30.3.2010

Julia Blackburn - Billie Holiday, muistoja jazzin kuningattaresta (2007)


Kirjan syntyhistoria on melko erikoinen. Julia Blackburn "seuraa jonkun toisen jalanjälkiä", ja tämä näkyy kerronnassa ehkä hienoisena referoinnin makuna. 1970-luvulla Linda Kuehl halusi kirjoittaa kirjan Billie Hollidaysta ja haastatteli tätä varten toistasataa laulajan enemmän tai vähemmän tunteneita aikalaisia. Valtavan aineiston, postikorteista ja muistilapuista lähtien, kerännyt Kuehl ilmeisesti joutui kuitenkin umpikujaan massiiviseksi kokemansa tehtävän edessä ja teki itsemurhan vuonna 1979.

Blackburn sai arkiston käyttöönsä yksityiseltä keräilijältä ja alkoi työstää kesken jäänyttä kirjaa. Aineiston monimuotoisuuden ja sekavuudenkin takia hän päätti tehdä erilaisen elämänkerran. Kronologisen kerronnan sijaan kirjassa saavat kertoa OMAN totuutensa Holidaysta kaikenmaailman parittajat, nistit, kanssamuusikot ja muut aikalaiset.

Eleanor Fagan aka Billie Holiday ei saanut kummoisia eväitä elämälleen. Vaikka lapsuus käsitellään kirjassa melko retorisesti, saa siitä kyllä hyvän kuvan minkälaista oli olla nuori tyttö Baltimoressa ja Harlemissa tuohon aikaan. Isää ei näkynyt mailla halmeilla ja äitikin oli paljon poissa. Kadut vetivät tyttöä jo varhaisessa iässä.

Vaikka parittaja nimitystä tunnutaan kirjan kertomuksissa käytettään melko laveasti, kuului Holidayn miesystävineen myös näitä. Muutenkin miesvalinnat tuntuvat noudattavan tiettyä kaavaa, jonka perusteita jonkun verran psykologisoidaan. Niin suhteet kuin muukin elämä olivat päihteiden värittämiä ja kertomusten mukaan Holiday käytti lähes kaikkea mitä käsiinsä sai. Ginipullo oli myös Lady Dayn viimeisiä ystäviä silloinkin kun ruoka ei enää maistunut. Muusikoista hieman oudoksi kuvattu Lester Young oli hengenheimolaisia.

Toki myös rasismi nousee esiin ajankuvauksessa joka on yksi kirjan vahvoista puolista. Holiday yksi tunnetuimista lauluista "Strange Fruit" oli myös yksi syistä jonka tähden laulaja joutui poliisin silmätikuksi.

Kuehlin haastatteluihin perustuva kerronta ajan ja paikankuvauksineen tuo toki tunnelmaa kerrontaan. Kuehlin ääni kuuluukin kirjassa paljon muistiinpanojen kautta. Runsas loppuviitteistö arsyttää välillä, niitä on 40 sivua joten kirjan taakse joutuu hyppimään melko taajaan. Toki ne ovat selventäviä.


Klassikon asemaan rehellisyytensä ansioista noussut Holidayn omaelämänkerta "Lady Sings The Blues" saa tässä kirjassa jonkin verran kritiikkiä, mutta myös uusia näkökulmia. Nuo näkökulmat vaihtelevat erittäin runsaasti kertojasta riippuen. Toisille Holiday oli narkkari, huora ja sekopää toisille lahjakas muusikko, antelias ystävä tai seksuaaliobjekti. Pikkuisen kirjassa on jopa juoruilun makua, mutta kun kertojia on noinkin paljon ja he kertovat tarinaansa eilaisita lähtökohdista siirtyy vastuu lukijalle.

Ikonista ja legendasta on varmastikin vaikea kirjoittaa niin että saisi vangittua ihmisen myytin takaa. Kirjan kerronta on siltä osin onnistunutta, että muistot kerrotaan aikalailla riisuttuna siitä hymistelystä joka monesti vaivaa voimakkaasti vaikuttaneiden ihmisten elämänkertoja.

