27.3.2012

Oulu-skene # 5: K + K - tactics


Kun bändissä on pelkästään rummut ja basso voisi olettaa että tässä on nyt oletusarvoisesti sitä taidekoulu-hörhöjen instrumentti-runkkausta. Ja näin se voisi olla tämänkin yhtyeen kohdalla jos haluaisivat itsearvoisesti vain olla erikoisia. Kun levyn nimikin on suoraan filosofian oppikirjasta, voisi odotella pahaa. Marginaalissahan tässä toki liikutaan, mutta loppupeleissä kitaran uupuminen ei sitten niin paljon hetkautakaan kun aluksi luulisi. Tony Iommi-riffittelyn hoitaa basisti, ja varsin mallikkaasti. Ja onhan tuolla julkaisulla loppujen lopuksi muitakin instrumenttejä thereministä lähtien.

Basisti Jari-Pekka Kanniainen ja Rumpali Jani Kuorikoski ovat soolotripillä Depth Beyond One´s-progemetalliyhtyeestä, ja aikalailla samoilla laduilla nytkin kuljetaan. Pikkuisia matikkametallivaikutteita löytyy lähinnä ajoittain nyrjähtäneeltä 5/4-komppiosastolta, mutta murinat ja muut komponentit on kyllä haettu ihan perinteiseltä metalli/doom-osastolta. Kappaleiden rakenne lienee haettu progepuolelta, mutta mihin lokeroon tämän loksauttaa on aika lailla kuulijasta kiinni. Jos tuo tarkka määrittely nyt sitten tarpeellista edes on.

Ihan pelkäksi kuriositeetiksi tämä rytmiryhmäily ei jää, sillä biiseissä on aineksia. Miksi herrat sitten ovat päättäneet tämmöistä tehdä kun bändikin käytössä olisi, en tiedä. Varsinkaan kun eri kokoonpanojen musiikillinen anti on perin saman juurista. Eli musiikillisten erimielisyyksien takia ei tätä irtiottoa ole tehty. Noita doommörinä-inserttejä en oikein sisäistä, mutta jospa niillä on haluttu kuulija johdattaa oikeaan moodiin. Mene ja tiedä.

Bändin viimevuonna erittäinkin rajoitettuina painoksina julkaistut sub specie aeternitatis- julkaisun kasetit ja vinyylit eivät liene eksyneet kovinkaan moneen kotiin, mutta diginä niitä voipi latailla kotisivuilta. Melkoista asennetta osoittaa myös se, että duo on tehnyt kotikutoiset videot jokaisesta EP:n biisistä. Tsekatkaapa tuosta kellaribändit miten ne DIY-vinyylinkannet oikein syntyy.

Tämmöisellekin on paikkansa. Viikon kuuntelun jälkeen huomaan ihan odottavani biisejä iPodin rotaatiossa. Uskomatonta kyllä, sillä en todellakaan odottanut näin käyvän. No joo, pikkuisen tässä on sitä taidekoulun makua, mutta asenteella. Ja onhan tuo musiikin historia osoittanut että sieltä taidekoulustakin on muutamia aika varteenotettavia muusikoita tullut.

Marginaalin marginaalissa liikutaan. Mutta helvetti soikoon, sitä aina välillä tarvitaan.


Bändin kotisivut Bändi Facebookissa

22.3.2012

Ozzy Osbourne, Chris Ayres - Minä, Ozzy (2010)


Kirjaa lukiessani mietin miltei koko ajan, että ei tämä nyt sitten ihan niin hassun hauska ollut kun luvattiin. Melkoisen viihdyttävä sairauskertomus kuitenkin. Jokin noissa sekopään seikkailuissa vangitsee, vaikka pohjavire oli mielestäni enemmänkin surullinen. Melko rehellisen oloisesti mies sekoiluistaan kertoo, ainakin sen verran mitä muistaa. Kirjan ongelma onkin se, että kun jo yleensäkin omaelämäkerrat muistellaan kuitenkin pikkuisen itselle sopivasti, niin mites sitten tämmöinen kaveri joka oli pleksissä yli neljäkymmentä vuotta.

Olen kyllä lukenut Joel McIverin Sabbath-saagan ja Sue Crawfordin köykäisen Ozzy-elämänkerran, mutta tiesin että paljon on vielä kaivelematta ja kertomatta tästä miehestä. Ja aika paljon jää vielä tämänkin jälkeen. Tokihan tässä päällisin puolin käydään läpi ne elämän huippukohdat ja aallonpohjat, mutta melkoista kohelluskavalkaadia tässä silti vain kuljetellaan. Kaikki käydään läpi pikkuisen pojat on poikia-ironisuudella, vaikka aikanaan hommat ovat tuskin asianomaisia hirveästi naurattaneet. En kai minä muuten, mutta kun olin ihan sekaisin... Vähän kun Alibia lukisi.

