28.12.2010

Taas pukkaa nostalgiaa

Näin se ajatus johtaa toiseen. Kun tuossa viimeksi sivusin Seinäjoen tapahtumia, muistui mieleeni eräs Provinssirock, jolloin olin mukana melkein niinkuin roudarina. Ainakin haluan asian muistaa niin. Vuosi oli 1983 jolloin festivaali veti hiukan henkeä, niin että paikalla ei ollut suomalaisten lisäksi oikein mitään megalomaanista ulkomaista kassamagneettia, ainakaan jos vertaa siihen, että edellisenä vuonna paikalla oli New Order ja seuraavana vuonna The Smiths. Alvin Lee taisi olla paikalla, mutta ei tuohon aikaan merkinnyt meikäläiselle mitään. Muutenkin homma oli vielä semmoista pikkukaupungin mukavaa chillailumeininkiä.

Kaverini Hannun serkkulikka Jaana Ilmajoelta soitteli Geisha-nimisessä bändissä, ja niiden kamoja käytiin vähän kantelemassa ja päästiin sillä varjolla mukaan geimeihin. En kyllä muista että meillä olisi mitään backstage-passeja ollut. Ja saattaa muuten olla että maksettiinkin ihan normisti sisälle. Mutta oltiin kuitenkin muka vähän niinkuin sisäpiirissä, rockhenkilöitä. Vaikka Geisha ei ollut ihan festivaalin suurimpia nimiä, tai edes lähellekään, niin keikka on painunut unohtumattomasti mieleeni. Bändi soitteli pikkulavalla tahi teltassa, en ihan tarkkaan muista, kaukana suurista yleisömassoista kuitenkin ja taisipa aikakin olla jossain alkupäivästä.

Geisha oli jotain post punk/new wawe/gootti-osastoa, ja naiset näyttivät aika lailla Siouxsie Souxilta. Bändi jopa levytti samana vuonna Johannalle 12-tuumaisen, josta ei paljon perästä tainnut kuulua, mutta juuri tuona kesänä yhtye soi radiossakin aika ajoin ja jollain Johanna-kokoelmallakin nuo biisit julkaistiin. En oikein tiedä mitä bändille tuon kesän jälkeen tapahtui. Samana vuonna festareilla soitti muuten myös Sielun Veljet, jonka basistin Jouko Hohkon kanssa Jaana on kimpassa yhä tänäkin päivänä. En tosin tiedä tapahtuiko tutustuminen juuri tuona maagisena kesänä.

Musiikkia ei löydy netistä kirveelläkään, joten teidän täytyy vain luottaa sanaani, Geishan Kesä-biisi oli ihan hittimatskua.

26.12.2010

Täss on Rauli, moi !




Näin siinä monesti käy. Piparnakkelin Joulunaikoina julkaisema mietelmä M.A.Nummisen Joululevystä sai ajatukseni vaeltelemaan Baddingin pariin. Suuresti arvostamani tulkitsija on tosin ollut soittamattomana hyllyssä aika pitkään, mutta sain taas uuden herätyksen: tässähän on ehdottomasti yksi Suomen musiikkihistorian suurmiehistä. Genrestä en käy vääntämään peistä, ei sillä hirveästi ole merkitystä tämän miehen kohdalla.

Vuoden 1982 levy Ikkunaprinsessa on ladattu täyteen helkkarin hienoja kappaleita, enkä oikein tiedä mikä juuri tässä "Mä haluan sun"- biisissä niin erityisesti puhuttelee. Vaikka Raulilla oli kuulemma aluksi vaikeuksia suhtautua turkulaisen Marketta Saarisen tekemään voimakkaita tunneilmaisuja sisältävään tekstiin, kyllä kappaleesta tuli käsittämättömän hieno, vaikka sitä pitikin kypsytellä tavoista poiketen muutamia päiviä.

Osaltaan biisin hienouteen vaikuttaa tietenkin Esa Pulliaisen suvereeni sovitus ja erityisesti helkkarin hieno pieteetillä soitettu, sopivan lyhyt, ytimekäs ja täydellinen perinteitä kunnioittava soolo. Se purskahtaa urkujen alta tavalla joka osoittaa täydellistä työkalunsa hallintaa ja ymmärystä. Se ei ole itsetarkoitus vaan palvelee täydellisesti kappaletta ja sen tunnelmaa. Ja muutenkin Pulliaisen fillit, introt ja soolot ovat tällä levyllä parhaimmillaan.

Loppuun pieni anekdootti. Olin parikymppisenä pojankloppina vuonna 1986 synnyinkaupunkini Seinäjoen Sorsanpesä-hotellin yökerhossa kavereiden kanssa iltaa viettämässä. Emme olleet paikalla Kirkan Heavy-shown, Miljoonasateen tai edes Baddingin takia, vaikka herraa jo tuolloinkin arvostin. Olimme paikalla siitä syystä, että kyseinen yökerho nyt vain sattui olemaan tuolloin kaupungin paras paikka tutustua..... no ...mielenkiintoisiin ihmisiin. Enpäs tuolloin tiennyt, että kyseinen hiukan huonosti seuraamani keikka oli legendan viimeinen. Olisin ehkä seurannut hieman tarkemmin.

24.12.2010

Hauskaa Joulua !



Pitihän minunkin yksi joululaulu pistää eetteriin. Tässä on vähän toisenlainen kontribuutio joulun sanomalle. Vaikkakin suhtaudun jouluun hieman vähemmän kyynisesti kuin Ray Davies, täytyy myöntää että onhan tuossakin oma yhteiskuntapoliittinen sanomansa. Vaikkakaan ei ehkä ihan niin jouluinen. Mutta kyllä tätä mieluummin joulunakin kuuntelee kuin Tomi Metsäketoa.

Ja toivottavasti moni saa kovia ja neliskanttisia paketteja. Niitä on paljon mukavampi jouluna availla kuin spotify-kutsuja tai latauslipukkeita.

When I was small I believed in Santa Claus
Though I knew it was my dad
And I would hang up my stocking at Christmas
Open my presents and I'd be glad

But the last time I played Father Christmas
I stood outside a department store
A gang of kids came over and mugged me
And knocked my reindeer to the floor

They said:
Father Christmas, give us some money
Don't mess around with those silly toys.
We'll beat you up if you don't hand it over
We want your bread so don't make us annoyed
Give all the toys to the little rich boys

Don't give my brother a Steve Austin outfit
Don't give my sister a cuddly toy
We don't want a jigsaw or monopoly money
We only want the real McCoy

Father Christmas, give us some money
We'll beat you up if you make us annoyed
Father Christmas, give us some money
Don't mess around with those silly toys

But give my daddy a job 'cause he needs one
He's got lots of mouths to feed
But if you've got one, I'll have a machine gun
So I can scare all the kids down the street

Have yourself a merry merry Christmas
Have yourself a good time
But remember the kids who got nothin'
While you're drinkin' down your wine

Mukavaa ja Rauhaista Joulua vain itsekullekin !

22.12.2010

Nina Hagen - Smack Jack



Joskus tuntuu että Lady Gaga vain on olevinaan niin mahdottoman outo, mutta tämänpäiväinen punk/alternative/new wawe-kummitäti taitaa olla ihan aidosti pikkuisen tärähtänyt. Siis ihan silleen hyvällä tavalla. Gaga ei ollut vielä edes syntynyt, kun Hagenin levy NunSexMonkRock ilmestyi vuonna 1982, mutta Gagan esiintymisissä on toisinaan aikalailla päälleliimattuja yhteneväisyyksiä tähän punkgoottiprinsessaan. Gagan rooleilla leikittely ja kaikenmaailman käsittämättömät lausunnot milloin mistäkin ovat kuin suoraan Hagenin oppikirjasta, jos hän sellaisen olisi kirjoittanut.

Tuskin on kuitenkaan kirjoittanut, sillä Hagenilla tuo outous taitaa tosiaankin olla ihan sisäsyntyistä eikä markkinatempausta kuten näillä mediatilasta taistelevilla nykydiivoilla. Gagan mainostoimiston markkinastrategia muistuttelee varmaan tietyin väliajoin, että nyt olisi tällä viikolla taas aika olla pikkuisen outo, vaikkapa ylihuomenna kello seitsemän. Pukeudu tiätsä vaikka pekoneihin, niin se olisi sillai siististi pikkuisen niinku vinksahtanutta. Hagenin kertomukset kohtaamisista ufojen, avaruusolentojen ja Jeesuksenkin kanssa ovat varmasti naiselle itselleen hyvinkin tosia eikä markkinakoneiston väsäämiä täsmäuutisia.

Musiikillisesti naisilla ei sinänsä juuri yhteistä ole, ja niinpä Hagen on aina kulkenut enemmän tai vähemmän marginaalissa. Tosin tuo NunSexMonkRock oli aikoinaan jopa pikkuinen hitti ja monet sen biisitkin ovat ihan mainioita eikä pelkästään outoja kuriositeetteja. Viimeaikainen maallikkosaarnaus on tosin vienyt parhaan terän tästä mimmistä, jonka viime kesän Kaisaniemen konsertin nähneet varmaankin allekirjoittavat.

20.12.2010

The Sugarcubes - Birthday



Indie/post-punk/alternative-mikälie bändi kauan ennenkuin kukaan tiesi mitään yhtyeestä nimeltä Sigur Rós. Yhteistä näille Islannin lisäksi on se, että Sigur aloitteli Sugarcubesien levy-yhtiön hoivissa ja se, että kummankaan bändin jäsenten nimiä ei erkkikään osaa kirjoittaa tahi lausua.

Muistan elävästi kuinka löin uuden Sugarcubes-levyn lautaselle kotibileissä heti Rushin ja J.Geils Bandin jälkeen ja odotin saavani kehuja hienosta löydöstä. Omasta mielestäni huikean persoonallinen bändi oli jotain ihan uutta auringon alla ja varsinkin tuo soiva biisi kaunis osoitus naivistisuuden piristävästä vaikutuksesta muuten niin hemmetin totiseen rokkenrollin maailmaan.

Aistin kuinka vaivautunut hiljaisuus laskeutui huoneeseen jossa ei todellakaan yleensä oltu sitä mieltä että mielipiteistä ei voisi kiistellä. Tästä ei edes aloitettu mielipiteiden vaihtoa, vaan katseltiin meikäläiseen päin hiukan säälinsekaisin tuntein, että nyt tuo on mennyt jo aikalailla sekaisin. Smiths vielä jotenkuten menettelee, mutta tämä on jo pikkuisen liikaa. Levy vaihtui vaivihkaa Kingdom Comen uuteen albumiin ja kaikki alkoivat nyökytellä hyväksyvästi karvaisia päitään. Tämä oli siis juuri ennen kuin levy tyrmättiin pelkkänä Zeppelin-kopiona.

No eihän tuo toki enää ihan niin tuoreelta kuulosta, mutta ihan kivalta yhtä kaikki. Levyä soittaessa tosin joskus kaipaisi cd-versiota jotta voisi käyttää skip-nappulaa, varsinkin niiden biisien yli joilla yhtyeen toinen laulaja Einar availee sanaista arkkuaan. Levy näyttää olevan kaikkialla vihreällä kannella, mutta oma versio on oranssi. Mistä lie johtuu. Liekö joku maanantai-kappale.