Ihmisenä ristiriitainen ja sekavan elämän elänyt taiteilija kuoli heinäkuussa 1959 vain 44-vuotiaana. Ristiriitainen on kirjakin, siinä on sekä hyvää että huonoa, mutta onneksi huomattavasti enemmän hyvää.

28.3.2010

HIM - Screamworks: Love In Theory And Practice, Chapters 1-13 (2010)


Päätin antaa tälle levylle mahdollisuuden.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa että en ole bändin fani. Pikemminkin päinvastoin. Ville Valon tulkinta ja fraseeraus on aina aiheuttanut kiusallisen myötähäpeän tunteen (josta Join Me on paras, tai siis pahin esimerkki), enkä ole ikinä tajunnut miksi ja millä eväillä tämä orkesteri on niin suosittu kuin on.

En edes oikein tiedä miksi olen niin vahvasti  vierastanut yhtyettä. Nyt päätin kuitenkin syventyä uuteen, Valon seksikkäimmäksi albumikseen mainitsemaan tuotokseen. Ehkäpä minulta on vain jäänyt joku homma huomaamatta ja olen tyrmännyt poikien musiikin liian vähäisellä kuuntelulla tai kuunnellut liian vahvalla negatiivisella ennakkoasenteella. Päätin kuunnella uutuuden niin objektiivisesti kuin subjektiivinen pieni ihminen vain voi.

Puhdistin siis mieleni kaikesta asenteista ja kuuntelin levyä puolenkymmentä kertaa ennenkuin tein mitään päätelmiä. Tosin jo levyn kansi antoi ensimmäisen tekotaiteellisen vaikutelman, mutta unohdin sen. Pistin sen markkinointistrategian piikkiin, jolla koitetaan vain todistella että rytmiryhmässä on tosiaan jotain mystisellä tavalla erikoista. Kannestahan tulee mieleen jotain punkahtavaa, jota en todellakaan ole bändissä kuullut enkä nähnyt. Enkä kuullut nytkään.

Levyn aloittavassa "In Venere Veritas" biisissä ei ole mitään varsinaisen erikoista, ei hyvää eikä huonoa eikä kertosäe koukuta. Seuraava brittipoppimainen "Scared To Death" onkin jo ihan mukava ralli jonka Valo tulkitsee ilman pahimpia maneereitaan. "Heartkiller" jatkaa oikeastaa samoilla linjoilla pikkuisen kasari tukkahevivaikutteilla, mutta kertosäe on tarttuva ja biisi ihan oikeasti maistuva.

Ehkäpä musiikissakin kuuluu laulajan muutos punaviiniä kittaavasta pandasilmäisestä Robert Smiths look-alike huokailijasta kirkassilmäiseksi ja suoraviivaisemmaksi poprokkariksi. Tai sitten kuulen vain omiani.

Kasarivaikutteita kuuluu myös seuraavassa "Dying Yong" kappaleessa, joka on taas osoitus siitä että parhaimmillaan Valo on hieno melodioiden kirjoittaja tyyliin "The Wings of a Butterfly". Hmmm... tämähän vaikuttaa siltä että ehkäpä olen arvostellut yhtyettä liian ankarasti..... Paitsi että heti seuraava "Disarm Me" on juuri sitä löperöä melodramaattista huokailua jota en voi sietää.

Sitten seuraakin pari kolme aika keskinkertaista ja mieleenjäämätöntä  Bay City Rollerssia kunnes "Ode To The Solitude" ja "Shatter Me With Hope" taas nostavat tasoa hardrock vaikutteillaan. "Acoustic Funeral" ja "Like St. Valentine" taitavat olla perus HIM-kauraa. Ihan mukiinmeneviä biisejä sinänsä. Viimeinen onkin sitten jokin ihme kumarrus taiderokkiin tai ambientiin, eikä sovi ollenkaan levyn yleisilmeeseen.

Kieltämättä levyllä on komeat hetkensä, mutta aika epätasainen se on.  Kasarihenkiset hoilattavat kertosäkeet ovat jopa hienoja parhaimmissa kappaleissa eikä ennen häirinnyt Ville Valon laulu häiritse nyt juuri yhtään. Itse asiassa se kuulostaa välillä jopa oikein hienolta.