Analyyttisyyteen ei Ozzylla ole intoa eikä siihen taida työkalujakaan olla. Epäilen vahvasti, että pelkkä asioiden saattaminen jokseenkin aikajärjestykseen on vaatinut toiselta kirjoittajalta Chris Ayresilta melkoisia ponnistuksia. Ilman pienintäkään väheksyntää Ozzya kohtaan, veikkaanpa että Ayresin rooli on ollut aika iso tarinan lukukuntoon saattamisessa.

Uskon kyllä kun mies sanoo, että Sharon-vaimo pelasti hänen henkensä. Ja luultavasti myös uran. Veikkaanpa että siinä vaiheessa kun Ozzy erotettiin Black Sabbathista ei mies enää omin voimin olisi mitään saanut aikaiseksi. Pikkuisen ressukkahan Ozzy on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta loppupeleissä sympaattinen sellainen. Aika harmiton kaveri, mutta ei varmasti ihan niitä helpoimpia pitää kaidalla tiellä.

Itselleni tutuimpia ovat nuo alkuperäiset Black Sabbath- ajan levyt ja vielä soolouran ensimmäisetkin. Mutta täytyy myöntää että vuoden 1983 Bark at the Moon-levyn jälkeen Ozzyn edesottamuksia on tullut seurattua vain lehtien ja television kautta. Edes Black Sabbathin uudelleenkasaaminen 90-luvulla ei innostanut vähän vertaa. Musiikki ei kuitenkaan tässä kirjassa ole pääosassa, eikä sen vatvomiseen hirveästi aikaa käytetä. Olipahan vain sattumalta se väline jolla pääosan esittäjä kiipesi ryysyistä rikkauksiin. Millään muulla alalla moinen ei olisi edes ollut mahdollista.

Melkoista pilleri- ja viinaralliahan tämä kirja on. Muihin dekadenssi-elänkertatarinoihin verrattuna Ozzyn ajautuminen päihteisiin ei näytä käyneen hauskanpidon kautta vaan alusta asti ainoana tavoitteena on ollut nupin totaalinen sekoittaminen. Ei niinkään rock and roll-elämän vietto. Ensimmäisen telkkarinsakin mies heitti hotellihuoneen ikkunasta vasta viiskymppisenä.

En usko tämän olevan vielä mikään lopullinen elämänkerta John Osbournesta. Vaikka mies on suurelle yleisölle luultavasti tunnetuin sekoiluistaan ja MTV-sarjan pellenroolistaan, on hän toki sen verran tärkeän kappaleen piirrellyt musiikin historiaan, että uskoisin vielä jonkun tarttuvan aiheeseen hiukan analyyttisemminkin.

Jaksaako kukaan sitten lukea totista ja tarkempaa analyysiä tästä miehestä, onkin jo sitten ihan toinen juttu....

20.3.2012

Oulu-skene # 4: Viisikko

Viisikolla ei ole kotisivuja, ei promokuvia eikä bloggarit hälise vaikka uusi julkaisu on juuri ulkoistettu ja jopa loppuunmyyty. Onko Viisikko siis huonompi bändi kuin ne kymmenet ja sadat indiebändit joista netti surisee? Tuskin vain, mutta bändi kuuluu siihen musiikkimaailman aluskasvillisuuteen josta kaikki saa alkunsa, mutta joita ei juuri näy eikä kuulu.

Noin kymmenen vuotta sitten perustettu bändi sai alkunsa perustavaa laatua olevasta rokin essencestä. Kaverukset halusivat soittaa nopeasti ja lujaa. Bändin vaikutteet on haettu "musasta, elokuvista, rakkaudesta & seksistä, keskenään tekemisestä & ystävistä, touhun absurdiudesta, kriiseistä, väkisinvääntämisestä ja keskinkertaisuuden tuomista fiiliksistä." Sieltähän ne pitäisikin hakea, elämästä, eikä NME:stä tai Billboardeista.

Tietoa bändistä saa kaivamalla kaivaa, eikä sittenkään oikein löydä. Yhtye ei itsestään juuri halua isompia ilmoitella tai tekemisiään selitellä. Julkaisuja on tullut kuitenkin kolme. Vuonna 2008 ilmestynyt splitti-CD Hebosagilin kanssa, vuonna 2009 ilmestyi levy IIIII ja nyt siis helmikuussa kasetilla uusin pläjäys nimellä IIII. Vinyyliä ja digijulkaisua luvataan tulevaksi.

