31.3.2011

Eisley - The Valley (2011)


Tässä Allman Brothersin kuuntelun lomassa ehdin paneutua myös indiehipster-projektiini. Projektin speksit ovat hyvin yksinkertaiset. Aion tutustua bändeihin joista minulla ei ole etukäteen mitään hajua. ITunes vain asialle ja lataamaan ilman ennakkokäsitystä. Helvetinmoista tuhlausta eikä ollenkaan normaalia toimintaa meikäläiseltä. Sekä latailu, että ostaminen ilman ennakkotietoa pelkän mainostekstin perusteella on molemmat melko vierasta, ja yleensä tykkään omistaa fyysisen kappaleen levyä jos siitä aion kirjoitella. Jees, old school-meininkiä, mutta niin se vain on.

Paljon soopaakin on tullut kerättyä, mutta silloin tällöin osuu helmiäkin joukkoon. Helmi/soopa-suhde on kuitenkin niin huono, että projekti ei jatkune enää pitkään. Enkä oikein jaksa innostua joka päivä uudesta mahtavuudesta. Meikäläisen innostuksen voittamiseen menee yleensä joku tovi.

Tämä on kuitenkin yksi helmistä. Jos tykkää melodisesta indiepopista kauniilla naisäänillä varustettuna niin tässä on sinulle hieno juttu. Ja kukapa ei tykkäisi, vai ?  The Duprees-suvun koalitio; kolme siskoa, veli ja serkku, tuottavat ilmoille helposti kuunneltavaa (ei kirosana) poppia jota kuuntelee varsin sujuvasti ilman että tulee mieleen liika radioystävällisyys (joka sekään ei ole kirosana).

The Valley on Teksasilaiskvintetin kolmas levy jonka soisi leviävän suurempaankin tietoisuuteen. Ainakin minä innostuin eikä se ole helppoa näin lyhyen tutustumisen kautta.


29.3.2011

Southern Rock vol 1 : Lynyrd Skynyrd



Ei kai tämän enempää voisi epäcoolimmaksi mennä, vai?

Southern rock ei todellakaan ole tänä päivänä suuressa huudossa juuri missään. Paitsi ehkä Amerikan takamailla missä se ei koskaan varmaan muodista poistunutkaan. Musiikkityyliin yhdistetyt karikatyyriset elementit, Etelävaltioiden liput ja partaiset punaniskajuntit laulelemassa viskin voimalla machoskeidaa, ovat toki joissain tapauksissa ihan relevantteja huomioita. Mutta kyllä mukaan mahtuu paljon millä tahansa mittarilla mitattuna loistavaa kamaa. Tai no tuskin indiehipster-mittarilla.

Laulujen aiheet ovat toki toisinaan sovinistisia ja uhoilevia, mutta niin on Rolling Stonesinkin sanoitukset. Puhumattakaan monista muista metallisemmista bändeistä. Southern rockissa yhdistyvät parhaimmassa tapauksessa sopivassa suhteessa rock, blues ja country. Vaikka mitään yhtä ja ainoaa määritelmää tyylille ei ole, kyllä kai se oli aika vahvasti juuri Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers jotka suunnan määrittelivät.


Listaus ei ole mikään all time best-lista, vaan lista niistä southern-bändeista joita itse olen ajan saatossa kuunnellut ja diggaillut. Genren olen määritellyt aika laveasti, eikä bändin kotipaikalla ole merkitystä, vaan musiikkityylillä. Lista painottuu sattuneesta syystä 70-luvulla loistaneisiin bändeihin. Tuon jälkeenhän tyyli jokseenkin vesittyi areenarockiksi ja tribuuttibändeiksi mm. Capricorn Records levy-yhtiön ja muutamien avainhenkilöiden manalle menon johdosta.

Vaikka se onkin kovin arvattavaa, niin lista on pakko aloittaa Lynyrd Skynyrdistä. Ja kun puhuttiin Rollareista, niin oheinen video on Knebworthista Englannista vuodelta 1976 keikalta jolla Skynyrdit lämmittelivät kyseistä bändiä. Lynyrd spinoff-bändit kuten Rossington-Collins Band ja Allen Collins Band menköön tähän samaan syssyyn, eikä niitä erikseen käsitellä. Lynyrd Skynyrd kiertää edelleen. Tosin ainoa alkuperäinen jäsen bändissä on Gary Rossington.

Skynyrdin tarina lienee sen verran tuttu, että ei siitä sen enempää.  Bändi on muutakin kuin "Sweet Home Alabama", mutta tuon biisin sisältävä levy Second Helping vuodelta 1974 lienee siltikin se helpoin aloituskohde jos aikoo sukeltaa etelän meiningin kimppuun. Kolmen kitaran voimalla rullaava southern rockin kulmakivi.

25.3.2011

Rotuaari Piknik 2011, Oulu


Yritän olla positiivinen.

Rokkijuhlilla en ole muilla paikkakunnilla käynyt vuosikausiin, mutta oman kaupungin tapahtumissa sentään tiiviimmin. Mutta, mutta. En esitä rokkipoliisia enkä musaelitistiä, mutta kun katselee noita tämänvuotisten musatapahtumien ohjelmistoja niin ei voi olla ajattelematta että onkohan se lipsahtanut viime vuoden ohjelma eetteriin uusiksi. Tai toissavuotinen ?

