30.11.2010

Bluesmen # 12 - Earl Hooker




Eräs hieno kitaramies meinasi ihan unohtua listoilta, mutta onneksi sattui miehen levy käteen juurikin sopevasti. Hiukan tunnetumman John Lee Hookerin serkkupoika Earl ei ikinä noussut bluespiirien ulkopuolella suureksi nimeksi, mutta miehen kitarointitaidot kyllä tunnettiin, ja niitä käyettiin, blueskerman levytyksissä. Parilla Muddy Watersin levytykselläkin soi Earlin slide. Ilmeisesti ainoa kitaristi joka koskaan slidea Watersin levyillä soitteli muuten.

Ohessa soiva instrumentaali "Wah Wah Blues" osoittaa että mies taitoi sliden lisäksi wah-wahin erinomaisesti. Kitaravirtuoosi ei pahemmin laulanut, ja tämäkin rajoitti miehen suosiota. Miehen instrumentaali "Blue Guitar" tuli tunnetuksi Willie Dixonin sanoituksilla Muddy Watersin versioimana nimellä "You Shook Me". Toinen samanlainen tapaus on kappale "You Need Love". Molemmissa Hookerin kitara soi Muddyn dubbaaman laulan taustalla. Molemmat biisit taitavat kuitenkin olla suurelle yleisölle tunnetumpia Led Zeppelinin käsittelystä. Earl soitteli myös kaksikaulaisella kitaralla jo kauan ennen Jimmy Pagea. Earl Hookerin tyylin sanotaan myös olleen yksi vahvoista Jimi Hendrixin vaikutteista.

29.11.2010

Bluesmen # 11 - B.B.King



Riley B. King aka "the blues boy" aka B.B.King on tietysti näistä Kingeistä se kaikkein tunnetuin. Koska tästä blueshallituksen puheenjohtajasta on jo kirjoitettu blogissa elämänkerran käsittelyn yhteydessä, jätetään nuo elämänvaiheet vähemmälle.

Videossa nähtävä iso bändi ja sen hivenen poppimaisemmat sovitukset olivat yksi syy miksi B.B.Kingiä toisinaan syytettiin bluesin viihteellistämisestä. Mies vain yritti tienata leipänsä, ja ei pitänyt mitenkään pahana vaikka pikkuisen useampi ihminen (lue valkoiset) kiinnostui hänen musiikistaan. Oheinen biisi on Kingin ensimmäinen crossover-hitti parinkymmenen vuoden kiertelyn ja levyttämisen jälkeen. Vaikka B.B. onkin tunnetumpi less is more- soittotyylistään, kyllä herra anta Lucillen laulaa ihan railakkaasti tässäkin pätkässä. Hiukan korni tilanne porijazz- tyylisine pikkutakkijammailijoineen jotka ovat ihan niinku groove ja silleen, ei kovinkaan lisää bluestunnelmaa, mutta sofistikoituneenakin versiona biisi on yhtäkaikki helvetin hieno.
 
Olisihan näitä Kingejä tietysti lisääkin, nimittäin New Orleansin Earl King, jonka tyyli oli enemmänkin rhytm & bluesia. Mies on lähinnä tunnettu biisistään "Come On" jota on versioinut tunnetuimmin Jimi Hendrix, jonka versiota on taas versioinut, kuinka ollakaan, Stevie Ray Vaughan.

27.11.2010

Bluesmen # 10 - Albert King



Albert Kingin kitaralikit ovat osa universaalia blueskieltä. No jopa oli hienosti sanottu. En sitä minä keksinyt vaan Elvin Bishop, jonka mielestä lähes kaikki blueskitaristit ovat saaneet jotain kautta vaikutteita juuri Albert Kingiltä. Kun Albert ensimmäistä kertaa Fillmoressa nousi yleisön eteen 15 vuoden chitlin circuit kiertämisen jälkeen, se tapahtui nelipäiväisellä keikalla jolla mies lämmitteli ihailijoitaan Jimi Hendrixiä ja John Mayallia. Ja Rolling Stone-lehden Jerrold Greenbergin mukaan pesi koko porukan. Tuo tapahtui vuonna 1968, ja vaikka Albertin paras levy Born Under A Bad Sign olikin ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin, vasta tuo esiintyminen nosti miehen suuren yleisön tietoisuuteen.

Albert on enemmänkin B.B.-kaimansa kuin eilisen Freddie-kaimansa kuuloinen bluesmies. Hiukan rauhallisemman bluesin äänenkannattaja enemmänkin. Lonnie Mackin ohella se ehkä kuuluisin Gibson Flying V-kitaran vakiokäyttäjä oli se jonka kitarointi vaikutti eniten myös Stevie Ray Vaughanin kitarointityyliin. Se on kyllä helppo kuulla varsinkin Vaughanin rauhallisemmissa kappaleissa. Ja pääsihän SRV myös esiintymään useasti idolinsa kanssa, ja yhdestä noista vuoden 1983 sessioista syntyi levy In session joka julkaistiin molempien miesten jo kuoltua vuonna 1999.

Parhaat ja useimmat levynsä Staxille levyttänyt herra oli juuri tuon hittitehtaan maestrojen, Steve Cropperin ja muunkin Booker T. & The MG-porukan, ansiosta ensimmäisiä bluestaitureita joka yhdisti mustan bluesin valkoisiin vaikutteisiin ja oli näin lähellä R & B-kategoriaa, jos näitä on järjellistä jotenkin kategorisoida. Myös Memphis Horns tietysti vaikutti soundiin vahvasti. Oheinen pätkä on vuodelta 1981 jolloin King kierteli ahkerasti ympäri maailmaa. Videostakin huomaa kuinka hän soittaa oikeankätistä kitaraa väärinpäin ja venyttelee kieliä enemmän kuin liukuu pitkin kitaran otelautaa. Ja soittaa peukalolla. Vain näin hän kuulemma saa juuri oikeanlaisen soundin kitaraansa. Albert on meikäläiselle se Kingeistä kaikkin kunkuin.

26.11.2010

Bluesmen # 9 - Freddie King



Kolmesta Kingistä tämä nuorin oli se joka ensiksi nousi bluesia janoavien valkoisten kitaristioppilaiden tietoisuuteen. Vielä kun B.B. kierteli roadhouseja ja levytteli lähinnä mustille markkinoille ja Albert ajeli päivisin puskutraktoria ja soitteli öisin, Freddie iski vuonna 1961 kultasuoneen hitillään "Hide Away", joka nousi radiohitiksi niin valkoisilla kuin mustillakin asemilla. Siksikin se nimenomainen kappale soi tuossa. Ei siksi, että se oli paras Freddie Kingin kappale tai merkittävin, sillä sitä se ei ole. Ehkäpä kuitenkin tunnetuin ja coveroiduin. Texas bluesille tyypillisemmät torvet törähtelevät tässä ehkäpä muistona siitä että Freddie oli nimenomaan Texasin poikia, vaikka menikin musiikin perässä Chicagoon jo nuorena miehenä.

Freddie, tai tuolloin vielä Frederick tai Fred ja myöhemmin Freddy,  lähti mielessään Muddy Waters ja löysikin tämän kitaristin, eilen käsitellyn bluesmiehen Jimmy Rogersin, joka opetti tälle kitaransoitosta yhtä sun toista. Muunmuassa erikoisen tavan soittaa kitaraa kahdella plektralla. Freddien tyylissä voi kuulla sekä Texasia että Chicagon Soutsidea. Sukunimikaimoihinsa verrattuna tyyli oli hivenen agressiivisempaa, mitä ei kylläkään kuule tuosta pätkästä. Olisikohan sittenkin pitänyt valita joku toinen biisi.

Koska Freddie King kuoli jo vuonna 1976 vain 42-vuotiaana, hän on jäänyt tuntemattomimmaksi King-triosta, mutta useat kitaristit pitävät häntä yhtenä suurimmista esikuvistaan. Mm. Eric Clapton, Vaughanin veljekset ja Peter Green ovat maininneet tämän yhdeksi esikuvistaan ja kaikki ovat myös soittaneet miehen biisejä. Niinkuin tietysti kaikki aloittelevat bluesbändit. Melko monet ovat varmasti aloitelleet soittelemalla Hide Awayn- kaltaisia instrumentaalistandardeja joita Freddie Kingillä riittää. Ja kun bluesista on kysymys, täytyy taas sanoa että tuossakin biisissä on tyypillisen tapaan taas vähän lainattu, enkä nyt tarjoita pelkästään tuota Peter Gunn-osiota.

