30.12.2011

´Til Tuesday - (Believed You Were) Lucky


Voihan sitä sunnuntaimusiikkia kuunnella näin perjantainakin.

'Til Tuesdayn vuoden 1985 debyyttilevy Voices Carry oli kaikessa kasarimaisuudessaankin muusta mössöstä positiivisesti erottuvaa uutta aaltoa. Ja paljolti siitä saa kiittää Aimee Mannia, joka on naislaulajien ehdotonta ykköskaartia. Levyn nimibiisi oli pienoinen hitti, mutta sen jälkeen oli listoilla hiljaisempaa.

Vaikka yhtyeen kolmen levyn mittaiselta uralta ei aivan yhtä hienoa materiaalia löydykkään kuin Mannin myöhemmältä soolouralta, on varsinkin noilla myöhemmillä levyillä jo kuultavissa selkeitä enteitä tulevasta. Kolmannen ja viimeiseksi jääneen levyn, vuoden 1988 Everything's Different Now, kappale "(Believed You Were) Lucky" voisi olla aivan hyvin Mannin soololevyltä. Vaikkakaan ei vuoden 2000 Bachelor No. 2-levyltä joka on niin hieno kokonaisuus että sille tämä biisi ei olisi mahtunut millään.

Aimee Mann on muuten juuri lopettanut uuden levynsä nauhoitukset ja Farmer-nimeä (ilmeisesti) kantava levy ilmestynee kevään aikana.


29.12.2011

Thee Oh Sees - Carrion Crawler/The Dream (2011)


Tulee aina hieman kiinnostuttua kun huomaan uuden levyn arvostelun/jutun yhteydessä määritelmän garage. Toisaalta yleensä myös samalla poistan varmistimen.

Nuorgam väitti tämän olevan yhtyeen kolmas levy. Tarkoittivat kai että In The Red-levymerkille. John Dwyerin projekti on tosin levyttänyt monella muullakin nimellä ja kokoonpanolla. Hengentuotoksia on tuupattu ulos mm. nimillä The Ohsees, OCS ja Orange County Sound, mutta samasta tavarasta on kyse.

Nykykokoonpanossa vaikuttavat visionääri John Dwyer, keyboardistina ja toisena laulajana lähes joka biisissä Brigid Dawson, Petey Dammit Dwyerin ohella toisessa kitarassa ja rummuissa Mike Shoun. Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että bändiin kiinnitettiin toinenkin rumpali Lars Finberg The Intelligence-yhtyeestä, jonka kanssa Thee Oh Sees on tehnyt myös splitti EP:n. Ja rytmiryhmä todellakin toimii.

Helvetin tiukkana ja kakofonisena livebändinä maineensa sementoinut San Franciscon combo on kyllä levyllekin saanut vangittua osan tuosta arvaamattomuudesta. Garagemaisuus ja lievä psykedelia ei ole päälleliimatun oloista niinkuin aika monesti tämän lajin bändeillä ruukaa olla. Homma svengaa välillä kuin nuori hirvi, ja välillä Tom Waitsmaisen kulmikkaasti.

Homma kulminoituu Dwyerin huolimattoman tiukan oloiseen kitarointiin ja sekavan oloisiin mutta hallittuihin riffeihin. Haluaisinpa todella nähdä joka tuon nuotintaa. Melkoista matikkametallin riivaamaa garagesoppaa tuossa väännetään pikkuisen sieniä syöneen kitaristin otteella. En voi koko ajan sanoa ymmärtäväni mistä tässä on kyse, mutta ei kai tässä siitä ole kysymyskään.

Pikkuinen outous musiikissa viehättää ja vanhakantainen garagepohja koukuttaa vanhan Nuggets-fanin kertakuulemalla. Mutta kannatta silti kuunnella muutaman kerran ennen kuin mielipiteensä tästä pläjäyksestä muodostaa. Musiikki on huomattavasti parempaa kuin levyn karsea kansi antaa odottaa.

23.12.2011

Hoodoo Sauna - Pohjolan Blues (2011)


Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.

Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.

Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.

Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-Pekka Skarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen (kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen (basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala (rummut ja perkussiot). Vierailevana artistina ja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun. 

Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P: 
"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina inspiroineet minua."
Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.

Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.

14.12.2011

Dokkaritaivas


Documentary Heaven-sivusto on ihan helkkarin hieno saitti. Sivusto on perustettu jo pari vuotta sitten, mutta vasta nyt sain vinkkiä että tuollainenkin netin uumenista löytyy.

Lyhyellä tutustumisella osa dokkareista on sitä Nelosen 4D-dokumenttien "laatua", mutta palvelusta löytyy myös todella rautaista matskua.

Dokumenttejä palvelussa on tällä hetkellä yli 1700, joista musiikkiin liittyviä viitisenkymmentä. Tuossa muutama musiikkia sivuava tipsi.

Standing in the Shadows of Motown
Tämä on varmasti yksi mielenkiintoisimmista sivuston musiikkidokkareista. Motownin oma houseband The Funk Brothers soitti levy-yhtiön Detroit-vuosina 1959-72 lähes kaikilla levytyksillä, mutta jäi vaille aikalaisten arvostusta. Dokumentti kertoo noista suurelta osin tuntemattomiksi jääneistä miehistä.  Tuota vaihtuvaa studiomuusikko-poppoota ei edes kreditoitu ennen kuin vuonna 1971 Marvin Gayen What´s Going On-levyllä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Gaye oli myös itse entinen Motownin sessiomuusikko.

Such Hawks Such Hounds 
"Such Hawks Such Hounds explores the music and musicians of the American hard rock underground circa 1970-2007, focusing on the psychedelic and ’70s proto-metal-derived styles that have in recent years formed a rich body of unclassifiable sounds."
Vaikuttaa erittäinkin mielenkiintoiselta! 

The Rolling Stones: Gimme Shelter
Tämähän kuuluu tietysti kulttuurihistoriallisesti rock-kaanonin must-osastolle, joten jos tämä on jostain syystä jäänyt näkemättä niin nyt!

Live Forever – The Rise and Fall of Britpop
Hivenen mahtipontisen nimen takana katsellaan 90-luvun brittipopin nousua sen isojen nimien, kuten Oasiksen, Blurin ja Pulpin, kautta. Homma kytketään yhteiskunnallisiin tapahtumiin.

Anvil! The Story Of Anvil
Jostain syystä olen aiemmin missannut tämän. Ja tämähän oli aivan loistava! Sympaattiset hevarit painavat eteenpäin toivottoman tuntuista rock-unelmaa kohti surkuhupaistenkin vaiheiden myötä. Dokumentin jälkeen miesten unelmat alkoivat pikkuhiljaa toteutua, kun Anvil pääsi kiertelemään rockfestivaaleja ja lämmittelemään mm. ACDC:tä ja Saxonia.

Mutta kuten kaikki asiat jotka vaikuttavat liian hyvältä ollakseen totta, on tässäkin jujunsa. Tasan 72 minuutin kohdalla Anvil-dokkari loppui keskenkaiken ja ruutuun tuli lappu: "Please wait 30 minutes or click here to enjoy unlimited use of megavideo".

FAQ-osiosta tosin sitten havaitsin että tuota tapahtuu vain pienelle osalle videoista, ja senkin voi kiertää jo aika pienellä tietotekniikkaosaamisella. Kaikkien dokkarifanien kannattaa ehdottomasti merkitä sivu kirjanmerkkeihin.

11.12.2011

Hubert Sumlin 1931-2011


Aikoinaan bluesmen-sarjassa esittelemättä jäänyt Hubert Sumlin olisi eittämättä kuulunut joukkoon.

Howlin' Wolfin lead-kitaristina vuonna 1955 aloittanut mestari kuului tuohon harvenevaan old school-bluesmiesten eturivistöön.

Jo tuota aiemminkin Wolfin rivistössä ajoittain rytmikitaraa soitellut herra pysyikin tuossa matkassa Wolfin kuolemaan vuonna 1976 saakka, lukuunottamatta lyhyttä vierailua Muddy Watersin yhtyeessä.

Kuuluisimpia kitarointeja Sumlin tarjosi Willie Dixonin biiseissä "Back Door Man", "Spoonfull" ja "Little Red Rooster" jotka sittemmin tekivät kuuluisiksi The Doors, Cream ja Rolling Stones. Kaikki biisit löytyvät alkuperäisinä Howlin' Wolfin legendaariselta eponyymiltä vinyyliltä vuodelta 1962, jota yleisesti pidetään yhtenä Chicago-bluesin hienoimpana tuotoksena kautta aikojen.

Sumlin julkaisi myös toistakymmentä albumia omalla nimellään, muttei ikinä noussut myynnillisesti eturivin bluesartistien joukkoon. Silti iso liuta eturivin bluesvaikutteita imenyt kitaristi on nimennyt Sumlinin yhdeksi esikuvakseen, kuten Jimi Hendrix, Jimmy Page ja Keith Richards.

Vaikka Sumlinilta poitettiin toinen keuhko vuonna 2004, jatkoi mies esiintymisiä loppuun saakka. Usein happipullon kanssa. Kunnianosoituksena mestaria kohtaan The Rolling Stones ilmoitti viime viikolla haluavansa kustantaa 4.12. kuolleen Sumlinin hautajaiset.

En oikein tiedä onko tuo kornia vai ihailtavaa.

9.12.2011

High Fidelity-syndrooma


Taas se pikkujoulujen musiikkiylipäällikön titteli lankesi meikäläiselle, niinkuin yleensäkin.

Tiskijukkana en aio toimia, vaan laadin soittolistan koneelle, josta sitten randomina ampaiskoon kaiken kansan kuuluville.