Rotuaaripiknik varsinkin olisi kovasti meikäläisen mieleen. Keskustassa tapahtuva happeninki jota saisi seurailla suoraan aurinkoiselta terassilta ystävien seurassa. Hiukka keskiluokkaista kai, mutta ei se lavan edessä kuravellissä pomppiminen enää jaksa innostaa. Ohjelmiston laatija on toki ottanut tämän huomioon ja musiikki on tosiaankin suunnattu keskiluokkaisille ja keski-ikäisille (ehkäpä niille perussuomalaisille joista Levyhyllyssä kirjoiteltiin). Eli sitä saa mitä tilaa.

Mitäpä muuta voisi ajatella kun täksi kesäksi keskustasta torille rakennettavalle Piknik Areenalle muuttavan festivaalin ohjelmistoa katselee:

Keskiviikko 13.7.: Apulanta, Happoradio ja Stella. Selkeästi nuorisolle suunnattu ilta. No comments.

Torstai 14.7.: Yö, Popeda ja Eläkeläiset. Se perussuomalaisten ilta. Yö ja Popeda ovat mukana joka vuosi. Ei pysty, ei kykene.

Perjantai 15.7.:  Jenni Vartiainen, Laura Närhi ja Irina. Ihanat naiset rannalla. Käytännössä tämä on se ilta jolloin paikalle tulee mentyä.

Lauantai 16.7.: Agents, Suvi Teräsniska ja Sir Elwoodin Hiljaiset Värit. Aikuisempaan makuun. Tosin Esa Pulliainen on kingi ja Suvikin ihana.

No oikeastaanhan tämä on vain kaljanjuonti ja kavereiden tapaamisjuhla, jossa sattuu olemaan taustamusiikkia. Eikä musiikkivalintoja ole tehty tietenkään kovin innovatiivisesti. Taustaihmisillä kyllä ehdottomasti taito riittäisi siihenkin. Ja kyllä kai minä voisin jopa Popedaakin mennä kuuntelemaan ihan kädestä vääntämättä, mutta porukan pitää olla sitten just eikä melkeen. Ja sään. Pikkuisen voisi kuitenkin toivoa Ilpolta ja kumppaneilta rohkeutta tuleviin bändivalintoihin.

Toisaalta: if it ain't broke, don't fix it. Väkeä kun riittää näilläkin eväillä tupa täyteen joka vuosi.

24.3.2011

Obits - Moody, Standard and Poor (2011)


Sukeltelu itselle tuntemattomien indiebändien maailmaan jatkuu. Tämä levy kuulemma ilmestyy vasta 29. päivä kuluvaa kuuta. Itse sain kyllä jo CDR-version tuosta käsiini, mistä lie, en kysellyt. Tämä on kuitenkin kuulemma levy joka minunkin pitää ehdottomasti kuulla. Näin viisaammat kertoivat, joten tuumasta toimeen.

Ja mukavaa garage-tyyppistä indierokkia punkahtavilla sävyillä maustettuna tämä pahus onkin. Ei mitään uutta auringon alla, mutta reipasta menoa joka aina saa meikäläisen syttymään. Pojat ovat kyllä Nuggetsit kuunnelleet kannesta kanteen, ja sehän jos mikä on tae hyvästä musiikkimausta!? Ja onpa varmasti autokaupungin bändienkin levyt viihtyneet näiden miesten lautasilla.

Brooklyniläisessä bändissä soittelee miehiä jotka ovat aiemmin vaikuttaneet mm. bändeissä Drive Like Jehu, Edsel, Hot Snakes ja Pitchfork. Meikäläiselle nuo eivät hirveitä kerro, mutta faneille kuulemma kyllä, sillä jo tämän bändin ensimmäinen keikka bootlegattiin fanien toimesta ja pistettiin kiertoon.

Melko riisuttua ja yksinkertaista autotallisoundia, jota ei ole juuri lähdetty krumeluureilla koristelemaan. Parin kuuntelukerran jälkeen on paha nostaa levyltä yhtään hittiainesta omaavaa biisiä, mutta tuo alla soiva kappale rullaa kyllä ihan mukavasti. Tosin levyltä löytyy rupisempaakin menoa hiukan tiukemmalla särmällä, mutta kyllä tästäkin näytteestä tajuaa millä suunnalla mennään. Ja suunta on ihan hyvä. Jos pidät Nuggetseista pidät varmasti tästäkin.

Obits - You Gotta Lose



Bändin Myspace-sivut löytyy täältä.

22.3.2011

The Sorry Kisses: Keep Smiling (2011)


Päätin sukeltaa syvään päähän ja leikkiä pienen ajan indiehipsteriä.

En tiennyt tästä mitään etukäteen. En edes nimeä tunnistanut. Positiivinen ylläri kuitenkin.

Tämä englantilainen kokoonpano julkaisi 21.3., elikkäs eilen kolmannen levynsä nimeltään Keep Smiling. Bändin soundia on verrattu sellaisiin vaikutteisiin kuin Hole, P.J.Harvey ja Pixies, ja kyllähän tuon voi allekirjoittaa. Levyn raidat ovat tosin keskenään melko lailla erilaisia.