En sitten tiedä onko Valo ja bändin soitanta muuttunut niin paljon vai olenko minä, mutta pidin osasta kappaleista paljonkin. Tuskin bändistä tai levystä vieläkään omien suosikkien joukkoon on, mutta ihan mukiinenevää poppia. Sitä Ville Valon mainostamaa seksikkyyttä en kummoisesti levyltä kyllä aistinut, mutta ehkäpä naispuoliset sen paremmin haistavat.

Biisilista

1. In Venere Veritas
2. Scared to Death
3. Heartkiller
4. Dying Song
5. Disarm Me (With Your Loneliness)
6. Love, The Hardest Way
7. Katherine Wheel
8. In the Arms of Rain
9. Ode to Solitude
10. Shatter Me with Hope
11. Acoustic Funeral (For Love in Limbo)
12. Like St. Valentine
13. The Foreboding Sense of Impending Happiness

26.3.2010

Yhden hitin ihmeet


One-Hit Wonder koetaan tietysti negatiiviseksi leimaksi vaikkei sen sitä tarvitsisi olla. Ei se tee yhtyeestä huonoa vaikka vain yksi sen kappaleista olisi hittilistoille noussut. Maailmaan mahtuu vaikka kuinka monta hyvää kansainvälisen uran luonutta bändiä ja artistia, kansallisista puhumattakaan, jotka eivät ole saaneet edes sitä yhtä ainutta hitiksi määriteltävää listasijoitusta.

Ja samaan aikaan listoilla kuuhaa täysin mitäänsanomattomia ja keskinkertaisia kipaleita joita ei kukaan muista muutaman kuukauden päästä. Ei ole elämä reilua musiikin maailmassakaan. Toki on paljon myös bändejä jotka ovat sen yhden wonderinsa saaneet eikä niistä ole juuri sen enempää lapsenlapsille jäänyt kerrottavaa. 

Yleensä hitiksi kansainvälisesti lasketaan Billboardin 40 parhaan joukkoon yltänyt single tai Englannissa Top 75 UK singlelistalle yltävä, joten teknisesti kait kaikki joilla on ollut vain yksi biisi noilla sijoilla olisi yhden hitin ihme. Näin suoraviivaisesti asian määrittelee Wayne Jancik kirjassaan "Billboard Book of One-Hit Wonders". Silloin tähän joukkoon kuuluisivat Yhdysvalloissa Billboard-sijoituksensa perusteella mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Frank Zappa, Grateful Dead ja Rush, noin esimerkin vuoksi mainitakseni.Yleensä kai kuitenkin yhden hitin ihmeiksi  luetaan ne bändit ja artistit jotka ovat tunnetuja vain yhdestä biisistä. Aito one-hit wonder kipuaa listaykköseksi eikä esittäjästä sen jälkeen kuulu juuri mitään.

Hollantilainen Shocking Blue myi aikoinaan yli 13 miljoonaa levyä ja oli kotimaassaan listoilla useaan otteeseen ja useilla eri singleillä. Maailmanlaajuisesti ainoa hitti, ja mm. Billbordin Hot 100:n ykköseksi vuonna 1970 kivunnut kappale "Venus" on kuitenkin se josta yhtye käytännössä tunnetaan. Tietysti jotkut tuntevat kappaleen vain Bananaraman versiosta joka sekin kohosi muuten Billboardin listakärkeen vuonna 1986. Tai no, Suomessa varmasti osa tunnistaa myös kotimaassaan miljoonamyyntiin yltäneen "Never Marry a Railroad Man" kappaleen, mutta Paula Koivuniemen esittämänä (oivaltavasti käännettynä "Jos konduktöörin nait"). Shocking Blue teki kuitenkin aikoinaan paljonkin erittäin nautittavaa poppia.

