27.6.2011

Terassitrubaduurit


Yleensähän ravintolatrubaduuri on vain keino myydä enemmän kaljaa, eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Covereita solkenaan suoltavat musa-automaatit tuntuvat toisinaan niin perin juurin leipääntyneiltä koneilta, ettei niitä kovin tarkkaan edes kuuntele. Puhumattakaan siitä, että iso osa ei ole kovinkaan kummoisia muusikoita ja varsinkaan laulajia. Rampe ja Naukkis- duoja ei nyt sentään liiemmin kesässä ole näkynyt, mutta ei paljon toisinkaan.

Kesäterassilla esiintyvän trubaduurin osa ei ole kovinkaan kadehdittava. Ihmiset eivät ole välttämättä tulleet hänen takiaan, osa jopa hänestä huolimatta. Kaikki eivät alkuunkaan välitä hoilaavasta taustalaulajasta ja osoittavatkin sen perin suomalaiseen tapaan puhumalla mahdollisimman kovaan ääneen jonninjoutavia, jotta kaikki vain huomaisivat että häntä ei todellakaan kiinnosta. Koska tämähän on kaupungin ainoa terassi ja hän nyt on juuri tässä.

Ruotsinlaivat ovat jalostaneet tämän lajin aivan äärimmäiseen korniuteen asti, eikä samanlaiseen karmeuteen ole helppo päästä. Yritystä on kyllä ollut tänäkin kesänä. Onneksi on poikkeuksiakin. Itselleni sopii kyllä erittäin hyvin, että kesäisenä iltana terassilla istuskellessa saa samalla kuunnella hyvää laulajaa. Ja jos ei sopisi, niin onhan noita terasseja. Cover-painotteinen ohjelmisto ei ole ongelma, päinvastoin, jos sen hoitelee tyylillä.

Mielestäni hyvä trubaduuri ymmärtää sen, että ihmiset eivät ensisijaisesti ole hänen keikallaan, mutta ei silti nöyrry pelkäksi taustahälinäksi. Kokemus usein auttaa. Ja tosi hyvä trubaduuri jopa muuttaa esiintymisen omaksi keikakseen.  Ja pikkuisenhan siinä pitää osata ostavaa asiakaskuntaa sopivasti naurattaa. Oma lajinsa on sitten ne jotka luulevat olevansa helkkarin hauskoja, mutta jutut aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

Oulun torin terassilla on jo kolmena kesänä esiintynyt säännöllisen epäsäännöllisesti eräs trubaduuri jota kuuntelee oikein mielellään. Vaikka olen kuullut miehen esiintyvän jo useampaankin kertaan, aina tuo cover-setti kuulostaa ihan yhtä mukavalta vaikka tavara on sitä tuttua perusradiokamaa. Oulun oma Bryan Adams Aki Louhela osaa vääntää setistä oman näköisensä, ja onhan miehellä heittää mukaan omiakin biisejä. Herra on sisäistänyt roolinsa harvinaisen selkeästi ja on ennenkaikkea helvetin hyvä laulaja. Terassitrubaduurien aatelia tämä mies.


24.6.2011

Sir Douglas Quintet - Meet Me In Stockholm


Vaikka laulussa erheellisesti pidetäänkin Ruotsia keskiyön auringon maana, ja oheisessa kuvassakin ollaan Norjassa, niin eiköhän tämä passaa meille OIKELLE juhannusihmisillekin keskiyön musiikiksi. Tunnelmaltaan leppoisassa kesäbiisissähän kuitenkin vieraillaan Suomen kamaralla.

Biisi on Sir Douglas Quintetin vuoden 1983 levyltä Midnight Sun, jonka aikoinaan lunastin alelaarista aivan summa mutikassa. Ruotsissa Sonetille bändin Skandinavia-kautenaan äänittämälla levyllä liikutaan muutenkin pohjoisissa tunnelmissa. Yhtyeeltä on myöskin muutamia vuosia sitten julkaistu kokoelma Scandinavian Years, jolle on koottu enemmänkin saman aikakauden ja aiheen kipaleita kuten nimistäkin voi päätellä: Viking Girl, The Ballad of  the Wasa, No Way Like Norway, Train To Trondheim ja vaikkapa tuo soiva kappale.

Ei kannata hämääntyä soivan kappaleen iskelmävaikutteista. Doug Shamin ja Augie Meyersin johdolla yhtye teki urallaan monenmoista, ja enimmäkseen loistavaa ja laadukasta kamaa. Kantri, Tex Mex ja Cajun-vaikutteinen keinuva meininki yhdistettynä melodiseen rockiin, bluesiin ja brittivaikutteisiin oli ihan mukava soppa.