Ihan samaa mieltä en voi olla poikien kanssa Oulun muusiikki-skenen apaattisuudesta, mutta tosiasia on, että se uusin hyrinä on lähinnä indie-puolella. Radiopuhelimet ja Terveet Kädet vetävät yhä tiukkoja settejä, mutta noiden jälkeen on metelimusiikkiosastolla ollut välillä aika hiljaista. "Vituttaa toisinaan, kun kattelee tätä vitun apatiaa mikä tässäkin kaupungissa vaeltaa. Vuodesta syntyy kaks uutta bändiä ja homma latistuu mitä pidemmälle mennään. Voi tosin olla että nyt on joku välivaihe päällä vaan (toivottavasti). Ja toisaalta kaistalla on enemmän tilaa."

Tuolle oulumeteli-osastollehan Viisikon musiikki aika luontevasti kolahtaa. Onneksi meillä on Ykän Pubi, joka vielä punk/metalli/hardcore-osaston keikkoja hoitelee. Heinäkuun alussa siellä järjestetään Paskakaupunni ry:n toimesta legendaariset Hässäkkä-päivät jonka aloitusklubilla Nuclear Nightclubissa Viisikko seuraavan tiedossa olevan keikkansa heittää 5.7. Hebosagilin ja Veneen kanssa.


Viisikko Soundcloudissa
Viisikko Facebookissa

17.3.2012

Oulu-skene # 3: Reetta


Reetta on tuore - yhtye on perustettu kesällä 2010 - ja raikas tuulahdus tanssittavaa poppia.

Yhtyeen selkeä liideri on laulaja-biisintekijä Nelli Milan. Nelli soittaa myös koskettimia, Atte Loponen kitaraa, Aapo-Matti Puhakka toista kitaraa, Jesse Väärälä soittaa bassoa ja Jeremias Kangas rumpaloi. Niin Nelli kuin iso osa muistakin bändin jäsenistä opiskelee tällä hetkellä Torniossa Pop & Jazz-konservatoriossa. Neljä viidestä soittajasta on tuttuja jo Oulun Madetojan musiikkilukion ajoilta asti. Noistakaan ajoista ei taida vielä niin hirveän kauan olla, kun soittajat ovat vasta vähän yli parikymppisiä.

Reetta on soitellut keikkoja ahkerasti lähinnä pohjoisessa ja yksi EP on jo julkaistukin. Huhtikuussa 2011 julkaistu levy sai jonkinverran radiosoittoa ja antoi yhtyeelle uskoa siihen että se pitkä levykin jossain vaiheessa ulos saadaan.

Eilen Reetta heitti uusimman sinkkunsa "Lähdetkö mukaan" julkkarikeikan Nelivitosessa. Sinkku julkaistiin ajan hengen mukaisesti kolme kipaletta sisältävällä usb-tikulla. Ihan kätevä keksintö tietysti, mutta ... no joo. Turha kai sitä on vanhan rutista menneiden perään. O tempora o mores!

Kunhan Reetta sai hienon lämppärin - Sinisen Kaapin ja Arabia Arabian Konsta Koiviston, ja Mikko Kannialan - jälkeen keikan aloitetuksi, huomasin että lavallahan on paljon enemmän poppoota kuin pitäisi. Ja perhana Jarkko Nieminen bassossa! Ennen kuin ehdin pohtia mitä tennisässä lavalla teki, bändi potkaisi jo ilmoille ensimmäisen biisinsä. Stellan tai vaikkapa Anna Puun hengessä soivat biisit ovat ihan valmista radiotavaraa. Uudet biisit soivat livenä jopa hienommin ja rokimmin kuin levyltä. Tai siis... siltä usb-tikulta. Onko "Lähdetkö mukaan" uusi "Ihmisten edessä"?

Jarkko Nieminen hoiti beatin mallikkaasti loistavan rumpalin kera, ja kitaristit innostuivat välillä jopa erittäinkin tiukkoihin rokkisooloihin. Juhlan kunniaksi bändiä oli laajennettu ja lavalla oli vierailevina tähtinä nuoria naisia jotka hoitelivat välillä puhaltimia ja välillä taustalulua.

Täytyy sanoa että tämä tuli vähän puun takaa. Kuten bändi itsekin toteaa, he ovat ensisijaisesti live-bändi mikä tuli nyt todistettua. Hieno bändi. Hieno keikka. Ja Nellihän on aivan ihana. Eikä tuota adjektiivia tässä blogissa turhan usein viljellä.

Ja ettei tulisi väärää käsitystä kenelläkään. Kyllä se bassottelija sitten kuitenkin taisi olla Väärälän Jesse. 


Bändin kotisivut
Reetta facebookissa

16.3.2012

Keikka-arvio: Waves Indie Club feat. Indian Trails

Indian Trails mainostaa itseään aloittelevana indie-bändinä. Ja ihan fiksua onkin että jalat on tukevasti maassa vaikka pää pilvissä olisikin. Ensimmäisen keikan yhtye heitti vasta kuukausi sitten ja musiikkiakin on ihmisten ilmoille tullut vasta yhden biisin verran. Joten todellakin alkutaipaleella ollaan. Oulun keikka oli yhtyeen kolmas.