Eli vaikka olisi kuinka suosittu tahansa ja myisi miljoonia levyjä ja tekisi pitkän ja vaikuttavan uran, voi löytää itsensä tai yhtyeensä tällaisilta listoilta, koska kaikki tärkeä ja merkittävähän tietysti tapahtuu ja määritellään Yhdysvalloissa. Ja liian usein tärkeys määritellään pelkkien hittien kautta. Noiden muutamien listojen ylivallan vuoksi moni tasaisenkin uran tehnyt artisti saa tämän kyseenalaisen leiman.

Kuten vaikkapa ihan kelpo poppisbändi, Hollannin Jefferson Airplane, Shocking Blue.

24.3.2010

Billy Bragg - Talking With The Taxman About Poetry (1986)



Yhden miehen Clash, Stephen William Bragg syntyi 1957 Barkingissa Englannissa. Punkaallon iskiessä Englantiin Bragg perusti 1977 ensimmäisen yhtyeensä Riff Raff:in josta mies erosi kuitenkin jo muutamien kuukausien kuluttua. Ei ihan punkihanteiden mukaisesti Billy liittyi lyhyesti armeijaan, mutta osti sieltä itsensä ulos peruskoulutuksen jälkeen. Kuulemma koko elämänsä viisaimmin käytetyt 175 puntaa.

Muutaman levyn ja EP:n jälkeen tämä 1986 julkaistu hankala kolmas albumi (levyn kansi sanoo niin) on hiukan erilaista Braggia kuin aikaisemmat. Yhtenä syynä siihen on tietysti se, että alkuaikojen kitara ja mies tyylistä on edetty jo isompaan bändiin. Studiossa on käynyt myös The Smithsin Johnny Marr ja  Kirsty MacColl, joka pari vuotta aiemmin oli tehnyt listahitin omalla laajennetulla versiollaan Braggin biisistä "New England".

Vaikka Braggin kerrotaan olevan huumointajuisen kaverin, on laulujen sanoitusten idealismi toisinaan nähty myös totisuutena. Tietty joissain lauluissa on hiukan demagogisuutta ( Help Save The Kids Of America), mutta itse koen sen vain rehellisyytenä ja intohimona. Herra itse kertookin että näkee itsensä mieluummin nimenomaan rehellisenä lauluntekijänä kuin poliittisena lauluntekijänä.

Tokihan tämäkin albumi on osittain poliittinen eikä sitä voi helposti irrottaa julkaisuajankohdasta, jolloin Thatcherismi ja konservatiivit jylläsivät yksityistämisohjelmineen Britanniassa, eikä Bragg ollut ollenkaan tyytyväinen menoon.


Bragg on tapansa mukaan suorasanainen eikä kiertele sanomaansa . Kun "Ideology" kappaleessa lauletaan " Is there more to a seat in Parliament, than sitting on your arse" tai "the patient millions, who put them into power, expect a little more back for their taxes. Like school  books, beds in hospitals, and peace in our bloody time. All they get is  old men grinding axes", ei siinä ole mietitty hienoa kiertoilmaisua mielipiteelle.


Levyn tunnetuimmaksi kappaleeksi nousi kuitenkin singlenä jo kolme kuukautta ennen levyn ilmestymistä julkaistu "Levi Stubb´s Tears". Surullisen lempeä kappale osoittaa hyvin, että Bragg osaa pistää sanansa hienosti jonoon ilman poliittistakin agendaa. Sydäntä mies osaa käyttää yhtä hienosti kuin terävää poliittista älyäänkin. Myös huumoria, rakkautta ja suhdepähkäilyjä mahtuu levylle, tosin usein hiukan normaalista poikkeavilla mausteilla. Tällainen kappale on myös toisena singlenä ilmestynyt "Greetings to the New Brunette" jossa Marr soittaa sähkökitaraa. Tosin myös akustinen kuulostaa aika monimutkaiselta Braggin soittamaksi, mutta on kuitenkin merkitty hänelle. "Honey I´m A Big Boy Now" ja miksei myös "Marriage" ja "Warmest Room" jatkavat samoilla linjoilla

Vaikka termi kantaaottava musiikki aiheuttaisi allergisia reaktioita, ei tätä levyä kannata sen takia missata. Vaikka Billy Bragg ei ehkä laulajana ole parasta A-luokkaa ja soittajanakin aika simppeli, on hän laulunkirjoittajana, niin melodioiden kuin sanoitustenkin, osalta tällä levyllä mielestäni parhaimmillaan. Isompi bändi sopii mielestäni oikein hyvin miehelle, vaikka ( kuinka ollakkaan) osa faneista oli sitä mieltä että mies on levyllä unohtanut kitara ja vihainen nuorimies- juurensa ja käyttää tällä kertaa enemmän sydäntään kuin järkeään.

