Textones - Not Afraid
Ben Vaughn Combo - Shing-A-Ling With Me
Plasticland - Go A Go-Go Time
Mojo Nixon & Skid Roper - Burn Down The Malls
The Dead Milkmen - The Thing That Only Eats Hippies
Agent Orange - Fire In The Rain
Plan 9 - Man Bites Dog
Wipers - Losers Town
The Flaming Lips - Can't Stop The Spring

2.6.2012

Kusti -The Revenge


Jatketaanpas tätä postiosuutta. Ihan siitä syystä, että osaan kyllä arvostaa bändejä jotka osaavat ja jaksavat itseään esille nostaa. Ihan kaikki ei satasella nappaa, mutta se ei voi olla syy jättää niitä huomiotta.

Eniten huomiotani saavat tietysti ne postit jotka tulevat bändiltä itseltään, ei niinkään levy-yhtiön tai "managerin" joukkopostitukset. Ehkä se hivelee egoa että viesti osoitetaan suoraan Tarkkailijalle, mutta jos tämäkin on vain suunnitelmallista, niin ainakin se onnistuu. Itsensä mainostamisessa EI todellakaan ole mitään väärää. En edes ihan ymmärrä bändejä joiden mielestä itsensä mainostaminen olisi jotenkin epäcoolia. Pitäähän sitä itseensä luottaa. Siksi siis tämä postiosuus. Kannustukseksi.Kin.

Sestina
Sestinan musiikki vei minut ensikuulemalta Skotlantiin. Syytä en tiedä, mutta nummet tulevat jotenkin mieleen ja vaikkapa Big Country.



Euforia
Huups hei! Nämä neidithän skulaa oikein kunnolla. Viime vuonna debyyttilevynsä julkaissut bändi ei ole ihan aloittelija, ja kyllä sen huomaa soitannossa. Aikas tiukkaa ja asiallista meininkiä kaikin puolin. Kannatta ihan vasitella tsekata tuo viime vuonna ilmestynyt levy.




Half Past Never Band
Oukei, Jamiroquaita on varmaan kuunneltu ihan urakalla. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Varsin groovea kamaa suomalaiseksi, vaikka backbeat on hieman liian straight meikäläisen makuun. Pikkuisen sitä aciddiä olisi voinut vienyt vielä pitemmälle. Mutta varsin mukavaa. Uskoisin että livenä tämä veisi mukanaan paljon paremmin. Ei ollenkaan paha, vaikka yhtye kuulemma keskimäärin enemmänkin on hiphopin suuntaan kallellaan. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen...



Milesmore
Nme on luettu ja brittipoppi opiskeltu. Siitähän on toki hyvä aloittaa. Onneksi liiallinen kenkiintuijottelu jää muutamaan biisiin. Tokihan on pikkuisen järjetöntä samaan aikaan arvostella liiallisesta brittimukailusta kun samaan aikaan miettii että eihän homma vain ole liian suomalaista. Eli mun moka. Brittiläistähän tämä on, ja ihan ok sellaista. Ysäripoppoot tulee väistämättä mieleen ja näinä Stone Roses-revival aikoina siinä ei todellakaan vo olla mitään liian vintagea. Ja HYVÄ laulaja on aina se joka meikäläiselle nappaa. Ja Milesmorella on HYVÄ laulaja.




Modernistit
Olen tämän Chris Karvisen juttuja täällä julkaissut ihan siitä syystä, että olen nähnyt miehessä potentiaalia, vaikka en nyt ihan hullaantunut olekaan tähän aikaisista jutuista. En taida hullaantua tästäkään, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Mies taitaa etsiä itseään musiikin kartalla, ja suunta tuntuu olevan oikea. Pikkuisen karheampaa ja rokimpaa menoa on tämän uuden combon meno. Ja kai se Nick Trianikin siellä taustalla kummittelee. Kitaristi Jeppe Cavonius antaa ihan mukavan työnäytteen.



Pimeys
Kyllä tämä suomenkielinen poprokki on sitten kamalan vaikea juttu. Jotenkin sitä vain keskitty, ehkä liikaakin, sanoituksiin. Ja jos puhutaan seksipäiväkirjoista ja puhumisesta ja pussaamisesta, niin jää taka-alalle että itse musiikki on huomattavasti mielenkiintoisempaa.



VSP
No tämän pistän ihan siitä syystä että jos joku ymmärtäisi. Minä en. Ja pistetään ihan videona, että bändi saisi ehkä ansaitsemansa tsänssin. Olen jo muutaman antanutkin.

1.6.2012

Rhythm Corps - The Future´s Not What It Used To Be (1991)


Taukoa on ollut kirjoittamisessa, mutta ei kuitenkaan musiikin kuuntelemisessa. Keikkojakin on tullut nähtyä laidasta laitaan. Ei ole vain innostanut kirjoitella. Ei sen dramaattisempaa.

Tämä ei kuitenkaan ole se levy tai biisi joka innosti uudestaan kirjoittamaan. Itse asiassa tämä on vain yksi niistä levyistä joka löytyi aikoinaan kellarin kätköistä, mutta ei ole kuitenkaan niin hyvä levy että viitsisi sen tarkemmin tähän edes perehtyä. Oli niin perkeleen huono. Eli siis... oikeastaan tämä olikin se syy minkä takia innostuin taas kirjoittelemaan.

Ihmettelin vain tätä kuunnellessa, että miksiköhän olen tämänkin ostanut. Hyllystä löytyy kyllä paljonkin roskaa, mutta yleensä se on sitten kunnon roskaa eikä tämmöistä mitäänsanomatonta mainstream-roskaa. Tautologiankin uhalla sanon vielä kerran että tämä on ihan tosissaan roskaa, vaikka jossain tämäkin mainitaan kulttibändinä. Bull shit, taitaa johtua vain siitä että bändi sattuu olemaan kotoisin Motor Citystä. Siis Detroista josta ei ilmeisesti huonoja bändejä voi tullakaan. No ehkä tämä on poikkeus joka vahvistaa säännön.

Taidan lähteä katselemaan ja kuuntelemaan Stachea ja Reettaa jos tulisi paremmalle päälle. Hyvä musiikki, parempi mieli.