Jyri odotteli blogissaan yhtyeeltä näyttöjä hypen katteeksi, liian usein kun käy tosiaankin niin että yhtye on häipynyt sinne suureen tuntemattomuuteen ennen kuin esimerkiksi minä tai suuri yleisö on edes kuullut yhtyeestä. Jos joku tavallinen rokkicombo hypettäisi itseään ennen ensimmäistäkään keikkaa tai julkaisua niin sillehän nauraisi naurismaan aidatkin. Mutta indie-maailmassa kaikki on toisin....

Yhtye olikin saapunut Ouluun antamaan empiiristä näyttöä Satellite Storiesin isännöimälle historian ensimmäiselle Waves Indie Clubille. Ilta oli pyhitetty indie-musalle Sateellittien toimiessa tiskijukkina. Vaikka en varsinaisesti ole ihan up-to-date tämän lajin musiikissa, niin eihän sille mitään voi, että tältä musiikin saralta tällä hetkellä tulee eniten uusia bändejä. Pitkäikäisiähän ne eivät kaikki todellakaan ole.

En antanut skeptisyydellelleni valtaa sukeltaessani indie-maailmaan. Luultavasti paikan vanhimpana osallistujana, joista luultavasti suurin osa oli tullut paikalle Satellite Storiesin kannattajina. Mutta vaikka koetin avoimin korvin vastanottaa Indian Trailsin musiikkia en ollut ikävä kyllä vakuuttunut. Aluksi syynä oli onneton miksaus. Rummut pauhasivat päälle ja laulua ei kuullut ollenkaan.

Kun balanssi saatiin kuntoon oli setti jo aikalailla loppu. Settiä ei todellakaan ole ilmeisesti olemassakaan kuin tuo 6-7 biisiä joista ainakin yksi (MGMT) oli coveri. Olen toisinaan ollut sitä mieltä, että nöyryys on poppikoneille hyvä asia, mutta ei se tarkoita että sitä pitäisi lavalla esitellä. Indian Trails on potentiaalinen yhtye, mutta vielä ei palikat ole ihan paikoillaan. Ja aika ihmeellistähän se olisikin jos kolmannen keikan kohdalla kaikki olisi kohdallaan.

Satelliittien ideoima indie-klubi on kuitenkin hieno juttu. Ajatus on tuoda paikalle näitä pikkuisen tuntemattomampia ilman levytyssopimusta olevia bubbling under-bändejä sekä Suomesta että ulkomailta. Nuclear Nightclub tarjoaa puitteet ja Satelliitit tarjoavat ohjelman. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevia tuntemattomuuksia. Satellite Storiesin oma paikallinen levytyssopimus on kuulemma sinettiä vailla, mutta siitä tarkemmin sitten myöhemmin kun asia varmistuu. Japanissahan homma on jo hoidettu.


14.3.2012

The Witnesses - s/t EP (1966)


Hallelujaa! Garagen raamattumiehet parantaa maailmaa.

Olen aina pikkuisen vierastanut musiikkiinsa uskonnollista tai hurmoksellista sanomaa survovia bändejä. Gospel on ihan totaalisen eri asia, ja onhan toki ihan tolkun poppi/rock-yhtyeiden ja esiintyjien sanoituksissa monesti uskontoon ja uskoon viittaavia tarinoita. Mutta sellainen raamattupiiri-tyyppinen saarnaaminen ja oikeassa olemisen jeesustelu on aina saanut niskakarvat pystyy. Jostain syystä.

Tältä "mercy beat"-osastolta löytyy kuitenkin musiikillisesti ihan päteviäkin, joskin myös ihan surkeita,  totaalisen tuntemattomia nuggetseja. Tuohon aikaan ristiriita uskonnollisuuden ja saatanallisen rockmusiikin välillä oli varmasti isompi kuin nykyään. Aika rohkeitahan noiden on pitänyt itse asiassa olla kun turpiinvetoa, kirjaimellisesti tai ainakin kuvainnollisesti, on tarvinnut pelätä kummaltakin suunnalta. Keikkajärjestäjän puolesta pojat olivat varmaan helppoja asiakkaita, kun raiderista puuttuvat voimajuomat ja backstagetkin luultavasti on kohtuu siistissä kuosissa keikan jälkeen.

Nämä Liverpoolin pojat julkaisivat aikoinaan ainoastaan yhden EP:n vuonna 1966, ja häipyivät minne lie. Luultavasti samaan tuntemattomuuteen kuin muutkin 60-luvun saman osaston garagepoppoot. Ja noita oli muuten yllättävänkin paljon. Kuten The Pilgrims, The Crossbeats, The Envoys, The Cobblers, The Joystrings, The Peacemakers jne. Yhteistä monille oli Herald-levymerkki ja näköjään myös the-etuliite.

