Tai no, rauhallisesti ja rauhallisesti. Mutta ainakin lyhyesti. Rival Sons on soinut lautasella aika paljonkin viime aikoina. Siis se uusi levy Head Down. Ihan siitäkin syystä että yhtye on tulossa Oulun Teatrialle keikalle 13.10. ja on pitänyt vähän lämmitellä.
Ja joo joo, tiedän että onhan tämä jo kuultu sataan kertaan, ja tiedän senkin että Led Zeppeliniä on tullut pojilla kuunneltua. Mutta ei tässä mitään Zeppelin-imitaatiota olla tekemässä Kingdom Come-tyyliin. Kunnon rehevää rockpoljentaa jossa ei aivoja tarvita. Onneksi. Se on joskus yliarvostettua puuhaa. Nimittäin se ajattelu.
Relatkaa indiepopparit ja tanssikenkää jalkaan. Tilatkaa pari tuoppia ja vanha farkkurotsi niskaan. Siitä se lähtee.
Albert Järvinen soittaa videolla sitä mistä eniten nautti eli bluesvetoista kamaa. Hurriganes ränttätänttä oli alkanut tulemaan ulos korvista jo aika päiviä sitten. Keikka on aika harvinainen siitäkin syystä että Järvinen on selvinpäin, mitä ei tainnut monesti tapahtua.
Aika oli sitä kun Albert kuivatti itsensä alla soivan kappaleen kanssa saman nimisen levyn tekoprosessia varten. Tenuton levytyssessio oli levyn tuotantotiimin ehdoton vaatimus, jota Järvinen aikalailla kunnioittikin. Antabuksen voimalla. Vaikka Albert nyt ei ihan mahdottomasti jeesustellut asialla, kyllä hän nöyränä poikana myönsi, että selvinpäin soitto sujui huomattavasti paremmin kuin neljän promillen luomiskännissä. Jonkun aikaahan tuota selväpäisyyttä sitten kestikin.
Bändin kokoonpano on aika lailla erilainen kuin itse levytykseen osallistunut poppoo. Maijasen veljekset olivat mukana molemmissa, mutta levyllehän saatiin aikoinaan harvinainen täky: Suomessa levytyksen aikaan keikalla ollut Albert King! Nuoremman Albertin yksi esikuvista veti pari biisiä levylle lonkalta. Mukana oli myös arvostettu harpisti William Clarke. Levyllä oli mukana myös levyn tuottanut Antero Jakoila ja laulajina myös Jim Pembroke, Tommi Läntinen ja Hannu Leiden. Kiertueelle kun ei tietenkään koko revohkaa saatu mukaan, niin lössi pistettiin uusiksi joka aiheutti lievää suurempaa mielensäpahoittamista muutamien levytyssessioon osallistujien taholta.
Yölinja-lähetyksestä löytyy myös laajempi versio Youtubesta. Tuo paketti pitää sisällään myös nihkeän oloisen haastattelun. Loput pätkässä soitetuista kappaleista eivät ole ihan niin timmejä kuin tämä. Vanha Royalsille tehty biisi High tosin rullaa ihan mukiinmenevästi vanhan Royals-solistin Pave Maijasen laulaessa. Laulaessaan Pave soittaa komppikitaraa eikä bassoa kuten tässä, kun ei kuulemma kaksi vaativaa juttua yhtä aikaa olisi onnistunut.
Kaipa tuo Pave ihan kohtuullinen laulaja on, mutta perkele kun alkaa aina takaraivossa kuuluumaan että "lähtisitkö silloin kanssani järvelle".
241 kirjoitusta eli n. 10 päivitystä kuukaudessa keskimäärin. Vähän tietysti moneen muuhun blogiin verrattuna, mutta aika paljon kun ottaa huomioon muut kiireet.
Eka kirjoitus käsitteli O.V. Wrightia, kuten myös 1-vuotissynttärikirjoitus, joten jatketaan samalla linjalla. Olen hillitön soulfani, mikä ei kuitenkaan ole jostain kumman syystä realisoitunut blogipostituksiin. Pitäisi varmaan parantaa tapansa. O.V. Wrightista on itselleni vuosien varrella kasvanut soulin jättiläinen jättiläisten joukossa. Oheinen biisi on ekassa kirjoituksessa käsitellyltä levyltä. Biisissä huomaa todellakin eletyn elämän patinan muustakin kuin siitä että tekarit on hukassa.
