Ei se nimi bändiä pahenna, osa V

Yhtyeen perustivat New Yorkissa vuonna 1963 laulaja John Sebastian ja kitaristi Zal Yanovsky. Zal oli aiemmin soitellut sähköisessä folk-bändissä nimeltään the Mugwumps, jossa vaikuttivat myös sittemmin the Mamas & the Papas-orkesterin Cass Elliot ja Denny Doherty. Mukaan saatiin vielä rumpaliksi Joe Butler ja basistiksi Steve Boone. Levytettyään muutaman biisin Elektralle yhtye sainattiin perin juurin sopivasti Kama Sutra Recordsille.

Yhtyeen nimen keksiminen jäi pikkuisen viime tippaan, sillä menossa olivat jo harjoitukset ensimmäisiä levytyksiä varten. John Sebastian mietiskeli asiaa tuolloin Kweskin Jug Bandissä vaikuttaneen jug- ja pesusoikkomuusikon, ja sittemmin myös menestyksekkään uran äänityspuolella ( mm. Doors, Janis Joplin, Jackson Brown, Bonnie Raitt ) tehneen Fritz Richmondin kanssa. Sebastian yritti selittää tälle että heidän musiikkinsa on ikäänkuin yhdistelmä Chuck Berryä ja Missisippi John Hurtia.

Missisippi John Hurt oli arvostettu, joskin vähän tunnettu noihin aikoihin, country-blues laulaja ja kitaristi. Koska Fritz kuitenkin tunsi hyvin musiikkinsa hän oli heti jyvällä minkälaisesta kamasta uuden yhtyeen musiikissa oli kyse. Hurt lauloi kuiskaavalla mutta vahvalla äänellä näennäisen viattomasti tyylillä joka sai college-tyttöjen sukat pyörimään jalassa. Yksi miehen suosituimmista kappaleista oli "Coffee Blues", joka oli myös näennäisen viaton mutta tuttuun blues tyyliin mahdollisimman kaksimielinen.

Fritz ehdotti nimeä sillä sekunnilla ja Sebastian oli aluksi hieman epävarma. Hän alkoi testailla nimen vaikutusta bändin muihin jäseniin ja myös ulkopuolisiin ihmisiin. Vastaanotto ei ollut ihan yksimielinen, ja nimi sai ihmiset hieman hämmennyksiin. Usein kuitenkin siksi että luultiin nimellä olevan viittauksia huumeisiin, tai sitten ihmiset vieroksuivat nimen kiltteyttä ja ajankohtaan sopimatonta hempeyttä ( love & peace-aikakausi ei ollut vielä alkanut ) tietämättä nimen todellista alkuperää. Mutta Sebastian piti nimestä. Ja piti siitä kiinni.

Haastatteluissa Sebastian kertoo alusta lähtien olleensa rehellinen nimen tarkoituksesta ja alkuperästä. Asiaa kysyttiin kuulemma varsinkin alkuaikoina joka haastattelussa ehkä myös siksi, että haluttiin kaivaa esille tarkoitetaanko sillä heroiinia vai kenties muuta muusikkojen arkiruokaa. Yhtye kertoo aina vastanneensa kyselyihin rehellisesti; että nimi Lovin´ Spoonful kertoo Missisippi John Hurtin laulun erään säkeen mukaisesti suuseksistä.

Yleensä haastattelijan seuraava kysymys pitkän tauon jälkeen olikin kuulemma: "Ööö, John, mikä on lempivärisi ?"

Ei se nimi bändiä pahenna, osa IV

Tämä Suomessakin toistakymmentä kertaa keikkaillut yhtye perustettiin New Yorkissa vuonna 1974. Jeffrey Hyman, John Cummings, Douglas Colvin ja Unkarissa syntynyt Thomas Erdelyi (Tamás Erdélyi) tapasivat Forest Hillsissä Queensissä ja bändi alkoi muotoutua. John ja Thomas olivat jo soitelleet samassa garage-bändissä aiemminkin.

Colvin soitti aluksi kitaraa ja lauloi, Jeffrey soitti rumpuja ja John kitaraa. Thomas oli alunperin suunnitteilla bändin manageriksi. Kohta Colvin kuitenkin vaihtoi bassoon ja huomasi samalla ettei kyennyt samaan aikan soittamaan ja laulamaan, joten "manageri" Thomas rohkaisi Jeffreytä laulajaksi ja näin tapahtui. Colvinille jäi kuitenkin vastuullinen tehtävä aloittaa biisit: "1-2-3-4".