Mielestäni tuo on kylläkin kehu.

Biisilista

1. Greetings to the New Brunette
2. Train Train
3. The Marriage
4. Ideology
5. Levi Stubbs' Tears
6. Honey I'm a Big Boy Now
7. There is Power in a Union
8. Help Save the Youth of America
9. Wishing The Days Away
10. The Passion
11. The Warmest Room
12. The Home Front

Tsekkaa:  Billy Bragg - Greetins to the New Brunette

22.3.2010

Ei se nimi bändiä pahenna...

 
Hieno bändin nimihän on sellainen joka antaa jo hieman viitteitä siitä mitä tuleman pitää. Ei sen tarvitse genreä paljastaa liian ilmeisellä tavalla, sekin voi olla tylsää, mutta edes hiukan bändin hengestä ja asenteesta. Tietysti on vielä hienoa jos nimen takana on jokin tarina tai anekdootti joka liittyy yhtyeeseen tai sen musiikkiin edes jollain tavalla.Toisaalta on myös bändejä joiden nimessä ei ole mitään tolkkua mutta mitään muutakaan nimeä ei sille oikein voisi enää kuvitella.

Nimen merkitys ei ole aina se juttu, vaan kirjoitus- ja ääntämisasu voi luoda nimestä tietyn tunnelman. Karftwerk toimii kaikin tavoin, se on sekä kirjoitus- että ääntämisasultaan kuvaava ja voimalaitos sopii mainiosti bändin soundiin. Canned Heat on toinen osuva esimerkki kuten myös Motörhead.

The Rolling Stones ja The Beatles ovat tietysti niminä erinomaisia mutta niiden etymologia on jo käyty läpi niin moneen kertaan että ei niistä sen enempää. The-etuliite kuluu olennaisesti noihin nimiin, toisiin se ei sovi ollenkaan. The The on nimenä jo liian pikkunäppärää ja tekonokkelaa. Niinkuin itse bändikin.

AC/DC on niin perin juurin iskevä ja oikeaan osuva että ei tuolla yhtyeellä mitään muuta nimeä edes voisi olla. Sähköistä nimeä valitessaan pojat eivät tosin tulleet edes ajatelleeksi termin slangi merkitystä eli biseksuaalisuutta. Ehdottomasti kuitenkin yksinkertaisuudessaan yksi parhaista.

Hyviä lyhyitä nimiä on myös Blondie, miltei sattumanvaraisesti poimittu mutta sopiva The Clash, itseään kehuva Cream (the cream of the crop), kotikaupunki Detroidin mukaan nimetty MC5 (Motor City Five) ja vaikkapa laulaja Exena Cervenkan mukaan nimetty X. Tuossa bändissä vaikutti myös mies nimeltä John Doe, hieno alias sinänsä mutta ei kuulu tähän tarinaan tietenkään millään tavalla. Nuoleskeleva ja tekoanarkistinen Generation X onkin jo kokonaan toinen juttu.

Jotkut nimet antavat heti löysän ja löperön vaikutelman. Tai voihan se olla niinkin päin että bändi on antanut nimelle aneemisen soinnin. Täysin mitäänsanomattomia ja latteita nimiä ovat kuitenkin vaikkapa Yes jonka piti muka olla vahva ja kuvata bändin omistautumista. Tai vaikkapa kissanruoan mieleen tuova Wings, Toto, hölmö ABC, Asia ja kaikista karmein ja löysin Journey. Näissä nimissä ei ole yhtään munaa. Kiss-nimeen en ota kantaa.