Jaa että mitenkö se tuo otsikkokuva liittyy blogiin tai postaukseen. No ei millään lailla, mutta kai sitä mies saa synttäripäivänä haaveilla?
Myonin kaltainen melodinen hevi ei kuulu oikeastaan jokapäiväiseen musiikinkulutukseeni. Tokihan aikoinaan Rainbowit, UFOt sun muut pyörivät lautasella, mutta sen jälkeen innostus vain jotenkin hiipui. Musiikinlajissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja genrestä löytyy monesti ne lahjakkaimmat soittajapojat.
Tätä oululaisen Myonin uutta sinkkua mainostellaan lähinnä videon ohjanneella ja sillä itseään runsaastikin esittelevällä Kimberly Knoxilla a.k.a. Veera Julia Kimberly Ikkalalla, joka kuulemma Hustler-lehden kannessakin on poseerannut. En tiedä onko tuosta meriitistä ollut videon ohjaamisessa paljon apua, tai sillä että isä on elokuvamies Jaakko Pakkasvirta ja äiti Titta Karakorpi, mutta ainakaan video ei ole ihan uskottavimmasta päästä. Kiva pylly Kimberly/Julia/Veeralla toki on!
Video ja biisi kertoo kuulemma extreme-elämästä ja sen seuraavan adrenaliinipaukun hakemisesta. Näin. Videolla esiintyvä Niko Vainikainen kuoli 18.12.2011 videon kuvaamisen jälkeen joten tarinaa videon saatteeksi ainakin riittää. Videon liveosuus lienee kuvattu Myonin kesäiseltä Murmanskin keikalta, jossa isäntänä toimi paikallinen Hells Angels-poppoo. Turvallisuusasiat olivat kuulemma kunnossa ja bändiä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Pojat tunsivat itsensä Deep Purpleksi. Homma toimi kuin rasvattu vaikka Venäjällä oltiinkin.
Omassa genressään biisi on oikein mainio, ja varsinkin laulaja Jukka Nummi hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Jos bändi saa jakelu- ja levytyssopimuksensa kuntoon, niin kyllähän tämänkaltaisella musiikilla on ulkomaillakin vetoa. Luulisin että enemmän kuin Suomessa tällä hetkellä.
Voihan sitä sunnuntaimusiikkia kuunnella näin perjantainakin.
'Til Tuesdayn vuoden 1985 debyyttilevy Voices Carry oli kaikessa kasarimaisuudessaankin muusta mössöstä positiivisesti erottuvaa uutta aaltoa. Ja paljolti siitä saa kiittää Aimee Mannia, joka on naislaulajien ehdotonta ykköskaartia. Levyn nimibiisi oli pienoinen hitti, mutta sen jälkeen oli listoilla hiljaisempaa.
Vaikka yhtyeen kolmen levyn mittaiselta uralta ei aivan yhtä hienoa materiaalia löydykkään kuin Mannin myöhemmältä soolouralta, on varsinkin noilla myöhemmillä levyillä jo kuultavissa selkeitä enteitä tulevasta. Kolmannen ja viimeiseksi jääneen levyn, vuoden 1988 Everything's Different Now, kappale "(Believed You Were) Lucky" voisi olla aivan hyvin Mannin soololevyltä. Vaikkakaan ei vuoden 2000 Bachelor No. 2-levyltä joka on niin hieno kokonaisuus että sille tämä biisi ei olisi mahtunut millään.
Aimee Mann on muuten juuri lopettanut uuden levynsä nauhoitukset ja Farmer-nimeä (ilmeisesti) kantava levy ilmestynee kevään aikana.
Joskus vain näin on. Lauantai-illan jälkeen. Ei siihen suurempia tarvita. Hyviä kavereita, hyvää musiikkia, herkullista ruokaa ja pikkuisen virvokkeita. Ulkona myrsky ja sisällä takassa tuli, punaviiniä lasissa ja Nina Simone soittimessa. Onkohan sitä tulossa vanhaksi?
Vissiin sitä sitten on, kun Musen versio samasta biisistä ei samoihin fiiliksiin saa sitten millään.
Mutten kuitenkaan niin vanha, että Michael Bublén juustoinen versio iskisi millään muotoa. Ehkä on vielä toivoa!
Heti alkuun on tunnustettava se tosiasia, että kyllähän Bob Mould oli se Hüsker Dü:n ÄIJÄ. Vaikka yleensä yritänkin väittelyissä pitää Grant Hartin puolia, ei kai tuossa biisinteon suhteen ole kahta sanaa. Mould teki paremmat biisit.