Ainoa tänä päivänä hengissä oleva bändin alkuperäinen jäsen Thomas, joka työskenteli Manhattan Perfomance Studiolla, auttoi poikia alussa toimimalla harjoituksissa rumpalina ja kohta huomattiin ettei siihen postille muita sopivia ollut olemassakaan joten bändi oli koossa.

Bändin nimen alkuperästä on tusinoittain tarinoita, joista suurin osa poikien itsensä alullepanemia. Pojilla oli tapana viihdyttää itseään kertomalla toimittajille mitä ihmeellisimpiä juttuja nimen synnystä.

Kuuluisin tarina on ehkä se, joka jopa meni toimittajaparalle läpi, että bändin pojat olivat tavanneet sattumalta hississä ja kun olivat muka hoksanneet että kaikilla oli sama sukunimi, niin bändihän oli yksinkertaisesti pakko perustaa. Toisaalta yllättävän moni myös luuli veijareita aidoiksi veljeksiksi. Kuten minäkin kersana.

Colvin, joka kutsui itseään nimellä Dee Dee, oli suuri Paul McCartney-fani ja oli ominut itselleen yhden Paulin Silver Beatles aikoina käyttämästä pseudonyymeistä. Paul Ramon oli tuntunut McCatneystä hienolta ja ammattimaiselta nimeltä ja Dee Dee oli samaa mieltä. Dee Dee Ramone vakuutti muutkin  nimen hienoudesta ja niin kaikki pojat muuttuivat sukunimeltään kaimoiksi: Joey Ramone, Johnny Ramone ja Tommy Ramone.

Bändin nimi oli täten johdonmukaisesti Ramones ja loppuhan on, kuten sanotaan, rokettirollin historiaa.

Ei se nimi bändiä pahenna, osa III

Joskus se päättäminen voi olla vaikeaa. Ja ratkaisu lopulta helppo.

Tämä bändi perustettin San Antoniossa Teksasissa vuonna 1980. Samaan aikaan San Antonion rokkiskenessä vaikutti mitä ihmeellisemmän nimisiä bändejä. Kuten osuva Againsters, jotka olivat yksinkertaisesti ja johdonmukaisesti ihan kaikkea vastaan. Cleopatra´s Vagina oli myös kuulemma kovaa valuuttaa. Nimen osuvuudesta ei ole tietoa.

Yhtyettä kutsuttiin aluksi nimellä Nine Foot Worm Makes Own Food, mutta koska tuo jostain syystä katsottiin bändiläisten mielestä hieman hankalaksi, he aloittivat keikkailun vuonna 1981 hieman perinteisemmällä nimellä Dick Clark Five. Tietystikään bändissä ei vaikuttanut ketään Bandstand-miehen  nimistä, muutenhan tuossa ei olisi ollut mitään ideaa.

Jossain vaiheessa myös Nine Foot jne.. palasi käyttöön kun yhtye päätti aloittaa soittouransa soittamalla joka keikan eri nimellä. Ainakin näin maallikosta tuntuu, että bändiä oli varmasti varsin hankala markkinoida tuolla strategialla. Tosin ei musiikkikaan ihan yleisöystävällisintä mainsteramia ollut. Tai no, ei siis lähellekkään.

Mainittavia nimiä matkan varrella olivat mm: Vodka Family Winstons ja Abe Lincoln´s Bush. Yhtä nimistä voisi pitää hiukan kontroversaalina, mutta kenties johdonmukaisena jatkona bändin valitsemalla tiellä. Inalienable Right to Eat Fred Astaire´s Asshole ei kuitenkaan kuulosta nimeltä joka houkuttelisi levy-yhtiöitä jonoksi asti.

Eräällä keikalla Austinin Dukes juottolassa nimivuorossa oli Independed Worm Saloon jota bändiä lavalle kuuluttanut paikallisen Big Boys yhtyeen basisti Chris Gates ei enää siinä vaiheessa tietenkään muistanut. Ei kai häntä voi siitä varsinaisesti syyttääkään, bändi kun ei ollut tehnyt tehtävää kovin helpoksi jatkuvalla nimen vaihtamisella. Taisipa mies myös ajatella ettei tuolla keikkanimellä varsinaisesti niin suurta merkitystä taida tämän bändin kohdalla olla ja nimesi sen muitta mutkitta uudelleen yhden heidän kappaleensa mukaan.