25.11.2010

Bluesmen # 8 - Jimmy Rogers



Tässä on käsitelty viikon aikana miehiä Howlin' Wolf, Sonny Boy Williamson, Muddy Waters ja mainittu noissa yhteyksissä mm. Willie Dixon ja Little Walter. Kaikki tietysti Chicago bluesin suuria nimiä. Noita miehiä yhdistää Chicagon lisäksi myös Jimmy Rogers, joka soitti noiden kaikkien mainittujen, ja monien monien muidenkin, kanssa. Rogersin merkittävyys on usein unohdettu, vaikka hän esiintyi suurten miesten bändeissä, ja monilla aikansa tunnetuimmilla blueslevyillä. Ja kuuluihan mies tuohon Muddy Watersin ykköseen, eli siihen tunnetuimpaan bändikokoonpanoon, jossa olivat siis myös Otis Spann ja Little Walter.

Miehen sooloura oli hivenen takkuinen, mutta taksikuskina ja vaatekauppiaana viettämänsä 60-luvun jälkeen mies hyppäsi taas satulaan vuonna 1971 ja aloitti aktiivisen kiertämisen. Vuonna 1973 mies levytti ensimmäisen virallisen soololevynsä Gold Tailed Bird. Levyllä soitti myös toinen kuulu kitaristi nimeltään Freddie King. Oheinen pätkä on vuodelta 1986 Austinista legendaarisesta Antone´s bluespyhätöstä ja mukana on taas eilinen harppumies James Cotton.

24.11.2010

Bluesmen # 7 - Muddy Waters



Täytyy sanoa että tässä on mojo kohdillaan niin Muddylla kuin koko konkkaronkalla, mutta erityisesti harppua soittavalla James Cottonilla. Yksi parhaista vedoista mitä olen Muddy Watersilta koskaan kuullut. Pianossa Otis Spann. Tuo hieno taltiointi on vuodelta 1966 Kanadan television Blues Masters- ohjelmasta. Tuolloin Toronton studioon kutsuttiin tuon ajan merkittäviä bluestekijöitä kolmeksi päiväksi nauhoittamaan tavaraa joka lähetettiin ulos kertarysäyksellä. Mukana olivat myös mm. B.B.King, Buddy Guy, Big Bill Broonzy, Willie Dixon ja Son House. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuon lähetyksen nauhoituksesta tehtiin myös DVD, joka löytyy vaikkapa Amazonilta. Kannattava ostos.

Muddy Waters taitaa olla se bluesmies johon yleensä viitataan kun puhutaan deltabluesin sähköistämisestä ja  uudenkaltaisen bändivetoisen urbaanibluesin kehittämisestä. Eikä tietysti suotta, sillä Waters oli kyllä oman aikansa ehdoton supertähti Chicagon bluesympyröissä. Ja muuallakin jo mainitun bluesboomin synnyttyä. Itse asiassa aika moni bluesmies saa kiittää varsinkin brittiläisiä nuoria rockmiehiä uudesta tulemisestaan ja musiikkinsa tunnetuksi tekemisestä. Ja muoret miehet saavat tietysti kiittää bluesmiehiä yleensä musiikin tekemisestä josta syntyi rock and roll. Ja tietysti Rolling Stones. Ainakin siis noin nimen puolesta. Ja vähän muutenkin.

Löytyihän noita arvostajia sitten omastakin maasta, kunhan brittirokkarit olivat ensin kertoneet että täällähän ne meidänkin biisien tekijänimet, M.Morganfieldit sun muut asuvat, ihan USA:ssa. Tuo oli nimittäin monille ihan uusi tieto. Kun Beatles saapui Amerikkaan he kertoivat haluavansa nähdä Muddy Watersin. Reportteri kysyi että missäs se on. Teksasin Johnny Winter oli kyllä osannut arvostaa idoliaan jo kauan, ja oli myöhemmin nostamassa Muddy Watersin uraa taas uuteen nousuun. Vaikka britti-invaasio tekikin bluesmiehiä tunnetuksi, oli blues kuitenkin pikkuisen pois muodista 50-luvun huippuvuosien jälkeen. Winterin vuonna 1977 tuottama levy Harg Again nosti Muddy Watersin taas bluesin huipulle. Ja siellä hän pysyikin kuolemaansa saakka vuonna 1983. Muddyn bändi oli varsinainen bluesin korkekoulu. Bändissä ja sessioissa soittelivat aikoinaan mm. Little Walter, Otis Spann, Sonny Boy Williamson II, Hubert Sumlin, James Cotton, Junior Wells ja bändin pitkäaikainen kitaristi Jimmy Rogers.

23.11.2010

Bluesmen # 6 - Elmore James



"Dust My Broom"- riffi lienee yksi bluesin tunnetuimmista. Se oli ja on niin yksinkertainen ja tehokas, että Elmore James käytti sitä pienin muunnoksiin aika monessakin biisissä. Mutta mitäs tuota hyväksihavaittua niin hirveästi muuttelemaan. Slidekitaran kuninkaaksikin tituleerattu James on yksi myöhempien aikojen kitaramiesten selkeistä esikuvista ja varsin moni kitarasankareista tämän aulisti myöntääkin. Myös Stevie Ray Vaughan.

Koska Broom on jo aika lailla tuttu biisi, en pistänyt sitä tuohon, vaikka se on yksi hienoista esimerkeistä miten deltabluesia sähköistettiin. Robert Johnsonin versiohan on siinä vain käytännössä soitettu sähköisesti uuden ajan bluesina. Tuossa soi sen sijaan Sonny Boy Williamsonin, eli sen toissapäiväisen bluesmiehen, tunnetuksi tekemä biisi "One Way Out". Tai joillekin se saattaa olla tunnetumpi The Allman Brothersien versiona. Kunnon bluestyyliin kappaleen synty on hieman hämäränpeitossa, mutta luultavimmin se on alunperin juuri Elmore Jamesin tekemä. Hän levytti sen jo ennen Sonny Boyta, mutta se jäi tuolloin julkaisematta. Kun Sonny Boy julkaisi oman versionsa hän pisti sen reilusti vain omiin nimiinsä. Myöhemmin krediiteistä tosin yleensä löytyy Elmore James, tai sitten molemmat.

Elmore James kuoli juuri bluesboomin alkuhetkillä vuonna 1963. Hän oli lähdössä mukaan tuolle eilen Howlin' Wolfin jaksossa nähdylle blueskiertueelle, mutta sydän sanoi sopimuksen irti. Tuossa on yksi syy miksi Elmore Jamesista ei tiettävästi ole äänitettyä, saati filmattua livemateriaalia olemassa. Ei juuri edes kuvia livetilanteesta. Sonny Boy Williamsonin sidemanina uraansa aloitellut James oli elämäntavoiltaan ja bändiliiderinäkin aika lailla Howlin' Wolfin vastakohta. James osasi olla kuulemma melko hankala mies varsinkin kun oli nauttinut viskiä. Ja aika usein oli.

22.11.2010

Bluesmen # 5 - Howlin' Wolf



Jos jollakin on vangitseva lavapresenssi, niin sitten tällä miehellä. Parimetrisen ja lähes 140-kiloisen järkäleen ääni oli voimakas ja intensiivinen. Chester Burnett oli ja on ehdottomasti yksi Chicago-bluesin, tai minkä tahansa bluesin, suurimmista nimistä. Legendaariselle Chess-yhtiölle levyttänyt Wolf oli yksi noista suurista jotka sähköistivät deltabluesin ja saivat näin musiikille uutta kuulijakuntaa. Eikä ole sattumaa että tässäkin videossa ollaan Briteissä. Tuo 60-luvun bluesboomi oli vain yksi näyttö siitä, että varsinkin siellä tuon ajan rockmuusikot olivat löytäneet rockmusiikin juuret, ja yksi noista tiennäyttäjistä oli ehdottomasti Howlin' Wolf.