19.12.2010

Nyt soi: Siouxsie & The Banshees - Christine



Kun näitä uusia indiebändejä kuuntelee, niin vanhalla aina joskus- tai itseasiassa aika usein-korvissa kilahtaa: tämän olen kuullut joskus aiemminkin. Enkä sano että matkiminen olisi ollut tahallista tai edes tavatonta, mutta ilmeisiltä yhtäläisyyksiltä ei vain voi välttyä. En edes muista mikä uusista bändeistä johdatti ajatukseni tähän biisiin, mutta konnotaatio oli niin voimakas että tiesin heti mitä ja mistä kohti levyhyllyä piti etsiä. Kyllähän tämäkin kappale voisi aivan hyvin ilmestyä tänäkin päivänä jonkun uuden rytmiorkesterin julkaisuna, ja luultavasti se saisi bloggarit ja lehdet (ainakin SUEN) toimittajat turisemaan uudesta musiikkisensaatiosta.

Tokihan bändistä omanakin aikoina kohistiin, eikä ainoastaan siksi, että rummuissa kolisteli aikoinaan lyhytaikaisesti muuan Sid Vicious. Ja vieraili bändissä, moneenkin otteeseen, myös toinen kuuluisuus, eli The Curen Robert Smith. Sex Pistolsin fanipoppoosta alkunsa saanut yhtye Siouxsien ja Steve Severinin johdolla aloittelivat punkpoppoona joka myöhemmin lisäili soundiinsa syntikkoja ja rumpukoneita.

Tämä biisi on vuoden 1980 levyltä Kaleidoscope joka pomppasi Brittialbumilistoilla viidenneksi, ja toinen sinkku "Christine" nousi listoilla sijalle 24. Persoonallisuushäiriöstä kertova biisi on jo aika kaukana punkista akustisine kitarariffeineen. Levy on kuitenkin oman aikansa merkittäviä teoksia ja yksi vaikuttaja mm. The Curen ja Johnny Marrin soundeihin. Kitaristi John McGeoch oli kieltämättä helisevine kitaroineen aikalailla Marrin oloinen eikä Marr tosiaankaan kiistä vaikutteita.

18.12.2010

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 3: F-G


Mitä pidemmälle lista etenee, sitä useammin joutuu toteamaan, että sama keikka on jo jollakin esitellyllä bootlegilla. Ja näinhän se on. Osa bootlegeista on varmasti tehty ihan asianharrastajien ja fanien toimesta motiivina (rahan lisäksi) tuoda julki esityksiä joista olisi faneille iloa. Mutta osa bootlegeista on vain ja ainostaan rahan vuoksi tehtyjä jolloin samaa levyä voidaan pukata markkinoille eri nimillä ja kansilla, tai sitten pikkuisen muunneltuna versioina. Osa bootlegien sisältämästä materiaalista löytyy myös kokonaisena keikkatallenteena kierrosta ilman kansia ja painatusta. Joten jos ainoastaan musiikki kiinnostaa, eikä levyjen omistaminen, niin tuohan olisi tietysti se fiksuin tapa. Mutta voiko järjestä ja keräilystä puhua samassa lauseessa. Tuskin.

Feathers (Missing In Action)
Hieman sekava, mutta ihan hyvällä maulla koottu, kokoelma live-, studio- ja radiotallenteita vuosilta 1979-89. Kaikki esiintymiset löytyvät kokonaisempina muilta levyiltä.

First Concert In Europe (The Swinging Pig) SBD A+
Kuten nimikin sanoo, kyseessä on Vaughanin ensimmäinen Euroopan konsertti Montreauxin Jazz Festivaaleilla vuonna 1982. Levyllä on koko setti, ja se on erinomainen niin musiikiltaan kuin äänenlaadultaankin. Hound Dog Taylorin "Give Me Back My Wig" soi upeasti slidella, jota SRV kyllä käytti mallikkaasti mutta valitettavan harvoin. Tämän shown "Texas Flood" toi Stevielle ja bändille Grammyn parhaasta blueslive-esityksestä. Katsomossa oli myös David Bowie, ja seuraavana vuonnahan tämä palkkasi Vaughanin soittamaan levylleen Let´s Dance. Suurin osa biiseistä löytyy muiltakin bootlegeilta.

1. Hideaway / Rude Mood
2. Pride And Joy
3. Texas Flood
4. Love Struck Baby
5. Dirty Pool
6. Give Me Back My Wig
7. Collins Shuffle

First Steps In Europe & You'll Be Mine (Silver Shadow) SBD A-B
Äänityksiä useista eri konserteista vuosilta 83-84. Kaikki eivät kuitenkaan ole Euroopasta vaan 4 biisiä on kotiluola Antone'sista ja 4 biisiä Honolulusta jo ennenkin mainitusta CBS Record Conventionista jossa lavalla on myös Jeff Beck.

The First Thunder (Seagull) SBD A
Yksi hyvälaatuisimmista Vaughanin alkuaikojen äänityksistä. Raidat 1-6 ovat kohtuullisen hyvälaatuisia (above average quality) ja äänitetty soundchekissä äänipöydästä -79. Biisit 7-13 todennäköisesti Austin Blues Festivaaleilla samana vuonna. Yleisön ääniä ei tosin kuulu. Biiseissä 7-16 on mukana Lou Ann Barton ja biiseissä 14-16 myös Johnny Reno.

1. Rude Mood
2. Dirty Pool
3. I'm Crying
4. Empty Arms
5. Pride And Joy
6. Love Struck Baby
7. Natural Born Lover
8. Tina Nina Nu
9. Scratch My Back
10. I'll Change
11. Shake A Hand, Shake A Hand
12. Oh Baby
13. Sugar Coated Love
14. Love In Vain
15. You Can Have My Husband
16. Oh Yeah

Force Of Nature (Whoopy Cat) AUD A-
Helkkarin kovalaatuinen show Fitzgerald's Clubilta Houstonista vuodelta 1981. Raakaa menoa ja yleisöäänitykseksi hyvä laatu. Omien tulevien albumibiisien lisäksi tällä tuplalla on mukana versioita mm. Jimi Hendrixin (Manic Depression), B.B.Kingin (Done Lost Your Good Thing Now), Albert Kingin (Crosscut Saw) ja Albert Collinsin (Don't Lose Your Cool) biiseistä.

Force Of Nature II (The Balboa Productions) AUD A
Jälleen hyvä äänenlaatu yleisöäänitykseksi. Ja samasta paikasta kuin edellinenkin. Nyt on kyseessä vuoden 1983 Texas Flood-levyn julkaisukeikka joka löytyy kokonaan tältä tuplalta muutamien bonusten kera. Kansi sanoo että tämä oli Vaughanin viimeinen klubikeikka. Hmmm..

The Forgotten Show (Flasback World Productions) SBD A
Knasi sanoo -88, mutta aikuisten oikeasti show on vuodelta 1987 Floridasta The Ocean Centrestä Daytona Beachilla. On myöhemmin julkaistu myös huonompana CD-R- versiona ilman "Rude Mood"-biisiä.

Fox Theater (American Artists, American Concert)
Päiväys on sama kuin myöhemmin käsiteltävällä levyllä Mr. Clean. Mukana Lonnie Mack, ja yksi kappaleista on jopa suoraan Mackin levyltä Strike Like Lightning.

From Austin To Amsterdam (Rocks) SBD A
Antone's-keikka Austinista vuodelta -83 ja saman vuoden Hollannin keikka Paradisosta Amsterdamista. Kannessa keikat ja biisit tosin juuri toisin päin kuin oikeasti. Paradison show löytyy kokonaisempana levyltä There's More Rock Ahead ja Austinin keikkaa mm. levyiltä Best Little Blueshouse In Texas,  First Steps In Europe & You'll Be Mine ja Thanks For The Memories.

From Power To Soul (Extremely Rare) SBD A+
Kansi sanoo että "Demos And Outtakes 1985-87", mutta suurin osa lienee kuitenkin nimenomaan vuoden -85 Soul To Soul-äänityssessioista.Eri versioita ja paloja tulevista levykipaleista ja kaikenmaailman ihmejammailuja. Tosifaneille.

G-Ray (Big Music) SBD A
Levy on äänitetty El Mocambossa Torontossa 1983. Samasta esityksestä on julkaistu myös virallinen video, jolta ainakin osa näistäkin biiseistä on peräisin. Esitys tuli myös televisiosta joten alkuperä saattaa olla myös sieltä muutamien biisien osalta. Taso on korkea ja esitys huippuluokkaa. Samalta illalta löytyvät myös levyt: Hawk on Fire, Mocambo Joint, So Exited ja erinäisiä kappaleita useissakin kokoelmissa.

1. Testify
2. So Excited
3. Voodoo Chile
4. Pride And Joy
5. Tell Me
6. Mary Had A Little Lamb
7. Texas Flood
8. Love Struck Baby
9. Hug You Squeeze You
10. Third Stone From The Sun
11. Lenny
12. Wham

Goin' To San Antone SBD A
Kansi sanoo taas toista eli ehdottaa vuotta 1979, mutta oikea äänitysvuosi on 1978. Eli bassossa on Jackie Newhouse ja saksofonissa jälleen Johnny Reno. Mukana myös osassa biiseissä Lou Ann Barton. Helkkarin kova versio Otis Rushin biisistä "All Your Love ( I Miss Loving)", pikkuisen Magic Sam-version oloinen, mutta kovempi kuin Earl Hookerin kitarointi.

Going Down (Vintage Rare Masters) AUD
Sama kuin The Last Live Show ilman Collins Shufflea. Kaikki biisit löytyy myös Alpine Valley-tuplalta. Eli kysymyshän on tietysti morbidisti nimetystä levystä Vaughanin viimeisestä esiintymisestä Alpine Valleyssä.

Gone Fishin' (Massive Attack) AUD A
Pier 84 New Yorkissa vuodelta -86 ja Antone's Austinissa vuodelta -83. Nykissä mukana Jimmie Vaughan ja Stevie Windwood. Tuplalevy, CD-R-formaatti ja yleisöäänitys, mutta ihan kohtuullinen sellainen. Ja sisältää kohtuu harvinaisen livetalleneen biisistä "Pipeline".

Good Vibes At The Spectrum (Midnight Beat) SBD A+
Vaikka äänenlaatu onkin erinomainen, osa levystä kärsii hieman liian nopeastavauhdista. Ei nyt ihan pikkuoravameininkiä, mutta selkeästi siihen suuntaan. Äänitykset vuoden -84 Spectrum-keikalta Montrealista ja Reading Rock Festivaaleilta vuodelta -83. Levyn "Riviera Paradise" on jonkun mukaan Alpine Valleystä SRV:n viimeiseltä keikalta. Mutta tuo on kyllä sama versio kuin Santanan Sacred Sources 1, Live Forever-levyltä, joka ei nyt ihan välttämättä ole tuosta viimeisestä esiintymisestä kuten tuotiin esille aiemmin. Oli miten oli, huippukamaa.

1. Shuffle
2. Voodoo Chile
3. Honey Bee
4. Mary Had A Little Lamb
5. Couldn't Stand The Weather
6. Cold Shot
7. Pride And Joy
8. Riviera Paradise
9. Testify
10. So Excited
11. Voodoo Chile (Slight Return)
12. Pride And Joy
13. Mary Had A Little Lamb
14. Love Struck Baby
15. Texas Flood

Greatest Hits Live (Livin Legend)
Kokoelma live-esiintymisiä USA:sta, Kanadasta ja Euroopasta kuudesta eri esiintymisestä. Kaikki showt löytyvät kokonaisempina muilta bootlegeilta.

Greatest Hits Live (Chartbusters)
Toinen livekokoelma samalla nimellä, mutta eri sisällöllä. Amerikkaa plus Pistoiaa Italiasta. Kaikki löytyy täydellisempänä muilta levyiltä.