Keikka oli myös ensimmäinen josta bändille maksettiin (150 taalaa) ja sitä pidettiin hyvänä enteenä, joten tuon keikan aikainen nimi jäi yhtyeelle näihin päiviin asti. Ihan tavallinen ei tämäkään nimi tietysti ole ja se on aiheuttanut joitain ongelmia, mutta ei bändi ole sitä kuulemma kovasti katunutkaan. Kitaristi Learyn äitikin jo kuulemma suostuu lausumaan nimen ääneen , tosin ensimmäiseen kertaan meni 10 vuotta.

Mielestäni Butthole Surfers on kuitenkin aika napakka nimi ja sopii bändille hyvin. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaneekaan.

Ei se nimi bändiä pahenna, osa II

Aina ei yhtyeen nimen keksiminen vaadi mittavaa aivotyötä ja suunnittelua. Ainakaan itse yhtyeeltä.

Muutamat Kalifornialaiset kaverukset kiinnostuivat musiikista ja alkoivat soitella ja laulella yhdessä. Tästä vielä hiukan jäsentymättömästä kiinnostuksesta musiikkiin kehittyi bändi nimeltä The Pendletones. Nimi johdettiin poikien silloin suosimista ruudullisista ja paksuista Pendleton nimisistä paidoista. Reilusti alle kaksikymppiset pojat harjoittelivat kovasti ja eräs heistä sai tehtyä pari lauluakin.

Kun bändi yritti ensimmäisen kerran levytyssopimusta se turvautui kuitenkin vanhaan traditionaaliin "The John B. Sails" josta esitti tuottaja Hite ja Dorinda Morganille Stereo Mastersín toimistossa Hollywoodissa oman , The Kingston Trioa  mukailevan versionsa "Sloop John B." Tämä ei saanut kuitenkaan innostusta aikaiseksi Morganeissa. Pojat kertoivat että heillä on  myös omia lauluja, mutta koska ne eivät olleet vielä aivan valmiita Morgan pyysi palaamaan asiaan kunhan jotain uutta esitettävää olisi.

Pojat viimeistelivät kappaleen "Surfin", vuokrasivat laulu-ja soittokamat kolmen päivän harjoitussessiota varten ja muutaman päivän kuluttua kun uusi biisi esitettiin Hite Morganille, tämä totesi heti kyseessä olevan hittiainesta.

Lokakuussa 1961 The Pendletones levytti kahdellatoista otolla ensisinglensä Morganeiden tiloissa. Morgan solmi sopimuksen pienen paikallisen levy-yhtiön Candix Recordsin kanssa sinkun julkaisusta ja jakelusta.

Levy-yhtiön palkkalistoilla ollut nuori kaveri Russ Regan sai kuitenkin päähänsä, että sinkkua olisi helpompi markkinoida jos yhtyeen nimi viittaisi jotenkin lähemmin esitettävään musiikkiin ja muihin Kalifornian saman genren bändeihin. Joten hän päätti että yhtyeen nimi on vaihdettava. Ainoa ongelma oli se, että hän ei tullut kysyneeksi tai edes maininneeksi asiasta The Pendletonesin pojille.

Singlestä tehtiin pieni painos ja kun pojat tärisevin käsin aukaisivat ensimmäisen singlen paketistaan hämmästys oli melkoinen. Kappaleen nimi oli toki oikein, mutta esittäjän kohdalla oli aivan eri nimi kuin The Pendletones. Asiaa tivattiin Morganeilta ja Candix Recordsilta, mutta asialle ei ollut tehtävissä enää mitään. Levyt ja levyn etiketit oli jo painettu, eikä tällaisesa pikkubudjetin operaatiossa ollut mahdollisuutta enää uusiin painoksiin. Niin bändi sai kätevästi uuden nimen ja ihan kohtalaisesti pojat ovat tuollakin nimellä toimeen tulleet.

Ja se nimi tuossa sinkun kannessahan oli tietysti, kuten moni jo tietysti arvasikin tai kuvasta tunnisti, Beach Boys.

Ei se nimi bändiä pahenna...

 
Hieno bändin nimihän on sellainen joka antaa jo hieman viitteitä siitä mitä tuleman pitää. Ei sen tarvitse genreä paljastaa liian ilmeisellä tavalla, sekin voi olla tylsää, mutta edes hiukan bändin hengestä ja asenteesta. Tietysti on vielä hienoa jos nimen takana on jokin tarina tai anekdootti joka liittyy yhtyeeseen tai sen musiikkiin edes jollain tavalla.Toisaalta on myös bändejä joiden nimessä ei ole mitään tolkkua mutta mitään muutakaan nimeä ei sille oikein voisi enää kuvitella.