Tämä pätkä ei kuitenkaan ole ajalta jolloin Wolf oleskeli Englannissa äänittämässä levyä paikallisten suuruuksien kanssa, vaan vuodelta 1964, jolloin American Folk Blues Festival-kiertue kiersi Eurooppaa. Bassossa on taas Willie Dixon, niinkuin monella Wolfin levylläkin, ja kitarassa miltei yhtä legendaarinen bändin vakiokitaristi Hubert Sumlin. Vaikka Howlin' Wolf oli erityisesti kuulu laulustaan, mies esittelee usein myös eiliseltä bluesmieheltä Sonny Boy Williamsonilta oppimiaan harpputaitoja. Ja kyllä kitarakin kädessä pysyy.

Howlin' Wolfin elämänkerta on juuri ilmestynyt suomeksi, ja kunhan se on luettu niin palataan miehen elämänvaiheisiin tarkemmin kirjaesittelyn merkeissä. Tämä bluesmaestro oli kenties hieman erilainen muusikko kuin monet muut kiertolaiset jotka toisinaan elivät kädestä suuhun. Burnett oli alusta lähtien tarkka raha-asioistaan eikä juuri sekoillut alkoholin tai muiden sekoitusaineiden kanssa. Jo lähtiessään Deltalta kohti Memphisiä hän oli mustaihoiseksi Mississipin muusikoksi varsin varakas, ja omien sanojensa mukaan oli yksi harvoista joka lähti Deltalta tyylikkäästi ja arvokkaasti: omalla autolla ja neljä tonnia rahaa taskussa. Vaikka olikin lähes lukutaidoton kunnes nelikymppisenä alkoi taas kouluttautua, raha-asiat mies hoiteli jämptisti aina loppuun saakka. Hän myös maksoi bändilleen reilua palkkaa ja otti heille jopa sairausvakuutukset. Melko erikoista noihin aikoihin muusikkopiireissä arvaan.

21.11.2010

Bluesmen # 4 - Sonny Boy Williamson II



Vaikka ykköstä, eli John Lee "Sonny Boy" Williamsonia, pidetään parempana bluesharpun virtuoosina, on tämä kakkonen, eli Rice Miller, noussut huomattavasti tunnetummaksi. Hän on yksi tunnetuimpia tuon ajan harpun taitajia ykkösen, Junior Wellsin ja Little Walterin ohella vaikkei joidenkin mielestä ehkä teknisesti näiden tasoon ylläkään. Bluesharpun soittamisen tekniikasta en tiedä hölkäsen pöläystä, mutta blueshan ei olekaan tekniikkaa vaan tunnetta. Kuten oheisesta pätkästäkin helposti huomaa. Sonny Boy kyllä esittelee yhden vakitempuistaan, eli soiton ilman käsiä. Miehestä huomaa, että elämää on nähty ja elämänkokemusta hankittu myös sieltä kadun syrjäisemmältä puolelta.

Tuo uskomattoman hieno pätkä lienee vuoden 1963  The American Negro Blues Festival-turneelta Englannista, joka yleisen bluesrevivalin aikaan nosti Williamsonin taas kartalle erityisesti Euroopassa, kuten kävi monen muunkin jo pikkuisen unhoon painumassa olleen bluesmiehen kohdalla. Bändissä pianoa soittaa Otis Spann, bassossa on Willie Dixon ja kitarassa Matt "Guitar" Murphy, eli koossa on melkoinen dreamteam. Videosta käy helposti ilmi miksi juuri tämä herra Howlin' Wolfin ohellaon minulle se bluesin henkilöitymä. Karismaa riittää vaikka muille jakaa.Tässä aletaan todellakin olla asian ytimessä.

Kunnon myyttisen bluesmiehen tavoin tämänkin herran kohdalla vastuu on kuulijalla, tai lukijalla, kun varhaisista elämänkäänteistä lueskelee. Synnyinaika vaihtelee miehen itse esittämästä vuodesta 1897 aina vuoteen 1912 ja kaikkea siltä väliltä. Todennäköisesti Williamson valehteli syntymäajastaan, niinkuin monesta muustakin asiasta, antaakseen vaikutelman, että juuri hän oli se alkuperäinen Sonny Boy Williamson. Todellisuudessa tuo nimi napattiin ilmeisen harkitusti juurikin siltä ykkoseltä kun tämä kakkonen alkoi vuona 1941 esiintyä vakituisesti King Biscuit Time-radioshowssa Helenassa Arkansasissa. Ennen tuota mies kierteli pitkin etelää esiintyen mm. Robert Lockwood Juniorin, Elmore Jamesin ja jopa Robert Johnsonin kanssa.

Levyttämään mestari pääsi vasta 1950-luvulla, jolloin alkuperäinen Sonny Boy oli jo kuollut, ja kakkosesta tuli ykkönen eli se One and Only Sonny Boy Williamson. 60-luvun bluesboomin ansiosta Williamson levytti myös Euroopassa mm. Yardbirdsin ja Animalsin kanssa. Yhdessä vaiheessa Sonny Boy asusteli Arkansasin Twistissä silloisen naisystävänsä luona ja opetti siinä sivussa myös naisen veljelle bluesharpun saloja. Veljen nimi oli Chester Burnett eli siis Howlin' Wolf.

20.11.2010

Bluesmen # 3 - Johnny Shines



Johnny Shines oli Robert Johnsonin matkakumppani 30-luvulla, ja aika paljon legendasta tarttui Shinesiin matkan varrella. Slide, tunteikas tulkinta ja lievästi falsetossa vaikeroiva ääni. Sekä tietysti Johnsonin biisit, kuten tuokin yllä soiva, joita Shines esitti koko uransa ajan konserteissa. Ja esiintyipä mies myöhemmin urallaan useastikin Robert Johnsonin kasvatti- ja oppipojan Robert Lockwood Jr:n kanssa, levyttäen yhdessä pari levyäkin. Tämän nimenomaisen kappaleen säveltäjästä on tosin hieman toisenkinlaistakin tietoa. Luultavasti siinä on ajan tavan mukaan hieman lainattu. Biisistähän on satoja coverversioita, osa  hieman eri sanoituksilla. Ainakin maantieteellisesti hiukan virheellinen värssy " back to the land of California, sweet home Chicago" on korvattu yleensä muotoon "back to the same old place, sweet home Chicago".

Kuten Son Housen kohdalla, myös Johnny Shinesin uran alkuajat olivat hajanaisen levyttämisen ja keikkailun johdosta  tasapainoilua musiikin ja "oikeiden töiden" välillä. Välillä mies jopa möi soittimensa pois ja keskittyi rakennuspuuhiin, mutta veri veti jälleen bluesin pariin. Epäonnisten ja julkaisemattakin jääneiden levytysten jälkeen mies iski jackpotin vuonna 1966 julkaistulla levyllä Chicago / The Blues / Today ! jolla mukana olivat myös Walter Horton ja Charles Musselwhite. Levyn myötä Shinesin ura sai uutta tuulta ja sitä seurasivat useat levytykset eri merkeille.

Shines ei ole ikinä noussut tunnetuimpien bluesartistien rinnalle, mutta miehellä oli oma osuutensa deltan tuomisessa Chicagoon, ja hän oli yksi niistä linkeistä joka johti Son Housesta ja Robert Johnsonista sähköiseen bluesiin.

19.11.2010

Bluesmen # 2 - Robert Johnson




Son House muisteli kuinka Robert Johnson kulki hänen perässään soittopaikasta toiseen ja yritti opetella kitaransoittoa. Toisinaan kun tämä pääsi lavalle, jälki oli sen verran hirveää että yleisö alkoi kaikota. Muutama vuosi tämän jälkeen Robert palasi takaisin kotikonnuiltaan ja oli oppinut mestaroimaan kitaraansa käsittämättömän hienosti. Hän oli siis myynyt sielunsa paholaiselle. Muuten muutos ei ollut mahdollista.

Crossroads-myytti ei suinkaan ole ainoa tämän miehen kohdalla. Hänen syntymäaikansa, kuolinaikansa ja tapansa kuten myös hautapaikka ovat vieläkin hiukan epäselviä. Son House kertoili mielellään tuota Crossroads-tarinaa, vaikka Robert Johnson ei tiettävästi ikinä itse puhunut asiasta. Sen sijaan saman seudun toinen blueskitaristi Tommy Johnson kertoi aikoinaan myyneensä sielunsa paholaiselle, joten tarinat ovat voineet sekoittua.