Guitar Boogie (On Stage Records)
Okei , Steamboat 1874, At The Steamboat, Don't Mess With Texas, jne.. tekevät sen paremmin kuin tämä levy. Ja kaikki samasta esiintymisestä. Ehdottomasti  no no.

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 2: C-E

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 1: A-B


9.12.2010

Rakas Joulupukki !

Tässä olisi tämmöinen kaino toivomuslista. Olen ollut aika kiltti.

Jippu & Samuli Edelmann: Pimeä Onni. Sisältää koskettavan hitin Jos sä tahdot niin.

"Levylle valituissa kappaleissa korostuu vahva lyriikka. Keskiössä ovat rakkaus ja muut syvät tunteet. Rakkaus on suloista, välillä katkeransuloista. Parhaasta päästä ovat Jipun tulkitsema Ressu Redfordin käännöshitti Kato mitä sä teit ja Edelmannin tulkitsema Jacques Brelin kappale Ethän lähde pois, jonka suomenkielisen tekstin on laatinut Aale Tynni. Herkän tunnelmoinnin ja syvien tunteiden keskellä Dave Lindholmin Joo joo mä rakastan sua -kappaleesta tehty duoversio tarjoaa hyväntuulisen lisän. Kaksikon tulkinta Edu Kettusen mestarillisesta Retki merenrantaan -kappaleesta on niin ikään ilahduttava."


Tomi Metsäketo: Kuului laulu enkelten. Vuoden koskettavin joululevy.

“Joululevyni on tunnelmaltaan rauhoittavaa kuunneltavaa. Se sisältää kauniita joululauluja, mm. perinteisiä suomalaisia lauluja, mutta myös hieman uudempaa joulumusiikkia. Kappaleet ovat minulle tärkeitä, ja myös yleisö on toivonut niitä paljon tekemilläni joulukiertueilla”, kertoo Tomi Metsäketo.

Joulukonserttikin Tomilla olisi ja vieläpä Laura Voutilaisen kanssa, mutta se on kyllä jo ennen Joulua. 


Singstar: Suomihitit. · SuomiHitit on kokoelma ikivihreitä helmiä ja tämän päivän hittimusiikkia. Sisältää mm:
  • Antti Tuisku - Juuret
  • Armi & Danny - Tahdon olla sulle hyvin hellä
  • Cheek - Jos mä oisin sä
  • Denigrate - Mombasa
  • Dingo - Levoton tuhkimo
  • Fintelligens - Mikä Boogie
  • Irina - Vahva
  • Juha Tapio - Kaksi puuta
  • Mamba - Vielä on kesää jäljellä
  • Ressu Redford & Jussi Rainio - Prinsessa
  • Sara - Rauhan aika
  • Tauski - Sinä vain
  • Tiktak - Minne vaan
  • Yö - Särkyvää


Paulo Coelho: Valon soturin käsikirja

"Valon Soturin käsikirja on kokoelma filosofisia ajatuksia ja kertomuksia jokaisen etsijän iloksi. Valon Soturin käsikirja kutsuu jokaisen etsimään unelmaansa, syleilemään elämän epävarmuutta, ja ohjaa meitä kohti omaa kohtaloamme. Paulo Coelho auttaa jokaista löytämään itsestään Valon Soturin. Lyhyet inspiroivat kappaleet ovat ohjeita Valon Soturille, hänelle, joka arvostaa elämän ihmettä, hänelle, joka hyväksyy epäonnistumiset ja hänelle, joka etsimisen kautta löytää oman itsensä. Paulo Coelho parhaimmillaan."


Nämä jos jätät tuomatta niin olen kiltti myös ensi vuonna.

Hyvää Joulun odotusta sinne Korvatunturille tv:

Tarkkailija K

8.12.2010

Bluesmen # 20 - Joe Bonamassa



Mitäpä sitä voi muuta odottaa kaverilta joka kasvaa kitarakaupassa. Joe kertoo suurimmaksi vaikutteekseen   brittibluesin, mikä on ihan virkistävää kuulla bluesmieheltä. Kyllä hän juurikamastakin tykkää, mutta John Mayallin kaltaiset hiukan tuoreemmat tulkinnat bluesista upposivat nuoreen mieheen paremmin. Bonamassa  edustaa uutta ja nuorta bluessukupolvea. Mies on vasta 33-vuotias, mitä on vaikea uskoa sillä hän on julkaissut jo 10 sooloalbumia. No, poika aloitti varhain, hän lämppäsi B.B.Kingiä jo ollessaan 12-vuotias. Nuorna se on vitsa väännettävä.

Maailman omaperäisin laulaja tai edes kitaristi Joe ei ole, mutta blueskitaristina silti yksi tämän hetken taitavimmista. Ja bluesissahan on kautta aikojen vaikutteet näkyneet, toisilla vahvemmin ja toisilla heikommin. Jos oheisen pätkän kitarointi välillä kuulostaa Buddy Guylta, B.B.Kingilta tai erittäin vahvasti Stevie Ray Vaughanilta niin eipä tuota voi kovin pahana vikana pitää. Ja onhan tuo B.B.Kingin biisikin.


Tähän on hyvä lopettaa blueskimara. Ei siksi että Joe olisi ketjun huipentuma, mutta hänessä yhdistyy melko moni käsitelty herra synteesin kautta. Osa vaikutteista, kuten perinteisen blueskaavan käyttö tulee suoraan alkulähteiltä, bluesin ja blueskitaran mestareilta, mutta suurin osa vaikutteista on suodattunut brittiläisen bluesrockin kautta. Bonamassa halusi kuitenkin kunnioittaa vanhoja herroja (ja perinteisempää bluesia janoavia faneja) josta kaikki on lähtöisin ja teki vuonna 2003 lähinnä vanhoihin bluescovereihin pohjautuvan levyn Blues Deluxe. Ihan kiva levy, mutta Joe ei ollut omassa elementissään eivätkä monet versiot antaneet yhtään mitään uuttaa tai lisää vanhoihin biiseihin.Tuo soiva B.B.King-cover "You Upset Me, Baby" on levyn onnistuneinta antia.

Käsittelemättä jäi tietysti kymmeniä ja taas kymmeniä loistavia bluesmiehiä, ja naisiakin, mutta olihan noita omia suosikkeja jo tässäkin. Oman juttunsa ovat saaneet jo aiemmin suosikit Lonnie Mack, Johnny Winter, Alan Haynes, Sugar Ray Norcia ja Otis Grand, sekä tietysti SRV useaankin kertaan. Brittiblues/bluesrock jäi tällä kertaa käsittelemättä kokonaan vaikka onhan sielläkin ollut loistavia kavereita mm. Rory Callagher (Irlanti tietysti), Peter Green, John Mayall, Jeff Beck ja tietysti myös Eric Clapton. Mainituista, mutta ei erikseen käsitellyistä, kovia ovat ainakin John Lee Hooker, Magic Sam (joka oli sen luokan kitaravelho, että asiaan pitänee palata myöhemmin), Hubert Sumlin, Little Walter, Otis Spann, James Cotton, Jimmy Reed ja vahvasti bluesvaikutteinen Jimi Hendrix. Valkoisen bluesin puolelta vielä vaikkapa Roy Buchanan on tsekkaamisen arvoinen sekä tietysti Thunderbirdsit ja Kim Wilson. Eikä sovi unohtaa jo aiemmin käsiteltyä R & B-pohjaista Omar & The Howlers-poppoota. Tokihan myös Bonnie Raitt on kova mimmi, mutta kyllä blues on minulle jotenkin miesten musiikkia. Ja monia monia muita: Guitar Slim, Johnny "Guitar" Watson, Lightning Hopkins, T-Bone Walker, Taj Mahal, Junior Wells, Lovin Spoonfulille nimen antanut Mississippi John Hurt, Eddie Boyd, Z.Z. Hill tai vaikkapa alkuaikojen Z.Z.Top.

Vaikka blues ei nykyään juuri missään soikkaan, olen aistivinani että jonkinlainen revival on taas tulossa. Kuka sen saa aikaan jää nähtäväksi, mutta jotain uutta siihen luultavasti tarvitaan. Jotain uutta jota puristit taas luultavasti inhoavat, mutta kehitys kehittyy.

7.12.2010

Bluesmen # 19 - Ronnie Earl



Kuten muutama päivä sitten käsitelty Robert Cray (# 16), myös Ronnie Earl yhdistelee bluesiinsa elementtejä monistakin musiikkityyleistä. Kun Cray sai bluesherätyksen Albert Collinsin (# 15) koulukeikasta, niin Ronnie kääntyi bluespolulle eksyttyään Muddy Watersin (# 7) keikalle. Muddy myös keksi miehelle nimen Earl, koska Ronnie oli vahva Earl Hooker-fani (# 12), eikä Muddy osannut lausua Ronnien oikeaa sukunimeä Horvath. Nuoren miehenä Ronnie matkusteli bluesmatkoille Chicagoon ja Teksasiin jossa soitteli mm. Fabulous Thunderbirdsien Kim Wilsonin ja Jimmie Vaughanin (# 18) kanssa.

Varsinaiseen blueskorkeakouluun Ronnie pääsi liityttyään kitaristiksi legendaariseen Roomful Of Blues-yhtyeeseen korvatakseen Duke Robillardin, ja tuossa opinahjossa menikin sitten 8 vuotta. Samaan aikaan hän alkoi esiintyä myös soolona sekä kierteli ja levytti mm. Earl Kingin, Hubert Sumlinin ja  Jimmy Rogersin (# 8) kanssa. Myöhemmin hän perusti yhtyeen Ronnie Earl & The Broadcasters jonka kanssa on julkaissut useita lähinnä instrumentaalilevyjä. Mies tappeli myös muutamiin otteisiin erilaisten demonien kanssa, joista tutuimpana alkoholi ja kokaiini. Ison levy-yhtiön paineet kävivät välillä pääkopalle liian koviksi ja mies hyppäsi pois oravanpyörästä pienelle independent-yhtiölle ja levytteli välillä soolona ilman suurempia paineita.

Vaikka ei suurempaa sukseeta olekaan ikinä saavuttanut, paras levy on myynyt n. 65.000, on Ronnie Earl ehdottomasti yksi hienoimmista moderneista blueskitaristeista. Siitä on osoituksena myös vuoden 2007 levy Hope Radio jolta tuo Magic Sam- pastissi "Blues For The Westside" myös löytyy (löytyy tosin parilta muultakin Earlin levyltä). Helvetin hieno albumi. Suosittelen.

6.12.2010

Bluesmen # 18 - Jimmie Vaughan



Onhan tämä isoveli aika lailla jäänyt pikkuveljensä Stephenin varjoon, ja ihan syyttä. Laulu ei ehkä ole ihan niin vahvaa mutta kitarointi on ihan kunnossa. Erilaista se tosin on kuin pikkuveljellä, ei niin agressiivista, vaan ennemminkin pikkuisen säästelevää ja hienovireisempää bluesrokkia. Suurimman sukseen Jimmie koki ollessaan Kim Wilsonin kanssa perustamansa Fabulous Thunderbirdin riveissä 1974-1990. Varsinkin bändin 80-luvun puolivälin levyt myivät ihan mukavasti ja olivat pikkuisen keveämpää ja rokahtavampaa tavaraa kuin ensimmäiset levyt.