12.3.2012

Oulu-skene # 2: Stolen Kidneys


Vuodesta 2009 kasassa ollut orkesteri toimii siellä hiukan tutummalla Oulusoundi-osastolla. Aika helppohan tästä on löytää haikuja vaikkapa Läjä Äijälän tekemisiin, pienellä doom-vivahteella ryyditettynä. Suuresta maailmasta esikuvia voi etsiä vaikkapa Neurosis-yhtyeen tuotannosta.

Vaikka bändi ei enää ihan kokonaan oululainen olekaan, basisti-laulaja Heikki asustelee Jyväskylässä ja rumpali Antti asuu Helsingissä, pistetään silti tähän samaan syssyyn. Yhtyeen juuret ovat kuitenkin täällä ja asuuhan toinen laulaja ja kitaristi Jari yhä Oulussa. Keikkoja ei ole vielä kertynyt kuin kymmenkunta ja kaikki täällä pohjoisessa, mutta kova hinku pojilla on saada jalansijaa myös etelästä. Seuraava mahdollisuus on 16.5. kun pojat soittavat Boarin kanssa Helsingin Lepakkomiehessä.

Julkaisuissa mennään vielä puhtaasti omakustanne-pohjalla. Vuonna 2010 ilmestyi demo-EP ja viime vuonna ihan "oikea" EP CDR- ja kassu-muodossa. Tuo EP on muuten kuunneltavissa ja ladattavissa yhtyeen bandcamp-sivuilta. EP:n äänityksistä jäi yli biisejä jotka eivät oikein sopineet silloiseen julkaisuun ja ne on nyt julkaistu splittikasetilla Boarin kanssa.

Onhan se toisinaan helvetin puhdistavaa kuunnella kunnon punk/hardcore-meininkiä. Ihan niin suoraviivaisia biisit eivät välttämättä ole kuin totutut parin minuutin repäisyt, mutta kyllä ne oulu-metelin juuret tuolta selkeästi on kuultavissa. Alla näyte tuosta tuoreesta splitistä.


Bändin facebook-sivut

10.3.2012

Oulu-skene # 1: The George Double Use

Soundin Oulu-skeneä esitellyt juttu oli pikkuisen köykäinen ja pintapuolinen. Ei siinä oltu pahemmin pintaa syvemmälle menty vaikka ihan ammattitoimittaja oli palkkansa eteen työtä tehnyt. Pikkuisella vaivannäöllä olisi aihetta ja tavaraa löytynyt vaikka ja kuinka. Nyt oli istutettu haastateltavaksi kyllä ihan hyviä jätkiä, mutta syvempi raapasu jäi tekemättä. Pöhinä jäi uupumaan. Se jutusta toki kävi selväksi, että piirit pyörivät mukavan kaverimeiningin merkeissä eikä nurkkakuntaisuutta pahemmin esiinny oli genre mikä hyvänsä. Siltähän tuo on näyttänytkin näin sivusta seuranneena ja hyvä niin.

Vaikka tämä ei mikään maakuntablogi olekaan niin pikkuisen tarkemmalla korvalla tulee kuitenkin seurailtua oman kaupungin musiikkitapahtumia. Oululaisista blogissa on jo käsittelyssä ollut Satellite Stories, Moses Hazy, Radiopuhelimet, Terveet Kädet, Brüssel Kaupallinen, The Hindu Gods of Love, Stache, Magpie, Forest Lake Band, G-Odd, Riutta, Mushmouthed Talk, Myon, Hoodoo Sauna, Aki Louhela, Jukka Takalo, The Man-Eating Tree, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Far Arden. Pinnan alla porisee kuitenkin monenmoista jota ei oikein missään noteerata. Paitsi nyt tässä sarjassa.


Aika harva sainaamaton, tai edes sainattu, bändi voi muuten kehuskella olleensa Uuden-Seelannin kiertueella. Mutta The George Double Use voi. Ja kehuskeleekin. Ja ihan aiheesta.

Vaikka yhtyeen juuret ulottuvat pitkälle 90-luvulle, on se tällä nimellä toiminut vuodesta 2004. Nykyiseen kokoonpanoon joka vakiintui vuonna 2006, kuuluvat yhtyeen uusi-seelantilainen laulaja Lance Fono, primus motor ja kitaristi Jyrki Niemelä, rumpali Ville Väisänen ja bassossa Henri Tuomivaara.