MUKAVAA JUHANNUSTA !


22.6.2011

Mick Farren - Gene Vincent, Race With The Devil (2011)

Gene Vincent on tunnetumpi maineestaan kuin musiikistaan. Suurin osa ei tunnista miehen tuotannosta kuin biisin "Be-Bob-A-Lula", ja tietysti Hurriganesin loistavasti versioiman kappaleen "Say Mama". Ja tämä ei tarkoita että miehen musiikki olisi huonoa tai mitäänsanomatonta, ei alkuunkaan. Tässä tapauksessa vain tuo alkuaikojen rock/rockabillyn arkkiveisu beebobbaluula teki sen verran kovaa jälkeä, että ensimmäisen rockrebelin oli mahdotonta enää siihen vastata.

Mikään one-hit-wonder Gene ei kuitenkaan ollut, ja laadukasta musiikkia löytyy kyllä ripoteltuna miehen uran varrelta epätasaisen tuotannon sekaan kätkettyinä. Suuri osa legendaarisesta maineesta johtuu kuitenkin siitä, että Gene oli se ensimmäinen aito kapinallinen joka teki tietä Jim Morrisonille sun muille nahka-asuisille rockshamaaneille. Kirjan nimen alaviite kertoo olennaisen Vincentin elämästä. Se oli ainaista kompurointia ongelmasta toiseen. Asia joka olisi tosin tullut ajattelevalle lukijalle selväksi ilman kirjailijan ylikorostustakin.

Aikoinaan brittiundegroundissa vaikuttanut kirjailija Farren on selkeästi Vincent-fani. Tosin kirjasta saa vaikutelman, että myös Farren on enemmänkin Vincentin traagisen karisman ja pahan pojan imagon pauloissa. Musiikki jää aika lailla taustalle. Yksi syy siihen, että nimenomaan Vincentistä on muodostunut Euroopassa ja Englannissa myyttinen rockhahmo, löytyy  Vincentin uran vaikeuksista. Kun ura Yhdysvalloissa näytti olevan umpikujassa ja ongelmat kasaantuivat, Vincent vietti aikaansa Euroopassa jossa suosio oli vielä huipussaan. Vasta Englannissa hän myös omaksui kuuluisaksi tulleen nahkaisen univormunsa mustine nahkahanskoineen.

Vincentin nuoruuden moottoripyöräonnettomuus, jonka johdosta miehen vasen jalka oli miltei amputointikunnossa, johti jo aikaisessa vaiheessa lääkkeiden väärinkäyttöön joka leimasi miehen elämää juopottelun ohella. Moniongelmainen laulaja ei ollut myöskään mikään bisnesmies ja rahat tuntuivat lipuvan aina joillekin muille. Kuten Ozzy Osbournen appiukko Don Ardenille, legendaariselle kovaotteiselle kusettajalle, joka toimi Vincentin managerina. Verotkin jäivät maksamatta, ja velkaa tuntui aina olevan enemmän kuin tuloja.

Toinen Vincentin elämää leimannut onnettomuus sattui Englannissa vuonna 1960. Tuossa onnettomuudessa kuoli Vincentin sielunveli, toinen rocklegenda Eddie Cochran. Gene ei tuntunut koskaan päässeen yli tapahtumasta ja palasi siihen haastatteluissa pakkomielteisesti ja katkerana yhä uudelleen. Onnettomuus pahensi Vincentin syöksykierrettä, joka ei tuosta eteenpäin tuntunut enää oikenevan. Loppu-ura oli melkoista taistelua joka sai jopa traagisia piirteitä. Gene Vincent kuoli 36-vuotiaana vuonna 1971.

Suomessakin Gene Vincent ehti, ilman His Blue Capseja, esiintyä uransa ehtoopuolella vuonna 1964. Takapenkin poikien roolimalli ei ollut kuulemma kovin seurallisella tuulella, ja taustayhtyeenä soitellut The Esquires sai tunnin harjoitussession aikana vain vähän ohjeita nahka-asuiselta idoliltaan. Kaiken lisäksi Timo Jämsenin johtaman rautalankayhtyeen vakituinen rumpali oli armeijassa ja tuuraamassa oli nuori ja tuolloin tuntematon Matti Oiling. Keikka on kuitenkin painunut unohtumattomasti paikallaolijoiden mieliin. Vincent oli Suomessa alkuaikonaan Elviksen jälkeen suosituin rokkari, mutta 1964 hän alkoi olla suuren yleisön silmissä jo menneen talven lumia mm. Liverpoolilaisten rynnäkön johdosta.