"Alpine valley
In the middle of the night
Six strings down
On the heaven-bound flight"
Noinhan tuo soiva biisi alkaa ja kertoo siis illasta jolloin isoveli Stevie Ray Vaughan liittyi taivaallisten kitarasankareiden laajaan joukkoon. "Heaven done called another blues stringer back home". Biisi ilmestyi Jimmien ekalla soololevyllä Strange Pleasure vuonna 1994. Neljä vuotta tuota ennen Jimmie ehti tehdä isoveljensä kanssa duolevyn Family Style joka ilmestyi vasta SRV:n kuoleman jälkeen. Jos Jimmie olisi pikkuisen parempi laulaja niin varmasti menestys olisi kitarointitaitojen vaatimalla tasolla. Enkä nyt tarkoita mitään teknistä osaamista josta en tiedä hittojakaan, vaan ihan tuota bluesin tunteen välittämistä kitaran kautta.

Tämä oli sadas blogikirjoitus Tarkkailijalle. Onpas niitä kertynyt.

Ja hyvää syntymäpäivää Suomelle !

5.12.2010

Bluesmen # 17 - Mike Bloomfield



Tarina kertoo että Mike Bloomfieldillä oli iso vaikutus siihen, että Bob Dylan siirtyi sähköiseksi. Ja olihan mies myös bändissä Dylanin ensimmäisessä sähköisessä konsertissa Newport Folk Festvaaleilla vuonna 1965. Sekä Dylanin levyllä Highway 61 Revisited samana vuonna. Tunnetuin mies lienee kitaroinnistaan Paul Butterfield Blues Bandissa, vaikka ei ollutkaan mukana kuin kahdella ensimmäisellä studioalbumilla. Bloomfield soitti hybridibluesia, mutta selkeästi blueskaavalla. Omien sanojensa mukaan hän juutalaisena pystyi hyvin samaistumaan mustien bluesin sanomaan. Bloomfield oli yksi ensimmäisistä valkoihoisista joka teki tunnetuksi Chicagon bluesia laajemmalle yleisölle ja oli siis osaltaan vastuussa 60-luvun bluesrevivalista. Vertauskuvallisen viestikapulan hän sai Muddy Watersilta ja Otis Spannilta soittaessaan maestrojen kanssa levyllä Fathers And Sons.

Kun egot alkoivat kolista Butterfieldin kanssa, Bloomfield perusti uuden bändin. Electric Flag ei myöskään jaksanut kiinnostaa Bloomfieldia kuin kahden levyn verran. Syyt hajoamiseen olivat niitä tavallisia: egot, huumeet ja huono manageri. Kyllästyneenä kitarasankarin rooliin Mike palasi sessiomuusikoksi ja jammailemaan. Yksi noista jammaussessioista Al Kooperin kanssa tuotti levyn Super Session, joka jäi Bloomfieldin kaupallisesti menestyksekkäimmäksi albumiksi. Kroonisten uniongelmien takia mies ei kuitenkaan soita kuin toisella levynpuoliskolla. Toisella soittaa Stephen Stills.

Vasta sooloalbumit olivat perinteisempää blueskamaa ja suurin osa noista levytettiin pienille levymerkeille ja myivät onnettomasti. Monien sooloalbumien, yhteistöiden ja sessioiden täyttämällä 70-luvulla vanha addiktio alkoi taas vainoamaan ja miehestä tuli epähaluttu epäluotettavuutensa takia. Bloomfield kuoli 38-vuotiaana vuonna 1981 yliannostukseen. Bloomfield ehti kuitenkin näyttää että valkoinenkin mies voi soittaa bluesia, ja moni seurasi perässä. Soiva biisi ei ole noilta sooloilta, vaan "I Got A Mind To Give Up Living", Butterfield Blues Bandin levyltä East-West vuodelta 1966. Hienoa kitarointia yhtä kaikki.

4.12.2010

Bluesmen # 16 - Robert Cray



Uuden ajan bluesia, tai ainakin bluesahtavaa musiikkia. Tai jotain. Kyllähän Crayn soitossa selkeästi tunnistaa bluesin vaikka aika kaukana deltalta ollaankin jo. Jotkut levyistä menivät jo aika lailla jazzin, soulin ja popin puolelle, mutta kitara soi aina samassa bluesvireessä. Tarinatkin ovat periaatteessa perinteistä bluessanastoa pettämisestä ja suhteista ja niiden loppumisesta, mutta hiukan modernimpaan tapaan. Jos kitara on blues niin laulu on aikalailla soul.

Soulista puheen olleen vuoden 1986 läpimurtolevyllä Strong Persuader soi myös Memphis Horns ja tuon levyn hitti oli juuri tämä "Smokin Gun", joka oli Crayn ensimmäinen crossover-menestys. Puristit syyttivät miestä juppibluesin esittäjäksi tai poppariksi joka yrittää kerätä uskottavuutta kutsumalla musiikkiaan bluesiksi. Mutta kyllähän miehen musiikki perustaltaan ammentaa ihan sieltä samasta lähteestä kuin ennemminkin käsiteltyjen herrojen musiikki, hieman modernimpana versiona vain. Crayn nuoruuden rock-, pop- ja soulsuosikit kuuluvat musiikista, vaikka mies saikin bluesherätyksen jo aikaisessa vaiheessa. Eilen käsitelty Albert Collins nimittäin soitti sattuneesta syystä Robert Crayn koulun päättäjäisissä. Esiintyjän valinta tehtiin Crayn johdolla kahden esiintyjän välillä. Se toinen oli Frank Zappa, joten jää vain arvailujen varaan minkälainen musiikkimies Craysta olisi tullut jos valinta olisi mennyt toisin päin.

3.12.2010

Bluesmen # 15 - Albert Collins



Teksasin oma jäämies oli Jimi Hendrixin seuraaja Little Richardin bändissä muutaman viikon ajan uransa alkuvaiheissa. Siitäkin lienee jäänyt rockvaikutteita miehen soittoon. Siis Little Richardista, ei Hendrixistä. Collins totesi itse joskus Guitar Playerin haastattelussa että mm. aiemmin käsitelty Buddy Guy heitti kunnon bluesin sikseen kun kuuli Hendrixiä, mutta hän pysytteli aidossa asiassa.

Monien muiden bluesherrojen tapaan Collinskin keskittyi tietyssä vaiheessa vain kiertelemään ja levyttäminen jäi vähemmälle. Vaikka brittiavusteinen bluesrevival toi alkuperäisiä maestroja yleiseen tietoisuuteen, ei levymyyntiä riittänyt invaasion ulkopuolisille. Vuonna 1978 Collins kuitenkin levytti tunnetuimman levynsä Ice Pickin'. Toinen mainittava levytys oli vuoden 1986 Showdown! Johnny Copelandin ja Robert Crayn kanssa. Myös Albert Collins tuli palkituksi vasta myöhempinä vuosinaan Grammylla (juuri tuosta Showdown!-levystä), samaan tapaan kuin niin monet muutkin. Ja saihan hän myös kunnian esiintyä ainoana mustana bluesmiehenä Live Aid-konsertissa.

Oheisessa pätkässä hiukan yökerhobluesvaikutteinenkin esitys osoittaa että Collinsilla on likit hallussaan. Telecaster soi hienosti ja kielet venyy voimalla vaikka capo onkin käytössä. Collins tykkäsi tykittää täysillä ja melko raakaan tapaan, mikään hienoviritteinen nyanssitiluttelija mies ei ollut. Mutta yhtä kaikki, olen ihan yhtä vaikuttunut kuin lopussa lavalle kompuroiva Joe Walsh, joka näyttää olevan hivenen muutenkin vaikutuksen alainen. Tai sitten vain sekaisin hienosta musiikista.

2.12.2010

Bluesmen # 14 - Otis Rush



Otis Rushin uran alkutaival meni hiukan samoja latuja kun eilisen bluesmiehemme Buddy Guyn. Myös Otis aloitti levyttämisen Willie Dixonin avustuksella Cobralle ja tämän mentyä konkurssiin siirtyi vuonna 1960 Chessille jonne hommasi samana vuonna myös Buddy Guyn. Eräät Otis Rushin parhaista blueslevytyksistä syntyivät noina alkuvuosina kuten kappaleet "I Can't Quit You Baby" ja "Double Trouble" josta eräs myöhempien aikojen bluesmies otti nimen rytmiorkesterilleen.

Kuuluisin albumeista lienee kuitenkin vuoden 1971 Right Place, Wrong Time. Myös Otis piti 80-luvulla taukoa levyttämisessä jopa 16 vuoden ajan. Tuolla välillä ilmestyi ainoastaan livelevy Tops. Myös Rush alkoi saada julkista tunnustusta vasta 90-luvulla kun hänen levynsä Any Place I'm Going sai Grammyn. Aika moni näistä vanhoista mestareista alkoi saada kaikenmaailman palkintoja uransa ehtoopuolella, vähän niinkuin hyvityksenä menneiden vuosien unohduksesta ja ylenkatseesta. Suurimman osan kohdalla parhaat levyt oli kuitenkin tehty jo vuosikausia aiemmin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Soiva biisi on vuoden 1958 Cobra-levytyksiä. Sitäkin ovat versioineet useat blues/rockmiehet kuten Eric Clapton, SRV, John Mayall ja hiukan samanhenkinen, soulia ja jazziakin bluesiin sekoittava, Robert Cray.

1.12.2010

Bluesmen # 13 - Buddy Guy



Chessin ylenkatsoma artisti oli liian erilainen ja sähköinen levy-yhtiölle joka tuohon aikaan pärjäsi vallan hyvin tutulla kaavalla Myddy Watersin ja Howlin' Wolfin kaltaisten artistien kanssa. Guyn musiikki ja erityisesti kitarointi oli Leonardin mielestä turhan meluisaa ja sekavaa. Se taisi olla jo alkuaikoina hiukan kallellaan rockin suuntaan ja toimikin myöhemmin eräänlaisena siltana perinteisen bluesin ja uudempien bluesrock-kitaristien välillä. Buddy Guy on taas yksi niistä miehistä jonka vaikutukset ovat nähtävissä, tai kuultavissa, nuoremman polven bluestulkinnoissa. Niin Jimi Hendrix, Eric Clapton, Jeff Beck kuin Stevie Ray Vaughankin kumartavat syvään tämän mestarin suuntaan.

Vaikka monet pitivät aikoinaan Buddy Guyta alansa parhaana, ei levymyynti ollut kovinkaan rapoista. Osa syynä tähän on tietysti sekin, että virallisia studiolevyjä ilmestyi harvoin tai erittäin harvoin. Siirryttyään 1959  Chessille, levytyksiä tipahteli vain muutamia. Sidemanin-roolissa ja sessioissa herra sai toki olla mukana suuruuksien kuten Muddy Watersin, Howlin' Wolfin, Sonny Boy Williamsonin ja Little Walterin kera. Vasta vuonna 1967 Chess suostui julkaisemaan miehen oman soololevyn, mutta tuo oli vesitettyä Buddy Guyta. Chess-ajan muut levytykset on kyllä sittemmin julkaistu myös kokoelmilla ja ne ovat itseasiassa erinomaisia, sanoi Leonard sitten mitä tahansa. Kuten esimerkiksi tuo yllä soiva biisi joka on alunperin Buddy Guyn ensimmäinen Chess-sinkku vuodelta 1960. Itse video on elokuvasta Chicago Blues vuodelta 1972.

Buddy Guy alkoi oikeastaan saada suurempaa huomiota vasta 1991 jolloin julkaisi palkitun levynsä Damn Right, I've Got The Blues. Tuo oli hänen ensimmäinen levynsä yli 10 vuoteen ja se nosti miehen kunnolla parrasvaloihin 35 vuoden puurtamisen ja sisäpiirisuosion jälkeen. Tuonkin jälkeen on toki syntynyt ihan mukavaa tavaraa, mutta ihan samaan intensiteettiin ei mies ole päässyt kun noilla Chess-sinkuilla, tällä comeback-albumilla tai 70-luvun Junior Wells-yhteistyön tuotoksilla. Välillä Guy on myös hyppinyt musiikillisten raja-aitojen yli ja äänitellyt myös pari akustista levyä. Mutta herra on kyllä omimmillaan bluesrock tyyppisissä raaoissa ja sähköisissä biiseissä joissa haisee ja kuuluu videossakin näkyvä Chicagon slummi.