Välillä tiukempia psykedeelisiäkin sävyjä saavia garage-mättöjä ja välillä taas folkhenkistä indiehenkäilyä. Ihan ok rokkipoppia, vaikka välillä mennäänkin hiukan löysäilyn puolelle. Ihan kuin yhtye ei olisi ihan päättänyt että mikä se haluaa olla.  Videonkin bändi on jo ehtinyt vääntää levyltä kappaleesta "Sunstorm"



Bändin mukavan kotikutoiset nettisivut löytyvät täältä.

21.3.2011

Keith Richards - Elämä (2010)


Ei nyt ihan normielämä kuitenkaan.

Olen lukenut melko monta kirjaa Rolling Stonesiin liittyen. Philip Normanin loistavan bändielämänkerran, Omin Sanoin- opuksen, Bill Wymanin omaelämänkerran, Ron Woodin vastaavan, Keith Richardsista kirjoitetun unauthorized-version, Stanley Boothin sisäpiirikirjan, Marianne Faithfullin elämänkerran ja lukuisia muitakin ehkä vähemmän merkittäviä. Joten tartuin tähän Keefin "Elämä" nimellä julkaistuun omaelämänkertaan hiukan skeptisesti.

Skeptisesti siksi, että epäilin taas kerran lukevani ne samat jutut Muddy Watersin seinänmaalauksesta (totta), Marokon vaimonkaappauksesta (totta) tai Redlandsin ratsiasta ja Mars-patukasta (totta kai siitäkin). Ja myös siksi että on kyllä aika vaikea uskoa tätä miestä kun se sanoo että ei ole unohtanut mitään!

Samat tarinathan kirjassa toki kerrotaan mitkä kaikissa muissakin. Samasta elämästähän tässä tietysti on kysekin. Mutta skeptisyys alkoi alun jälkeen hiukan hälvetä, kun huomasin, että onpas ihan mukava kuitenkin lukea tekstiä suoraan pedon suusta, oli se teksti sitten kuinka yksisilmäistä hyvänsä. Kirjoittajaksi on merkitty itse herra Richards, mutta James Foxin rooli lienee ollut melko suuri. Krediiteissä Fox on alunperin vain "editor" eikä esim "co-writer", mikä lienee syy siihen että esim. Nick Tosches ja Stanley Booth kieltäytyivät urakasta.

Erityisen mukava oli lukea, kuinka intohimoisesti mies suhtautuu musiikkiin ja sen tekemiseen. Puolihuolimattoman tuntuisen habituksen ja toisinaan soitannankin taustalla on rautainen ammattietiikka ja runsaasti analysoitua tietoa musiikista. Erilaisten viritysten selostukseen käytetään sivutolkulla tilaa, ja vaikkei nuo meikäläiselle hirveästi kerro, on niitä kuitenkin ihan mukava lukea. Ja juuri sen takia, että mies tuntuu olevan yhä asiasta innoissaan kuin pikkupoika.

Tyypillisen addiktin tapaan Richards monesti selittelee päihteidenkäyttöään. Muistaa toki sanoa että älkää tehkö tätä kotona, mutta jatkaa samaan hengenvetoon että hänellä on homma hanskassa ja tietää mitä tekee. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Jaggerin haukkuminen pomottamisesta ja bändin johtamisesta on tietysti asiaa seuranneille tuttua tavaraa. Toisaalta kun mies ensin oli 15 vuotta koomassa, niin jonkunhan sitä palettia pitää johtaa. Jos joku, niin tämä mies varmasti tarvitsi rakkautta ja rajoja.

Bill Wyman jää kuriositeetiksi, niinkuin monissa muissakin RS kirjoissa. Wattsia Keef selkeästi arvostaa sekä muusikkona että ihmisenä. Wattsin omat huumesekoilut jäävät ehkä siksikin kokonaan käsittelemättä. Kaikki kitaristit menettelevät, mutta heihin ei juurikaan paneuduta. Suhde Jaggeriin on näin suoraan mieheltä itseltään kuultuna juuri niin monimutkainen kuin on saanut lukea aikaisemmistakin kirjoista. Ja itse bändikin menee tarinan sivussa eteenpäin kuin juna, ilman sen suurempia analyyseja.

Taiteilijan ja luonnonlapsen vapaudella kirjoitettu kirja on kuitenkin alun skeptisyydestä riippumatta ihan ok luettavaa, vaikka ei ihan kaikkia miehen tulkintoja uskoisikaan. Jotenkin lukeminen oli kuitenkin hidasta verrattuna normaaliin lukutahtiin, eikä kirja vanginnut hyppysiinsä niinkuin joskus käy. Syynä voi tietysti olla juuri se, että itse perustarina alkaa jo olla aika tuttu. Eipä tässä juuri mitään uutta ollut, jos ei Ronnie Spector-romanssia lasketa, ja kirja oli siihen nähden jopa liian pitkä. Niille jotka eivät ole lukeneet yhtään kirjaa Rollareista, kehoittaisin kyllä aloittamaan Normanista.

Kirjaan liittyen, kannattaa lukaista oheisen linkin takaa kuvitteellinen Jaggerin vastaus Keefin kirjaan. Aika hyviä huomioita.