90-lukulaiset juuret kuuluvat selkeästi musiikissa grungemaisuutena jota nykyään on toki hienompaa kutsua alternativeksi. Kun se grunge ei kuulemma enää ole oikein in ja hot. Väliäkö tuolla, sillä GDU:n musiikki on raikas tuulahdus selkeää ja yksinkertaista rokkia jossa ei turhia taiteilla. Pikkuisen tulee mieleen Danko Jones, eikä pelkästään laulajan ulkonäöstä johtuen. Hehän ovat kuin kaksi marjaa!

Toistasataa keikkaa vuosien saatossa heittänyt ja viisi sinkkuakin julkaissut bändi on juuri julkaissut videon kevään aikana ilmestyväksi luvatulta levyltään. Video "Inside Your Head" löytyy bändin nettisivuilta, mutta pistän tähän tuon vanhemman videon vuodelta 2008 koska se omaan korvaani kuulostaa paremmalta. Ja samalla paljastan karmaisevan totuuden näinä indieaikoina: minä PIDÄN grungesta. Yhä.


  

Ja vielä loppuun itseltäni ohi korvien ja silmien livahtanut uutuus Satellite Storiesilta. Japanilaisen Rally Labelin kautta ilmestynyt EP-levy sisältää muutamia uusia kappaleita joita en vielä ole levyltä kuullutkaan. Tuossa niistä muutama eli "Anti-Lover" ja "Costa Del Sol ´94".



8.3.2012

Ellie Pop - s/t (1968)


Beatlesin suuruuden tajuaa aina vain paremmin kun kuuntelee bändejä jotka ovat tavalla tai toisella saaneet (suurimman) osan vaikutteistaan Fab Fourilta. Ellie Popin musiikissa ei sinänsä ole mitään moitittavaa - se on oikeinkin nautittavaa aikansa poppia - mutta kun liiankin selkeä esikuva vain on sen verran kovempi kuin seuraaja niin homma pikkuisen väljähtyy.

Ellie Popin esikoinen ja ainokainen ilmestyi psykedelian kulta-aikaan, mutta noita vaikutteita ei löydy oikeastaan kuin kappaleesta "No Thanks Mr. Mann", ja siinäkin ne jäävät vähäisiksi. Toki levyllä kitaratkin välillä surisee, mutta mikään psykedelialevy tämä ei ole. Vaikutteet on selkeästi haettu sieltä Beatlesin Revolver-aikakautta edeltäneiltä levyiltä. Jopa niin selkeästi että välillä ollaan jo lähellä pastissia kuten vaikkapa kappaleissa "Whatcha Gonna Do", "Some Time Ago" tai "Caught In the Rain". Levy on joidenkin keräilijöiden kirjoissa yksi 60-luvun kulttiklassikoista, mutta ihan niin pitkälle en menisi. Vaikka bändi hoitaa hommansa mukavan rullaavasti ja biiseissäkin on selkeästi ideaa, on tämä kuitenkin vain yksi hieno näyte tuon ajan popmusiikista. Ei enempää eikä vähempää. Tosin tuonaikaiset vertailukohdatkin ovat melkoisen kovia.

Mainstream Recordsille tämän ainokaisensa levyttäneestä yhtyeestä ei paljonkaan tietoa ole saatavissa. Suhteellisen harvinaisen levyn tiedoista saa selville sen verran, että levyn kaikki biisit on kirjoittanut kaksikko S. ja R.Dunn. Bändin muodostivat ilmeisesti Bill Long, Len Gervasi, Doug Kouri ja George Kouri. Toinen kitaristi Bill Long kuitenkin kertoo, että yhtye teki itse kaikki biisinsä, joten Dunnit lienevät pseudonyymejä. Mutta kenen? Luultavasti Kourin veljesten. Joissain tiedoissa mukana on myös rumpali Wayne Kolar ja muina jäseninä jossain vaiheessa myös Rick Schaff ja Julian Evola.

Alkujaan koulubändinä nimellä Logicals aloittanut kombo hajosi soittajien siirryttyä muihin yhtyeisiin. Ainakin tuolloin yhtyeessä soittivat Long, Gervasi, Kouri ja Kolar. Myöhemmin pojat palasivat yhteen ja ilmeisesti mukaan oli tullut yksi Kouri lisää? Tosin levynkannessa on vain neljä naamaa. Vaikeuksia asian tonkimiseen tuo se, että pojat toisinaan esiintyivät toistensa nimillä ja toisinaan käyttivät hyvinkin vapaasti sukunimeä Dunn. Täyttä varmuutta levynaikaisesta kokoonpanosta ei siis oikein ole.

Levyn jälkeen Michiganilainen yhtye vaihtoi ensin nimekseen Featherstone ja sitten vielä The Macomb Delfonics, jonka jälkeen se häipyi samaan tuntemattomuuteen kuin eponyymi levykin.