30.11.2010

Bluesmen # 12 - Earl Hooker




Eräs hieno kitaramies meinasi ihan unohtua listoilta, mutta onneksi sattui miehen levy käteen juurikin sopevasti. Hiukan tunnetumman John Lee Hookerin serkkupoika Earl ei ikinä noussut bluespiirien ulkopuolella suureksi nimeksi, mutta miehen kitarointitaidot kyllä tunnettiin, ja niitä käyettiin, blueskerman levytyksissä. Parilla Muddy Watersin levytykselläkin soi Earlin slide. Ilmeisesti ainoa kitaristi joka koskaan slidea Watersin levyillä soitteli muuten.

Ohessa soiva instrumentaali "Wah Wah Blues" osoittaa että mies taitoi sliden lisäksi wah-wahin erinomaisesti. Kitaravirtuoosi ei pahemmin laulanut, ja tämäkin rajoitti miehen suosiota. Miehen instrumentaali "Blue Guitar" tuli tunnetuksi Willie Dixonin sanoituksilla Muddy Watersin versioimana nimellä "You Shook Me". Toinen samanlainen tapaus on kappale "You Need Love". Molemmissa Hookerin kitara soi Muddyn dubbaaman laulan taustalla. Molemmat biisit taitavat kuitenkin olla suurelle yleisölle tunnetumpia Led Zeppelinin käsittelystä. Earl soitteli myös kaksikaulaisella kitaralla jo kauan ennen Jimmy Pagea. Earl Hookerin tyylin sanotaan myös olleen yksi vahvoista Jimi Hendrixin vaikutteista.

29.11.2010

Bluesmen # 11 - B.B.King



Riley B. King aka "the blues boy" aka B.B.King on tietysti näistä Kingeistä se kaikkein tunnetuin. Koska tästä blueshallituksen puheenjohtajasta on jo kirjoitettu blogissa elämänkerran käsittelyn yhteydessä, jätetään nuo elämänvaiheet vähemmälle.

Videossa nähtävä iso bändi ja sen hivenen poppimaisemmat sovitukset olivat yksi syy miksi B.B.Kingiä toisinaan syytettiin bluesin viihteellistämisestä. Mies vain yritti tienata leipänsä, ja ei pitänyt mitenkään pahana vaikka pikkuisen useampi ihminen (lue valkoiset) kiinnostui hänen musiikistaan. Oheinen biisi on Kingin ensimmäinen crossover-hitti parinkymmenen vuoden kiertelyn ja levyttämisen jälkeen. Vaikka B.B. onkin tunnetumpi less is more- soittotyylistään, kyllä herra anta Lucillen laulaa ihan railakkaasti tässäkin pätkässä. Hiukan korni tilanne porijazz- tyylisine pikkutakkijammailijoineen jotka ovat ihan niinku groove ja silleen, ei kovinkaan lisää bluestunnelmaa, mutta sofistikoituneenakin versiona biisi on yhtäkaikki helvetin hieno.
 
Olisihan näitä Kingejä tietysti lisääkin, nimittäin New Orleansin Earl King, jonka tyyli oli enemmänkin rhytm & bluesia. Mies on lähinnä tunnettu biisistään "Come On" jota on versioinut tunnetuimmin Jimi Hendrix, jonka versiota on taas versioinut, kuinka ollakaan, Stevie Ray Vaughan.

27.11.2010

Bluesmen # 10 - Albert King



Albert Kingin kitaralikit ovat osa universaalia blueskieltä. No jopa oli hienosti sanottu. En sitä minä keksinyt vaan Elvin Bishop, jonka mielestä lähes kaikki blueskitaristit ovat saaneet jotain kautta vaikutteita juuri Albert Kingiltä. Kun Albert ensimmäistä kertaa Fillmoressa nousi yleisön eteen 15 vuoden chitlin circuit kiertämisen jälkeen, se tapahtui nelipäiväisellä keikalla jolla mies lämmitteli ihailijoitaan Jimi Hendrixiä ja John Mayallia. Ja Rolling Stone-lehden Jerrold Greenbergin mukaan pesi koko porukan. Tuo tapahtui vuonna 1968, ja vaikka Albertin paras levy Born Under A Bad Sign olikin ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin, vasta tuo esiintyminen nosti miehen suuren yleisön tietoisuuteen.

Albert on enemmänkin B.B.-kaimansa kuin eilisen Freddie-kaimansa kuuloinen bluesmies. Hiukan rauhallisemman bluesin äänenkannattaja enemmänkin. Lonnie Mackin ohella se ehkä kuuluisin Gibson Flying V-kitaran vakiokäyttäjä oli se jonka kitarointi vaikutti eniten myös Stevie Ray Vaughanin kitarointityyliin. Se on kyllä helppo kuulla varsinkin Vaughanin rauhallisemmissa kappaleissa. Ja pääsihän SRV myös esiintymään useasti idolinsa kanssa, ja yhdestä noista vuoden 1983 sessioista syntyi levy In session joka julkaistiin molempien miesten jo kuoltua vuonna 1999.

Parhaat ja useimmat levynsä Staxille levyttänyt herra oli juuri tuon hittitehtaan maestrojen, Steve Cropperin ja muunkin Booker T. & The MG-porukan, ansiosta ensimmäisiä bluestaitureita joka yhdisti mustan bluesin valkoisiin vaikutteisiin ja oli näin lähellä R & B-kategoriaa, jos näitä on järjellistä jotenkin kategorisoida. Myös Memphis Horns tietysti vaikutti soundiin vahvasti. Oheinen pätkä on vuodelta 1981 jolloin King kierteli ahkerasti ympäri maailmaa. Videostakin huomaa kuinka hän soittaa oikeankätistä kitaraa väärinpäin ja venyttelee kieliä enemmän kuin liukuu pitkin kitaran otelautaa. Ja soittaa peukalolla. Vain näin hän kuulemma saa juuri oikeanlaisen soundin kitaraansa. Albert on meikäläiselle se Kingeistä kaikkin kunkuin.

26.11.2010

Bluesmen # 9 - Freddie King



Kolmesta Kingistä tämä nuorin oli se joka ensiksi nousi bluesia janoavien valkoisten kitaristioppilaiden tietoisuuteen. Vielä kun B.B. kierteli roadhouseja ja levytteli lähinnä mustille markkinoille ja Albert ajeli päivisin puskutraktoria ja soitteli öisin, Freddie iski vuonna 1961 kultasuoneen hitillään "Hide Away", joka nousi radiohitiksi niin valkoisilla kuin mustillakin asemilla. Siksikin se nimenomainen kappale soi tuossa. Ei siksi, että se oli paras Freddie Kingin kappale tai merkittävin, sillä sitä se ei ole. Ehkäpä kuitenkin tunnetuin ja coveroiduin. Texas bluesille tyypillisemmät torvet törähtelevät tässä ehkäpä muistona siitä että Freddie oli nimenomaan Texasin poikia, vaikka menikin musiikin perässä Chicagoon jo nuorena miehenä.

Freddie, tai tuolloin vielä Frederick tai Fred ja myöhemmin Freddy,  lähti mielessään Muddy Waters ja löysikin tämän kitaristin, eilen käsitellyn bluesmiehen Jimmy Rogersin, joka opetti tälle kitaransoitosta yhtä sun toista. Muunmuassa erikoisen tavan soittaa kitaraa kahdella plektralla. Freddien tyylissä voi kuulla sekä Texasia että Chicagon Soutsidea. Sukunimikaimoihinsa verrattuna tyyli oli hivenen agressiivisempaa, mitä ei kylläkään kuule tuosta pätkästä. Olisikohan sittenkin pitänyt valita joku toinen biisi.

Koska Freddie King kuoli jo vuonna 1976 vain 42-vuotiaana, hän on jäänyt tuntemattomimmaksi King-triosta, mutta useat kitaristit pitävät häntä yhtenä suurimmista esikuvistaan. Mm. Eric Clapton, Vaughanin veljekset ja Peter Green ovat maininneet tämän yhdeksi esikuvistaan ja kaikki ovat myös soittaneet miehen biisejä. Niinkuin tietysti kaikki aloittelevat bluesbändit. Melko monet ovat varmasti aloitelleet soittelemalla Hide Awayn- kaltaisia instrumentaalistandardeja joita Freddie Kingillä riittää. Ja kun bluesista on kysymys, täytyy taas sanoa että tuossakin biisissä on tyypillisen tapaan taas vähän lainattu, enkä nyt tarjoita pelkästään tuota Peter Gunn-osiota.

25.11.2010

Bluesmen # 8 - Jimmy Rogers



Tässä on käsitelty viikon aikana miehiä Howlin' Wolf, Sonny Boy Williamson, Muddy Waters ja mainittu noissa yhteyksissä mm. Willie Dixon ja Little Walter. Kaikki tietysti Chicago bluesin suuria nimiä. Noita miehiä yhdistää Chicagon lisäksi myös Jimmy Rogers, joka soitti noiden kaikkien mainittujen, ja monien monien muidenkin, kanssa. Rogersin merkittävyys on usein unohdettu, vaikka hän esiintyi suurten miesten bändeissä, ja monilla aikansa tunnetuimmilla blueslevyillä. Ja kuuluihan mies tuohon Muddy Watersin ykköseen, eli siihen tunnetuimpaan bändikokoonpanoon, jossa olivat siis myös Otis Spann ja Little Walter.

Miehen sooloura oli hivenen takkuinen, mutta taksikuskina ja vaatekauppiaana viettämänsä 60-luvun jälkeen mies hyppäsi taas satulaan vuonna 1971 ja aloitti aktiivisen kiertämisen. Vuonna 1973 mies levytti ensimmäisen virallisen soololevynsä Gold Tailed Bird. Levyllä soitti myös toinen kuulu kitaristi nimeltään Freddie King. Oheinen pätkä on vuodelta 1986 Austinista legendaarisesta Antone´s bluespyhätöstä ja mukana on taas eilinen harppumies James Cotton.

24.11.2010

Bluesmen # 7 - Muddy Waters



Täytyy sanoa että tässä on mojo kohdillaan niin Muddylla kuin koko konkkaronkalla, mutta erityisesti harppua soittavalla James Cottonilla. Yksi parhaista vedoista mitä olen Muddy Watersilta koskaan kuullut. Pianossa Otis Spann. Tuo hieno taltiointi on vuodelta 1966 Kanadan television Blues Masters- ohjelmasta. Tuolloin Toronton studioon kutsuttiin tuon ajan merkittäviä bluestekijöitä kolmeksi päiväksi nauhoittamaan tavaraa joka lähetettiin ulos kertarysäyksellä. Mukana olivat myös mm. B.B.King, Buddy Guy, Big Bill Broonzy, Willie Dixon ja Son House. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuon lähetyksen nauhoituksesta tehtiin myös DVD, joka löytyy vaikkapa Amazonilta. Kannattava ostos.