Imagine if Mick Jagger responded to Keith Richards about his new autobiography.

19.3.2011

Neito - Supisuomalainen vampyyrielokuva

Vaikka tämä enimmäkseen musiikkiblogi onkin, niin so what, menköön. En ala keksimään mitään musiikillista aasinsiltaa.

Sähköpostilla tuli vinkki supisuomalaisesta ja osin Oululaisvoimin tehdystä ja lähiseudulla kuvatusta indie-elokuvasta nimeltä "Neito". Huhuja olen asiasta kuullut jo aiemminkin, mutta elokuvan valmistuminen oli minulle uusi juttu. Melko pienellä mediakohulla tämäkin leffa sai ensi-iltansa 26.2., vaikka kaikki vampyyrikama onkin nyt kuuminta hottia.

En voi sanoa olevani vampyyrigenren asiantuntija. Oma tietämys rajoittuu lähinnä noihin vanhempiin sympaattisiin b-luokan halpisleffoihin. Viimeaikaisen vampyyribuumin tekeleet eivät ole oikein hanskassa, ei elokuvana eikä kirjoina. Nuorisolla nuo tuntuvat kuitenkin olevan oikeinkin kovassa kurssissa. Tämä Kaiken Keskellä Ry:n omakustannevoimin tekemän indieleffan ideointi aloitettiin kuulemma kuitenkin jo ennen Twilight/True Blood-hittejä, ja ajoitus on kuulemma vain sattumaa.

Itse elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta jo ihan kannatuksen vuoksihan tuo täytyy käydä katsomassa jos esityksiä vielä Ouluun tulee. Kyllähän kaikenlainen omaan intohimoon pohjautuva toiminta, oli sitten kyseessä musiikki tai elokuva, on perin juurin kannatettavaa toimintaa.



Lisätietoa elokuvasta ja tulevista esityksistä:

Kaiken Keskellä Ry
Facebook

17.3.2011

MusiXine - Musiikkielokuvafestivaali 17.-19.3.2011

Oulussa on parhaillaan käynnissä kaksikin musiikkitapahtumaa. Oulun Musiikkijuhlat joka järjestää konsertteja muutaman viikon ajan, mm. Röyhkää ja Pyysaloa on tiedossa, sekä musiikkielokuvafestivaalit.

Elokuva-ohjelmistosta löytyy monenmoista mielenkiintoista rainaa sekä kilpailusarjasta, että erikoisnäytöksistä. Kilpailusarjan mielenkiintoisin juttu meikäläisen mielestä on ehdottomasti "Supersonic Sound: The Rebel Dread", josta ohjelma sanoo seuraavaa:

"BASS on Jamaikan lahja maailmalle - dokumentti Don Lettsistä ja bass-musiikista Britanniassa. Kingstonista Lontooseen, punkista poppiin, dubista dubsteppiin, bass-biitillä on ollut valtava vaikutus muusikoihin ja musiikin ystäviin. Bassissa yhdistyvät eri kulttuurit ja ihmiset, ja se inspiroi edelleen innovaatiota ja muutosta. Kolmea Lettsin perheen DJ-sukupolvea seuraten dokumentti kartoittaa bass-musiikin vaikutusta ja kuinka se muutti Britanniaa lopullisesti."



Toinen mielenkiinnon herättävä kilpailija on elokuva "No Distance Left To Run", jota evästetään sanoilla:

"Bluria pidetään 90-luvun brittimusiikin pioneerina, eikä syyttä : bändi oli etunenässä palauttamassa saarivaltion rokin katu-uskottavuutta. No Distance Left to Run seuraa 2000-luvun alussa tauolle jääneen bändin yhteenpaluuta kesällä 2009. Vanhan yhteistyön lämmittelyn ohella puidaan Blurin yli 20-vuotista historiaa Damon Albarnin ja Graham Coxonin koulukaveruudesta 90-luvun suursuosioon sekä vuosikymmenen lopun notkahdukseen. Vanhat arvet paikataan viimeistään Glastonburyn keikalla, jossa kyynisinkin katsoja joutuu taistelemaan kyyneliä vastaan."



Erikoisnäytösten sarjassa löytyy White Stripes-dokumenttia nimellä " The White Stripes Under Great White Northern Lights", mutta jos yksi pitäisi valita niin meikäläisen vaaka kallistuisi Lemmy-dokumentin puoleen.



Monenlaista  muutakin mielenkiintoista tuolta löytyy, joten kannattaa tarkistella täältä elokuvien esitysajat.

15.3.2011

Professori Heikkerö feat. Läjä Äijälä



Oululaisten metallimiesten terapiabändi Professori Heikkerö ei varsinaisesti iske meikäläisen musiikki- tai huumorihermoon. Eipä oikeastaan millään tasolla. En harrasta karvanoppia enkä kasvattele viiksiä. Tyypillistä kakka/pissahuumoria ilman anarkistisuutta jota esim. Sleepy Sleepersiltä parhaimmillaan jopa löytyi kaiken sekoilun keskeltä.