Vaikka myyttinen tarina lienee monille tunnetumpi kuin miehen musiikki, maine perustuu kyllä vahvasti noihin 29 levytettyyn kappaleeseen. Kaikki kappaleet on merkitty miehen omiin nimiin, mutta moni kappaleista on vanhempaa alkuperää. Johnson nojaili delta bluesiin, mutta vei sitä hiukan pidemmälle. Siinä on jo haikuja tulevasta sähköisestä Chicago bluesista. Johsonin yhteistyökumppani Johnny Shines meni vielä pidemmälle ja sanoi myöhemmin Johnsonin musiikin olleen rock and rollia. Vain eri nimellä.

18.11.2010

Bluesmen # 1 - Son House



Joskus kun bluesvaihe lyö päälle niin kaikki muu musiikki tuntuu toisarvoiselta ja pinnalliselta trendipelleilyltä. Blues iskee aina silloin tällöin, yllättäen ja pyytämättä, eikä sitä voi väistää. Se ei liity mitenkään henkiseen olotilaan tai kaamosmasennukseen. Kenties se on pieni reality check hipsteröinnin jälkeen. Paluu maanpinnalle. Ja silloin siihen uppoaa taas kokonaan ja ajattelee että tätähän se on ja olla pitää. Aito, oikea ja rehellinen musiikki.

Ja tähän ei riitä enää lääkkeeksi pelkkä Stevie Ray Vaughan niinkuin vähäisempiin kyllästyksiin. On mentävä syvemmille vesille. Aloitettava alusta, ja juuri tämän enempää ei voisi alusta aloittaa. Pistelen eetteriin lähiaikoina meikäläisen bluessuosikkeja niin kauan kun tämänkertainen vaihe kestää. Monesti näissä on aina enemmän ja vähemmän toisessa pääosassa kitara, akustinen tai yleensä sähköinen, koska siinä nyt vain on jotain ylimaallisen hienoa.

Ja kuten jo sanoin, juuri tämän enempää ei alkujuurille pääse. Delta bluesin yksi arvostetuimmista alkuajan mestareista. Mies jolta on saanut vaikutteita niin Robert Johnson kuin Muddy Watersinkin. Tällä on hyvä aloittaa.

15.11.2010

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 2: C-E


Ensimmäisessä import-jaksossa en pureutunut ollenkaan erääseen perustavaa laatua olevaan kysymykseen. Nimittäin siihen, että mitä helkutin järkeä on (tai siis olisi, toim. huom.) keräillä bootleg-äänitteitä joilla samat biisit soitellaan tuhat kertaa eri konserteissa niin ettei tavan tallaaja edes huomaa eroa. Perusselityshän on tietysti se, että Stevie Ray Vaughan (ja tähän paikalle voi tietysti pistää minkä nimen tahansa) ei ikinä soittanut biisiä kahta kertaa samalla tavalla, ja kaikki versiot on saatava. Toinen selitys on se, että kaikkia kappaleita ei vain ole ikinä levytetty, niitä on soitettu vain konserteissa. Ja onhan noita muitakin, enemmän tai vähemmän järkeviä selityksiä.

No tiettyyn rajaan astihan noilla selityksillä pärjää, mutta onhan se selvä ettei edes paatunein fani ihan pelkän musiikin takia keräile. Kyllä siihen silloin riittäisi virallisten levyjen lisäksi muutamat valikoidut epäviralliset julkaisut. Kyllähän se on oikeasti ihan muuta kun musiikillista hulluutta kun mopo keulii. Mutta vaikka ei keräilisikään näitä levyjä, niin onhan näistä ihan mukava tietää jos sattuu fani olemaan. Ja meikäläinen on. No oli järkee tai ei, tässä lisää niitä eri versioita samoista biiseistä.

Chicago Blues Festival (Unbeleviable Music) SBD A+
Ensimmäiset kahdeksan biisiä ovat Chicago Blues festivaaleilta vuodelta 1985, pari seuraavaa Saturday Night Live-ohjelman nauhoituksista ja viimeinen Ebony Showcase Theater´n lavalta jossa SRV oli soittamassa BB King and Friends-tapahtumassa. Mukana olivat myös mm. Albert King, Eric Clapton Ym. Tapahtumasta on myös virallinen video ja myöhemmin julkaistu CD nimellä A Night of The Blistering Blues. Chicago-materiaalia löytyy myös levyiltä Burnin´ Strings, Chicago's Cryin', Pride and Joy ja Stevie Played A Little Blues.
Biisilista:
  1. Scuttle Buttin'
  2. Say What
  3. Ain't Gone N Give Up
  4. Voodoo Chile (Slight Return)
  5. Mary Had a Little Lamb
  6. Texas Flood
  7. Come On(Part III)
  8. Testify
  9. Say What !
  10. Change It w / Jimmie Vaughan
  11. The Sky Is Crying w / B.B.King, Albert King ym.
Chicago's Cryin'
Alku sama kuin Live In Montreux ja loppu edelliseltä Chicago festareilta. CD-R, joka on luultavasti vain kopio levystä Stevie Played A Little Blues.

City Of Lights (Hawk Records, Italy) SBD A
Äänityspaikkana The Greek Theater Kaliforniassa 6.10.1988. Lämppärinä keikalla oli Fabulous Thunderbirds. Levyllä on keikkasetti kokonaisuudessaan ja äänenlaatu on bootlegiksi suorastaan loistava. Kannen biisilistakin on yhtä virhettä vaille oikein. Harvinaisen onnistunut bootleg siis. Papukaijamerkki. Levyllä on hieno ja pitkä versio biisistä Couldn't Stand The Weather, jonka aikana SRV esittelee bändin jäsenet ja kertoilee kuinka miehet aikoinaan tapasi. Kaikki saavat myös vetäistä oman soolonsa.
Biisilista:
  1. Pride And Joy
  2. You'll Be Mine
  3. Commit A Crime
  4. Let Me Love You, Baby
  5. Leave My Little Girl Alone
  6. Superstition
  7. Willie The Wimp
  8. Cold Shot
  9. Couldn't Stand The Weather
  10. Life Without You
Cold Shot (Big Music, Italy)
Sama vuoden -85 Tokion keikka kuin mm. Live In Japan-levyllä, mutta epätäydellisenä. Luultavasti laserlevy videolta tallennettu.

Cold Shot (Vol 1) (Banana, Australia)
Parilta eri keikalta vuosina 83-86 tehty äänite, jonka parhaat osat löytyvät myös levyltä Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One.

Cold Shot (Vol 2) (Banana, Australia)
Levy on sama kuin Come On, josta jäljempänä. Äänityspaikka Mann Music Center, Philadelphia vuonna 1987.

Cold Shot (Vol 3) (Banana, Australia)
Äänityspaikka Pistoia Blues festivaali vuonna 1988. Sama kuin myöhemmin käsiteltävä In Italy. Pistoian tavaraa löytyy myös monelta muulta levyltä.

Cold Shot (Vol 4) (Banana, Australia)
Sama kuin Colorado & New Mexico, mutta kolme biisiä uupuu. Lähes sama kuin Last Farewell.

Cold Shot (Discurious) SBD A/B
Eikö näillä bootleggareilla riitä mielikuvitusta näihin levynnimiin. Kaikki biisit löytyvät myös levyiltä Colorado & New Mexico ja Live In Montreux.

Colorado & New Mexico (Aulica De Luxe) SBD A+
Nämä ovat varmastikin Vaughanin tehokkaimmin bootlegatut konsertit. 28.11.89 Tingley Coliseumissa, New Mexicon Albuquerquessa ja 29.11.89 McNichols Arenalla, Coloradon Denverissä heitettyjen keikkojen äänityksiä löytyy noin pariltakymmeneltä levyltä. Tämä on kuitenkin se täydellisin paketti. Ykköslevy on sama kuin Cold Shot (Vol. 4). Levyllä on Westwood One Radion lähetys konserteista kokonaisuudessaan. Läheskään kaikkia keikoilla soitettuja biisejä siinä ei kuitenkaan kuulla. Sekaannusta on aiheutunut siitä, luultavasti tahallista sellaista, että osa näistä booteista on merkitty olevan Auditorium Shores-keikalta ja jos mistäkin, ja biisijärjestystä on muutettu. Shores- keikalta EI ole kierrossa SBD-äänityksiä. Audience-äänityskin keikoilta löytyy, mutta se on huonolaatuinen. Seuraavassa listassa on lueteltu levyt joilta näitä keikkoja löytyy.
  • Brotherly Love 11biisiä
  • Colorado & New Mexico 14biisiä
  • Cold Shot (Vol 4) 11biisiä
  • Crossfire 12biisiä
  • Hello Y'All 12biisiä
  • The House is Rockin' 11biisiä
  • The House is Rockin' 2 11biisiä
  • In Steppin' 11biisiä
  • Last Farewell 11biisiä
  • Let Me Love You Baby 12biisiä
  • Live Unapproved 10biisiä
  • Live USA 5biisiä
  • Lost In Austin 1989 11biisiä
  • Mega Rare Trax Vol. I 10biisiä
  • One Of The Last 12biisiä
  • Pride & Joy 10biisiä
  • SRV @ ANM 11biisiä
  • The Wild Man From Texas Plays Houston 11biisiä
Come On (Beech Martin, Italy) SBD A
Tämä on siis käytännössä sama kuin Cold Shot (Vol.2), eli äänityspaikkana Mann Music Center Philadelphiassa 30.6.1987. Tältäkin keikalta on useita muita äänityksiä, tai ainakin julkaisuja. Feathers, Look At Little Stevie, Soul Love ja kaikkein täydellisimpänä keikka on levyllä The Unforgetable Night. Keikka myös radioitiin, joten osa materiaalista on tuosta lähetyksestä.