Yksinkertaisuus on kuitenkin siis monesti kaunista, mitä kuvaa myös se, että Southern Death Cult muutti ensin nimensä muotoon Death Cult ja sitten iskevämpään muotoon The Cult. The Cure sopii myös suuhun paremmin kuin hiukan iskelmävaikutteinen Easy Cure.

Monimutkaiset ja pitkät nimet ovat sitten luku sinänsä. Harva muistaa miten se nyt oikein meni: Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars tai vaikkapa  I Was a Teenage Satan Worshipper tai suomenkielisistä Kotka Rankki ohutta yläpilveä. Ei kovin iskeviä tai mieleenjääviä. Tai ehkäpä sittenkin erikoisuudessaan mieleenjääviä, mutteivat ainakaan iskeviä.

Huumorilla valitusta nimestäkin voi kehkeytyä jotakin hienoa ja jollain mystisellä tavalla musiikkia ja henkeä kuvaavaa. Kyllähän blueslaulaja Blind Lemon Jeffersonin mukaan nimety koira Blind Thomas Jefferson Airplane antoi bändille ihan oivan nimen. Jefferson Airplane kuvasi hienosti hippitunnelmia, mitä Jefferson Starship ei taas ollenkaan tavoittanut.

Koulun pitkätukkia vihanneen voimisteluopettaja Leonard Skinnerin  mukaan nimetty Lynyrd Skynyrd kantoi nimeä kunnialla ja jostain selittämättömäsät syystä Lowell Georgen pienten jalkojen inspiroimana nimensä saanut Little Feat ei voisi juuri parempaa nimeä kuvitella itselleen.

Nimen keksiminen bändille ei liene niitä kaikkein helpoimpia juttuja aloitteleville rokkareille, mutta lienee kuitenkin helpottavaa että monenmoisilla ja täysin mitäänsanomattomillakin nimillä on pinnalle päästy.

Kuten nyt esimerkiksi U2.

20.3.2010

Hüsker Dü - Candy Apple Grey (1986)


Hüsker Dü oli ensimmäisiä merkittäviä amerikkalaisen indie-skenen bändejä joka sai levytyssopimuksen isolle levy-yhtiölle. Siirtyminen Hardcore Punkiin erikoistuneelta SST Recordsilta jättiyhtiö Warner Bros:in suojiin oli kuitenkin ihan luonnollinen, sillä bändi oli alkanut pikkuhiljaa loitontua hardcoresta ja siirtyä monipuolisempaan  rockiin (josta oli tuleva alternative-rockia)  ja popmelodioihin. Ja taas, kuten aina, alkoivat vanhan kannattajakunnan puheet itsensä myymisestä.

Levy-yhtiön vaihtamisen ja tämän levyn äänitysten aikoihin 1986, oli bändin sisällä jo monenlaista ristivetoa. Rumpali Grant Hart oli pikkuhiljaa saavuttamassa kitaristi Bob Mouldin biisien tekemisessä ja Hartin aiempi vaatimus kredittien julkaisemisesta levyillä ja vaatimus omien biisiensä samanarvoisesta kohtelusta oli yksi riidan aihe. Hartin paheneva huumeongelma ja virheellinen HIV-diagnoosi eivät myöskään parantaneet bändin sisäistä tunnelmaa.

Myöhemmin molempien herrojen tultua ulos kaapista on pohdittu myös onko tämän levyn sanoituksista jopa luettavissa miesten keskinäistä suhdeanalyysiä, mutta näin ei kuulemma kuitenkaan ole. 

Levyllä on biisejä molemmilta tekijöiltä melko tasaisesti ja jopa pari yhdessä tehtyä. Bändin tausta on kuultavissa mutta tyyli on selkeästi hioutunut ja melodiset biisit lisääntyneet. Monin paikoin on kuultavissa akustista kitaraakin. Ja hitto soikoon, mukana on jopa kolme balladia. Levyn aloittava Mouldin "Crystal" ikäänkuin alleviivaa että vanha särmä on vielä tallella ennekuin sukelletaan hieman enemmän mainstream-kaman kimppuun.