Nyt miehet ovat kutsuneet terapiasessioihin mukaan legendaarisen Läjä Äijälän, joka jo tuossa teaserissakin näyttää mistä se kana pissii. En tiedä sitten onko tuo Läjän mukana olo pelkkä vaalitempaus, mies kun ei ilmeisesti laula kuin yhdessä biisissä. Vaikka levyllä näemmä jotain vaalisanomaa on, ei siltä kuitenkaan mitään kovinkaan syvällistä yhteiskuntakritiikkiä tarvinne odotella.

Oli miten oli, bändiltä ilmestyy 1.4. uusi punkahtava EP nimeltään Possu ja Sorvari (hirmuisen hassunhauska sanaleikki tietysti tämäkin). Levy ei taida meikäläistä liikkeelle saada, mutta kun bändi esiintyy Nuclear Nightclubilla 16.4. levynjulkkareiden merkeissä, niin ihan Läjä Äijälän takia tuonne voisi jopa raahautua. Se mies kun on viimeisen päälle ROK.

12.3.2011

Down the memory lane

Jokin aika sitten jotkut (huikean tarkka viittaus) bloggarit muistelivat MTV-musiikkikanavan aikoja jolloin sieltä vielä tuli musiikkia. Itsekin tuli kanavaa tuijoteltua ja monta kasetillista videoita ääniteltyä. Videot lienevät yhä jossain varaston perillä. Pitäisiköhän tehdä arkeologisia kaivauksia.

Asia tulvahti mieleeni kun näin sattumalta New Orderin videon biisistä "True Faith", joka oli yksi niistä jotka painuivat mieleen tuolloin 80-luvulla. Biisikin oli tietysti hyvä, mutta ei kaikkien hyvien biisien videot ole näin vahvasti painuneet mieleen. Heittelin tähän sitten randomina videoita jotka syystä tai toisesta ovat mieleen tarttuneet. Kaikki ovat kultaiselta 80-luvulta. Sen jälkeen ei ole juuri tullut musiikkitelevisiota seurattua.



Toinen mieleen syöpynyt kuva oli The Curen video biisistä "Why Can't I Be You". Onhan noita samanlaisia sekoiluja varmaan ollut muitakin, mutta jotenkin se vain tämä on jäänyt kuvina päähän.



Vaikka Bryan Adamsin myöhemmät vaiheet on mitä on, niin vuonna 1984 se soi ihan joka paikassa. Ja täytyy kyllä myöntää, että diggailin tätä biisiä kovastikin. Siksi ehkä videokin on jäänyt mieleen vaikkei se kummoinen olekaan, ja mieskin näyttää ihan köyhän miehen Bruce Springsteeniltä.



Ja kun aina ei voi valita mitä sinne muistiin varastoituu, niin sieltähän voi löytyä vaikka jotain tämänkaltaista. Ja löytyykin. Löytyy sieltä tietysti originaalitkin aika tarkasti. Ne kun taisivat olla kanavan eniten pyörineitä videoita.



Tukkahevin aikakaudellakin löytyi sentään yksi pörröpää jota voi kuunnella ilman myötähäpeää ja menettämättä rockuskottavuuttaan. Siis jos rockuskottavuus tarkoitti linjaa AC-DC, Ramones ja Judas Priest. Tämän biisin kohdalla tosin rockista puhuminen on hieman liioittelua, mutta ainahan voi vedota Eddie Van Haleniin. Se on ROCK. Oma rockuskottavuus tosin oli jo mennyt aikoja sitten Joni Micheleitä ihan julkisesti diggailtuani.



Ja vieläpä yksi, eli John Mellencampin "Jack & Diane". Aikalailla unhoon jäänyt, mutta erittäinkin miellyttävä laulaja/lauluntekijä. Ei ihan americanaa, ei ihan kantria mutta rockia kuitenkin. Ja video on hieno.



Eipä siihen aina järkisyitä ole miksi joku asia mieleen painuu muita väkevämmin, eikä ole näihinkään valintoihin. Mutta järki onkin usein yliarvostettu juttu.

9.3.2011

Kalevan Bändikilpailu Chili


Enpä nyt tiedä onko Oulun paikallinen päälehti Kaleva noin muuten ihmeemmin ROK. Mutta tämä vaikuttaa kyllä erittäinkin kannatettavalta idealta.

Musiikinlajia ei ole mitenkään kisassa määritelty. Ainoina vaatimuksina on, että bändin jäsenet ovat alle 25-vuotiaita ja kappaleet ovat uutta ja ennen julkaisematonta musiikkia.

Aluekarsintoja järjestetään neljät, joista yhteen ilmoittautuminen on jo päättynyt. Oulun karsintaan pitää ilmoittautua viimeistään 13.3., joten hophop demoa vääntämään kaikki pienet nationalit ja Oulun omat jarvis cockerit. Oulun aluekarsinta järjestetään 2.4. Teatrialla ja loppukilpailut sitten samassa paikassa toukokuussa. Tuomarina Idolsin ikioma nallekarhu Jone Nikula.

Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeita löytyy Kalevan Chili-sivuilta.

8.3.2011

Mouse And The Traps



Aina ei voi voittaa. Näissä Nuggetseissahan löytyy helvetin paljon hienoja bändejä jotka olivat niin lähellä ja silti niin kaukana suosiosta. Viime aikoina kun on taas tullut tuplaa (tai no ihan koko cd-quadroa) ja muitakin nuggetsmaisia kokoelmia paljonkin kuunneltua, niin enemmän ja enemmän ihastuttaa musiikin aitous ja jonkinlainen viattomuus. Ehkä vähän naiivi ja nostalginen ajatus, mutta eihän tuolta fiilikseltä voi välttyä kun näitäkin kuuntelee.