Lista on pikkuisen ongelmallinen juttu. Kuin Robin (John Cusack) joka filmissä kasailee kokoelmakasettejaan, niin siinä täytyy ottaa huomioon perhanan monta asiaa. Mitä mikin biisi kertoo sinusta, oikea kappalejärjestys ja vielä sekin sattuuko kohde diggailemaan moista musiikkia.

Pikkujouluissakin se pitää ottaa huomioon. Ei ole tarkoitus päteä nohevilla musiikkivalinnoilla joita kukaan muu ei jaksa kuunnella. Eikä kaikki hienot kappaleet nyt yksinkertaisesti sovi kaikkiin tilanteisiin. Joten kompromissejä on tehtävä.

Tiedän kyllä, että isossa porukassa on paljon niitä jotka kuuntelisivat mieluiten Yötä, Popedaa tai Meiju Suvasta, mutta joku raja se on oltava kompromississakin. Ja kyllähän tuon listan on tarkoituskin ainakin jonkun verran painottua omaan musiikkimakuuni. Hmmm, vaikea pala.

Taidan tietysti liioitella asiaa massiivisesti, koska ensimmäisen puolen  tunnin jälkeen tuo taustamusiikkina pörisevä poppikone ei varmasti juuri huomiota kerää. Ja minkälainen musiikkikattaus sieltä ulos soljuu, on suurimmalle osalle juhlakansasta totaalisen yhdentekevää. Kaikki kun eivät taustamusiikkia pidä ihan yhtä tärkeänä asiana kuin minä. Mutta pitää se silti huolella tehdä. Ei siellä ihan mitä tahansa tavaraa voi olla.

Tuossapa illlaksi askaretta.

8.12.2011

Satellite Stories - Blame the Fireworks


Enhän minä näihin ikinä ehdi ekana kun pitää noita oikeitakin töitä tehdä.

Tämäkin on jo siis ehditty julkaista kymmenissä muissakin paikoissa moneen kertaan kuten  Antin laudalla joka yleensä ensimmäisenä asiat julkaisee. Nukkuukohan se mies ikinä ?

Silläkin uhalla, että alan toistaa itseäni ja vaikutan kotikaupungin poikien suosijalta (mitä olenkin, ja mielelläni), pistetään tähän kuitenkin tuo Satelliitti poikien uusin biisi "Blame the Fireworks", jota keikoilla olen kyllä kuullut jo monestikin. Ja tykännyt.

Samaa tuttua partymeininkiä ilman kurttuotsaisuutta tässä vedellään kohti levytyssopimusta joka siintää nurkan takana. Tämä ei tosin ole sisäpiirin tietoa, vaan täyttä mutu-puhetta.

Bändi muuten pääsi saksalaisen Karsten Jahnke -keikka-agentuurin listoille. Samoilla listoilla viihtyy sellaisiakin nimiä kuin Ryan Adams, Tori Amos, Bon Iver, Gang of Four, Joanna Newsom sun muita enemmän tai vähemman tunnettuja akteja. Toki pojat ovat tuolla vain yhtenä satojen joukossa, mutta eiköhän tuota kautta jonkinlaista Keski-Euroopan keikkaa saada aikaiseksi. Ei paha nakki ollenkaan.

Sinkun julkaisupirskeet on muuten Nuclear Nightclubilla 10.12. jossa pojat rollaavat Divine Pasten kanssa: "Gang of Fouria lämpännyt nuori ranskalaisryhmä saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Divine Paiste soittaa jännittävän äkkiväärää ja tanssittavaa indierockia. Yhtye valmistelee vuonna 2012 ilmestyvää esikoisalbumiaan."

Paisten CV saa kohta tietysti hieman painavampaakin sisältöä kun se voi kehua olleensa samalla kiertueella Satellite Storiesin kanssa.

Sinne siis.

Satellite Stories - Blame the Fireworks by satellitestories

4.12.2011

Feeling Good

Joskus vain näin on. Lauantai-illan jälkeen. Ei siihen suurempia tarvita. Hyviä kavereita, hyvää musiikkia, herkullista ruokaa ja pikkuisen virvokkeita. Ulkona myrsky ja sisällä takassa tuli, punaviiniä lasissa ja Nina Simone soittimessa. Onkohan sitä tulossa vanhaksi?



Vissiin sitä sitten on, kun Musen versio samasta biisistä ei samoihin fiiliksiin saa sitten millään.



Mutten kuitenkaan niin vanha, että Michael Bublén juustoinen versio iskisi millään muotoa. Ehkä on vielä toivoa!

2.12.2011

Judas Priest - Unleashed in the East (1979)


Aikansa kutakin. Teinipoikana Judas Priest oli hevipuolella parasta A-ryhmää. Aikoinaan hiukan kriittisesti kirjoittelin Kiss-yhtyeen naurettavista poseerauksista, mutta jotenkin sain itselleni perusteltua että Priestin levynkannen kaltainen machoilu oli jotenkin niin paljon aidompaa ja rehellisempää rokkenroll-ilmentymää. Öhöm.

Noihin aikoihin jopa keräilin Priestin levyjä ja muuta roinaa. Farkkutakin selässä oli Priestin merkki ja hihassa AC-DC. Keräily tosin loppui vuoden 1982 Screaming for Vengeance-levyyn, jonka jälkeen Priestin musiikilliset vaiheet on jääneet enemmän tai vähemmän pimentoon.

Keräily oli tuohon aikaan jännää ja vaikeaa puuhaa. Ensin piti saada jostain käsiinsä ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden myyntipalstoilta saattoi jotain ostettavaa löytääkin. Sitten piti vain sinisilmäisesti luottaa myyjään, pyytää vanhempia vaihtamaan kauan säästetty satamarkkanen (muistaakseni) pankissa punniksi ja rohkeasti lähettää se kirjekuoressa britteihin. Ja takaisin tuli kuin tulikin Priestin kuulemma harvinainen live-bootleg The Ripper-tupla, New Yorkin Palladiumin keikalta vuodelta 1979. Tosin levyn piti olla avattavilla kansilla ja painetuilla sisälehdillä, mutta oma versio oli mallia halpahalli. Ei-avattava ja valkoisilla levypusseilla. Harvinaisuudesta ei ole tarkkaa hajua tänäkään päivänä, mutta avattavan version hinta näyttää netissä olevan 120 puntaa. Ja eipä ollut muilla tienoon kolleilla samanlaista.

Priestin ensimmäinen live-levy ilmestyi juuri sopivasti ennen tulevaa 80-luvun NWOBHM-aaltoa. Vaikka Priestkin usein tuohon genreen taitetaan, kuuluu bändi kyllä mielestäni old school-sarjaan. Niihin aitoihin ja alkuperäisiin Black Sabbathin ja Deep Purplen kera, vaikka tuon ajan tyypillisiä blues-vaikutteita saa hakemalla hakea. Eikä taida löytää sittenkään.

Tuohon aikaa en oikeastaan hirveästi ymmärtänyt live-levyjen päälle. Miksi niitä ostella, kun alkuperäisiltä levyiltä sai kuunnella usein parempilaatuisena  samat biisit tutussa kuosissa. Mutta tämä Japanin kiertueen Tokion keikoilta äänitetty levy jotenkin iski nuoren kollin tajuntaan satasella. Syynä kai oli Rob Halfordin entistäkin hevimpi revittely ja tiukat kitarasoolot, jotka stereoissa saivat epäinhimillisen juhlavat sävärit aikaan. Mitä kovempaa sen parempi. Live-versiot soitetaan vieläpä pikkuisen nopeammin kuin alkuperäiset. Tosin tämän levyn kohdalla tuo live-status on sittemmin kyseenalaistettu varsinkin Halfordin lauluosuuksien kohdalla, mutta who cares.

Ja kyllä levy yhä vieläkin jotain saa aikaan, vaikkakaan ei ihan samanlaisia säväreitä. Ainakin nostalgisia muistoja kasettien äänityssessioista ja Kiss/Iron Maiden/Judas Priest- kisoista, joita 80-luvun alkupuolella kaveripiirissä harrasteltiin. Ja kaikki voittivat, omasta mielestään.

30.11.2011

Keikkaennakko - Mirel Wagner & Joose Keskitalo

Mirel

Sateentekijä Mirel Wagner kehuttiin puhki jo ennen helmikuussa ilmestynyttä debyyttiään, eikä levy suinkaan hypeä latistanut. Päinvastoin, tätä nuorta etiopialaistaustaista naista tunnutaan pitävän yhtenä Suomen singer-songwriter-genren pelastajana.

Eikä todellakaan aivan syyttä. Harvoin saa kuulla noin itsevarmaa ja ehyttä ensilevyä. Vertailut Leonard Coheniin ja jopa Billie Holidayhin ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta pikkuisen yliampuvia. Samaa suomalaisiin vetoavaa synkkyyttä kaikilta tosin löytyy. Lahjakas leidi tosin on. Ja osaa laulaa. Ja tehdä biisejä. Ja se on jo helvetin paljon se.

Joose

Joose Keskitalo on oman tiensä kulkija. Arvostusta mies on keräillyt monelta suunnalta niin soolona kuin Maailmanpalo-yhtyeensä kera.

Keskitalo oli itselleni käytännössä aika lailla vieras, kunnes taannoisen naispappi/miespappi-kriisin takia nimi nousi esille. En tiedä oliko tuo vain mainostemppu, kristillistä vakaumuksellisuutta vai kapinaa, mutta periaatteita tällä miehellä tuntuu riittävän. Melko provokatiivistakin sanomaa mies välillä välittää.

Niin Wagnerin kuin Keskitalonkin kuunteleminen vaatii tietyn moodin, johon tuo synkkä sateinen ulkoilma on omiaan johdattamaan. Pikkuisen vielä maailmantuskaa harteille ja menoksi.