Hartin "Don´t Want To Know If You Are Lonely" on jo mukavaa kitara rokettirollia popmelodian kera, kuten pari seuraavaakin. On tietysti makuasia kumman nikkarin lauluista tai laulamisesta pitää, mutta omasta mielestäni Hart pärjää tällä levyllä paremmin. Toki Mouldin ärjyntää on aina ihan yhtä mukava kuunnella. Mies osaa myös rauhoittua kuten miltei koomisen masentavassa kappaleessa "Hardly Getting over It".


Hartin "Dead Set on Destruction" jää auttamatta levyn heikoimmaksi kappaleeksi, vaikka juuri pääsinkin miestä kehumasta. "Eiffel Tower High" on ihan mukava ralli, mutta sanoista en tajua yhtään mitään. Levyn päättävä "All This I´ve Done for You" on oikeastaan juuri kuten levykin, punkkia hiukan mausteena ja mukavaa kitararockia.

Levy on huikeasti parempi kuin sen lista- ja myyntimenestys antaa ymmärtää. Hüsker Dü toimi tien näyttäjänä monille tuleville alternative- ja grungebändeille, osoittaen että isolle levymerkille siirtyminen ei tarvitse tarkoittaa musiikin vesittämistä. Muutamasta hiukan heikommasta biisistä huolimatta levy on ehjä kokonaisuus ja sitä voi huoletta soittaa repeat-näppäin päällä jos sattuu cd-version omistamaan. Itsellä kun on vielä tämä vanha ihana LP-formaatti.

Biisilista

1. Crystal (Mould)
2. Don't Want to Know if You Are Lonely (Hart)
3. I Don't Know for Sure (Mould)
4. Sorry Somehow (Hart/Mould)
5. Too Far Down(Mould/Hart)

1. Hardly Getting over It (Mould)
2. Dead Set on Destruction (Hart)
3. Eiffel Tower High (Mould)
4. No Promise Have I Made (Hart)
5. All This I've Done for You (Mould)

Tsekkaa: Hüsker Dü - Don´t Want to Know if You Are Lonely

19.3.2010

Nyt soi: The Replacements - Alex Chilton


Toissapäivänä kuollut Alex Chilton on taas yksi niitä musiikkimiehiä joiden vaikutus musiikkimaailmassa on huomattavasti suurempi kuin yleinen tunnettuus ja levymyynti antaisi olettaa. Jonkin verran mainetta ja kunniaa mies sai 60-luvulla Box Tops yhtyeen kanssa, mutta myöhempi Big Star yhtye ja miehen sooloura jäivät lähinnä pienen piirin kulttisuosioon.


Myyttisen Big Starin power poppi nousi oikeastaan eniten esille vasta kun uudemmat indie- ja alternativepiirin tai siitä nousseet bändit mainitsivat Chiltonin ja Big Starin yhdeksi esikuvakseen. R.E.M., Primal Scream, The Posies ja The Replacements etunenässä.

Siksikin tuossa soi nimenomaan miehestä tehty hieno kunnianosoitus.

18.3.2010

B.B.King, David Ritz - Everyday I Have The Blues, B.B.King omin sanoin (2003)


" Tämä on bluestarina. Blues on yksinkertaista musiikkia, ja minä olen yksinkertainen mies. Mutta blues ei ole tiedettä, bluesia ei voida purkaa matemaattisesti osiin. Blues on mysteeri, eivätkä mysteerit ole koskaan niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät."

   B.B.King

Myös kirja on kirjoitettu samaan tyyliin: yksinkertaisesti, rehellisesti ja maanläheisesti.  Upeasta Ray Charles omaelämänkerrasta tunnettu David Ritz sujuvana haamukirjoittajana on onnistunut taas mainiosti pitämään langat käsissä ja antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Vaikka Riley B. King onkin kotoisin Missisippi Deltalta, ei hänen bluesinsa ole pelkästään sinne päin kallellaan. Kirjassa B.B. kertoo ottaneensa tietoisestikin vaikutteita monilta suunnilta hyvinkin avoimesti. Deltan ehkä kuuluisimmat bluesmiehet Muddy Waters ja Robert Johnson eivät olleet hänen suurimpia inspiraation lähteitään alkuaikoina, vaan erityisesti Teksasista kotoisin oleva T.Bone Walker jonka sähköisyys lumosi nuoren Kingin.