Muddy Waters taitaa olla se bluesmies johon yleensä viitataan kun puhutaan deltabluesin sähköistämisestä ja  uudenkaltaisen bändivetoisen urbaanibluesin kehittämisestä. Eikä tietysti suotta, sillä Waters oli kyllä oman aikansa ehdoton supertähti Chicagon bluesympyröissä. Ja muuallakin jo mainitun bluesboomin synnyttyä. Itse asiassa aika moni bluesmies saa kiittää varsinkin brittiläisiä nuoria rockmiehiä uudesta tulemisestaan ja musiikkinsa tunnetuksi tekemisestä. Ja muoret miehet saavat tietysti kiittää bluesmiehiä yleensä musiikin tekemisestä josta syntyi rock and roll. Ja tietysti Rolling Stones. Ainakin siis noin nimen puolesta. Ja vähän muutenkin.

Löytyihän noita arvostajia sitten omastakin maasta, kunhan brittirokkarit olivat ensin kertoneet että täällähän ne meidänkin biisien tekijänimet, M.Morganfieldit sun muut asuvat, ihan USA:ssa. Tuo oli nimittäin monille ihan uusi tieto. Kun Beatles saapui Amerikkaan he kertoivat haluavansa nähdä Muddy Watersin. Reportteri kysyi että missäs se on. Teksasin Johnny Winter oli kyllä osannut arvostaa idoliaan jo kauan, ja oli myöhemmin nostamassa Muddy Watersin uraa taas uuteen nousuun. Vaikka britti-invaasio tekikin bluesmiehiä tunnetuksi, oli blues kuitenkin pikkuisen pois muodista 50-luvun huippuvuosien jälkeen. Winterin vuonna 1977 tuottama levy Harg Again nosti Muddy Watersin taas bluesin huipulle. Ja siellä hän pysyikin kuolemaansa saakka vuonna 1983. Muddyn bändi oli varsinainen bluesin korkekoulu. Bändissä ja sessioissa soittelivat aikoinaan mm. Little Walter, Otis Spann, Sonny Boy Williamson II, Hubert Sumlin, James Cotton, Junior Wells ja bändin pitkäaikainen kitaristi Jimmy Rogers.

23.11.2010

Bluesmen # 6 - Elmore James



"Dust My Broom"- riffi lienee yksi bluesin tunnetuimmista. Se oli ja on niin yksinkertainen ja tehokas, että Elmore James käytti sitä pienin muunnoksiin aika monessakin biisissä. Mutta mitäs tuota hyväksihavaittua niin hirveästi muuttelemaan. Slidekitaran kuninkaaksikin tituleerattu James on yksi myöhempien aikojen kitaramiesten selkeistä esikuvista ja varsin moni kitarasankareista tämän aulisti myöntääkin. Myös Stevie Ray Vaughan.

Koska Broom on jo aika lailla tuttu biisi, en pistänyt sitä tuohon, vaikka se on yksi hienoista esimerkeistä miten deltabluesia sähköistettiin. Robert Johnsonin versiohan on siinä vain käytännössä soitettu sähköisesti uuden ajan bluesina. Tuossa soi sen sijaan Sonny Boy Williamsonin, eli sen toissapäiväisen bluesmiehen, tunnetuksi tekemä biisi "One Way Out". Tai joillekin se saattaa olla tunnetumpi The Allman Brothersien versiona. Kunnon bluestyyliin kappaleen synty on hieman hämäränpeitossa, mutta luultavimmin se on alunperin juuri Elmore Jamesin tekemä. Hän levytti sen jo ennen Sonny Boyta, mutta se jäi tuolloin julkaisematta. Kun Sonny Boy julkaisi oman versionsa hän pisti sen reilusti vain omiin nimiinsä. Myöhemmin krediiteistä tosin yleensä löytyy Elmore James, tai sitten molemmat.

Elmore James kuoli juuri bluesboomin alkuhetkillä vuonna 1963. Hän oli lähdössä mukaan tuolle eilen Howlin' Wolfin jaksossa nähdylle blueskiertueelle, mutta sydän sanoi sopimuksen irti. Tuossa on yksi syy miksi Elmore Jamesista ei tiettävästi ole äänitettyä, saati filmattua livemateriaalia olemassa. Ei juuri edes kuvia livetilanteesta. Sonny Boy Williamsonin sidemanina uraansa aloitellut James oli elämäntavoiltaan ja bändiliiderinäkin aika lailla Howlin' Wolfin vastakohta. James osasi olla kuulemma melko hankala mies varsinkin kun oli nauttinut viskiä. Ja aika usein oli.

22.11.2010

Bluesmen # 5 - Howlin' Wolf



Jos jollakin on vangitseva lavapresenssi, niin sitten tällä miehellä. Parimetrisen ja lähes 140-kiloisen järkäleen ääni oli voimakas ja intensiivinen. Chester Burnett oli ja on ehdottomasti yksi Chicago-bluesin, tai minkä tahansa bluesin, suurimmista nimistä. Legendaariselle Chess-yhtiölle levyttänyt Wolf oli yksi noista suurista jotka sähköistivät deltabluesin ja saivat näin musiikille uutta kuulijakuntaa. Eikä ole sattumaa että tässäkin videossa ollaan Briteissä. Tuo 60-luvun bluesboomi oli vain yksi näyttö siitä, että varsinkin siellä tuon ajan rockmuusikot olivat löytäneet rockmusiikin juuret, ja yksi noista tiennäyttäjistä oli ehdottomasti Howlin' Wolf.

Tämä pätkä ei kuitenkaan ole ajalta jolloin Wolf oleskeli Englannissa äänittämässä levyä paikallisten suuruuksien kanssa, vaan vuodelta 1964, jolloin American Folk Blues Festival-kiertue kiersi Eurooppaa. Bassossa on taas Willie Dixon, niinkuin monella Wolfin levylläkin, ja kitarassa miltei yhtä legendaarinen bändin vakiokitaristi Hubert Sumlin. Vaikka Howlin' Wolf oli erityisesti kuulu laulustaan, mies esittelee usein myös eiliseltä bluesmieheltä Sonny Boy Williamsonilta oppimiaan harpputaitoja. Ja kyllä kitarakin kädessä pysyy.

Howlin' Wolfin elämänkerta on juuri ilmestynyt suomeksi, ja kunhan se on luettu niin palataan miehen elämänvaiheisiin tarkemmin kirjaesittelyn merkeissä. Tämä bluesmaestro oli kenties hieman erilainen muusikko kuin monet muut kiertolaiset jotka toisinaan elivät kädestä suuhun. Burnett oli alusta lähtien tarkka raha-asioistaan eikä juuri sekoillut alkoholin tai muiden sekoitusaineiden kanssa. Jo lähtiessään Deltalta kohti Memphisiä hän oli mustaihoiseksi Mississipin muusikoksi varsin varakas, ja omien sanojensa mukaan oli yksi harvoista joka lähti Deltalta tyylikkäästi ja arvokkaasti: omalla autolla ja neljä tonnia rahaa taskussa. Vaikka olikin lähes lukutaidoton kunnes nelikymppisenä alkoi taas kouluttautua, raha-asiat mies hoiteli jämptisti aina loppuun saakka. Hän myös maksoi bändilleen reilua palkkaa ja otti heille jopa sairausvakuutukset. Melko erikoista noihin aikoihin muusikkopiireissä arvaan.

21.11.2010

Bluesmen # 4 - Sonny Boy Williamson II



Vaikka ykköstä, eli John Lee "Sonny Boy" Williamsonia, pidetään parempana bluesharpun virtuoosina, on tämä kakkonen, eli Rice Miller, noussut huomattavasti tunnetummaksi. Hän on yksi tunnetuimpia tuon ajan harpun taitajia ykkösen, Junior Wellsin ja Little Walterin ohella vaikkei joidenkin mielestä ehkä teknisesti näiden tasoon ylläkään. Bluesharpun soittamisen tekniikasta en tiedä hölkäsen pöläystä, mutta blueshan ei olekaan tekniikkaa vaan tunnetta. Kuten oheisesta pätkästäkin helposti huomaa. Sonny Boy kyllä esittelee yhden vakitempuistaan, eli soiton ilman käsiä. Miehestä huomaa, että elämää on nähty ja elämänkokemusta hankittu myös sieltä kadun syrjäisemmältä puolelta.

Tuo uskomattoman hieno pätkä lienee vuoden 1963  The American Negro Blues Festival-turneelta Englannista, joka yleisen bluesrevivalin aikaan nosti Williamsonin taas kartalle erityisesti Euroopassa, kuten kävi monen muunkin jo pikkuisen unhoon painumassa olleen bluesmiehen kohdalla. Bändissä pianoa soittaa Otis Spann, bassossa on Willie Dixon ja kitarassa Matt "Guitar" Murphy, eli koossa on melkoinen dreamteam. Videosta käy helposti ilmi miksi juuri tämä herra Howlin' Wolfin ohellaon minulle se bluesin henkilöitymä. Karismaa riittää vaikka muille jakaa.Tässä aletaan todellakin olla asian ytimessä.

Kunnon myyttisen bluesmiehen tavoin tämänkin herran kohdalla vastuu on kuulijalla, tai lukijalla, kun varhaisista elämänkäänteistä lueskelee. Synnyinaika vaihtelee miehen itse esittämästä vuodesta 1897 aina vuoteen 1912 ja kaikkea siltä väliltä. Todennäköisesti Williamson valehteli syntymäajastaan, niinkuin monesta muustakin asiasta, antaakseen vaikutelman, että juuri hän oli se alkuperäinen Sonny Boy Williamson. Todellisuudessa tuo nimi napattiin ilmeisen harkitusti juurikin siltä ykkoseltä kun tämä kakkonen alkoi vuona 1941 esiintyä vakituisesti King Biscuit Time-radioshowssa Helenassa Arkansasissa. Ennen tuota mies kierteli pitkin etelää esiintyen mm. Robert Lockwood Juniorin, Elmore Jamesin ja jopa Robert Johnsonin kanssa.

Levyttämään mestari pääsi vasta 1950-luvulla, jolloin alkuperäinen Sonny Boy oli jo kuollut, ja kakkosesta tuli ykkönen eli se One and Only Sonny Boy Williamson. 60-luvun bluesboomin ansiosta Williamson levytti myös Euroopassa mm. Yardbirdsin ja Animalsin kanssa. Yhdessä vaiheessa Sonny Boy asusteli Arkansasin Twistissä silloisen naisystävänsä luona ja opetti siinä sivussa myös naisen veljelle bluesharpun saloja. Veljen nimi oli Chester Burnett eli siis Howlin' Wolf.

20.11.2010

Bluesmen # 3 - Johnny Shines



Johnny Shines oli Robert Johnsonin matkakumppani 30-luvulla, ja aika paljon legendasta tarttui Shinesiin matkan varrella. Slide, tunteikas tulkinta ja lievästi falsetossa vaikeroiva ääni. Sekä tietysti Johnsonin biisit, kuten tuokin yllä soiva, joita Shines esitti koko uransa ajan konserteissa. Ja esiintyipä mies myöhemmin urallaan useastikin Robert Johnsonin kasvatti- ja oppipojan Robert Lockwood Jr:n kanssa, levyttäen yhdessä pari levyäkin. Tämän nimenomaisen kappaleen säveltäjästä on tosin hieman toisenkinlaistakin tietoa. Luultavasti siinä on ajan tavan mukaan hieman lainattu. Biisistähän on satoja coverversioita, osa  hieman eri sanoituksilla. Ainakin maantieteellisesti hiukan virheellinen värssy " back to the land of California, sweet home Chicago" on korvattu yleensä muotoon "back to the same old place, sweet home Chicago".