Yleensä kyllä yritän tuoda esille, ettei Hart nyt ihan mopen osille jäänyt, kyllä mies osasi tehdä helkkarin hienoakin kamaa. Ehken pikkuisen sinne melodisemmalle puolelle kuitenkin, eroten Mouldin hardcoremaisemmasta ärinästä. Totaalisen epäkiitollinen asema Hartilla kuitenkin on, kun vertailukohtana käytetään aina bändikaveria, teki tämä sitten mitä tahansa.
Hartin lyhytikäinen bändi Nova Mob ei pahemmin listoja kolkutellut. Ihan mukavaa poppiskamaahan tuo kuitenkin oli. Aiheet ehkä yhtä sekavia kuin mieskin, mutta melodian taju oli kuitenkin vielä tallella. Ei tämä nyt kuitenkaan ole mikään Hüsker Dü. Eikä edes Sugar.
Noh, itsekin sorrun näköjään vertailemaan. Tikulla silmään.
Palstaa lukeville ei ole enää mikään uutinen, että meikäläisen musiikkimaku on varsinaista sillisalaattia, mutta nämä kaunisääniset runotyttöset ovat olleet aina erityisen mieleen.
Joku voi tietysti Lisa Ekdahlin nasaalista olla erikin mieltä, mutta makuasioista on turha kiistellä. Varsinkin jos on väärässä.
Vaikka Lisa sittemmin lähti hiukan eri teille musiikillisesti, oli naisen ensimmäinen levy vielä ehtaa singer-songwriter- osastoa kaikilla mausteilla. Pikkuisen sitä tulevaa jazziakin oli jo mukana, muttei niin vahvasti kuin tulevilla englanninkielisillä Norah Jones-vaikutteisilla yökerhojazz-levyillä. Ne ei sitten ihan niin valtavasti uponneetkaan, mutta tuo vuoden 1994 eponyymi debyytti osui ja upposi. Vaikka Lisa välillä palasikin ruotsinkielisen ja folkhenkisemmän matskun pariin, eivät ne enää tuntuneet yhtä raikkailta kuin ensilevy.
Täytyy olla aika kyyninen ja ennakkoasenteinen joka tästä saa laskelmoitua tai liian kaupallista. Kyllä tämä on pelkästään hienoa. Oivaa sunnuntaimusiikkia.
Vähemmän kekseliäästi nimetyn Klark Kentin ura jäi lyhykäiseksi. Mies ehti julkaista vain neljä sinkkua ja vuonna 1980 eponyymin kymppituumaisen joka tunnetaan myös nimellä Music Madness From the Kinetic Kid, jolta nuo molemmat alla soivat biisit sinkkujen lisäksi löytyvät.
Klark oli sittemmin legendaariseksi nousseen I.R.S.-indielafkan pomon Miles Copelandin kiinnitys. Alkuaikoina Miles Copelandin luotsaamat yhtiöt olivat tunnettuja kaikenmaailman obskuureista hemmoista, mutta Klarkin tapauksessa kiinnitykseen oli tietysti muitakin syitä.
Itse musiikki kuulostaa hieman siltä mitä se lienee ollutkin. Terapiaa. Klark ei saanut omassa hiukan tunnetummassa yhtyeessään ääntään tarpeeksi hyvin kuuluville vahvemman bändinjäsenen jyrätessä päätökset levyille pistettävästä biisimateriaalista. Klarkin täytyi saada oma purkautumiskanavansa ja alter ego Klark Kent sellaisen antoi.
Pikkuisen aikaa henkilöllisyys aliaksen takana pysyi jopa salaisuutena, mutta yhteneväisyyksiä Policeen alkoi olla liikaa. Sama studio, sama äänittäjä, sama julkaisija ja vielä Miles Copeland. Aika äkkiä salanimen takaa paljastui Police-rumpali Stewart Copeland.
Kaikessa infantiiliudessaan tuo eka "Don't Care" nousi melkein Top 40:n ja yhden miehen bändi kutsuttiin vuonna 1978 BBC:n Top Of The Pops-ohjelmaan. Levyllä Stewart oli soittanut kaikki instrumentit, joten ohjelmaan otettiin taustalle, kuinkan muutenkaan, The Policen miehet Sting ja Andy Summers. Rumpalina on Florian Pilkington-Miksa. Joko tarkoituksella tai tahattomasti punk-parodialta kuulostava biisi on yhtä naurettava kuin miesten naamarit.