6.3.2012

Kusti revisited


Auntie Mary 
Ensitahdit toivat erittäinkin vahvasti mieleen Satellite Storiesin, joten mielenkiintoni oli vangittu samantien. Varsinkin kitarasoundi on varsin tutun kuuloista. Mikä ei ole tietenkään ihme kun yhdeksi esikuvista mainitaan samainen Two Door Cinema Club.

Samankaltaisuuksia on enemmänkin. Turkulaispoikien musiikki on duurivoittoista, iloista ja nuoruuden innolla eteenpäinpuskevan positiivista. Nämä pojat ovat vielä nuorempia kuin Satelliitit, ja hoitaneet promohommat yhtä hienosti. Nettisivut on erittäin hienossa kuosissa, uusi sinkku Tenterhooks ilmestyi eilen ja musavideon julkkarikeikkakin tulossa Turussa 21.3. Ei pahalla mallilla ollenkaan, varsinkin kun itse pääasia eli musiikki on tarttuvaa ja, no, satelliittimaisen rullaavaa. Jo vuonna 2010 Turun Bandstandin voittaneelle bändille voipi huoletta ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Kunhan muistavat jatkossakin laistaa sen kengänkärkiin tuijottelun.

Viime vuonna julkaistu EP Dance By The Lights löytyy myös Spotikasta.

 
Weepikes 
Uudelleenkasattu Weepikes sai sattuman kautta yhteistyökumppanikseen mm. Butthole Surfersien ja 22-Pistepirkon kanssa työskennelleen Mark Kramerin, joka oli ihastunut poikien 90-luvulla julkaisemaan EP-levyyn. Pojat pistivät narulle uutta tavaraa jonka Kramer kotistudiollaan miksasi ja masteroi. Yhteistyö kuulostaa onnistuneelta välillä garageenkin vivahtavalta noisepoprokilta. Punkin ja progressiivisen musiikin ristisiitoksen bändi on itse nimennyt PRONKiksi, joka jostain syystä aikalailla hyvin kuvaa soundia.



Mushmouthed Talk
Jos tuoreen levyn nimi on We Both Like Motörhead, bändi on Oulusta ja yhdeksi esikuvista mainitaan 22-Pistepirkko, niin eihän homma voi läpeensä perseellään olla. Eikä olekaan. Pirkkojen fibat kyllä puskevat selkeästi esiin, vaikka varsinaisesta matkimisesta ei Oulun poikia voikkaan syyttää. Elektroniset höpötykset pois heitettyään musiikki on enemmän kallellaan tummempisävyiseen garageen ja Lou Reedkin siellä taustalla pikkuisen välillä käy angstailemassa. Soundcloudista löytyy ihan makoisia tuotoksia tutustuttavaksi.



Swaying Wires
Indiehipster-varoitusvalo välkähtää vahvasti yhtyeen tuoretta EP-promoa luettaessa. Kun samassa lauseessa mainitaan indie/lo-fi/folk ja surrealistinen, niin odotettavissa on, että promokuvassa on Bon Iverin näköisiä miehiä ja alaspäin katseensa luoneita runotyttöjä. Vaikka promokuva melko onnistuneesti osoittaa ennakkoluulot oikeaksi, on musiikki kuitenkin positiivinen ylläri. Osaltaanhan siihen vaikuttaa tietenkin se tosiseikka, että minun heikko kohtanihan on nimenomaan nämä kaunisääniset runotytöt, ja laulaja Tiina Kärkinen on ehdottoman positiivisesti ja hienolla tavalla kumpaakin. Lionheart Records on kuulemma kiinostunut, muttei vielä sainannut. Päättäs nyt jo, kun kerran yhtyettä promoavatkin.



All Will Be Quiet
Lionheart Records on viimeaikoina ollut erittäin aktiivinen indierintamalla. Tiedotetta pukkaa semmoisella intensiteetillä että osa jää noteeraamatta, kuten tämäkin lahtelaisen bändin uusin sinkku. Toukokuussa odotettavalta esikoislevyltä irroitettu biisi on maalailevaa post-rockkia. Loppua kohti suurenevaa mahtipontisuutta positiivisesti tavoittelevaa nykyään ah niin muodissa olevaa soliti-fuzzia. Vaikka näitä alkaa siis olla jo ihan kotitarpeiksi ei tämä bändi missään nimessä ole huonoimmasta päästä. Persoonallisuutta vain hiukan jäin kaipaamaan.