Kuten Son Housen kohdalla, myös Johnny Shinesin uran alkuajat olivat hajanaisen levyttämisen ja keikkailun johdosta  tasapainoilua musiikin ja "oikeiden töiden" välillä. Välillä mies jopa möi soittimensa pois ja keskittyi rakennuspuuhiin, mutta veri veti jälleen bluesin pariin. Epäonnisten ja julkaisemattakin jääneiden levytysten jälkeen mies iski jackpotin vuonna 1966 julkaistulla levyllä Chicago / The Blues / Today ! jolla mukana olivat myös Walter Horton ja Charles Musselwhite. Levyn myötä Shinesin ura sai uutta tuulta ja sitä seurasivat useat levytykset eri merkeille.

Shines ei ole ikinä noussut tunnetuimpien bluesartistien rinnalle, mutta miehellä oli oma osuutensa deltan tuomisessa Chicagoon, ja hän oli yksi niistä linkeistä joka johti Son Housesta ja Robert Johnsonista sähköiseen bluesiin.

19.11.2010

Bluesmen # 2 - Robert Johnson




Son House muisteli kuinka Robert Johnson kulki hänen perässään soittopaikasta toiseen ja yritti opetella kitaransoittoa. Toisinaan kun tämä pääsi lavalle, jälki oli sen verran hirveää että yleisö alkoi kaikota. Muutama vuosi tämän jälkeen Robert palasi takaisin kotikonnuiltaan ja oli oppinut mestaroimaan kitaraansa käsittämättömän hienosti. Hän oli siis myynyt sielunsa paholaiselle. Muuten muutos ei ollut mahdollista.

Crossroads-myytti ei suinkaan ole ainoa tämän miehen kohdalla. Hänen syntymäaikansa, kuolinaikansa ja tapansa kuten myös hautapaikka ovat vieläkin hiukan epäselviä. Son House kertoili mielellään tuota Crossroads-tarinaa, vaikka Robert Johnson ei tiettävästi ikinä itse puhunut asiasta. Sen sijaan saman seudun toinen blueskitaristi Tommy Johnson kertoi aikoinaan myyneensä sielunsa paholaiselle, joten tarinat ovat voineet sekoittua.

Vaikka myyttinen tarina lienee monille tunnetumpi kuin miehen musiikki, maine perustuu kyllä vahvasti noihin 29 levytettyyn kappaleeseen. Kaikki kappaleet on merkitty miehen omiin nimiin, mutta moni kappaleista on vanhempaa alkuperää. Johnson nojaili delta bluesiin, mutta vei sitä hiukan pidemmälle. Siinä on jo haikuja tulevasta sähköisestä Chicago bluesista. Johsonin yhteistyökumppani Johnny Shines meni vielä pidemmälle ja sanoi myöhemmin Johnsonin musiikin olleen rock and rollia. Vain eri nimellä.

18.11.2010

Bluesmen # 1 - Son House



Joskus kun bluesvaihe lyö päälle niin kaikki muu musiikki tuntuu toisarvoiselta ja pinnalliselta trendipelleilyltä. Blues iskee aina silloin tällöin, yllättäen ja pyytämättä, eikä sitä voi väistää. Se ei liity mitenkään henkiseen olotilaan tai kaamosmasennukseen. Kenties se on pieni reality check hipsteröinnin jälkeen. Paluu maanpinnalle. Ja silloin siihen uppoaa taas kokonaan ja ajattelee että tätähän se on ja olla pitää. Aito, oikea ja rehellinen musiikki.

Ja tähän ei riitä enää lääkkeeksi pelkkä Stevie Ray Vaughan niinkuin vähäisempiin kyllästyksiin. On mentävä syvemmille vesille. Aloitettava alusta, ja juuri tämän enempää ei voisi alusta aloittaa. Pistelen eetteriin lähiaikoina meikäläisen bluessuosikkeja niin kauan kun tämänkertainen vaihe kestää. Monesti näissä on aina enemmän ja vähemmän toisessa pääosassa kitara, akustinen tai yleensä sähköinen, koska siinä nyt vain on jotain ylimaallisen hienoa.

Ja kuten jo sanoin, juuri tämän enempää ei alkujuurille pääse. Delta bluesin yksi arvostetuimmista alkuajan mestareista. Mies jolta on saanut vaikutteita niin Robert Johnson kuin Muddy Watersinkin. Tällä on hyvä aloittaa.

15.11.2010

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 2: C-E


Ensimmäisessä import-jaksossa en pureutunut ollenkaan erääseen perustavaa laatua olevaan kysymykseen. Nimittäin siihen, että mitä helkutin järkeä on (tai siis olisi, toim. huom.) keräillä bootleg-äänitteitä joilla samat biisit soitellaan tuhat kertaa eri konserteissa niin ettei tavan tallaaja edes huomaa eroa. Perusselityshän on tietysti se, että Stevie Ray Vaughan (ja tähän paikalle voi tietysti pistää minkä nimen tahansa) ei ikinä soittanut biisiä kahta kertaa samalla tavalla, ja kaikki versiot on saatava. Toinen selitys on se, että kaikkia kappaleita ei vain ole ikinä levytetty, niitä on soitettu vain konserteissa. Ja onhan noita muitakin, enemmän tai vähemmän järkeviä selityksiä.

No tiettyyn rajaan astihan noilla selityksillä pärjää, mutta onhan se selvä ettei edes paatunein fani ihan pelkän musiikin takia keräile. Kyllä siihen silloin riittäisi virallisten levyjen lisäksi muutamat valikoidut epäviralliset julkaisut. Kyllähän se on oikeasti ihan muuta kun musiikillista hulluutta kun mopo keulii. Mutta vaikka ei keräilisikään näitä levyjä, niin onhan näistä ihan mukava tietää jos sattuu fani olemaan. Ja meikäläinen on. No oli järkee tai ei, tässä lisää niitä eri versioita samoista biiseistä.

Chicago Blues Festival (Unbeleviable Music) SBD A+
Ensimmäiset kahdeksan biisiä ovat Chicago Blues festivaaleilta vuodelta 1985, pari seuraavaa Saturday Night Live-ohjelman nauhoituksista ja viimeinen Ebony Showcase Theater´n lavalta jossa SRV oli soittamassa BB King and Friends-tapahtumassa. Mukana olivat myös mm. Albert King, Eric Clapton Ym. Tapahtumasta on myös virallinen video ja myöhemmin julkaistu CD nimellä A Night of The Blistering Blues. Chicago-materiaalia löytyy myös levyiltä Burnin´ Strings, Chicago's Cryin', Pride and Joy ja Stevie Played A Little Blues.
Biisilista:
  1. Scuttle Buttin'
  2. Say What
  3. Ain't Gone N Give Up
  4. Voodoo Chile (Slight Return)
  5. Mary Had a Little Lamb
  6. Texas Flood
  7. Come On(Part III)
  8. Testify
  9. Say What !
  10. Change It w / Jimmie Vaughan
  11. The Sky Is Crying w / B.B.King, Albert King ym.
Chicago's Cryin'
Alku sama kuin Live In Montreux ja loppu edelliseltä Chicago festareilta. CD-R, joka on luultavasti vain kopio levystä Stevie Played A Little Blues.

City Of Lights (Hawk Records, Italy) SBD A
Äänityspaikkana The Greek Theater Kaliforniassa 6.10.1988. Lämppärinä keikalla oli Fabulous Thunderbirds. Levyllä on keikkasetti kokonaisuudessaan ja äänenlaatu on bootlegiksi suorastaan loistava. Kannen biisilistakin on yhtä virhettä vaille oikein. Harvinaisen onnistunut bootleg siis. Papukaijamerkki. Levyllä on hieno ja pitkä versio biisistä Couldn't Stand The Weather, jonka aikana SRV esittelee bändin jäsenet ja kertoilee kuinka miehet aikoinaan tapasi. Kaikki saavat myös vetäistä oman soolonsa.
Biisilista:
  1. Pride And Joy
  2. You'll Be Mine
  3. Commit A Crime
  4. Let Me Love You, Baby
  5. Leave My Little Girl Alone
  6. Superstition
  7. Willie The Wimp
  8. Cold Shot
  9. Couldn't Stand The Weather
  10. Life Without You
Cold Shot (Big Music, Italy)
Sama vuoden -85 Tokion keikka kuin mm. Live In Japan-levyllä, mutta epätäydellisenä. Luultavasti laserlevy videolta tallennettu.

Cold Shot (Vol 1) (Banana, Australia)
Parilta eri keikalta vuosina 83-86 tehty äänite, jonka parhaat osat löytyvät myös levyltä Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One.

Cold Shot (Vol 2) (Banana, Australia)
Levy on sama kuin Come On, josta jäljempänä. Äänityspaikka Mann Music Center, Philadelphia vuonna 1987.

Cold Shot (Vol 3) (Banana, Australia)
Äänityspaikka Pistoia Blues festivaali vuonna 1988. Sama kuin myöhemmin käsiteltävä In Italy. Pistoian tavaraa löytyy myös monelta muulta levyltä.

Cold Shot (Vol 4) (Banana, Australia)
Sama kuin Colorado & New Mexico, mutta kolme biisiä uupuu. Lähes sama kuin Last Farewell.

Cold Shot (Discurious) SBD A/B
Eikö näillä bootleggareilla riitä mielikuvitusta näihin levynnimiin. Kaikki biisit löytyvät myös levyiltä Colorado & New Mexico ja Live In Montreux.

Colorado & New Mexico (Aulica De Luxe) SBD A+
Nämä ovat varmastikin Vaughanin tehokkaimmin bootlegatut konsertit. 28.11.89 Tingley Coliseumissa, New Mexicon Albuquerquessa ja 29.11.89 McNichols Arenalla, Coloradon Denverissä heitettyjen keikkojen äänityksiä löytyy noin pariltakymmeneltä levyltä. Tämä on kuitenkin se täydellisin paketti. Ykköslevy on sama kuin Cold Shot (Vol. 4). Levyllä on Westwood One Radion lähetys konserteista kokonaisuudessaan. Läheskään kaikkia keikoilla soitettuja biisejä siinä ei kuitenkaan kuulla. Sekaannusta on aiheutunut siitä, luultavasti tahallista sellaista, että osa näistä booteista on merkitty olevan Auditorium Shores-keikalta ja jos mistäkin, ja biisijärjestystä on muutettu. Shores- keikalta EI ole kierrossa SBD-äänityksiä. Audience-äänityskin keikoilta löytyy, mutta se on huonolaatuinen. Seuraavassa listassa on lueteltu levyt joilta näitä keikkoja löytyy.
  • Brotherly Love 11biisiä
  • Colorado & New Mexico 14biisiä
  • Cold Shot (Vol 4) 11biisiä
  • Crossfire 12biisiä
  • Hello Y'All 12biisiä
  • The House is Rockin' 11biisiä
  • The House is Rockin' 2 11biisiä
  • In Steppin' 11biisiä
  • Last Farewell 11biisiä
  • Let Me Love You Baby 12biisiä
  • Live Unapproved 10biisiä
  • Live USA 5biisiä
  • Lost In Austin 1989 11biisiä
  • Mega Rare Trax Vol. I 10biisiä
  • One Of The Last 12biisiä
  • Pride & Joy 10biisiä
  • SRV @ ANM 11biisiä
  • The Wild Man From Texas Plays Houston 11biisiä
Come On (Beech Martin, Italy) SBD A
Tämä on siis käytännössä sama kuin Cold Shot (Vol.2), eli äänityspaikkana Mann Music Center Philadelphiassa 30.6.1987. Tältäkin keikalta on useita muita äänityksiä, tai ainakin julkaisuja. Feathers, Look At Little Stevie, Soul Love ja kaikkein täydellisimpänä keikka on levyllä The Unforgetable Night. Keikka myös radioitiin, joten osa materiaalista on tuosta lähetyksestä.