Nimen merkitys ei ole aina se juttu, vaan kirjoitus- ja ääntämisasu voi luoda nimestä tietyn tunnelman. Karftwerk toimii kaikin tavoin, se on sekä kirjoitus- että ääntämisasultaan kuvaava ja voimalaitos sopii mainiosti bändin soundiin. Canned Heat on toinen osuva esimerkki kuten myös Motörhead.

The Rolling Stones ja The Beatles ovat tietysti niminä erinomaisia mutta niiden etymologia on jo käyty läpi niin moneen kertaan että ei niistä sen enempää. The-etuliite kuluu olennaisesti noihin nimiin, toisiin se ei sovi ollenkaan. The The on nimenä jo liian pikkunäppärää ja tekonokkelaa. Niinkuin itse bändikin.

AC/DC on niin perin juurin iskevä ja oikeaan osuva että ei tuolla yhtyeellä mitään muuta nimeä edes voisi olla. Sähköistä nimeä valitessaan pojat eivät tosin tulleet edes ajatelleeksi termin slangi merkitystä eli biseksuaalisuutta. Ehdottomasti kuitenkin yksinkertaisuudessaan yksi parhaista.

Hyviä lyhyitä nimiä on myös Blondie, miltei sattumanvaraisesti poimittu mutta sopiva The Clash, itseään kehuva Cream (the cream of the crop), kotikaupunki Detroidin mukaan nimetty MC5 (Motor City Five) ja vaikkapa laulaja Exena Cervenkan mukaan nimetty X. Tuossa bändissä vaikutti myös mies nimeltä John Doe, hieno alias sinänsä mutta ei kuulu tähän tarinaan tietenkään millään tavalla. Nuoleskeleva ja tekoanarkistinen Generation X onkin jo kokonaan toinen juttu.

Jotkut nimet antavat heti löysän ja löperön vaikutelman. Tai voihan se olla niinkin päin että bändi on antanut nimelle aneemisen soinnin. Täysin mitäänsanomattomia ja latteita nimiä ovat kuitenkin vaikkapa Yes jonka piti muka olla vahva ja kuvata bändin omistautumista. Tai vaikkapa kissanruoan mieleen tuova Wings, Toto, hölmö ABC, Asia ja kaikista karmein ja löysin Journey. Näissä nimissä ei ole yhtään munaa. Kiss-nimeen en ota kantaa.

Yksinkertaisuus on kuitenkin siis monesti kaunista, mitä kuvaa myös se, että Southern Death Cult muutti ensin nimensä muotoon Death Cult ja sitten iskevämpään muotoon The Cult. The Cure sopii myös suuhun paremmin kuin hiukan iskelmävaikutteinen Easy Cure.

Monimutkaiset ja pitkät nimet ovat sitten luku sinänsä. Harva muistaa miten se nyt oikein meni: Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars tai vaikkapa  I Was a Teenage Satan Worshipper tai suomenkielisistä Kotka Rankki ohutta yläpilveä. Ei kovin iskeviä tai mieleenjääviä. Tai ehkäpä sittenkin erikoisuudessaan mieleenjääviä, mutteivat ainakaan iskeviä.

Huumorilla valitusta nimestäkin voi kehkeytyä jotakin hienoa ja jollain mystisellä tavalla musiikkia ja henkeä kuvaavaa. Kyllähän blueslaulaja Blind Lemon Jeffersonin mukaan nimety koira Blind Thomas Jefferson Airplane antoi bändille ihan oivan nimen. Jefferson Airplane kuvasi hienosti hippitunnelmia, mitä Jefferson Starship ei taas ollenkaan tavoittanut.

Koulun pitkätukkia vihanneen voimisteluopettaja Leonard Skinnerin  mukaan nimetty Lynyrd Skynyrd kantoi nimeä kunnialla ja jostain selittämättömäsät syystä Lowell Georgen pienten jalkojen inspiroimana nimensä saanut Little Feat ei voisi juuri parempaa nimeä kuvitella itselleen.

Nimen keksiminen bändille ei liene niitä kaikkein helpoimpia juttuja aloitteleville rokkareille, mutta lienee kuitenkin helpottavaa että monenmoisilla ja täysin mitäänsanomattomillakin nimillä on pinnalle päästy.

Kuten nyt esimerkiksi U2.