JBJ/Jabaduu Jam
Kieltämättä tämä Helsinki-Espoo-akselilta ponnistava bändi on Leevinsä ja Yrjänänsä kuunnellut, kuten promossa toteavatkin. Putro ja Ylppökin voisi samaan lootaan mahtua. Melankolista perisuomalaista folksävyistä musiikkia, josta kuitenkin hiukan uupuu Leevin ilkikurisuus. Poissa on myös Yrjänän mahtipontisuus, mikä on tosin laskettava vain ja ainoastaan plussaksi. Biisit ovat pieniä tarinoita joissa ei kellään oikein mene hyvin. Promokuva ja musiikki ei natsaa ollenkaan keskenään, joten indiehipsterikurssit on jäänyt käymättä näiltä pojilta. Ehdottomasti plussan arvoinen asia tuokin.



Antti Lainas
Toinen suomipoppinsa ja iskelmänsäkin hyvin opiskellut artisti Antti Lainas mieluusti kumartaisi ehkä hiukan enemmänkin brittipoppiin. Ainakin ajoittain siihen suuntaan helisevät kitarat antavat näin ymmärtää. Melkoisen taattua suomipoppiahan tämä nyt kuitenkin Kemin pojalta on. En sitten tiedä millaisen optisen harhan suomenkieli tuo lopputulokseen. Eli kuulostaisiko tämä muka lontoonkielellä paremmalta? Voipi olla, mutta silloin kai vika löytyy kuulijan suunnasta jos ei hyvää musiikkia osaa tunnistaa oli kieli sitten mikä hyvänsä. Positiivista, ei kuitenkaan liian iskelmäradiotavaraa mielestäni. Ja tuohan on tietysti kehu. Ja Annan alullepanemaa puujalkateemaa mukaillen " Antti lainas, muttei toivottavasti liikaa". Sen kuulemme 21.3. kun debyyttilevy julkaistaan.



Tammela 33100
Jarkko Martikaista ja Kauko Röyhkää omasta mielestään yhdistelevä duo on kotikutoisessa folkpopissaan mukavan rauhallista ja pienimuotoista DIY-kamaa. Soundcloud-asteella olevasta bändistä ei raivokkaallakaan googlettamisella löydä mitään tietoa, mutta aviopari-duosta lienee kysymys. Otsikon linkin takaa löytyy lisää kamaa.



Vertigo Steps 
Suomalais-portugalilainen kansainvälinen koalitio julkaisee komannen levynsä Surface / Light portugalilaisen Ethereal Sound Works yhtiön kautta huhtikuussa. Tunnelmallista musiikkia on tarjolla ennakkomaistiaisena oheisen biisin ja  Norjan kauniissa maisemissa kuvatun videon verran. Sain etukäteen kuunneltavaksi koko levyn ja näin muutaman kuuntelukerran perusteella homma vaikuttaa varsin professionaalilta ja valmiilta. Melodisen hevin kategoriaan tämä helposti lokeroituu, HIM-vaikutteiltakaan ei voi täysin välttyä. Katatonia ja Porcupine Tree myös mainittu, sangen kulunutta ja ärsyttävääkin sanontaa käyttääkseni. Portugalilaisen Bruno A:n luotsaama bändi nojaa Niko Mankisen pätevän laulun ohella melodioihin eikä niinkään raskaaseen mättöön vaikka sitäkin mausteena on. Levyltä löytyy myös kappale "Helsinki", joten pohjoinen ulottuvuus ei lopu laulajan kotimaahan. Erittäin pätevää tavaraa genren ystäville.

5.3.2012

2 v. synttärit!


241 kirjoitusta eli n. 10 päivitystä kuukaudessa keskimäärin. Vähän tietysti moneen muuhun blogiin verrattuna, mutta aika paljon kun ottaa huomioon muut kiireet.

Eniten kävijöitä on kerännyt teksti Doors - L.A. Woman, eli 1842 hittiä. Seuraavina listoilla on Stevie Ray Vaughania ja Satellite Storiesia koskevat kirjoitukset sekä pohdinnat Levyt jotka ei vain mene jakeluun ja Kiss My Ass. Onpahan top kymppiin livahtanut myös postaus Kun kakkonen on ykkönen. On tainneet klikkaajat pettyä kun kyse ei olekaan ollut Haavistosta ja pressanvaaleista.


Eka kirjoitus käsitteli O.V. Wrightia, kuten myös 1-vuotissynttärikirjoitus, joten jatketaan samalla linjalla. Olen hillitön soulfani, mikä ei kuitenkaan ole jostain kumman syystä realisoitunut blogipostituksiin. Pitäisi varmaan parantaa tapansa. O.V. Wrightista on itselleni vuosien varrella kasvanut soulin jättiläinen jättiläisten joukossa. Oheinen biisi on ekassa kirjoituksessa käsitellyltä levyltä. Biisissä huomaa todellakin eletyn elämän patinan muustakin kuin siitä että tekarit on hukassa.

Jaa että mitenkö se tuo otsikkokuva liittyy blogiin tai postaukseen. No ei millään lailla, mutta kai sitä mies saa synttäripäivänä haaveilla?