Complete Dallas Rehearsals Vol. 1 (Star Spangled Music) SBD A
Complete Dallas Rehearsals Vol. 2 (Star Spangled Music) SBD A +
Ennen Texas Flood-levyn ilmestymistä Stevie Ray Vaughan soitti David Bowien levyllä Let's Dance. Ja hienosti soittikin. SRV:n oli tarkoitus myös lähteä levyn johdosta Bowien Serious Moonlight-kiertueelle kitaristiksi, mutta sukset menivät ristiin ihan viime tingassa. Syitä löytyy erilaisia, riippuen kenen kirjaa lukee. Ja kun puhun viime hetkestä, niin se tarkoittaa sitä, että SRV oli jo kiertueen harjoituksissa 26. ja 27.4.83 joista nämä äänitykset ovat peräisin. Aivan kaikissa kappaleissa SRV ei soita, mutta molemmat levyt ovat ehtaa kamaa ja hyvälaatuisia. Samoilta päiviltä on myös levy Duke And The Hawk, joka on huonolaatuinen. Joskus tulee vastaan myös levyjä Dallas Moonlight ja Serious Moonlight Rehersals jotka ovat vain CD-R- versioita samasta levystä eri kansilla. Siis rahastuksen rahastusta.

Crawlin' To Texas (Vintage Rare Masters) SBD
Soul to Soul-studiosessioiden outtake-tavaraa Dallas Sound Labista vuodelta -85. Etiketti tosin sanoo äänityspaikaksi New York, mikä on siis virhe. Suurin osa tavarasta löytyy Life Without You- tai Unsurpassed Masters- paketeista.

Crossfire (Stentor) SBD A
Jälleen yksi levy Colorado & New Mexico- levyn tavarasta, mutta puutteellisempi.

Don't Mess With Texas (Triangle Records) SBD
Tämä keikka on jo käsitelty kohdassa At The Steamboat. Samaa tavaraa mutta puutteellisempi.

Double Trouble - Nashville 1978 (No label) SBD A
Nämä on itseasiassa äänitetty vuonna 1979 Jack Clementsin kotistudiossa. Levyn booklet väittää että CD on painetty äänitysten asetaatista joka on ainoa säilynyt versio sillä nauhat on tiettävästi tuhottu tai tuhoutuneet. Alkuperäistä versiota painettiin 1000 kappaleen numeroitu sarja ja siinä on 10 biisiä. Osa kappaleista vaikuttaa samalta kuin levyllä First Thunder, mutta suurin osa on eri otoksia. Tosin mielipiteitä tästä on monenlaisia. Tässä on vielä Jackie Newhouse bassossa ja Lou Ann Barton laulaa. Kierrossa on myös versiota joilla on viisi filleriä muilta bootlegeilta. Tästä viinanhuuruisesta äänityssessiosta piti tulla SRV:n, tai silloin ei vielä ollyt RAYta, ensimmäinen levy, mutta sekavien vaiheiden jälkeen joita kukaan ei tunnu muistavan levy jäi julkaisematta. Levystä liikkuu myös kaikennäköisiä muunnoksia nimellä First Unreleased Album, Nashville 1979 ja sitä sun tätä. Kaikki ovat samasta lähteestä. Myös levyllä In 1978 There Was, on nämä samat asetaatin 10 biisiä.
Biisilista:
  1. You Can Have My Husband
  2. Rude Mood
  3. Pride And Joy
  4. Oh, Yeah
  5. Love Struck Baby
  6. Tina Nina Nu
  7. Empty Arms
  8. Will My Man Be Home Tonight?
  9. I'm Cryin
  10. Sugar Coated Love
Double Trouble Over Europe ( No label)
CD-R- formaatti. Montreuxin keikka löytyy levyltä First Concert In Europe ja pari filleriä on Pistoian keikalta. Ei merkittävä tapaus.

Driving South (No label) AUD B+
Kannen mukaan vuodelta 1978 Houstonista, mutta biisien perusteella luultavasti vuodelta 1980. Newhouse on vielä bassossa. CD-R.

Duets (Vivid Sound Production) SBD A
Tupla jonka äänityspaikkoina  Seattle -85 ja Buddy Guys Legend's Club Chicacossa -89. Seattlen show löytyy mm. levyiltä Parker's Place, Seattle Jammin, Texas Flood ja Together In Love. Mukana parissa biisissä Bonnie Raitt. Chicacon äänitykset Buddy Guyn kanssa levyltä Birthday Jam joka on jo käsitelty. Pari filleriä mukana Antone's-keikalta ilmeisesti vuodelta -83.

Duke And The Hawk (Beech Marten)
Surkea äänenlaatu ja miksaus. Luultavasti kopio levystä Serious Moonlight Rehersals, joka taas on siis huono kopio alkuperäisestä bootlegista Complete Dallas Rehersals.
 
El Mocambo (Exx-ellent records)
El Mocambosta Torontosta vuonna 1983. Keikka ei ole kokonainen. Luultavasti tämä on vain kopio keikalla taltioidusta videosta. Samalta päivältä löytyy myös levyt Mocambo Joint, G-Ray, So Exited ja Hawk On Fire. Sekä tietysti tuo video.

Stevie Ray Vaughan: Imports , part 1: A-B

13.11.2010

Million Dollar Mistake



Andy Wickett (Fane) soitti aikoinaan rumpuja Iggy Popin kappaleen mukaan nimetyssä bändissä TV Eye. Nick Rhodes kävi toisinaan äänittelemässä bändin musisointia ja oli muutenkin ihastunut poikien habitukseen. Loppujen lopuksi Andy liittyi Rhodesin bändiin jonka nimi oli Duran Duran. Hän aloitti bändissä laulajana ja kosketinsoittajana. Yhtyeen kokoonpanossa ei tuolloin siis ollut vielä Simon LeBon.

Andy Wickett oli kirjoittanut omasta mielestään ihan kelpo biisin nimeltään "Girls On Film" ja UB40n tuottaja Bob Lamb tuotti bändille sen ensimmäisen demon johon EMI kuulemma ihastui ikihyviksi. Kaikki hyvin tähän asti siis. EMI halusi lisää samankaltaista ja Wickettillä oli varastossa biisi "Stevie´s Radio Station", josta osa oli pöllitty suoraan TV Eyen aiemmasta kappaleesta. Tuosta uusiokäytetystä kappaleesta tuli myöhemmin "Rio".

Wickett erosi tyttöystävästään joka alkoi tapailla Nick Rhodesia ja Andy päätti nostaa kytkintä ja erosi myös bändistä. Demo jäi tietysti bändin hoiviin joka tarjosi Andylle biiseistä 200 punnan kertakorvauksen. Korvauksen kohottua 600 puntaan Andy allekirjoitti sopimuksen jossa luopui kaikista oikeuksistaan Duran Duranin suhteen ja kaikkeen sen materiaaliin. Andyllä ei ollut varaa maksaa kunnon asianajajalle joten hän käytti oikeusavun turvin tuttua kiinteistöasioihin perehtynyttä lakimiestä.