Harvinaisen hyvin yhteennatsaava parivaljakko on, ja propsit sille kuka heidät on kimppaan saattanut. Kaksikko kiertää Suomea minikiertueella nimellä Huone nro 8. Kiertueen nimi tulee Keskitalon ensi vuoden helmikuussa ilmestyvän Vyötä kupeesi ja tule-levyn biisistä. Kummankin esiintyjän kohdalla kannattaa kuunnella sanoituksia. Ne ovat moneen nykymusiikkiin verrattuna hienoja.

Kaksikko esiintyy Oulussa 45 Specialissa 4.12. Hieno keikka luvassa, vaikka päivä onkin sunnuntai. Tanssikengät voi tosin huoletta jättää kotiin.

26.11.2011

Nova Mob - Old Empire


Heti alkuun on tunnustettava se tosiasia, että kyllähän Bob Mould oli se Hüsker Dü:n ÄIJÄ. Vaikka yleensä yritänkin väittelyissä pitää Grant Hartin puolia, ei kai tuossa biisinteon suhteen ole kahta sanaa. Mould teki paremmat biisit.

Yleensä kyllä yritän tuoda esille, ettei Hart nyt ihan mopen osille jäänyt, kyllä mies osasi tehdä helkkarin hienoakin kamaa. Ehken pikkuisen sinne melodisemmalle puolelle kuitenkin, eroten Mouldin hardcoremaisemmasta ärinästä. Totaalisen epäkiitollinen asema Hartilla kuitenkin on, kun vertailukohtana käytetään aina bändikaveria, teki tämä sitten mitä tahansa.

Hartin lyhytikäinen bändi Nova Mob ei pahemmin listoja kolkutellut. Ihan mukavaa poppiskamaahan tuo kuitenkin oli. Aiheet ehkä yhtä sekavia kuin mieskin, mutta melodian taju oli kuitenkin vielä tallella.  Ei tämä nyt kuitenkaan ole mikään Hüsker Dü. Eikä edes Sugar.

Noh, itsekin sorrun näköjään vertailemaan. Tikulla silmään.

George Harrison - Cloud Nine (1987)


Jeff Lynnen ensimmäinen projekti ELO:n jälkeen oli George Harrisonin levyn tuottaminen. Lynnen kädenjälki kuuluu vahvasti ja viitteitä Elo:on ei ole vaikeata etsiä. Popmusiikkiahan Lynne on osannut aina tuottaa, ja kun tuotettavana oli Harrisonin kaltainen kitaristi niin jälki oli sen mukaista.

Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen Harrisonin soolo jonka aikoinaan ostin. Vasta tämä sai minut kiinnostumaan vanhemmista tuotoksista, joista löytyy paljon nautittavaa. Toki Harrisonin ekaa varsinaista sooloa All Things Must Pass-triplaa on vaikea ylittää. Siihen oli ladattu kaikki ne ideat ja varmaan myös turhaumat joita Beatles-aikoina oli kertynyt yllinkyllin. Tuohon levyyn tätä miehen elinaikana viimeiseksi jäänyttä levyä on turha verrata.

Levyn suurimmaksi hitiksi nousi yllättäen hieman outo cover-valinta "Got My Mind Set On You". Rudy Clarkin viisikymmentäluvulla rustaama ja James Rayn vuonna 1962 levyttämä biisi olisi kuulemma päätynyt jo Beatlesinkin levylle jos Harrison olisi saanut päättää. Toista saman parivaljakon biisiä "If You Gotta Make a Fool of Somebody" Beatles kyllä soitteli keikoilla. Pikkuisen ärsyttävä renkutus tämä minun mielestäni on, eikä missään nimessä levyn parasta antia. Tämä on se uudempi video aiheesta.



Levyn toinen sinkku ja hittibiisi "When We Was Fab" kertoo tietenkin Beatlesin loiston ajoista. Ilman katkeruutta tai yli-imelää nostalgiaa. Videolla seikkailee myös levyllä soittavat Ringo Starr, Jim Keltner, Elton John sekä tietysti mursu (walrus toim.huom.). Macca oli myös lupautunut videolle, mutta veti loppuvaiheessa homman pystyyn. Kuin pisteeksi iin päälle Harrison tiluttelee lopussa sitaria vanhaan malliin.



Poppiosaston helmiä on biisi "This Is Love". Biisiä kun kuuntelee ei ole yllätys, että sen toisena tekijänä on Jeff Lynne. Sen verran vahvoja ELO-viboja siinä on. Mikä ei ole mitenkään huono asia. Lynnen tulevassa Roy Orbison-tuotannossa on myös aika lailla samoja vivahteita.



Levyn aloittava "Cloud 9" on ehdottomasti yksi levyn kohokohdista. Temptationin saman nimiseen biisiin tai levyyn se ei kuulemma viittaa, vaikka ehkä sukulaisuutta löytyykin. Eric Clapton kitaroi hienosti kuten muissakin kipaleissa joissa kitaraansa näpelöi.



Levy on kauttaaltaan nautittavaa poppia, poislukien ehkä Madonnan "Shanghai Surprise"-elokuvan soundtrack-rainat "Someplace Else" ja "Breath Away from Heaven", joita ei niitäkään huonoiksi voi sanoa. Pikkuisen puleerattu levyn yleisilme on verrattuna Harrisonin aikaisempiin tuotoksiin. Ihan kuin mies olisi päättänyt, Lynnen suosiollisella avustuksella, nousta taas cooliksi poppitähdeksi. Vähän kuin kannen kuva jossa mies poseeraa kasarihenkisesti übercoolina hawaiji-paita päällä, peililasit päässä vanhan lempparikitaransa kanssa.

Onhan se vähän väsynyttä vertailla näitä Fab Fourin muiden herrojen levyihin, mutta kyllä tämä ehdottomasti pesee 99 prosenttia Maccan soololevyistä. No doubt about it.

23.11.2011

Chris Campion - Police (2010)

Jostain syystä tähän kirjaan tarttuminen tuotti suuria vaikeuksia. Vähän sama kuin kirjan "Bono on Bono" kanssa, joka oli KAHTEEN otteeseen kirjastosta lainassa, mutten saanut sitä edes aloitettua.

Tokihan alitajuntaisista syistä voisi tehdä monenkinlaisia keittiöpsykologisia tutkielmia, mutta ainakaan syy ei ole se, että pelkäisin rockuskottavuuteni rapautumista näiden hemmojen kanssa. Sitä kun ei ole alkujaankaan.

Kyllä se syy taitaa olla perimmältään siinä, että ei todellakaan ole kiinnostanut niin hirveästi. Police ei suurempia intohimoja herättele. Aina on ollut jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Ja toki myös siksi, kun liian moni musiikkikirja on osoittautunut huonosti kirjoitetuksi fanituotteeksi. Mutta mukavahan tuo olisi toisinaan yllättyä positiivisestikin.

Police oli aikoinaan ihan mukava orkesteri, johon minulla oli ja on enemmänkin hälläväliä-asenne kuin mitään viha-rakkaus-suhdetta, jollainen kirjoittajalla tuntuu olevan. Campionin kriittinen asenne varsinkin Stingiä kohtaan on jossain virkistävän ja hämmentävän välimaastossa, mutta pikkuisen pistää ihmetyttämään mistä moinen vihamielisyys kumpuaa. Onko joskus joku haastattelu jäänyt Stingiltä antamatta rockjournalisti Chris Campionille? Vai onko Campion todellakin päättänyt tehdä pesäeron myötäsukaisiin auktorisoituihin elämänkertoihin ja lisää uskottavuttaan ylikriittisyydellään. Tai sitten Sting on tosiaankin ylimielisyydellään ja tekopyhyydellään kaiken ilkeilyn ansainnut

Campion kuvaa bändin alkuajat taisteluksi identiteetin etsimisen suossa, aikana jolloin punk oli vielä kova sana ja uusi aalto oli tuloillaan. Ja Police ei oikein sopinut kumpaankaan lokeroon. Sattumien kautta, ja manageri Miles Copelandin vahvalla näkemyksellä, oma tyyli löytyi ja jokainen vuosina 78-83 julkaistusta viidestä levystä möi enemmän kuin edeltäjänsä.

Miles Copeland nousee toisinaan kirjan päähenkilöksi, mikä teki kirjasta toisinaan vaikeaselkoisen. Tarina poukkoili sivuraiteille useiden kymmenien sivujen verran. Kun ketunlenkiltä palattiin itse tarinaan, oli vaikea muistaa mistä kohtaa lenkille oli lähdetty. Kuvitus kirjassa on onnetonta.

Hiukan hämmentävän päällekäyvä negatiivisuus ja kyynisyys ei ikävä kyllä tuonut tälle kirjalle sitä uskottavuutta jota ehkä sävyllä tavoiteltiin. Kun sisältö ei ole kaikilta osin kuosissa ei siinä mikään auta. Eli tämä kirja ei siis ollut se kaipaamani positiivinen yllätys. Kirjan sävy sen sijaan oli melkoinen yllätys. Vaihtelua tuokin.

20.11.2011

Sunnuntaimusiikkia - Lisa Ekdahl

Palstaa lukeville ei ole enää mikään uutinen, että meikäläisen musiikkimaku on varsinaista sillisalaattia, mutta nämä kaunisääniset runotyttöset ovat olleet aina erityisen mieleen.

Joku voi tietysti Lisa Ekdahlin nasaalista olla erikin mieltä, mutta makuasioista on turha kiistellä. Varsinkin jos on väärässä.