Toinen sinkkuna vuonna 1980 julkaistu Madness-vaikutteinen biisi "Away From Home" on jo pikkuisen mukavamman kuuloista, mutta mitään klassikkoja nämä eivät ole. Mukavia kuriositeetteja kuitenkin, ja pieniä viitteitä siitä millaiselta Police olisi voinut kuulostaa jos Stewart Copeland olisi saanut päättää. Jokainen voi sitten arvioida oliko se hyvä vai huono asia että EI juurikaan saanut päättää.
Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.
En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.
En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.
Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.
Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part
Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.
Hell yeah ! Southern-rockin tulevaisuus on hyvissä käsissä. Vaikka ei tätä nyt ihan ensikuulemalta siihen lokeroon sijoittaisikaan.
Nuoret kollit rokkaavat Zeppeliinin, AC-DC:n ja Skynyrdin hengessä helkkarin rennosti ja energisesti. En edes oikein tiedä mikä tämän erottaa niin monesta muusta samantapaisesta nuorten poikien soundgarden-replicasta, mutta eipä tuo diggaamista hidasta.
Ei-niin-nerokkaat sanoituksetkaan ei hidasta hevon vertaa, kun nämä pojat rullaa koko nuoruuden testosteronivaraston voimalla. Bändin uusin levy Between the Devil and the Deep Blue Sea on lauantai-illan ratoksi vallan sopivaa rokettirollia. Hitikkäitä kertsejä löytyy toki vanhemmiltakin levyiltä vaikka bon joveille jakaa. Tsekkaa vaikka biisi "Blind Man", joka ei salli upotusta. Pikkuisen toisinaan häiritsee laulajan grungemainen ääntely, joka tuo mieleen ilkeästi Creedin. Mutta huonomminkin voisi tietysti olla.
Black Oak Arkansas on pienoinen kummajainen tässä sarjassa. Bändi on yhtä kuin Jim "Dandy" Mangrum. Muuten soittajia on pyörinyt sisään ja ulos kuin Megadethissa. Joka taas ei liity tähän mitenkään.
Mangrum on myös se, joka jakaa kuulijat kahteen osaan. Toisten mielestä herra on kaikessa testosteronia pursuavassa David Lee Rothmaisuudessaan vallan mahtava bändin keulakuva ja voimakasääninen persoonallinen laulaja. Osan mielestä lapsellisen naurettava herra taas ei osaa laulaa pätkääkään. Totuus lienee jossain tuossa välissä.
Kannattajia on kuitenkin sen verran riittänyt, että bändi on yhä elossa ja huhujen mukaan sorvaa uutta levyä parasta aikaa. Edellinen ilmestyi vuonna 1999. Bändi myös kiertää yhä, lähinnä kesäisin bikertapahtumia koluten, joihin se sopiikin tietysti kuin nenä päähän.
Vaikka kotikaupunkinsa mukaan nimetty bändi ei kuulu aivan sinne omaan topkymppiin southern-saagassa, on sillä omat ansionsa. Itse en aivan mahdottomasti välitä Dandyn laulunlahjoista, mutta kiehtovaksi bändin tekee sen alkuaikojen southernsoundin sekoitus psykedeelisiin aineksiin. Nuggetteihin sitä ei voi sekoittaa, mutta jos olisi julkaistu punaniskanuggets, niin BOA olisi ehdottomasti ollut sen kulmakiviä.
Ja kyllä niitä tuttuja southern-elementtejäkin levyiltä tietysti löytyy yllinkyllin. Kitaroita löytyy yleensä vähintään kaksi, mutta yleensä kolme, ja aiheet löytyvät sieltä normaalista suunnasta.
Huippuaikanaan vuosina 1971-76 bändi julkaisi peräti 10 levyä, joista kaksi liveä. Ja noista myös löytyy ne mainittavan arvoiset. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta livet on kovia. Parhaiten on kuitenkin iskenyt vuoden 1973 High On The Hog, joka oli myös yhtyeen kaupallisin menestys. Jos tuo alfaurosdandyily alkaa kiinnostamaan, niin kehotan aloittamaan kuitenkin vuoden 1992 kokoelmalevystä Hot & Nasty: The Best of Black Oak Arkansas. Noista originaaleista kun tuppaa löytymään hyvän tavaran seasta kohtuuttoman paljon paskaa.