Lyhyt kirjanen ei yritäkkään olla tarkka biografi tai mitenkään analyyttinen musiikkitutkielma. Se keskittyy lähinnä arvioimaan miksi Vincentistä, tuotannon ohuudesta huolimatta, on muodostunut niin merkittävä ja vaikuttava hahmo rockkaanoniin. Traagisuus ja väistämätön tuhon uhka leimasi koko miehen elämää, ja näistähän sitä legendoja luodaan. Kaasu pysyi pohjassa vaikka seinä lähestyi uhkaavaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Siksi Gene Vincent on yhä musiikkiaan suurempi hahmo rocklegendojen joukossa.

5.6.2011

Keikka-arvio: Satellite Stories / 45 Special 4.6.2011


Joistakin bändeistä sitä vain tykkää ja Satelliitit on juuri sellainen.

Kuukauden remontoinnin ja muuttourakan jälkeen on taas kiva palata ihmisten, musiikin ja bloginkin pariin. Ja mikäs sen mukavampi tapa tehdä comeback, kun riehautua rokkiklubille kuuntelemaan oman kaupungin poikien jo hyväksi koettua keikkaenergiaa.

Sateliitit ovat hoitaneet tämän homman aivan oikein. Bloggaajiin on oltu aktiivisesti yhteydessä ja biisejä lähetelty tutkailtaviksi. Facebook ja muut sosiaaliset mediat on hienosti käytössä oman blogin ja hyvin hoidettujen sivustojen lisäksi. Pikkuinen hype on saatu aikaiseksi kuitenkin ihan musiikin ansioilla. Kun ei indiekeikkoja ole Oulussa tarpeeksi, pojat ovat järjestäneet niitä itse hyvällä menestyksellä. Vielä viime torstaina bongasin pojat kaupungilla liimailemassa tämän sinkunjulistuskeikan mainoksia keskustan valopylväisiin. Näin se pitää tehdä. Kukas sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse.

Paikka oli ammuttu täyteen yleisöä, joka kaikesta päätellen oli tullut paikalle nimenomaan bändin takia, eikä vain lakkiasten jatkoille. Sen verran hyvin yleisö lauloi biisien mukana, että ihan ensi kertaa ei mukana oltu. Ainakin kotikaupungissaan bändi on siis jo kerännyt uskollisen kannattajakunnan.

Vaikka tämä ei meikäläiselle ollutkaan ensimmäinen kerta yhtyeen keikalla, oli tämä ehdottomasti keikoista vakuuttavin. Muutamien itselleni tuntemattomien biisien jälkeen päästiin hiukan tutumpien, jo monilla blogeilla esiteltyjen biisien makuun. "Arrest Me" ja "Helsinki Art Scene" kolahtivat yleisöön selkeästi kovemmin kuin uudet biisit, mikä ei johdu missään nimessä siitä että uudet olisivat heikompia. Viimeisenä biisinä ennen encoreja kuultiin päivän juhlakalu, eli uusi sinkkubiisi "Family", joka sekin rullasi kuin keväinen hirvi.

Sen verran kova oli yleisön hurmio, että pojat olivat uskaltaneet jättää meikäläisenkin suosikkibiisin encoren varaan. "Kids Aren´t Safe In The Metro" sai lopussa sen verran energisen käsittelyn varsinkin kitaristi/laulaja Esan toimesta että Tarkkailija oli viimeistäänkin nyt myyty. Ihan nimensä mukaiseen mahtipontisuuteen ei (onneksi) yltänyt toinen, "U2"- nimellä alustavasti kulkeva encorebiisi. Lupailee ihan hyvää kaikkinensa tulevaa levyä ajatellen, että settiin riitti erinomaisia kipaleita alusta loppuun. Bändi esiintyi vapautuneesti ja iloisesti ilman rockkukkoilun häivääkään. Jopa hieman ujonlaisesti aloitellut laulaja Esa villiintyi ajoittain melkoiseen partymeininkiin joka tarttui yleisöönkin. Ilman kyynisyyttä ja otsankurtistustakin voi olla uskottavaa indiemusaa.

Meikäläinen on tosi huono hypettämään, mutta nyt täytyy sanoa että Satellite Stories on helvetin hyvä bändi.