Vaikka Lisa sittemmin lähti hiukan eri teille musiikillisesti, oli naisen ensimmäinen levy vielä ehtaa singer-songwriter- osastoa kaikilla mausteilla. Pikkuisen sitä tulevaa jazziakin oli jo mukana, muttei niin vahvasti kuin tulevilla englanninkielisillä Norah Jones-vaikutteisilla yökerhojazz-levyillä. Ne ei sitten ihan niin valtavasti uponneetkaan, mutta tuo vuoden 1994 eponyymi debyytti osui ja upposi. Vaikka Lisa välillä palasikin ruotsinkielisen ja folkhenkisemmän matskun pariin, eivät ne enää tuntuneet yhtä raikkailta kuin ensilevy.

Täytyy olla aika kyyninen ja ennakkoasenteinen joka tästä saa laskelmoitua tai liian kaupallista. Kyllä tämä on pelkästään hienoa. Oivaa sunnuntaimusiikkia.


17.11.2011

Doyle Bramhall 1949-2011


Viime viikonloppuna 62-vuotiaana menehtynyt Doyle Bramhall ei ollut niitä kaikkein tunnetuimpia Austinin musiikkimiehiä, mutta kuitenkin yksi arvostetuista Lone Star-osavaltion ammattimiehistä. Bramhall oli yksi niistä Antone's-kuppilan liepeillä notkuneista Austinin 70-luvun bluesrenesanssin vaikuttajista Vaughanin veljesten, Tommy Shannonin, Marc Bennon, Angela Strehlin, Lou Ann Bartonin sun muiden kera.

Austiniin Bramhall suunnisti yhdessä koulu-ja bändikaverinsa Jimmie Vaughanin kanssa. Miesten yhteinen bändi The Chessmen, joka muuten miesten entisessä kaupungissa Dallasissa lämppäsi jopa Jimi Hendrixiä, vaihtui Bramhallin kohdalla Texas Stormin kautta Marc Bennon Nightcrawlersiin. Bändiin jossa vaikutti myös Stevie Ray Vaughan.

Austinin ulkopuolella rumpali tunnetaan varmasti parhaiten laulunkirjoitus-yhteistyöstään Stevie Ray Vaughanin kanssa. Vaughanin levyttämistä ja esittämistä kappaleista mm. "Change It", "Lookin' Out the Window", "House Is Rockin'", "Tightrope",  "Life By the Drop" ja "Wall Of Denial" ovat joko kokonaan tai osittain Bramhallin käsialaa. Bramhall myös soitti rumpuja Vaughanin veljesten yhteislevyllä Family Style.

Ensimmäisen soololevynsä Bird Nest On the Ground Bramhall julkaisi vuonna 1994. Myös tuolla levyllä Stevie Ray Vaughan esiintyy yhdessä Double Troublen kanssa biisissä "Too Sorry". Kun kuuntelee Bramhallin laulua, ei ole epäselvää että miehellä on ollut erittäinkin vahva vaikutus SRV:n laulusoundiin.

14.11.2011

Keikkaennakko: Papa George

Ou'Bluesin järjestämässä Lokablues-illassa, marraskuussa tosin, esiintyy brittiläinen pitkänlinjan bluesmuusikko Papa George.

Aiemminkin Suomessa, mm. Järvenpään Puistobluesissa, Rovaniemellä, Ivalossa ja Pieksämäellä esiintymässä käynyt Papa on club-ympyröissä ja festivaaleilla arvostettu vieras ja bluesin perusduunari. Kitaristi on esiintynyt niin soolona, duona kun bändinsäkin kanssa. Kaikki combot ovat hiukan erilaista musiikkia, mutta vahvasti bluespainotteista.

Oman bändin jäsenet Tom Compton ja Peter Stroud ovat esiintyneet mm. Johnny Winterin, Peter Greenin ja Alvin Leen kanssa, joten kovista hemmoista on kyse. Suomeen Papa George tulee tosin ilman omaa bändiään ja soittaa Oulussa kaksi settiä joista toisen yksin ilmeisesti resonaattorikitaransa kanssa ja toisen setin rovaniemeläisen pitkä linjan blues-muusikoista koostuvan Luigi's Combon kanssa. Onko tuo toinen setti sitten enempi sähköistä, on vaikea sanoa kun en Luigin musiikkia hirveästi tunne. Edellisellä kerralla kun herrat yhdessä soittelivat Rovaniemellä, pysyteltiin aika rauhaisilla vesillä.



Toivoa toki sopii, että George vetäisisi Luigin miesten kanssa myös pikkuisen ronskimpaa bluesia Stevie Ray Vaughanin tapaan. Vaikka Stevie Ray Vaughanin vaikutus ei aina niin selkeästi soitossa kuulu, vaikutteita on toki sieltäkin saatu. Tuttuja likkejä tipahtelee aika ajoin. Papa kumartaa mestarin suuntaan biisillä "Flooding Down In Texas". Larry Davisin alkuperäinen biisi "Texas Flood"han oli Vaughanin yksi tunnusmerkeistä. Tämäkin biisi voidaan toki konsertissa kuulla, jos myös Strato tai Flying Finn Sunburst sattuu olemaan miehellä matkassa.



Toiveissa on jopa tällaista menoa. Vaikka ei tämäkään Vaughanin oma biisi alunperin ole, niin tokihan tuo versio silkkaa Stevie Rayta on.



Melkoisen suurella todennäköisyydellä kuullaan kuitenkin tuoreimmalta levyltä tuttua resonaattorikitaraa  enemmän deltan kuin Chicagon suunnalta. Mutta kyllä meikäläiselle kummatkin käy.



Sen verran harvoin näitä bluesia soittavia ulkomaaneläviä täälläpäin näkyy, että tätä mahdollisuutta ei kannata bluesin ystävien missata. Papa George siis esiintyy Oulussa Lokabluesissa 45 Specialissa 19.11. Luigi´s Combon kanssa ja oululaisen Bluesbirdin kera.

12.11.2011

Is It A Bird? Is It A Plane? No, It Is Klark Kent !

Vähemmän kekseliäästi nimetyn Klark Kentin ura jäi lyhykäiseksi. Mies ehti julkaista vain neljä sinkkua ja vuonna 1980  eponyymin kymppituumaisen joka tunnetaan myös nimellä Music Madness From the Kinetic Kid, jolta nuo molemmat alla soivat biisit sinkkujen lisäksi löytyvät.

Klark oli sittemmin legendaariseksi nousseen I.R.S.-indielafkan pomon Miles Copelandin kiinnitys. Alkuaikoina  Miles Copelandin luotsaamat yhtiöt olivat tunnettuja kaikenmaailman obskuureista hemmoista, mutta Klarkin tapauksessa kiinnitykseen oli tietysti muitakin syitä.

Itse musiikki kuulostaa hieman siltä mitä se lienee ollutkin. Terapiaa. Klark ei saanut omassa hiukan tunnetummassa yhtyeessään ääntään tarpeeksi hyvin kuuluville vahvemman bändinjäsenen jyrätessä päätökset levyille pistettävästä biisimateriaalista. Klarkin täytyi saada oma purkautumiskanavansa ja alter ego Klark Kent sellaisen antoi.

Pikkuisen aikaa henkilöllisyys aliaksen takana pysyi jopa salaisuutena, mutta yhteneväisyyksiä Policeen alkoi olla liikaa. Sama studio, sama äänittäjä, sama julkaisija ja vielä Miles Copeland. Aika äkkiä salanimen takaa paljastui Police-rumpali Stewart Copeland.



Kaikessa infantiiliudessaan tuo eka "Don't Care" nousi melkein Top 40:n ja yhden miehen bändi kutsuttiin vuonna 1978 BBC:n Top Of The Pops-ohjelmaan. Levyllä Stewart oli soittanut kaikki instrumentit, joten ohjelmaan otettiin taustalle, kuinkan muutenkaan, The Policen miehet Sting ja Andy Summers. Rumpalina on Florian Pilkington-Miksa. Joko tarkoituksella tai tahattomasti punk-parodialta kuulostava biisi on yhtä naurettava kuin miesten naamarit.

Toinen sinkkuna vuonna 1980 julkaistu Madness-vaikutteinen biisi "Away From Home" on jo pikkuisen mukavamman kuuloista, mutta mitään klassikkoja nämä eivät ole. Mukavia kuriositeetteja kuitenkin, ja pieniä viitteitä siitä millaiselta Police olisi voinut kuulostaa jos Stewart Copeland olisi saanut päättää. Jokainen voi sitten arvioida oliko se hyvä vai huono asia että EI juurikaan saanut päättää.

10.11.2011

Oulusta

Kapakoitsijat olivat Rumbassa, vai Soundissa vai missässeoli sitä mieltä, että Oulussa on liikaa keikkapaikkoja. Varmaan näin onkin jos ajattelee kannattavuuden mittarilla, millä baarin pyörittäjät tietysti olosuhteiden pakosta ajattelevat. Mutta nousevien bändien ja musaihmisten mielestä lisääkin varmaan sopisi.

Oulussa on oikeastaan vain kaksi merkittävää rokkibaaria, ja sitten tuo Teatrian sali. Tokihan noissa muissakin juottoloissa joskus soitto soi. Hevimestassa vetää toisinaan... no hevarit. Gloria, Palolaitos ja Petrellin saluuna ovat erikoistuneet cover-comboihin. Petrellin Saluunassa kuulin viimeksi koko helkkarin illan Hurriganes-covereita. Sitä edellisellä kerralla käsittelyssä oli AC-DC.

Ykän Pubissa tuntemattomat bändit ja punkkarit soittelee ilmeisesti pääosin kaljapalkalla, ja kesäisin torin terasseilla järjestetään monenmoisia pienempiä konsertteja, viime kesänä tunnetuin esiintyjä taisi olla 22 Pistepirkko. Lentävän Lautasen klubitarjonta on olematonta vaikka paikka olisi pienille comboille vallan mainio. Never Grow Old on myös jotain pienempää järjestellyt vaikka koko paikka on suunnilleen vaatehuoneen kokoinen.