Jatketaanpas tätä kesken jäänyttä listaa kovimmista southern rock-bändeistä. Ja kun puhun kovimmista, puhun täysin subjektiivisesta arviosta. Grinderswitch tuskin kuuluu monenkaan listoille, jos edes nimi on tuttu.
Tarina on kuitenkin sitäkin tutumpi ja menee samoja latuja kuin niin monen muunkin tämän genren orkesterin. Tämän Georgialais-lähtöisen bändin pojat asuivat vuonna 1973 samalla farmilla suunnitellen tulevia suuruuden päiviä ja kirjoittelivat biisejä etelän meiningistä. Alkuperäisjäsenet Dru Lombar, Larry Howard, Joe Dan Petty ja Rich Burnett saivat levytyssopimuksen tutulle southern-levymerkki Capricornille ja ensilevy Honest To Goodness ilmestyi vuonna 1974. Joe Dan Petty työskenteli tuolloin toiselle Capricorn-yhtyeelle, The Allman Brothers Bandille, ja tätä kautta sopimus saatiin järjestettyä. Toinen helpottava tekijä oli tietenkin se, että southern oli tuolloin suosionsa huipulla. Ensilevyllä soitteli myös muuan Dickey Betts.
Kohtuullisesti myynyt ensilevy pisti pojat kolmeksi seuraavaksi vuodeksi jatkuvalle kiertueelle, joilla he esiintyivät mm. Allman Brothers Bandin, Marshall Tucker Bandin, Lynyrd Skynyrdin, Wet Willien ja muiden legendojen kanssa, yleensä lämppärinä. Kiertuesuman keskellä yhtye sai kuitenkin julkaistua myös hyviä levyjä, joista omasta mielestäni paras on vuoden 1975 levy Macon Tracks. Sillä on hyvä aloitella tutustuminen bändin soundiin.
Grinderswitchin soundi on ajoittain voimakkaasti bluesiin päin kallellaan, ja aikanaan sitä verrattiin mm. Canned Heatiin. Soundi ei ole niin kitaravetoista kuin oli totuttu kuulemaan muilta southern-yhtyeiltä. Vaikka levyt ovat hyviä, vaivaa niitä ehkäpä juuri se seikka, että tyylilaji ei ollut ihan selkeytynyt. Niinpä suosio jäi aikalailla vähäiseksi myynnillisesti verrattuna muihin aikalaisiin ja Capricornin tallin yhtyeisiin. Omana aikanaan yhtye oli kuitenkin kollegoiden arvostama. Tunnetuin yhtye taitaa olla kuitenkin siitä triviatiedosta, että heidän kappaleensa "Pickin' The Blues" soi vuosia John Peelin radioshown tunnusmusiikkina.
Tämäkin pyristely loppui 80-luvun taitteen musiikkimaailman discovallankumoukseen, jolloin southern-musiikki hävisi maailmankartalta kuin dinosaurukset meteorin iskusta. Genren lipunkantaja Capricon Records oli suljettu jo muutamia aikoja tuota ennen. Bändi pistettiin telakalle määräämättömäksi ajaksi. Myöhemmin se on myös kaivettu naftaliinista kuten melkein kaikki aikalaiset, mutta lopullinen niitti taisi olla Dru Lombardin kuolema vuonna 2005.
Siinä se nyt sitten on. Perjantaina ensi-iltansa saanut uunituore video. Pirskeetkin oli mukavat vaikka videon viimehetken editointien takia pikkuisen aikataulut heittivät häränpyllyä, mutta hyväähän kannattaa odotella.
Joka keikalle lisääntyvä fanaattinen yleisö kertoo ainakin sen, että bändi on kerännyt hyvän paikallisen fanipohjan josta on hyvä ponnistella laajempaankin tietoisuuteen. Kunhan nyt tuo Eurooppa on ensin valloitettu....
Oukei. Kyynisyys herää. Kaunis nainen. Peruspoppia. Kolmetoista tusinassa. Tekotiukkaa rypistämistä. Päälleliimattua rokkia. Osaakohan se oikeasti edes soittaa tuota kitaraa. Jne....jne.....
Vaikka levy onkin epätasainen ja välillä liialla yrittämisellä pilattua, jotain mukavaa jenkaa tässä neitosessa silti on tuon poppissoundin takana. Potentiaalia. Ei ehkä mitään sanoinkuvaamatonta omaperäisyyttä. Mutta jotain. Enkä nyt tarkoita ulkonäköä. Pelkästään.