Lakimies ei tiennyt mitään musiikkibisneksestä ja kehotti Andya kirjoittamaan sopimuksen joka, hänen logiikallaan, osoitti että Andylla kuitenkin oli JOTAIN tekemistä materiaalin kanssa. Kun kappale nousi listoille Andy yritti mitätöidä sopimusta, mutta lakimies ei suostunut lähtemään oikeuteen. Jos biiseistä olisi tehty järkevä sopimus, olisi Andy 600 punnan sijaan ollut monimiljonääri jo kauan sitten.

Nyt Andy myy tuota demoa, johon hänellä on yhä näemmä oikeudet, netissä sivuillaan hintaan 7 puntaa . Ja kiertelee muusikkona Birminghamin kuppiloita. Vaikka tuolla menolla ei taideta ihan miljooniin enää kiinni päästä, Andy ei tunnusta olevansa katkera.

Uskoisikohan tuota ihan aikuisten oikeasti.

10.11.2010

Nyt soi: Five Guys Named Moe - Pieni Suomalainen




Kaikkea sitä hyllystä löytyy. Ei mitään hajua milloin, mistä ja ennenkaikkea miksi olen tämänkin levyn hankkinut. Arkeologisia kaivauksia tehdessäni yksi laulunnimi alkoi sen verran kiinnostamaan, että asiaan piti hiukan perehtyä. Kuunneltuani kappaleen alkoi muisti palautua pätkittäin. Kyllä minä tämän kappaleen olen joskus kuullut, mutta mitään suursuosikkia siitä ei ilmeisesti aikoinaan päässyt syntymään. Ei kai siitä muutenkaan mikään hitti tullut. Youtubessakin biisillä on vain 15 kuuntelukertaa. Luulisi että jo vahingossa enemmän ihmisiä eksyisi sitä kuuntelemaan.

Googlettamalla löytyi musikaalia, yökerhoissa soittelevia amerikkalaisorkestereita ja Louis Jordanin biisi. Mutta missä luuraa tämä NELIhenkinen poppisorkesteri, joista yksi on kylläkin selkeästi naispuolinen. Wiki ei tiedä asiasta mitään. Samalla kun etsiskelen tietoa LP soi taustalla ja alan ymmärtää miksi minulla ei ole sen suurempaa muistikuvaa levystä. Se on melko mitäänsanomatonta poppisiskelmää pienellä, hyvin pienellä, irkkuvivahteella muutamissa kappaleissa. Tuottajan ansiota ilmeisesti. Näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Taisin ostaa alelaarista, toivon.

Ja alkoihan sitä tietoakin tihkumaan kun oikein tiukasti biisinnimien kautta etsii. Ilmeisesti bändillä on yhä uskollinen mutta näemmä melkoisen pieni ihailijakuntansa. Kanadalaislähtöinen orkesteri ei juuri kotimaassaan saanut huomiota ja he muuttivat Lontoon kautta Skotlantiin jossa yhden EP:n jälkeen saivat sopimuksen RCA:n kanssa ja äänittivät eponyymin ainokaisensa vuonna 1990. Levyä oli kokoamassa ihan kelpo miehiä: tuottajana Dónal Lunny (Christy Moore, Elvis Costello, Kate Bush, Sinéad O'Connor, Waterboys etc.), miksaajana Bill Price ( Clash, Sex Pistols, Guns N' Roses). Sinkkuja ehti putkahtaa kaksi ilman suurempaa hässäkkää. Levyjä ei mahdottomasti osteltu. Mutta eipä ainakaan minua voi syyttää bändin kuolemasta kun olen yhden levyn verran aihetta kannattanut.

FGNMn jälkeen laulaja Meg Lunney on perustanut oman indielevymerkin Big Deal Records ja julkaissut yhden sooloalbumin. Laulajakitaristi Jonathan Evans kirjoittelee musiikista Kanadan televisiolle. Basisti Tom McKay toimi myöhemmin bändissä Joydrop (never heard) ja rumpali Graeme Murray ilmeisesti yhä työskentelee musiikin parissa tavalla tai toisella ilman suurempaa suosiota. Ja selvisihän se syy siihenkin miksi tämä nimenomainen biisi on levyllä. Meg vietti aikoinaan teini-ikäisenä vuoden Suomessa vaihto-oppilaana ja Suomen kieli oli hänestä niin mukavan kuuloista.

Tulipahan tuokin mysteeri selvitettyä ja levy saa taas takaisin paikkansa lajittelemattomien "aarteiden" joukossa. Jospa sitten taas 20 vuoden kuluttua palataan asiaan.

8.11.2010

The Sundays - Reading, Writing and Arithmetic (1990)


Musiikkikartalta täysin kadonnut The Sundays oli mielestäni yksi 90-luvun indiehelmiä. Siinä yhdistyvät monet meikäläisen makuhermoon osuvat elementit: helisevä kitara, kauniit melodiat ja ERITTÄIN kaunisääninen naislaulaja. The Smiths-vertailut eivät ole aivan tuulesta temmattuja, eivätkä yhtäläisyydet pääty ainoastaan yhteiseen levy-yhtiöön. Rough Trade tietysti johti jo alusta lähtien vertailuihin Morriseyn ja Marrin aikaansannoksiin. Tullakseen klassikoksi tai kultti-suosikiksi bändi taisi olla joidenkin mielestä aivan liian helppo ja musiikki aivan liian kaunista. Ja kaunistahan se on. Todellista sunnuntaimusiikkia.

Yhtyeen lauluntekijä- ja voimakaksikko, laulaja Harriet Wheeler ja kitaristi David Gavurin, aloittivat jo opiskeluaikoinaan yliopistossa duona muokata tulevia biisejä. Mukaan otettiin vielä basistiksi Paul Brindley ja rumpaliksi Patrick Hannan. Vuosi oli tuolloin 1988. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi ensimmäisen singlensä " Can't Be Sure". Single sai nostatusta John Peelin valittua sen vuoden top teniin.



Kappale ponkaisi aikoinaan brittilistalla sijalle 45. Indiebändille tuo oli hieno saavutus ensimmäisellä singlellään aikana jolloin listoilla viihtyivät enimmäkseen Madonnan, Jason Donovanin ja Brosin kaltaiset yleisönvillitsijät. Tie maailmanvalloitukseen oli auki. Mutta kuten myöhemmin nähtiin yhtye ei ollutkaan aivan niin innokas valtaaman maailmaa.

Debyyttilevy ilmestyi seuraavana vuonna lähes yhtäaikaa toisen singlen "Here's Where The Story Ends" kanssa. Tämä oli se sinkku joka nosti bändin kartalle toisella puolella Atlanttia. Tosin vain alternativelistoilla, jotka perustuivat radioiden soittoon. Tuolla Billboardin ylläpitämällä listalla se otti piikkipaikan.



Kappaleen alun kitara tuo kyllä helpostikin mieleen Johnny Marrin parhaimmillaan. Nimenomaan kitara on se joka Smiths-vertailuja aiheutti, sillä vaikka biiseissä on yhtä kaunis ja haikeakin melodia kuin Smithseillä, ei se pyri ihan samoille apajille. Tämäkin rakkauden päättymisestä hiukan tahdittomaankin tapaan kertova tarina on suhteellisen suoraviivainen kertomus vailla Morriseyn angstia ja ilkikurisuutta. Wheeler ei yritä olla pikkunäppärä eikä liian syvällinen. Liika tekosyvällisyys ja muniinpuhalteluhan on perinteisesti ollut brittiläisen indien perussyntejä. Kyynisyys ja ahdistus on yhdistetty älyllisyyteen, tai ainakin on haluttu antaa kuva että jossain kaiken keittiöfilosofian takana on oikeatakin aivotoimintaa. "It's that little souvernier of a terrible year that makes my eyes feel sore", kaunista ja yksinkertaista. Eikä mitään Mikko Kuustos-metaforaa tai hipstertrendikästä.

Levyn aloittava "Skin & Bones" näyttää heti mistä tämän bändin kohdalla on kysymys. Harriet Wheeler, indiepopin Susanna Hoffs, on pääosassa miehensä David Gavurinin kitaran tullessa heti kakkosena. Rytmisektio on asiansa osaava, mutta beat jää taka-alalle. Yksi asioista joka erotti yhtyeen aikalaisistaan Happy Mondaysta ja vaikkapa Stone Rosesista. Sundays oli aikoinaan jopa ilmestyessään hiukan väärässä ajassa musiikillisesti, ei mikään trendisetteri, mutta tänäkin päivänä levy on täysin tuore. Oli sen oma aika sitten milloin tahansa.