Oulun ehdoton keikkaykkönen 45 Special säväyttää toisinaan hienoilla valinnoilla, mutta kun tuo ikävä reaalitalous vain sanelee ehtoja liiaksi. Viikolla hyvätkään bändit eivät ole keränneet ruuhkaksi asti ihmisiä ja tokihan se hieman opettaa varovaisemmaksi kun keikkoja tilaillaan. Nuclear Nightclub ei miljöönä vedä vertoja Nelivitoselle, mutta tarjonnan puolesta se on kuitenkin juuri se toinen varteenotettava rokkimesta. Johtuneeko sitten taustajoukkojen (mm. ex-Sentenced Vesa Ranta) musiikkimausta, mutta kapakka on profiloitunut pikkuisen raskaampaan osastoon. Indiebändejä molemmissa vierailee vaihtelevasti. Kaipa noilla pikkuisen nimekkäämpien bändien keikkatuloilla sitten rahoitellaan noita pikkuisen hiljaisempia iltoja. Ja hyvä niin.

Vaikea uskoa että noita keikkapaikkoja nyt liikaa olisi, mutta euro on kova konsultti.

Tuo nyt oli itseasiasssa ihan sivujuonne. Tarkoitus oli pistää muutama Oulu-uutinen kehiin.

Palstalla ennenkin esiintynyt indieyhtye G-Odd on taas ollut levytyspuuhissa ja julkaisee uuden albumin Code To Rebuilding Machinery huomenna. Edellinen levy Intergalactical Fuzz ilmestyi niinkin kauan sitten kuin kesäkuussa. Tuossa video siltä edelliseltä levyltä. Samantyyppistä syntikka-elektro-konejumitusta garagekitaroilla lienee luvassa uusimmaisessakin.


G-ODD - Sex Terror from Henri Turunen on Vimeo.

Edellisen videon, kuten muuten myös Neufvoinin Polar Song-videon, ohjannut Henri Turunen soittelee hämyistä suomenkielistä progea yhtyeessä Riutta. Yhtyeen demot ovat saaneet hieman sekalaista palautetta, mutta potentiaalia on yhtyeessä nähty. Tai kuultu. Suomiproge ei välttämättä ole se meikäläisen teekuppi, mutta ihan ammattitaitoiselta tämä homma kyllä kuullostaa. Tuossa tulevan promon uusin kirjallisuusviitteinen biisi. Studiovelhona on häärinyt Tuomen Pekka G-Odd-yhtyeestä. Pienet on piirit. 

Riutta - Huomenna hän tulee by Riutta
 
Mainio oululainen garage-trio The Hindu Gods Of Love on pläjäyttänyt markkinoille omakustanne EP:n joka on Supersounds-jakelun kautta saatu jopa levykauppa Äxään myyntiin. "Kolme sälliä, kaksi kitaraa, kaksi tomaria ja yksi virveli. Pohjois-Amerikkalaisen perinne- ja nuorisomusiikin kaltoinkohtelua, melun ja kolinan seasta saattaa erottua haikuja myös 1970-luvun Länsi-Saksasta sekä jostain huomattavasti kulmikkaammasta ilmaisusta."


Melodisen hevin ystävien joulupöytään ehtii myös tuo ex-Sentenced rumpali Vesa Rannan uuden orkesterin The Man-Eating Treen toinen albumi, joka ilmestyy 23.11. Julkkarikeikka on Oulun Teatrialla 16.12., jonka jälkeen yhtye lähtee Euroopan keikkarundille Amorphiksen kanssa. Tuossa tuoreehko video tulevalta levyltä.



Satellite Stories-indiepoikien kova meno senkun vain jatkuu. Juttuja paikallisissa lehdissä, uusi promo-EP äänitteillä ja Skandinavian rundi suunnitteilla. Ja kaiken lisäksi valinta tulevaisuuden tusinaan. Hyvältähän tuo nousukiito näyttää. Niin hyvältä, että poikien kannattanee drinkki sen kunniaksi maistella.  Mainio drinkify-sivusto suosittelee tätä:

“The Satellite Stories”
  • 8 oz. Metaxa
  • 8 oz. Egg whites
  • 1 oz. Grenadine
Combine in highball glass and serve.

Nauttikaa !

5.11.2011

R.E.M. - We All Go Back To Where We Belong


Joo, tiedän olevani blogiajassa mitattuna armottomasti myöhässä tämän tarinan kanssa. On pitänyt vähän sulatella.

En nyt voi sanoa olleeni ihan yhtä järkyttynyt suosikkiyhtyeeni lopetuspäätöksestä kuin Nuorgamin Nordlund vaikka suhteeni bändiin johtaakin paljon kauemmas kuin toimittajan. Onhan tuo Stipe asian kanssa flirttaillut jo vuosikausia.

En osaa sanoa muodostuuko musiikkiin erilainen suhde kun sitä diggailee ihan yhtyeen synnystä lähtien, kuten aikoinaan kirjoittelin , verrattuna siihen että löytää sen vasta yhtyeen myöhemmässä, ehkäpä erilaisessa vaiheessa. Vaikea sanoa, mutta uskon näin.

Mukavahan se on ollut kun on joku ihan oma bändi jonka tarinaa on tullut seurailtua aika lailla tarkasti kohta komekymmentä vuotta. En silti aio käydä läpi kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita, vaan siirryn suoraan asian hyväksymiseen.

Ja onhan tuolta vielä tulossa yksi levyllinen Remmiä, kun yhtye julkaisee koko uran kattavan kokoelman Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage, 1982 – 2011 runsaan viikon päästä. Tuolla levyllä on kolme uuttakin kipaletta ja pari videotakin on jo ilmestynyt. Tuossa niistä yksi. Tai siis kaksi. Tai siis yksi biisi ja kaksi videota.

Kepeitä multia !


3.11.2011

Stevie Ray Vaughan: In Finland

Koska ne muutamat intohimoiset SRV-fanit, jotka privaattina yhteyttä jatkuvasti ottavat, tätä pyysivät, niin toteutetaan. Harva jaksaa noin tiukasti olla mistään näin kiinnostuneita. Varsinkaan meikäläisen tekemisistä.

Joten osin uusintana, osin uutta asiaa, tässä se on:

Stevie Ray Vaughan heitti Suomessa kuusi virallista keikkaa. Osalta keikoista on materiaalia kaupallisilla bootlegeilla, osasta keikoista on kierrossa epävirallisempaa materiaalia. Levyllä Understanding of Love on julkaistu SRV:n ensimmäiseltä Suomen keikalta 27. maaliskuuta 1984 Helsingin Kulttuuritalolta setin 15:sta kappaleesta 13. Äänitys on vain keskitasoinen yleisöäänitys, ja sen arvo on ennenkaikkea siinä, että se on Suomesta eikä keikkaa muilta booteilta löydy.

Kultturitalon keikka on myös kuunneltavissa ja vaikka ladattavissa heikkolaatuisena streamina täällä.

Seuraavan päivän keikkaa Tampereen Teknillisellä Opistolla ei löydy kierrossa. Jos jollain yksityisellä on tavaraa tuosta keikasta, siitä ei ole tietoa keräilijöillä. Dave Lindholmin Run Runs toimi lämppärinä, ja myöhemmin illalla Stevie jammaili tunnin keikan Ylioppilastalolla miesten kanssa soittaen Daven kitaraa. Veli-Petteri Rajanti soitti bassoa ja Vesa Hyrskykari fonia. Legendan mukaan Daven hennot kielet eivät sulattaneet SRV:n kohtuu brutaalia soittotapaa ja katkeilivat tuon tuosta. YO-talon salivastaava ei arvostanut lisäajalle menoa ja vaati soittoa lopetettavaksi. Tehtiin kompromissi: ulko-ovet kiinni ja noin 30-henkinen yleisö sai yksityisnäytöksen.

Tampereen keikan jälkeisenä päivänä, eli  29. maaliskuuta -84, Vaughan olikin jo ehtinyt tänne Ouluun Urheilutalolle eli Pyrkälle. Ihan kaikki eivät osanneet miehen visiittiä arvostaa, sillä hevimiehet eivät ilmeisesti saaneet mitä tulivat hakemaan. Urheilutalo ei edes ollut täynnä, mitä on vaikea ymmärtää. Siis meikäläisen tietysti. Keikkaa ei löydy miltään viralliselta, siis kaupallisesti julkaistulta bootlegilta, mutta yleisöäänitys kyllä kierrossa on. Siltä löytyy koko keikka. En ole nauhaa kuullut, mutta äänitys ei ole kuulemma huippuluokkaa edes yleisöäänitykseksi.

Oulun Seurahuone 1984
Keikan jälkeen koko Double Trouble painui kiertuemanageri Törrö Tapanisen opastuksella Seurahuoneelle, joka tuolloin oli paikallinen hottimesta. Siellä keikalla ollut raahelainen bändi Stalker sai houkuteltua miehen lavalle kitaristi Kauko Ilkon Gibsonin kera, ja miehet vetivät reilut setit aitoa tavaraa. En ollut paikalla. Perkele.

Kun kyselin Ilkon muistoja Seurahuoneen tapahtumista, hänen muistikuvansa mukaan mukaan setit oli lähinnä tuttua Hendrixiä ja omaa kamaa. Mestari oli kuulemma oivassa vireessä ja lainakamat saatiin kuulostamaan omilta. Shannon oli kuulemma sekaisin kun seinäkello, mutta homma hoitui silti ammattimaisesti. Jossain netin syövereissä puhutaan, että tuokin keikka olisi äänitetty, mutta Ilkko ei muista että paikalla olisi ollut äänityskalustoa minkäänlaista. Ainakaan bändin toimesta keikkaa ei äänitetty. Eli luultavimmin äänitystä ei ole olemassakaan.