Tuo alkuperäiseltä Nuggets-kokoelmalta löytyvä, bändin pomon Ronnie Weissin ex-tyttöystävälle suunnattu "A Public Execution", on kyllä harvinaisen dylanmainen sekä musiikiltaan (Like A Rolling Stone esim.), että laulusoundiltaan. Mutta eipä bändi toisaalta ollut ainoa aikansa tuote joka vaikutteita tuolta suunnalta sai. Kokoelmallahan esittäjän kohdalla lukee pelkkä Mouse, Weissin lempinimen mukaan, mutta samasta yhtyeestä käytännössä on kyse muutamilla henkilövaihdoksilla.

Tuo ensisinkku julkaistiin vuonna 1966 Lonnie Mackinkin levymerkkinä tunnetun Fraternityn nimissä lähinnä Ronnie Weissin ja kitaristi Buggs Hendersonin pomon, äänitysstudion omistajan Robin Hood Briansin ansiosta. Molemmat pojat tekivät sessiohommia Robinille varsinaisen päivätyönsä ohella. Osittain Fraternityn hitaan jakelun johdosta levy ei juuri noussut listoille kuin paikallisesti, ja unohdettiin aika nopeasti. Kunnes tietysti Lenny Kaye nosti sen uuteen tietoisuuteen valitessaan sen Nuggets-kokoelmalle.

Ehkäpä karistaaksen kiusalliset Dylan-vertailut, pojat pistivät seuraavalla sinkullaan tyrät rytkymään. "Maid Of Sugar, Maid Of Spice" on jopa punkahtava garage-pläjäys joka tosin hiukan poikeaa yhtyeen peruslinjasta. Mutta on makoisaa kuunneltavaa. Tämä biisi ilmestyi neljän CDn Nuggets-paketissa, nyt jo nimellä Mouse And The Traps.



Pojat yrittivät uutta nousua myös levyttämällä Jimmy Rabbitt vokalistinaan version biisistä "Psychotic Reaction" jo ennen kuin Count Five teki siitä hitin. Koska tämä oli sivuprojekti eri laulajan kanssa eri levy-yhtiölle, sinkku julkaistiin "salanimellä" Positively 13 O'Clock. Mutta kuten tiedetään, itse Count Five torppasi tämän julkaisun nousun listoille.

Kun pari seuraavaakaan sinkkua ei listoja kolistellut, päätettiin kriisipalaverin jälkeen yrittää uutta hokkuspokkus-keinoa. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin mukahienostunut ja englantilaiselta kalskahtava Chris St John. Kun tämäkään levy ei myynyt, hienosta nimestä huolimatta, päätti yhtye palata vanhaan kaavaan. Ja seuraavaksi pojat levyttivätkin yhden hienoimmista kappaleistaan "Cryin' Inside", joka kuulostaa yhteeltä itseltään, eikä dylanpastissilta.



Kun edes näin hieno julkaisu ei myynyt, alkoivat bändin rivit rakoilla. Kokoonpanosta poistuivat edellisessä biisissä hienoa työtä tehnyt urkuri Jerry Howell, ja kitaristi Buggs Henderson joka liittyi Cast Of Thousands-nimiseen yhtyeeseen. Siihen samaiseen jonka riveissä muutamia vuosia myöhemmin levytysuransa aloitti toinen teksasilainen, mies nimeltä Stevie Ray Vaughan.

Liekö syynä ollut yhtyeen sinkkujen tyylien monenkirjavuus, tai lievää kireyttä aiheuttanut levy-yhtiön laiskuus ja markkinoinnin sattumanvaraisuus, mutta yhtye ei koskaan breikannut. Muutamien Fraternity sinkkujen jälkeen kokeiltiin vielä levy-yhtiön vaihtoakin, mutta mitään ei tapahtunut. Yhtyeen viimeinen edes kohtalaiseen menestykseen yltänyt sinkku oli lakonisesti nimetty ja aiheeseen sopiva "Sometimes You Just Can't Win".

5.3.2011

Ace Of Spades



Näin se tuli vuosi täyteen tätä blogistelua.Today.

Päähänpistosta alkanut kirjoittelu on jo jollain lailla tullut tavaksi. Alku oli takkuinen kun ei oikein tiennyt mihin keskittyisi. Harrastuksia ja kiinnostuksenaiheita on kuitenkin monia, mutta musiikki jotenkin luonnollisesti valikoitui pääaiheeksi. Niinpä tämä on alun jälkeen ollut puhdas musiikkiblogi. Ja niin olkoon vastaisuudessakin.

Liian tarkkaan en ole genrejä halunnut lukita, enkä aio tulevaisuudessakaan. Kirjoituksia syntyy kaikesta siitä musiikista mistä itse pidän. Tai musiikkiin liittyvistä aiheista. Vanhaa ja uutta. Tai sitten on syntymättä. Lukijalle tietysti olisi helpompi jos kirjoittaisi tarkemmin valitusta musiikkisuuntauksesta, mutta kun omat mieltymykset on niin moninaiset ja sekalaiset, niin siihen täytyy tyytyä.