"I Won" jatkaa oikeastaan samoilla linjoilla mutta nyt rytmiosastoa on nostettu hieman enemmän pintaan. Ei kuitenkaan niin pintaan että sitä voisi erehtyä pitämään oman aikansa acidpoppina millään muotoa. Kyllähän tämä kitaravetoista poppia on alusta loppuun. Biisissä on kaunis keskiosa, joka eroaa hienosti hieman monotonisesta poljennosta. "Hideous Towns" lopettaa ykköspuolen hiukan epätyypillisellä nuoruutta ei-niin-ihannoivalla sanomalla "Said oh, my hopeless youth it's so unclean, said oh, and I'd, I'd like to be in history".

Kakkospuolen "You're Not The Only One I Know" keskittyy jälleen koko levyn kantavaan teemaan. Yhteiselon ihanuuteen ja kurjuuteen: " Where's the harm in voicing your doubts". Yksin ei ole mukavaa ja rakkauskin on joskus vaikeaa. Tämä Morrisey-tematiikka aiheutti toisinaan liiankin syvällisiä analyysejä Wheelerin ja Morriseyn sanoitusten välillä. Mutta samoista asioistahan suurin osa lauluista kertoo. Tavalla tai toisella. "A Certain Someone" on hieman junnavaava ja ilman ilmavaa kitaraa ja väliosaa se jäisi hieman varjoon. Mutta onneksi parempaa on luvassa.

"Can't Be Sure"- sinkun kakkospuoli "I Kicked A Boy" jää hiukan filleriksi, mutta seuraava "My Finest Hour" on miltei täydellinen aurinkopoppisbiisi. "Finding a pound in the underground", siinähän sitä. Hienoa hetkeä nimittäin. Kertosäe on täydellisen hieno osoitus parivaljakon biisintekotaidoista." I keep hoping you're the only one", "we are who we are, what do the others know", mutta mutta " you're too young". Aina ei onnistu. Levyn päättävä "Joy" on eteerinen jopa ambietmainen rauhallisuus joka ei pyri olemaankaan mitään muuta kuin on, hienoa laulantaa.



Levy kohosi brittilistoilla vitoseksi, mutta Rought Traden taloussotkujen takia kakkoslevy myöhästyi ja sai hiukan huonosti tuulta alleen. Ei siltä myöskään löytynyt ihan yhtä hienoja biisejä. Tuon Blind-levyn jälkeen Wheeler teki Patti Smithit ja keskittyi lauluntekijäpariskunnan lapsenhoitoon. Yhtyeen luultiin jo painuneen unholaan kunnes viisi vuotta Blindin jälkeen vuonna 1997 yhtye julkaisi osuvasti nimetyn levyn Static And Silence. Sen jälkeen onkin ollut sitten totaalista hiljaisuutta.

Kaunista, kaunista ja kaunista. Todellista sunnuntaimusiikkia.

4.11.2010

Stevie Ray Vaughan: Imports , part 1: A-B

No okei okei,  tietysti se tarkoittaa bootleggia, mutta kun tuo import on niin paljon hienompi kiertoilmaus. Kun aikoinaan listailin noita SRV:n esiintymisiä muiden artistien levyillä, niin pari alkutaipaleella SRV-innostuksessaan olevaa lukijaa lähestyivät sähköpostitse ja pyysivät listailemaan myös noita pikkuisen epävirallisempia Stevie Ray Vaughan-julkaisuja joihin saattaa törmätä. Ei niihin tietenkään kotimaan levykaupoissa juuri törmäile, mutta netissä ja ulkomailla niitä saattaa tulla vastaan. Ja asianharrastajan on hyvä olla selvillä mitä kaikkea sitä maailmalla liikkuu. En kehota niitä ostamaan, sillä laittomiahan ne tietysti ovat.

Mitä löytyy ?
SRV-bootleggejahan on monenlaisia. Yleisimmin myynnissä oleva on tietysti luvattomasti konsertissa äänitetty nauhoite, jotka on alunperin julkaistu joko LP- tai käytännössä CD / CD-R-muodossa. Konserttinauhoite on voitu äänittää yleisön joukosta (audience, AUD), suoraan äänipöydästä (soundboard, SBD) tai radio/televisiolähetyksestä (radio/tv broadcast). Jotkut bootlegit on siirretty video/DVD-tallenteista, joita ei ole julkaistu virallisesti CD-muodossa. Äänenlaatu vaihtelee suuresti ja huonolaatuisimmat kelpaavat käytännössä vain asiaan vihkiytyneille hevijuusereille. Myös studioäänityksiä on tavalla tai toisella levinnyt laittomina äänitteinä, joissa äänenlaatu on paikoin erittäinkin hyvä. Tosin nämä sessioäänitykset usein sisältävät monia eri ottoja samoista kappaleista tai ainoastaan raakaversioita tai osasia biiseistä. Parhaat ovat virallisen levyn arvoisia musiikillisesti ja huonoimmat pelkkiä kuriositeetteja. Selkeästi taloudelliseen hyötyyn tähtäävien äänitteiden lisäksi on olemassa runsaasti erityisesti konserttiäänitteitä jotka kiertävät asianharrastajien keskuudessa vaihtoperiaatteella. CD:n yleistymisen ansiosta myös "piraatit" varsinaisista bootleg-äänitteistä lisääntyivät ja nuo ovat usein huonolaatuisia. Kirjo on valtavaa. Nykyään konserttiäänitteiden vaihto on kasettien sijaan käytännössä FLAC-tai MP3-tiedostojen vaihtoa.

Hartain fani keräilee vain FLAC-tiedostoja, eli lossless-formaattia. Tosiasiassa useiden konserttiäänitteiden kohdalla äänenlaatu on sitä luokkaa, että suurin osa ei huomaa mitään eroa FLAC-formaatin tai esim 256-bitraatin MP3-formaatin välillä. Bootleg-äänitteet on usein julkaistu ihan viralliselta näyttävän levy-yhtiön nimissä, ja useat näistä ovatkin yllättävän korkealaatuisia. Jotkut levyt taas ovat kokoelmia toisilta bootleg-äänitteiltä, ja joitakin äänityksiä on julkaistu usean eri levittäjän, tai jopa saman, toimesta monilla eri kansilla. Samaa konserttia löytyy niin ikään monelta eri äänitteeltä, mutta niin että yksi biisi puuttuu toiselta levyltä ja toinen toiselta. Samalla levyllä saattaa olla myös kappaleita useista eri konserteista, eikä äänityspaikkoja ja aikoja ole merkitty tai ne on merkitty virheellisesti. Myös kappaleiden nimet ovat usein aivan väärin. Viidakko on siis melkoinen. Arvostetuin äänite on tietysti se, jossa on konsertti mahdollisimman täydellisenä ja ne äänitteet joilta löytyy harvinaisia virallisesti julkaisemattomia kappaleita.

Mitä on listattu ?
Koska tuo listaussavotta kokonaisuudessaan on toivoton urakka kaikkine variaatioineen, listailen tähän vain ne yleisimmin merkittävimpinä pidetyt jotka on julkaistu jonkin tahon toimesta "virallisena" julkaisuna, kansien kera. Eli julkaisut joihin saattaa törmätä netin syövereissä eri palstoilla myytävinä. Suurin osa myytävistä on roskaa ja kopion kopioita. Monet tekevät "omia" bootleggejä vain polttamalla vanhaa materiaalia. Alkuperäiset virallisen epäviralliset julkaisut ovat toisinaan aika korkeissa hinnoissa, joten ne ovat ainoastaan pimahtaneen hardcorefanin juttuja. Mutta kun me emme riko lakia, niin me emme niitä hanki. Vai mitä. Ehkä.

Levyt on listattu aakkosjärjestyksessä. Lähinnä sen vuoksi että samalla levyllä saattaa olla äänityksiä usealtakin vuodelta eikä julkaisuajankohdasta ole kaikkien kohdalla varmaa tietoa. Nippelitiedot kiinnostanevat vain superfaneja, mutta näköjään niitäkin löytyy kyselyiden perusteella. Mukana on julkaisijan nimi mikäli tiedossa ja osassa äänityksen laatu asteikolla C - A.