Neljäs keikka oli iltapäiväkeikka seuraavan vuoden Pori Jazzien päälavalla Kirjurinluodolla heinäkuun 11. vuonna 1985. Tuosta keikasta on olemassa video, ja myös audiota. Kunnon SBD-äänitystä keikasta ei ole. Ilmeisesti suomalaiset bootleggarit eivät oikein olleet asialla. Pressa Mauno Koivisto saapui Kirjurinluodon keikalle samalla paatilla Stevien kanssa ja katseli myös keikan.



Myöhempi keikka Cotton Clubilla Yyterissä lähetettiin Suomen televisiossa, ja sen neljä biisiä löytyy usealtakin bootilta. Mm. Pride & Joy, Up From The Skies ja tuolta Understanding Of Love-levyltä. Televisiosta keikka tuli ilmeisesti monona, mutta kierrosta löytyy myös radiosta äänitetty FM-stereoversio. Pikkuisen ärsyttävän juontajan äänellä varustettuna.



Tuo keikka löytyy heikkona versiona täältä

Sumuvuosien ja rehabin jälkeen Stevie Ray saapui jälleen Ouluun. Tällä kertaa muinaisen Kuusrock-festivaalin pääesiintyjäksi 17. heinäkuuta 1988. Jotkut tohtivat epäillä miehen pehmenneen raitistumisen myötä, mutta huihai. Edellisen Oulun keikan jälkeen kosketinsoittaja Reese Wynansilla vahvistunut rytmiryhmä heitti helteisessä Kuusisaaressa niin helvetin kovan keikan, että alta pois. Elämäni parhaita keikkoja. Keikkaa kuvattiinkin, en muista kenenkä toimesta, mutta Vaughanin kiertueporukka käski lopettaa kuvaukset parin biisin jälkeen. Syistä on ollut jälkeenpäin hiukan epäselvyyttä, ja siitä mistä lopullinen käsky tuli. Noita pätkiä kuitenkin löytyy juutuubista.

Kuusrockin keikka löytyy myös kierrosta kokonaisuudessaan ja vielä SBD-äänityksenä. Ja löytyypä tuosta äänityksestä sellainenkin harvinaisuus kuin kappale nimeltä Voodoo Oulu, kuten SRV sen esitteli. Juha Torvinen muuten kertoo, että vittuuntuneena SRV:n tukijoukkojen bäkkärivessan valtaukselle Martti Syrjä kusi Stevien vahvariin. Tai erääseen niistä. Tarina ei kerro oliko tuo juuri se vahvistin jolla SRV sitten lopulta soitti.

Väylän Pyörre-uutisten mukaan kemiläinen urkuri  Matti Adolfsen sai pyynnön lainata keikalle Hammond-urut, ja mies halusi myös itse paikalle. Hammondit menivät kosketinsoittaja Reese Wynansin käyttöön, mutta Matti joutui nokakkain myös Double Trouble-yhtyeen liiderin eli itsensä  Stevie Ray Vaughanin kanssa.

" Stevie Rayn keikan raiderissa luki että tarvitaan kaksi Leslietä. Minulla oli tuohon aikaan vain yksi, joten varauduin siihen että toinenkin tarvitaan. Stage manager kyllä oli sitä mieltä ettei tarvita, mutta kun bändin roudarit saapuivat paikalle, tuon toisen Leslien tarve selvisi. Se tuli kitaralle. Nopeasti soitto oululaiselle urkurille Tero Hietalalle. Leslie Saabin takakonttiin ja kiireesti Kuusisaareen. Amerikan roudareilla oli 110V Combo preamp-versio, joka ei toimi Suomessa, joten tuli lisähommia. Värkkäsin itse taiteilija Stevie Ray Vaughanin kanssa ja saatiin tuo kolmen kitaravahvistimen ja Leslien yhdistelmä toimimaan."



Tuo biisi on tosin "Say What", mutta mitäs pienistä. Kuusrockin keikka on keräilijöiden keskuudessa haluttua kamaa. Ei pelkästään sen takia että se oli hieno keikka, vaan myös sen takia että se oli Vaughanin viimeinen Euroopan keikka.

Keikka streamina täällä

Näiden lisäksi kierrossa on kuulemma jo aikoja sitten konkurssiin menneen oululaisen paikallisradio Kaiun puhelimitse tekemä Kuusrockin ennakkohaastettelu Stevie Ray Vaughanin kanssa 6.6.1988. Siinä Stevie kertoo urastaan ja harvinaisen avoimesti huume-ja alkoholiseikkailuistaan ja toipumisestaan. Kuulin tuon aikoinaan, ja jokuhan sen on äänittänytkin, mutta aika harvalla keräilijällä kopiota on. Joku sitä panttaa, tai mahdolliset nauhat makaa jossain konkurssipesän jälkeenjääneissä varastokaapeissa. Tätä ei juuri ole liikkeellä. Ja jos jollakulla lukijalla on, niin kopion tahtoo hän.

30.10.2011

Keikkaennakko: French Films ja Regina

French Films 


Blogimaailman lemmikit saapuvat Ouluun peräkkäisinä viikonloppuina. Reginahan on toki jo ehtinyt lunastaa internet-hypen nostamat odotukset, French Films taas ihan ei. Big Wawe Ridersien, Siinain ja New Tigersien kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kamppaileva French Films on toki ihan mukava orkesteri, mutta ei nyt ihan kaiken sen hypen arvoinen.

Pahimmin siinä tökkii toisinaan totinen ja arrogantti laulusoundi jolle ei aina ihan löydy katetta. Vähiten se häiritsee poppaavissa biiseissä "Pretty In Decadence", "The Great Wawe of Light" ja "Escape In The Afternoon". Kun nyt ei kuitenkaan olla tekemässä  mitään maailmoja mullistavaa postpunkkia vaan ihan simppeliä indiepoppia. Kai. Uusi levy oli minulle lievä pettymys. Ehkä tuo johtuu indie-bloggareiden superhypetyksen tuomista yliodotuksista, mutta odottelin jotain raikasta tuulahdusta, jota ei sitten tullutkaan. Tuli vain ihan ok. EP antoi odottaa jopa parempaa.

Ihan hyvä suomalaiseksi ei ole mielestäni ihmeellinen kehu, mutta sitä French Films kuitenkin on. Ja useammalla kuuntelulla tämmöinen ei-niin-indie-orientoitunut vanha dinosauruskin alkoi pikkuhiljaa huomaamaan että kyllähän bändillä omat vahvuutensa on. Varsinkin silloin kun eivät yritä liikaa olla britti-indietä.

Ollakseen vuoden tulokas meikäläisen asteikolla, bändin pitää kyllä petrata lavalla. Ja uskonkin tämän kaltaisen musan toimivan juuri keikoilla. Niin on kyllä tapahtunut aika monesti, että vasta livenä bändin essence on selkiytynyt. Nuclear Nightclub on keikkapaikkana hieman haastavampi kuin Reginan Nelivitonen, mutta kuten muunmuassa Satellite Stories on osoittanut, kyllä sinnekin kunnon indie-bileet saa aikaiseksi. Sitä odotellessa.


Imaginary Future (2011) by French Films


French Films Nuclear Nightclubilla lauantaina 5.11.

Regina


Reginan Tuorein levy taas oli taas positiivinen yllätys. Kun Puutarhatrilogia oli vielä hiukkasen liian elektropoppia omaan makuuni, niin tuorein iski musiikkihermoon kitaravetoisuudellaan. Ja kaunis naislauluhan nyt meikäläiseen on vedonnut aina.

Uusimmalta levyltä nyt ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Vertailu aikoinaan diggaamaani Wilmaan ei ole tuulesta temmattu, yhtäläisyyksiä riittää.

Toisin kuin French Filmsin kohdalla, pelkään että Regina ei toimi ihan yhtä hyvin lavalla kuin levyltä kuunneltuna. Qstockissa missasin Reginan joten keikkakokemusta ei vielä ole. Toivottavasti bändi kuitenkin osoittaa minun olevan totaalisesti väärässä.

Latest tracks by REGINA

Regina 45 Specialissa perjantaina 11.11.


Ja sanoin sitä taikka tätä, kyllä näitä molempia keikkoja voi todellakin suositella Oulun indiehipstereille ja muillekin musiikinystäville.

27.10.2011

Hybris


Olipa kerran helvetin arvostettu herra joka teki sitten mitä vaan, niin kriitikot kusivat housuun. Ja bändi jonka katu-uskottavuus meni pikku hiljaa alamäkeen sitä mukaa kun rahakasat kasvoivat ja terapialaskut lisääntyivät. St. Anger ei auttanut asiaa, vaikka varmasti tarkoitus oli.

Metallican epätoivoinen yritys palauttaa rock-uskottavuus ja herra Hybriksen usko siihen, että hän voi tehdä tasan mitä huvittaa, on aika huono yhdistelmä.

En ajatellut puuttua ollenkaan tähän soppaan, kun siitä nyt on puhuttu jo kaikkialla. Mutta sen verran tämä Lulu ihmetytti, ja sitten jo naurattikin, että päätin minäkin sanasen sanoa.

Mielestäni ihmeellisintä asiassa ei ole se, että levy on höperö. Mystisintä asiassa on se, että kaikki muutkin prosessissa mukana olleet ovat olleet niin pihalla että levy ylipäätään julkaistaan. Onhan noita hyllytettyjä projekteja levy-yhtiöiden kellarit pullollaan.