Complete Dallas Rehearsals Vol. 1 (Star Spangled Music) SBD A
Complete Dallas Rehearsals Vol. 2 (Star Spangled Music) SBD A +
Ennen Texas Flood-levyn ilmestymistä Stevie Ray Vaughan soitti David Bowien levyllä Let's Dance. Ja hienosti soittikin. SRV:n oli tarkoitus myös lähteä levyn johdosta Bowien Serious Moonlight-kiertueelle kitaristiksi, mutta sukset menivät ristiin ihan viime tingassa. Syitä löytyy erilaisia, riippuen kenen kirjaa lukee. Ja kun puhun viime hetkestä, niin se tarkoittaa sitä, että SRV oli jo kiertueen harjoituksissa 26. ja 27.4.83 joista nämä äänitykset ovat peräisin. Aivan kaikissa kappaleissa SRV ei soita, mutta molemmat levyt ovat ehtaa kamaa ja hyvälaatuisia. Samoilta päiviltä on myös levy Duke And The Hawk, joka on huonolaatuinen. Joskus tulee vastaan myös levyjä Dallas Moonlight ja Serious Moonlight Rehersals jotka ovat vain CD-R- versioita samasta levystä eri kansilla. Siis rahastuksen rahastusta.

Crawlin' To Texas (Vintage Rare Masters) SBD
Soul to Soul-studiosessioiden outtake-tavaraa Dallas Sound Labista vuodelta -85. Etiketti tosin sanoo äänityspaikaksi New York, mikä on siis virhe. Suurin osa tavarasta löytyy Life Without You- tai Unsurpassed Masters- paketeista.

Crossfire (Stentor) SBD A
Jälleen yksi levy Colorado & New Mexico- levyn tavarasta, mutta puutteellisempi.

Don't Mess With Texas (Triangle Records) SBD
Tämä keikka on jo käsitelty kohdassa At The Steamboat. Samaa tavaraa mutta puutteellisempi.

Double Trouble - Nashville 1978 (No label) SBD A
Nämä on itseasiassa äänitetty vuonna 1979 Jack Clementsin kotistudiossa. Levyn booklet väittää että CD on painetty äänitysten asetaatista joka on ainoa säilynyt versio sillä nauhat on tiettävästi tuhottu tai tuhoutuneet. Alkuperäistä versiota painettiin 1000 kappaleen numeroitu sarja ja siinä on 10 biisiä. Osa kappaleista vaikuttaa samalta kuin levyllä First Thunder, mutta suurin osa on eri otoksia. Tosin mielipiteitä tästä on monenlaisia. Tässä on vielä Jackie Newhouse bassossa ja Lou Ann Barton laulaa. Kierrossa on myös versiota joilla on viisi filleriä muilta bootlegeilta. Tästä viinanhuuruisesta äänityssessiosta piti tulla SRV:n, tai silloin ei vielä ollyt RAYta, ensimmäinen levy, mutta sekavien vaiheiden jälkeen joita kukaan ei tunnu muistavan levy jäi julkaisematta. Levystä liikkuu myös kaikennäköisiä muunnoksia nimellä First Unreleased Album, Nashville 1979 ja sitä sun tätä. Kaikki ovat samasta lähteestä. Myös levyllä In 1978 There Was, on nämä samat asetaatin 10 biisiä.
Biisilista:
  1. You Can Have My Husband
  2. Rude Mood
  3. Pride And Joy
  4. Oh, Yeah
  5. Love Struck Baby
  6. Tina Nina Nu
  7. Empty Arms
  8. Will My Man Be Home Tonight?
  9. I'm Cryin
  10. Sugar Coated Love
Double Trouble Over Europe ( No label)
CD-R- formaatti. Montreuxin keikka löytyy levyltä First Concert In Europe ja pari filleriä on Pistoian keikalta. Ei merkittävä tapaus.

Driving South (No label) AUD B+
Kannen mukaan vuodelta 1978 Houstonista, mutta biisien perusteella luultavasti vuodelta 1980. Newhouse on vielä bassossa. CD-R.

Duets (Vivid Sound Production) SBD A
Tupla jonka äänityspaikkoina  Seattle -85 ja Buddy Guys Legend's Club Chicacossa -89. Seattlen show löytyy mm. levyiltä Parker's Place, Seattle Jammin, Texas Flood ja Together In Love. Mukana parissa biisissä Bonnie Raitt. Chicacon äänitykset Buddy Guyn kanssa levyltä Birthday Jam joka on jo käsitelty. Pari filleriä mukana Antone's-keikalta ilmeisesti vuodelta -83.

Duke And The Hawk (Beech Marten)
Surkea äänenlaatu ja miksaus. Luultavasti kopio levystä Serious Moonlight Rehersals, joka taas on siis huono kopio alkuperäisestä bootlegista Complete Dallas Rehersals.
 
El Mocambo (Exx-ellent records)
El Mocambosta Torontosta vuonna 1983. Keikka ei ole kokonainen. Luultavasti tämä on vain kopio keikalla taltioidusta videosta. Samalta päivältä löytyy myös levyt Mocambo Joint, G-Ray, So Exited ja Hawk On Fire. Sekä tietysti tuo video.

Stevie Ray Vaughan: Imports , part 1: A-B

13.11.2010

Million Dollar Mistake



Andy Wickett (Fane) soitti aikoinaan rumpuja Iggy Popin kappaleen mukaan nimetyssä bändissä TV Eye. Nick Rhodes kävi toisinaan äänittelemässä bändin musisointia ja oli muutenkin ihastunut poikien habitukseen. Loppujen lopuksi Andy liittyi Rhodesin bändiin jonka nimi oli Duran Duran. Hän aloitti bändissä laulajana ja kosketinsoittajana. Yhtyeen kokoonpanossa ei tuolloin siis ollut vielä Simon LeBon.

Andy Wickett oli kirjoittanut omasta mielestään ihan kelpo biisin nimeltään "Girls On Film" ja UB40n tuottaja Bob Lamb tuotti bändille sen ensimmäisen demon johon EMI kuulemma ihastui ikihyviksi. Kaikki hyvin tähän asti siis. EMI halusi lisää samankaltaista ja Wickettillä oli varastossa biisi "Stevie´s Radio Station", josta osa oli pöllitty suoraan TV Eyen aiemmasta kappaleesta. Tuosta uusiokäytetystä kappaleesta tuli myöhemmin "Rio".

Wickett erosi tyttöystävästään joka alkoi tapailla Nick Rhodesia ja Andy päätti nostaa kytkintä ja erosi myös bändistä. Demo jäi tietysti bändin hoiviin joka tarjosi Andylle biiseistä 200 punnan kertakorvauksen. Korvauksen kohottua 600 puntaan Andy allekirjoitti sopimuksen jossa luopui kaikista oikeuksistaan Duran Duranin suhteen ja kaikkeen sen materiaaliin. Andyllä ei ollut varaa maksaa kunnon asianajajalle joten hän käytti oikeusavun turvin tuttua kiinteistöasioihin perehtynyttä lakimiestä.

Lakimies ei tiennyt mitään musiikkibisneksestä ja kehotti Andya kirjoittamaan sopimuksen joka, hänen logiikallaan, osoitti että Andylla kuitenkin oli JOTAIN tekemistä materiaalin kanssa. Kun kappale nousi listoille Andy yritti mitätöidä sopimusta, mutta lakimies ei suostunut lähtemään oikeuteen. Jos biiseistä olisi tehty järkevä sopimus, olisi Andy 600 punnan sijaan ollut monimiljonääri jo kauan sitten.

Nyt Andy myy tuota demoa, johon hänellä on yhä näemmä oikeudet, netissä sivuillaan hintaan 7 puntaa . Ja kiertelee muusikkona Birminghamin kuppiloita. Vaikka tuolla menolla ei taideta ihan miljooniin enää kiinni päästä, Andy ei tunnusta olevansa katkera.

Uskoisikohan tuota ihan aikuisten oikeasti.

10.11.2010

Nyt soi: Five Guys Named Moe - Pieni Suomalainen




Kaikkea sitä hyllystä löytyy. Ei mitään hajua milloin, mistä ja ennenkaikkea miksi olen tämänkin levyn hankkinut. Arkeologisia kaivauksia tehdessäni yksi laulunnimi alkoi sen verran kiinnostamaan, että asiaan piti hiukan perehtyä. Kuunneltuani kappaleen alkoi muisti palautua pätkittäin. Kyllä minä tämän kappaleen olen joskus kuullut, mutta mitään suursuosikkia siitä ei ilmeisesti aikoinaan päässyt syntymään. Ei kai siitä muutenkaan mikään hitti tullut. Youtubessakin biisillä on vain 15 kuuntelukertaa. Luulisi että jo vahingossa enemmän ihmisiä eksyisi sitä kuuntelemaan.

Googlettamalla löytyi musikaalia, yökerhoissa soittelevia amerikkalaisorkestereita ja Louis Jordanin biisi. Mutta missä luuraa tämä NELIhenkinen poppisorkesteri, joista yksi on kylläkin selkeästi naispuolinen. Wiki ei tiedä asiasta mitään. Samalla kun etsiskelen tietoa LP soi taustalla ja alan ymmärtää miksi minulla ei ole sen suurempaa muistikuvaa levystä. Se on melko mitäänsanomatonta poppisiskelmää pienellä, hyvin pienellä, irkkuvivahteella muutamissa kappaleissa. Tuottajan ansiota ilmeisesti. Näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Taisin ostaa alelaarista, toivon.

Ja alkoihan sitä tietoakin tihkumaan kun oikein tiukasti biisinnimien kautta etsii. Ilmeisesti bändillä on yhä uskollinen mutta näemmä melkoisen pieni ihailijakuntansa. Kanadalaislähtöinen orkesteri ei juuri kotimaassaan saanut huomiota ja he muuttivat Lontoon kautta Skotlantiin jossa yhden EP:n jälkeen saivat sopimuksen RCA:n kanssa ja äänittivät eponyymin ainokaisensa vuonna 1990. Levyä oli kokoamassa ihan kelpo miehiä: tuottajana Dónal Lunny (Christy Moore, Elvis Costello, Kate Bush, Sinéad O'Connor, Waterboys etc.), miksaajana Bill Price ( Clash, Sex Pistols, Guns N' Roses). Sinkkuja ehti putkahtaa kaksi ilman suurempaa hässäkkää. Levyjä ei mahdottomasti osteltu. Mutta eipä ainakaan minua voi syyttää bändin kuolemasta kun olen yhden levyn verran aihetta kannattanut.

FGNMn jälkeen laulaja Meg Lunney on perustanut oman indielevymerkin Big Deal Records ja julkaissut yhden sooloalbumin. Laulajakitaristi Jonathan Evans kirjoittelee musiikista Kanadan televisiolle. Basisti Tom McKay toimi myöhemmin bändissä Joydrop (never heard) ja rumpali Graeme Murray ilmeisesti yhä työskentelee musiikin parissa tavalla tai toisella ilman suurempaa suosiota. Ja selvisihän se syy siihenkin miksi tämä nimenomainen biisi on levyllä. Meg vietti aikoinaan teini-ikäisenä vuoden Suomessa vaihto-oppilaana ja Suomen kieli oli hänestä niin mukavan kuuloista.

Tulipahan tuokin mysteeri selvitettyä ja levy saa taas takaisin paikkansa lajittelemattomien "aarteiden" joukossa. Jospa sitten taas 20 vuoden kuluttua palataan asiaan.