'59 Fender Stratocaster
Keräilijälle tällä levyllä ei ole merkitystä. Se on  kokoelma muilta bootlegeilta ja löytyneekin vain CD-R-levynä. Fanille ihan oiva kokoelma kuitenkin, mutta levyn keikat löytyvät täydellisempänä esimerkiksi levyiltä CBS Record Convention ja Reading ´83. Levynkannen biisilista on taas mitä sattuu. Hawajilla äänitetyissä kappaleissa mukana on Jeff Beck.

Accolades (Whoopy Cat) AUD B - SBD A+
Levy on käytännössä sama kuin Before They Knew Me eri kansilla. Neljän CDn paketista löytyy keikkoja vuosilta 79-85, joista suurin osa on A-tason soundboard-äänityksiä. Kakkoslevyllä laulelee myös Lou Ann Barton ja Kim Wilson ja soittaa Jimmie Vaughan. Kolmoslevy kehuu olevansa Soul To Soul- sessioista, mutta luultavasti osaraidoista on Couldn´t Stand the Weather-levyn studiosessioista. Osa noista biiseistä löytyy Life Without You-paketista ja osa Unsurpassed Masters-julkaisusta. Levyssä on hienot ja ammattimaiset kannet sekä booklet, mutta osa tiedoista ja kappaleiden nimistä on taas täysin sekaisin. Mikä kuvaa sitä, että asialla EI ole asiaan vihkiytynyt julkaisija, vaan rahastaja.

All You Can Get About Him (Aulica De Luxe)
Kokoelma keikoista jotka löytyvät täydellisempänä muilta levyiltä.

Alone In The Ozone (Teddy Bear Records, Italy) SBD A
Levy on äänitetty 28.11.1984 Davisissa University of Californiassa. Levyssä on virheellinen äänityspäivä 24.11. Sama äänite kiertelee myös eri kansilla ja nimellä Out of The Shadows. Saman keikan äänityksiä löytyy myös CD-R formaatissa levyltä Stevie Goes to Davis. Kaikista puuttuu settilistalla ollut biisi "Gone Home".
Biisilista:
  1. Voodoo Chile (Slight Return)
  2. Lost Your Good Thing Now
  3. Honey Bee
  4. Mary Had A Little Lamb
  5. Love Struck Baby
  6. Tin Pan Alley
  7. Cold Shot
  8. Couldn't Stand The Weather
  9. Texas Flood
  10. Lenny
  11. Stang's Swang
  12. Rude Mood
Alpine Valley (Hawk Leg Records) AUD C+
Tämän levyn arvo ei ole äänenlaadussa, sillä se on melkolailla surkea, vaan siinä että tämä on äänitetty SRV:n viimeiseltä keikalta Alpine Valleyssa 26.8.1990. Keikan jälkeen SRV:n helikopteri putosi tunnetuin seurauksin. Äänityksiä keikasta on toki muillakin levyillä, mutta äänenlaatu on kaikilla suht sama. Huhujen mukaan tuolta keikalta olisi myös soundboard-äänitys, mutta tuollaista ei ole vielä yleiseen tietouteen putkahtanut. Jos sellaista nyt onkaan. Keikan encoressa "Sweet Home Chicago" lavalla ovat myös Eric Clapton, Buddy Guy, Robert Cray ja velipoika Jimmie. Melkoiset jäähyväiset siis. Tuplalevyn fillerinä on biisejä Länsi-Berliinistä vuodelta 1983 ja Montrealista vuodelta 1984. Tätä löytyy niin CD- kuin CD-R -versionakin. Kannet ovat hiukan erit.

A Tale Untold
Lähes sama kuin parempilaatuinen Life Without You, johon palaamme myöhemmin. Koostuu pääosin Soul To Soul-levyn studiosessioista, joihin palataan myös myöhemmin.

At The Steamboat 1874 (Magic Mushroom, Germany) SBD? A
Osa 1.4.1980 Austinissa äänitetystä keikasta löytyy myös viralliselta In The Beginning-levyltä. Tämä on yksi täydellisimmistä tuon päivän Steamboat-äänityksistä joita löytyy monilla eri nimillä ja kansilla. Ainoastaan keikkasetin biisi "Shake For Me" uupuu.  Samalta päivältä tavaraa on myös levyillä Don´t Mess With Texas, Guitar Boogie, Homage To The Blues ja Texas Flood (Austin). Levyn kannen biisi-luettelossa on useita virheitä. Ohessa oikeat kappaleiden nimet.
Biisilista:
  1. In The Open
  2. Slide Thing
  3. They Call Me Guitar Hurricane
  4. The Sky Is Crying
  5. I'm Leaving You (Commit A Crime)
  6. All Your Love I Miss Loving
  7. Tin Pan Alley
  8. Love Struck Baby
  9. Tell Me
  10. Little Wing
  11. Third Stone From the Sun / Collins Shuffle
  12. I'm Crying
  13. Texas Flood 
  14. I Tried Pretty Baby
  15. Hideaway
Austin City Missing Hearts Vol. 3 (Mark of P Records) SBD A
Biisit 1-5 äänitetty Austin City Limitsissä 1983, biisit 6-11 samassa paikassa 1989 ja loput kolme tammikuussa 1990 MTV Unpluggedista. Vaikka levyn kannessa sanotaan sen olevan Vol. 3, muita samannimisiä ei tiedossa ole. Muutenkin kannen tiedot ovat puutteelliset, ja suurin osa kappaleiden nimistä on kannessa taas kerran täysin metsässä. Tämä on toki tavallista bootleggien maailmassa.
Biisilista:
  1. Pride and Joy
  2. Texas Flood
  3. Rude Mood 
  4. Voodoo Chile (Slight Return)
  5. Love Struck Baby
  6. The House Is Rockin´
  7. Tightrope
  8. Leave My Little Girl Alone
  9. Cold Shot
  10. Crossfire
  11. Riviera Paradise
  12. Rude Mood
  13. Pride and Joy
  14. Testify
Before They Knew Me ( Dark Moon Records) AUD B - SBD A+
Tämä on käytännössä kopio Accolades-levypaketista eri kansilla, ja kaikenlisäksi CD-R.

Best Little Blueshouse In Texas (Strider Production, 1997) SBD A
Äänitetty legendaarisessa Antone´s bluesmestassa Austinissa 26. ja 27. 2.1983. Ensimmäisen päivän tuotoksia on vain eka biisi jossa mukana on myös Albert King bändinsä kanssa. Samalta päivältä löytyy äänityksiä myös levyiltä First Steps in Europe & You´ll Be Mine, From Austin To Amsterdam ja Thanks for the Memories.
Biisilista:
  1. Crosscut Saw w/Albert King
  2. So Excited
  3. Voodoo Chile (Slight Return)
  4. The Things (That) I Used To Do
  5. Pride And Joy
  6. Tin Pan Alley
Best Of Soul To Soul Sessions (Kondyke Records)
Tämä on ainoastaan kokoelma Life Without You-paketista.

Birthday Jam (American Concert Series)
Kolme biisiä Antone´s keikalta vuodelta 1983 ja loput Chicagon Legens Clubilta vuodelta 1989 jossa SRV soitti Buddu Guyn kanssa. Tuo Chicagon setti löytyy paremmalta It´s Still Called The Blues-levyltä.

Blues For Japan (Stars And Stripes, Luxemburg)
Tokion keikalta vuodelta 1985. Täydellisempi versio keikasta löytyy levyltä Live In Japan. Keikkaa on myös levyillä Cold Shot, Scuttle Buttin´ja Tokyo ´85.

Brotherly Love ( Boxtop)
Keikka löytyy täydellisimpänä levyltä Colorado & New Mexico. Näiltä Albuquerquen 28.11.1989 keikalta ja seuraavan päivän Denverin keikalta löytyy runsaasti materiaalia mm. levyillä Cold Shot (Vol 4), Crossfire, Hello Y'All, In Steppin', Last Farewell, Let Me Love You Baby ja One Of The Last. Paras ja täydellisin on siis kuitenkin tuo Colorado & New Mexico.

Burn For Love (International Broadcast Records)
Kokoelma monista eri keikoista vaikka kansi väittääkin kaikkien äänitysten olevan Dallasista vuodelta 1987. Äänitykset radiolähetyksistä. Osassa kappaleista on mukana Jimmie Vaughan, mutta nämäkin löytyvät levyltä Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One ja Looking At You.

Burnin' Strings (The Wheel Records)
Samat biisit kuin levyllä Pride And Joy. Mukana on tavaraa Porista vuodelta 1985. 


Jatkuu tulevaisuudessa....