Kirjoitustahti myös vaihtelee satunnaisesta päivittäiseen, ja näin kai se pysynee jatkossakin. Turhan tarkkoja rutiineja saati tavoitteita en aio kirjoittamiselle asettaa. Kirjoitellaan silloin kun siltä tuntuu. Terapiaksi.

Ensimmäinen kirjoitus tasan vuosi sitten käsitteli herraa nimeltä O.V.Wright, joten pistetään tuohon sopevasti hieno biisi soulbrotherilta vuosijuhlan kunniaksi. Yhtä tiukkaa kuin Motörheadin vastaava.

2.3.2011

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 4: H-J


Hawk On Fire (Baby Capone) SBD A
El Mocambosta Torontosta vuonna 83, samasta konsertista kuin jo käsitelty G-Ray.Tämä on täydellisempi. Tässä on lisäksi "Little Wing", jota ei videossa ja G-Rayssa ole. Lisänä myös You'll Be Mine ja Love House, jotka ovat kuitenkin Hollywood Palacen konsertista L.A.sta samalta vuodelta, vaikka kannessa väitetään niidenkin olevan samasta konsertista. Hyvä laatuinen keikka ja äänitys.

Hello Y'All (Home Records) SBD A+
Kuuluu sarjaan Colorado & New Mexico. Eli
löytyy täydellisempänä tuonnimiseltä levyltä, ja useilta muiltakin.

Homage To The Blues (Flashback World Productions)
Sama päivä kuin Don't Mess With Texas, Guitar Boogie ja täydellisin setti löytyy levyltä At The Steamboat 1874 joka on myös jo käsitelty. Eli Austinista Steamboatista vuodelta 1980, vaikka kansi väittääkin vuotta 1978. Myös kannen biisinnimet ovat ihan soopaa.

Hound Dog Man (Flashback World Productions) SBD A+
Hyvälaatuinen äänitys ja hyvä keikka. Kannen biisitiedot kunnossa, harvinaista kyllä. Ainoastaan keikan päivämäärä on virheellinen. Kansi väittää 31.10. kun oikea on 18.11.85. Pikku vika. Keikka on  Memorial Auditoriumista Burlingtonista josta biisit 1-8. Kappaleet 9-11 ovat suoraan Lonnie Mackin levyltä Strike Like Lightning ja viimeinen Doyle Bramhallin levyltä Bird Nest On The Ground.

1. Ain't Gone 'N' Give Up On Love
2. Pride And Joy
3. Love Struck Baby
4. Tin Pan Alley
5. Look At Little Sister
6. Voodoo Chile (Slight Return)
7. Cold Shot
8. Couldn't Stand The Weather
9. If You Have To Know
10. Hound Dog Man
11. Satisfy Suzie
12. Too Sorry 

The House is Rockin' (Westwood One Entertainment) SBD A+
Taas Colorado & New Mexico-kamaa, ei siitä sen enempää. Kannen mukaan Westwood One radion julkaisu, mutta tuskin näin on.

The House is Rockin' 2 (Westwood One Entertainment) SBD A+
Täsmälleen sama kuin ykkönen, hiukan eri kappalepituuksilla. Julkaisun motiivia voi vain kummastella.

In 1978 There Was... (XS Music) SBD A
Kaikki tosin vuodelta 1979. Osa samaa kuin First Thunder joka jo käsitelty ja osa samaa kuin We Are Called Double Trouble, josta myöhemmin. Jack Clemetin kotistudioäänityksiä joissa vaihtelevat äänessä SRV ja Lou Ann Barton. Kipaleet 11-17 luultavasti Austin Blues festivaaleilta ja loput Peona's-clubilta.

In Concert and Jamming ( No label)
Huonolaatuinen amatööritekele, jonka keikat löytyvät täydellisempänä muilta levyiltä bootlegeilta ja keikkatallenteilta. CD-R-versio johon on koottu materiaalia monesta paikasta vuosilta 83-85. Kuriositeettina voi mainita että parissa kappaleessa soittelee duo Vitas Gerulaitis & John McEnroe. Nimet jotka ainakin vanhemmille tenniksen ystäville jotain sanovat.

In Italy (Beech Marten) SBD A
Kuten nimikin kertoo kyseessä on vuoden 1988 keikka Italiassa Pistoian Blues festivaaleilla. Keikka on hieno ja äänenlaatu hyvä. Huikeita ja hiukan erilaisia versioita muutamista keikkavakioista kuten "Mary Had A Little Lamb" ja "Pride And Joy". Keikkaa löytyy myös useilta muilta kokoelmabooteilta ja tämä on sama kuin levy Cold Shot 3.