Olisi ollut mukava olla kärpäsenä katossa katselemassa kun herrat levyä tekivät. Onko siellä tosiaan James Hetfield miettinyt, että onpas tuo punkin kummisetä sitten ihqun raju radikaali. Ja onpa sillä mukavat laulunsanat. Silleen niinku undeground.

Reed vaikuttaa kyllä vain lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä elähtäneeltä ressukalta, jolla ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Metallica vain näyttää peesaavan, kun kerran hommaan tuli ryhdyttyä.

Saattaapa se siltikin olla niin, että tämäkin "väärinymmärretty" levy joskus, jossain, nostetaan aikoinaan käänteentekevien klassikoiden joukkoon.

Nyt näyttää vain siltä että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita.

25.10.2011

Martin James - Dave Grohl; Foo Fighters, Nirvana ja muita harharetkiä (2010)


Punkin ja grungen Leonardo da Vinci. Planeetan työteliäin muusikko. Rockmaailman mukavin mies. Kuulemma.

Foo Fighters on myös mukava bändi. Joidenkin mielestä jopa liian mukava. Vanhat Grohlin HC-fanit kaipaavat enemmän särmää ja Nirvana-fanit enemmän angstia. Rokkimiesten mielestä soundissa on liikaa rullaavia poppiaineksia. Itse en osaa pitää hyviä poppismelodioita mitenkään huonona, eikä ne mitenkään ole ristiriidassa sen kanssa että parhaimmillaan Fightersit ovat ihka aitoa rokettirollia. Stadion kamaa ehkä, mutta laadukasta.

Musiikkitoimittaja Martin James on joutunut kieltämättä kovan paikan eteen. Ensinnäkään Dave Grohl ei ole osallistunut kirjan tekoon, vaan haastattelut on kaivettu arkistoista. Ja kun tietää Grohlin suhtautumisen yksityisasioiden revittelyyn, ei hirveän syvällistä yksityiselämän tietoa ole luvassa. Pahimmillaan teksti on asiallisen kuivaa raportointia kiertueista ja levyttämisestä.

Toisaalta ulkopuolinen tarkastelu on suonut kirjoittajalle miettiä asioita ehkäpä tarkemmin kuin olisi ollut mahdollisuus jos kirja olisi virallinen elämänkerta. Eikä tuo Grohl nyt ihan niin harmaa tavis ole kuin antaa itsestään ymmärtää., joten kyllä kirjaan on ihan asiallista juttua riittänyt.

Kirja käy ihan ansiokkaasti läpi Grohlin alkuajat Washingtonin HC-skenessä, kiertelyt pakettiauton takaboksissa ja nukkumiset kiertueilla kavereiden lattioilla. Hiukan nostalgian sävyttämien haastatteluiden perusteella nuo ajat ovat vaikuttaneet Grohlin suhtautumiseen musiikkibisnekseen koko uransa ajan. Tosin punk/Hc-piirit pitivät miestä petturina kun Nirvana "myi itsensä" kaupallisuuden alttarille.

Nirvana-aika tulee käytyä läpi nimenomaan Grohlin näkökulmasta eikä Cobainin persoonaan hirveästi puututa. Onneksi niin, siihen on omat kirjansa. Grohlin osuutta kirjailija pitää kuitenkin olennaisena bändin soundin synnyssä.

Yksi kirjan läpi jatkuva teema on Grohlin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Nirvanan maine tuntuu olevan miehelle painolasti, ja toisaalta taas miehen osuutta tuossa bändissä osittain väheksyttiin. Mies vain sattui joidenkin mielestä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän niinkuin Ringo aikoinaan.

Grohl yrittää epätoivoisella vimmalla vakuuttaa olevansa tavis. Ja kirjoittaja ei kyseenalaista tuota missään vaiheessa. Tähtikultti saa mieheltä huutia useaankin otteeseen, ja omasta mielestään hän on vain duunari ja musiikkidiggari. En osaa pitää tuota tahallisena vähättelynä, ehkäpä mies tosissaan ajattelee noin. Ja kyllähän kieltämättä tuollaisen kuvan olen itsekin saanut lehtijuttujen perusteella.

Bändi on perhe ja kaikki on kavereita keskenään. Tällaista kuvaahan Grohl mielellään viljelee. Harvassa perheessä tosin jäsenet ihan noin tiheään vaihtuvat, ja patriarkkaariuskin on ollut vähenemään päin. Grohl on kuitenkin selkeästi oman laumansa pomo, vaikka muuta kovasti väittää. Pikkuisen tätä kaverimeininkiä kyllä liioitellaankin.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös tarinat Grohlin sivutoimista ja erityisesti metalliprojekti Probot:ista. Viimeksimainitusta hartaan fanin unelmien täyttämislevystä minulla ei ollut edes mitään tietoa ennestään. Kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ajatukselta Grohlin kirjoittamat hevikipaleet joita laulamassa on miehen nuoruuden idolit Lemmystä Venomin Cronokseen. Ihan niin hyvältä se ei kuitenkaan kuulostanut sitten loppupeleissä.

Vaikea sanoa onko Dave Grohl musiikkibisneksen mukavin mies, mutta sympaattisen kuvan kirja toki kohteestaan antaa. Totaalisen myötäsukainen käsittely on tosin ominaista tällaisille "fanikirjoille". Grohl on selvästi yhä myös musiikista innostunut, kuin tavallinen fani konsanaan. Samaan tulokseenhan tuli myös tuore dokumentti, joka on aikalailla yksi yhteen kirjan kanssa. Eniten kirja antaa Grohlin alkuaikojen kuvauksellaan. Nirvana ja Foo Fighters aikojen tapahtumathan ovat tietysti suurelle osalle kirjaan tarttuvista enemmän tai vähemmän tuttuja.

Lopussa kirjailija, joka on kuulemma jopa populaarimusiikkijournalismin tohtori, jaarittelee tarpeettomasti kysymyksestä "miksi tällaisia elämänkertoja tehdään?" Ikäänkuin itsekin hieman kyseenalaistaisi toteavan kerrontatapansa. Niinkuin minäkin.

Ei kyllä mikään maailmoja mullistava rockeepos. Siltikin ihan lukemisen arvoinen musiikkikirja.

20.10.2011

Kusti polkee...

Usein nuo sähköpostiin jysähtävät promot uhkaavat jäädä vähän pienelle käsittelylle ihan oman asenteen takia. Kukko kun ei käskien laula. Ainakaan suomalainen kukko, perkele !

Asennehan on tietysti totaalisen typerä. Bändithän vain tekevät juuri sitä mitä pitääkin. Nollabudjeteilla tällainen sissimarkkinointi on se ainoa järkevä tapa hoitaa homma. Lupaan parantaa tapani. Aloitan nyt.

STEREO SOUL FUTURE
Ensimmäisenä pistetään eetteriin Stereo Soul Future. Sen verran mielenkiintoisen kuuloinen bändi on, että se kyllä maininnan ansaitsee.

Itse yhtyeestä en tiedä kuin sen että tämä bostonilainen bändi näkee omiksi vaikutteikseen Wilcon, Spoonin ja Super Furry Animalsin. Ja tykkäävät kuulemma kovasti Beatlesista. Ja Kuulostavat ihan hyvältä.


Stereo Soul Future - Watching Circles from Stereo Soul Future on Vimeo.

Lisää musiikkia voi streamata tai downloadata täältä

I REMEMBER TAPES
Duran Duran meets Joy Division. Näin kuuluu tämän bändin oma määritelmä. Roxy Music minulla kyllä ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä rumpukoneella vahvistettu trio tekee tuollaista hiukan säksättävää tanssittavaa brittiläistä indiepoprokkia. Ei ihan meikäläisen alaa, mutta eihän tuota nyt huononakaan voi pitää.



CHRIS & SALON DES REFUSÉS
Itse Chrisin sukunimi ei käy suoraan mistään ilmi, mutta implisiittisesti voimme päätellä että se on ilmeisemmin ihan suomalainen Karvinen. Tai sitten ei.

Muun bändin muodostavat herrat Arno Nurmisto, Jeppe Cavonius, Niklas Karvinen. Sinkkua on saatu miksaamaan indie-piireistä tuttu Nick Triani. Levykin bändiltä on tuloillaan ensi vuoden puolella. Ihan mukavaa kitaravetoista suomenkielistä indierokkenrollia. Pikkuiset emo-vibat hiipii korvaan, muttei liian häiritsevänä.

Ra(u)hantekijä / Avida Dollars - SINGLE by chrissalon

VSP 
Kun tämän bändin promosta luin kuvauksen sinkusta, luulin ehdottomasti, että nyt Tarkkailijaa pissitään silmään. Kuvaus kuuluu nimittäin näin:  "Linkeissä eka sinkku levyltä "Heartless Rat Ballad", joka käsittelee kissan ja hiiren välistä suhdetta. Videossa seikkailee Persialainen kissa nimeltä "Mau"."

VSP - Heartless Rat Ballad by VSPMUSIC

VSP Facebookissa

WEDDING CRASHERS
Tämä hesalainen indiepoppoo on jossain jopa noteerattu vuoden indietulokkaaksi. En tiedä yltääkö bändi ihan sinne asti, mutta mukavaa meininkiä poitsut on ilmoille puskeneet ihan levyksi asti. Ei mitään turhan ryppyotsaista meininkiä ja sehän on ihan mukava kun kaamos taas edessäpäin odottaa.