Jos ei sunnuntaimusiikkia, niin ainakin tiistaimusiikkia. Mitä se sitten lieneekin. Ehkäpä juuri tällaista. Hiukan määrittelemätöntä, mutta ihan kivaa. Tiistai on muutenkin vähän välipäivä...
Kovasti tämä on melkein jotain, muttei oikein täysillä mitään. Taas näitä joiden kanssa on kahden vaiheilla. Tämä on kuulemma soinut jossain mainoksesssa, enkä yhtään ihmettele. Tykkään silti, mutten tiedä miksi. Meikäläistä on vaikea miellyttää, mutta usein tämmöinen vanhahtava iskee kovempaa kuin nuo aina niin ihka uuden pyörän keksineet.
Siis aikuistenoikeasti. Kaikki on jo keksitty. Mutta so what.
En helvetti vieköön oikein tiedä mitä tästä bändistä/miehestä pitäisi olla mieltä. Amerikoissa ne myy tämän bändin levyjä kuin leipää. Mikä nyt ei tietenkään sinänsä kerro yhtään mitään. Ei suuntaan eikä toiseen.
Olen tätä yrittänyt moneen otteeseen kuunnella, ja perehtynyt erityisesti kehuttuihin livelevyihin. Herrahan on myös esiintynyt monien vakavastikin otettavien kuuluisuuksien kanssa. Rollareiden kanssa mies lauleskeli "Wild Horses" ja Neil Young- tribuutillekin mies kelpuutettiin. Taitavia muusikoitahan bändissä livejamitteluihin piisaa, mutta mutta...
Live-painotteisia levyjä on julkaistu kolmattakymmentä ja niitä on myyty yli 35 miljoonaa. Lisäksi keikkoja on netistä ostettavissa monia kymmeniä, ja kauppa kuulemma käy. Sooloprojekteja riittää ja sivukeikkaa. Kaikki keikat on loppuunmyyty, ja ennätyksenkin bändi on kuulemma tehnyt myymällä 1,5 miljoonaa keikkalippua vuodessa.
Mutta meikäläinen ei vain osaa päättää onko tämä pelkästään yliarvostettua paskaa kakkosluokan postgrungelaulajalla varustettuna vaiko nerokasta jazzvaikutteista improvisaation voimaan nojaavaa rockia loistavilla soittajilla kuorrutettuna. Ehkäpä vähän molempia. Kaippa tämä on sopivan sisäsiistiä kelvatakseen paitansa ylös asti napittaville nörteille, ja sopivan rokkenroll niille hurjille jotka jättävät huolettomasti kravatin kotiin tullessaan pikkutakissa bändin konserttiin. Loistavasta rumpaloinnista riippumatta tuo "All Along The Watchtower" on kyllä melkoista kuraa. Olen pikkuhiljaa kallistumassa tuon fuulan puoleen....
Yritän kirjoitella tätä samalla kun katselen telkkarista Selma Hayekin ja Penelope Cruzin kissatappelua ja pyöriskelyä märissä vaatteissa Meksikon kuumalla rantahiekalla, joten keskittyminen ilmeisistä syistä ei ole aivan kohdallaan. Bandidas-elokuva itsessään on totaalisen lapsellinen, mutta nuo naiset. Vau !
Samaa voi sanoa Dusty Springfieldistä. Vaikka rouva oli kuulemma melkoisen kompleksinen tapaus, lauluääni on kyllä niin täydellinen että tämmöiseen viisuun olisi mukava aamulla heräillä.
No nyt ne Bandidakset kiehnää puolialasti korseteissa sängyssä. Help !
Kun Dusty alkoi pelätä uransa hiipuvan lauluntekijöidensä suunnatessa muihin aktiviteetteihin, esim.Carole King omalle uralle, leidi vaihtoi levy-yhtiötä idolinsa Aretha Franklinin Atlantic Recordsille ja päätti lisätä soul-uskottavuuttaan levyttämällä Memphisissä Atlanticin ykkösryhmän kanssa. Tuosta levystä muodostui Dustyn ylivoimaisesti hienoin tuotos. "Son Of The Preacher Man" on tietysti kaikille tuttu, mutta tämä levyn aloittava rauhallinen balladi on kyllä levyn ykkösjuttu.