In Memoriam (Swinging Pig) SBD A+
Varmastikin yksi parhaista SRVn bootleg-julkaisuista. Triplalevy, jolla on  kaksi eri keikkaa; Ripley's Music Hallista Philadelphiasta vuodelta -83 ja Spectrumin keikka Montrealista vuodelta -84 (tai kahdelta eri saman päivän keikalta). Kyseessä oli livekeikkojen radiolähetyksiin erikoistuneen radioshown King Biscuit Flower Hour-lähetyksestä. Radiosta keikat tulivat tosin epätäydellisenä ja keikoista koostettu radio broadcast-äänitekin sisältää vain osan seteistä. Tällä triplalla on täydelliset keikat. Levyjä ei ole kuitenkaan tehty radioäänityksistä, vaan suoraan äänipöydän mastereista ja äänenlaatu on huippuluokkaa. Tämä on bootleg joka vetää vertoja, ja jopa ylittää kaupalliset julkaisut. Ehdottomasti yksi omista suosikeista, jolla on myös huippuesitykset huippubiiseistä.

CD 1:
1. Testify
2. So Excited
3. Voodoo Chile (Slight Return)
4. Pride And Joy
5. Texas Flood
6. Love Struck Baby
7. Mary Had A Little Lamb
8. Tin Pan Alley
9. Little Wing / Third Stone From The Sun
10. Lenny
11. Rude Mood
12. Tell Me
13. In The Open

CD 2:
1. Say What
2. Testify
3. Voodoo Chile (Slight Return)
4. The Things (That) I Used To Do
5. Honey Bee
6. Mary Had A Little Lamb
7. Couldn't Stand The Weather
8. Cold Shot
9. Tin Pan Alley

CD 3:
1. Love Struck Baby
2. Tell Me
3. Texas Flood
4. Wham
5. Stang's Swang
6. Lenny
7. Pride And Joy
8. Rude Mood

In Steppin' (Howdy) SBD A
Taas Colorado & New Mexico, mutta epätäydellinen. Ei sen enempää. Lähde näillä kaikilla on luultavasti alkuperäinen bootti tai sitten FM-radiolähetys.

In The Big Easy (No label) SBD A
CD-R- formaatti New Orleansin Jazz & Heritage Festival-tapahtumasta vuodelta 1990.

In The Open (Totanka) SBD A
Äänitetty vuonna 1979. Luultavasti KFAT "Fat Fry"- äänityksiä Gilroysta, mukana Lou Ann Barton ja vanha kokoonpano eli Jackie Newhouse bassossa ja Chris Layton rummuissa. Osittain samaa materiaalia siis kuin aiemmin pikkuisen laajemminkin käsitellyllä Rough Edges-bootilla, ja yhdessä kappaleessa mukana Robert Cray ja Curtis Salgado.

It's Still Called The Blues (Swinging Pig) SBD A+
Levyllä on vain neljä biisiä, mutta sitäkin tiukempaa kamaa. "Champange And Reefer" saa 25 minuutin käsittelyn ja "Leave My Little Girl Alone" miltei parikymmenminuuttisen.

Kyseessä on yhteiskeikka Buddy Guyn kanssa ja miehet soittavat yhdessä kaikissa biiseissä paitsi ekassa jolla SRV ei soita. Keikka soitettiin Guyn Legends Clubilla bluesin mekassa Chicagossa vuonna 1989, ja  löytyy myös levyiltä Birthday Jam ja See You Later, mutta tällä levyllä on paras äänenlaatu.

1. It's Still Called The Blues
2. Champagne And Reefer
3. Mary Had A Little Lamb
4. Leave My Little Girl Alone

Jammed Together Texas Style (Why Not) SBD A+
Kansi kertoo erheellisesti että tämä olisi äänitetty Los Angelesissa, mikä ei siis taaskaan pidä paikkaansa. Oikeasti äänitys on In Session-jamittelun samannimisen televisiolähetyksen kuvauksista Kanadasta vuodelta 1983. Samasta sessiosta on siis myös video ja virallinen levy nimeltä In Session vuonna 1999, joka siis on Albert Kingin levy SRV:n kera. Tai sitten yhteinen levy, mutta kuitenkin Staxin, ei SRV:n levy-yhtiön. Tästä In Session-tavarasta ilmestyi myös vuonna 2010 2 CD:n ja DVD:n deluxepaketti ihan kaupallisille markkinoille. Tavaraa löytyy myös levyiltä Jiving Jam, Let It Happen, The Sky Is Crying ja Triple Trouble.

Jammin' With The Boys (Digital Dragon) SBD A+
Ehkäpä Albert Hall, Toronto vuodelta 1985. kannessa ei ole merkintää paikasta tai ajasta. Jami kestää melkein tunnin ja mukana on Albert Collins ja Jeff Healey (kansi tosin sanoo että Joe Ely). Lisänä on kaksi muutakin biisiä joista ei ole varma edes soittaako SRV niillä. Löytyy myös CD-R- versiona (Hawg Leg Records).

Jiving Jam (Dr. Gig) SBD A+
Mukana on materiaalia useista USAn keikoista vuosilta 1983-89. Mukana hieno akustinen soolo biisistä "Dirty Pool". Mukana on Lonnie Mack kolmella live-vedolla, Buddy Guy yhdessä biisisä, sekä Albert King, Jeff Beck ja Johnny Copeland. Suurin osa löytyy myös muilta bootleg-levyiltä, muttei kaikki.


Stevie Ray Vaughan: Imports, part 3: F-G
Stevie Ray Vaughan: Imports, part 2: C-E
Stevie Ray Vaughan: Imports, part 1: A-B