ISOVELI
Tässä promossa on niin hyvä saate, etten ala itse runoilemaan mitään: "ISOVELI on lopunaikojen tanssimusiikkia, jossa suomenkielinen pop kohtaa rytmimusiikin ja indiepop iskelmän. Isoveli syntyi The Policen, Madnessin, Ismo Alangon ja Leevi and The Leavingsin joukkopantua 80-luvun proto-housen tahdittaessa työntöjä. Isovelissä yhdistyy äärihedonistinen eskapismi sekä tiedostava, paikoin jopa yhteiskuntakriittinen tarkkailu." Että noin. Tarkistakaa itse.

Isoveli: Tanssi tai kuole by Exogenic Music Group

CASSIE
Tämä bändihän on kehuttu kyllä jo monellakin blogilla. Mutta mainitaan silti. Nämä runotyttöhommelit on meikäläisen juttu, mutta tässä liikutaan kyllä jo hiukan liian ambient-osastolla. Pikkuisen enemmän särmää, niin alan kiinostumaan. Laulaja Sofia Thurén on kyllä osaavan kuuloinen lyyli, joten uskonpa että tästä suunnasta vielä lisääkin kuullaan.


COSMOBILE & IKE CHIME
 " It is a blend of classic rock aesthetics (as in The Strokes), bouncy rhythms (as in Vampire Weekend), and positive energy (as in Talking Heads). The bottom line is simplicity, and how to make something out of it. No modern studio tricks were utilized and no musical virtuosity was witnessed. The songs are about making do in a Big Brother / Temptation Island world gone completely Lost. Yes, they are about survival and the album is a survival guide to the everyday jungle of concrete and commerce." Näin kuvaillaan levy-yhtiön toimesta tämän yhtyeen uusinta levyä.

Cosmobile & Ike Chime - Rough Riders by Fullsteam

HELLÄ ELÄIN
En rehellisesti osaa sanoa tästä bändistä mitään. Mutta jospa te osaisitte.



Ja olisihan noita posteja paljonkin, mutta suurin osa on jo blogeilla käsitelty moneenkin kertaan. Kaikki nämä oman 15-minuuttisensa ansaitsevat.

19.10.2011

Road crew-dokkareita

Vice Skandinavia-yritys, josta minulla ei ole mitään hajua, lähestyi Tarkkailijaa sähköpostitse. "Only For You"-tyyppisessä viestissä mainostettiin dokumenttisarjaa rokkimaailman sekatyöläisistä eli roudareista. No näitähän tulee jatkuvasti kaikenlaista niinkuin bloggarit ainakin tietävät, ja pidin tätäkin vain pelkkänä tyhjänpäiväisenä mainoksena.

Mutta tässähän onkin substanssia. Tuolla sivuilla on, toki Marshallin sponsoroimana ja mainoksilla varustettuna, ihan mukavia pikku dokkareita musiikkimaailman taustamiehistä ja naisista. Ihan tutustumisen arvoinen mesta.

" Its called ON THE ROAD.

It really puts the spotlight on the roadies (road crew members) for huge artists like michael jacksson, led zeppelin, kiss, the rolling stones.... You name it. And let them tell us about burnes corpses and groupies from their point of view. Because the artists wont tell us about that secrets. Its a very honest and nice show.

Check out episode 1-4 and teaser for the 5th on www.vice.com/ontheroad."

16.10.2011

Nyt soi: Black Stone Cherry


Hell yeah ! Southern-rockin tulevaisuus on hyvissä käsissä. Vaikka ei tätä nyt ihan ensikuulemalta siihen lokeroon sijoittaisikaan.

Nuoret kollit rokkaavat Zeppeliinin, AC-DC:n ja Skynyrdin hengessä helkkarin rennosti ja energisesti. En edes oikein tiedä mikä tämän erottaa niin monesta muusta samantapaisesta nuorten poikien soundgarden-replicasta, mutta eipä tuo diggaamista hidasta.

Ei-niin-nerokkaat sanoituksetkaan ei hidasta hevon vertaa, kun nämä pojat rullaa koko nuoruuden testosteronivaraston voimalla. Bändin uusin levy Between the Devil and the Deep Blue Sea on lauantai-illan ratoksi vallan sopivaa rokettirollia. Hitikkäitä kertsejä löytyy toki vanhemmiltakin levyiltä vaikka bon joveille jakaa. Tsekkaa vaikka biisi "Blind Man", joka ei salli upotusta. Pikkuisen toisinaan häiritsee laulajan grungemainen ääntely, joka tuo mieleen ilkeästi Creedin. Mutta huonomminkin voisi tietysti olla.


15.10.2011

Jason & the Scorchers - Lost & Found (1985)


Loppuunmyytyjä lastenmusiikki-kiertueita myyvä Farmer Jason joutui viime vuonna lomalle, kun legendaarinen cowpunk-yhtye Jason & the Scorchers kaivettiin telakalta 14 vuoden levytystauolta. Bändileaderi ja pääfarmari Jason Ringenbergerin tulot laskivat kuulemma radikaalisti, mutta ehkäpä tuon korvaa katu-uskottavuuden palautus.

Viime vuonna ilmestynyt levy Halcyon Times oli hieno muistutus niistä 80-luvun hienoista ensilevyistä joista suorastaan pursusi tekemisen ilo. Sen verran vakuuttava tuo uusikin levy on, että aivan hyvin sekin voisi olla tässä esiteltävänä. Mutta tämä bändin eka LP iski meikäläiseen aikoinaan sen verran muistettavasti, että ainoa vaihtoehto oli nostaa framille nimenomaan tämä levy.

Altcountry tai countryrock ei tuolloin ollut mitenkään kovassa huudossa, mutta Scorchersien punkasenne yhdistettynä maanläheiseen farmarirokkiin erottui sen verran tiukasti tuon ajan listarokista, että vaikutuksen se teki. Tosin listoilla ei liikehdinää pahemmin tapahtunut. Bändi oli ilmeisesti liian country rokkareille ja liian rock kantrimiehille. Nashvillessä se lienee ollut melkoisen alt. Mutta meille genrevapaille musadiggareille debyytti oli raikas tuttavuus. Rokkikuppiloissa levyn hitit soivat tuolloin ahkerasti, ja varmasti suurin osa minun ikätovereistani biisit tunnistavat vaikka eivät bändin nimeä tiedäkään.



Pari EP:tä tätät ennen julkaisssut orkesteri herätti huomioni ensimmäistä kertaa julkaistuaan jonkin verran radiosoittoa saaneen versionsa Bob Dylanin biisitä "Absolutely Sweet Marie". Tuolloisen Dylan-diggaukseni ansiosta oli vaikea myöntää, että versio oli jopa parempi kuin alkuperäinen. Levyn soundi oli jotain, jota ei voinut oikein yhdistää suoraan mihinkään. Siinä oli mukavaa maanläheisyyttä ja suorasukaisuutta John Mellencampin malliin, mutta rockasennetta naksun enemmän. Ja soittajien punkjuuret kuuluivat. Mukana oli toki myös hiukan tyypillisempää kantria ja kaljalasiin itkemistä kuppilan pöydässä.



Levy hyppelehtii hiukan monien eri tyylien välillä, mutta pysyy silti mukavasti kasassa. Jason Ringenberger ei varsinaisesti ole mikään kultakurkku, mutta tällaiseen honkytonky-menoon se sopii kuin nakutettu.

Seuraava levy Still Standing oli vielä samanlaista tavaraa, mutta sitten meno muuttui perinteisempään hard-rock suuntaan ja meikäläisen kiinnostus lopahti. Kohta lopahti myös soittajapoikien innostus ja bändi hajosi. Jason ryhtyi soolouralle. Revival toki tehtiin eka kerran jo 90-luvulla, mutta vasta tuo viime vuotinen Halcyon Times herätti oman mielenkiintoni. Ja jossain vaiheessa Jason päätti siis myös ryhtyä Farmer Jasoniksi, ja julkaisi myös pari levyllistä noita lastenlauluja.

Scorchersien live-esiintymiset olivat kuulemma rautaista kamaa, ja kyllähän se tuubinkin perusteella siltä tosiaan vaikuttaa.

1.10.2011

Mikä pettymys !


Mukavia muistoja ja ihania naisia. Ja sitten tämmöinen pettymys.

Peruspoppiahan tämä oli aikoinaankin, mutta jotakin on pahasti muuttunut. Hommassa haisee yliyrittäminen.Pari 80-luvun levyä olivat hienoa melodiaa pullollaan, ja kauniita harmonioita.

Kolmijäseniseksi palannut tyttötrio The Bangles on poistanut entisen basisti Michael Steelen joukostaan niin totaalisesti, että edes bändin nettisivuilla ei tätä mainita sanallakaan.

Ilmeisesti basistin lähtö liittyi muihin kuin kuuluisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Hoffsin epävirallinen johtaja-asema ilmeisesti korpesi tätä niin, ettei yhteistyöstä tullut enää mitään. Ilmeisesti tästä viisastuneena levyllä on annettu kaikille naisille tasapuolisesti laulettavaa. Iso virhe.

Kyllä se vain niin oli, ja on, että Susanna Hoffs on SE laulaja tästä porukasta joka jotenkin saa biisit erottumaan muusta listapopista ja muista 60-luvun pastissipoppoista. Muiden naisten laulu on tasaista harmaata massaa.

Uudelta viikko sitten ilmestyneeltä levyltä Sweetheart of the Sun erottuu tasan kaksi kappaletta edukseen, ja yllätys yllätys: Molemmat laulaa Susanna Hoffs.

Piti oikein kaivella vanhat "guilty pleasure"-albumit hyllystä ja kuunnella olivatko ne tosiaan niin hyviä kun muistelin. No, ei ne ehkä ihan niiiiiiiin hyviä ole. Taisinkin olla enemmän ihastunut Susanna Hoffsiin. Taidan muuten olla vieläkin.

Tuossa vielä nuoremmille muistutukseksi että tietävät minkänäköisestä musiikista oikein höpisen.