Kirja etenee kronologisesti vaivattoman tuntuisesti ilman tieteellistä  tarkkuutta. Aivan kuin itse istuskelisi B:n keikkabussissa kuuntelemassa miehen tarinointia uran ylä- ja alamäistä sekä inspiraation lähteistä. Kehuja mies jakelee auliisti moniin suuntiin ja monien eri musiikkityylien mestareille. Mies ei tee itsestään numeroa, mutta on rehellisen ylpeä saavutuksistaan.

Naiset nousevat esiin useaan kertaan yhtenä miehen pakkomielteenä pelaamisen ja työnteon ohella. Luonnehdinta James Brownista " The Hardest Workin Man In Showbisnes", joutuu epäilyksen alaiseksi kun lukee Kingin hurjasta keikkatahdista. Vuosikymmeniä keskimäärin 330 yhden illan keikkaa vuodessa ! Selityksen saa myös Lucille-kitaran nimen alkuperä. Sekin siis tietysti liittyy olennaisesti naiseen, tottakai.

King sai odottaa suurinta suosiotaan pitkään. Itseään mieluusti nimenomaan rhythm & blues artistina pitämää miestä pidettiin toisinaan blues-puristien mielestä juurensa unohtaneena ja varsinkin rockin ja soulin nousun aikakaudella liian perinteisenä. King pitäytyi tyylissään vaikka imi vaikutteita monista suunnista. Nousun suurimpaan suosioon sai loppujen lopuksi aikaiseksi nuoremman sukupolven ihailun kautta auennut uusi, suurempi ja monipuolisempi (lue valkoinen) kuuntelijakunta.

Kertojan rehellisen ja mutkattoman tarinoinnin ohella kirjasta tekee miellyttävän Ritzin hienovarainen tyyli.  Ritz ei ole kikkaillut tai tuonut itseään prosessissa esille.Omin sanoin kerrotuilla elämänkerroilla on joskus taipumus olla itsekorostuvaisuuteen taipuvaisia, ja virheet unohtavia tai niitä selitteleviä. Tästä kirjasta ei saa sellaista käsitystä. Ja kuten Ritz kirjan lopussa kertoo, on varmastikin antoisampaa antaa kohteen itse kertoa itsestään kuin että kirjailija kertoisi.

B.B.King kävi pitkän tien tullakseen ikoniksi ja blueshallituksen puheenjohtajaksi. Kirja onkin onkin kuin pitkä matkakuvaus Missisippin puuvillapelloilta maineeseen. Se kertoo samalla myös levybisneksen alkuajoista jolloin artisteja saatettiin käyttää myös häikäilemättömästi hyväksi.

Vaikka kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1996, ja suomennettu versiokin Esa Kuloniemen hienosti suomentamana jo vuonna 2003, on kirja täysin must kaikille niillekin jotka vasta nyt alkavat selvitellä musiikin suuruuksien elämää ja tekoja. Kiinnostusta bluesiin löytyy tänä päivänä nuoremmistakin ikäpolvista, ja jos bluesin mestareista haluaa lisää tietoa tämä kirja on hyvä tapa aloitella.

" Yksinkertaisuus on pettävää. Ja tunne on jotakin sellaista jota ei ole helppo arvottaa. Lightnin´ Hopkins ei ehkä osannut monia ääniä, mutta hän osasi kaikki oikeat äänet ja tiesi minne ne laitetaan".

   B.B.King

16.3.2010

The Smiths ja katu-uskottavuus


Oululaisen sanomalehti Kalevan musiikkiblogistin mielestä The Smiths kuuluu maailmankaikkeuden huonoimpien bändien monilukuisen joukon kärkisijoille U2:n ja Radioheadin viereen. Tietysti Antti hieman liioittelee varsinkin kun ei vaatimattomana miehenä listannut Vastahousuja tälle listalle.

"Tuo ovi liikkuu
Miksi se liikkuu?
Hei nyt se liikkuu
Ihan itekseen"

Sisällön ja sanoman riemuvoitto.

Jos miehen mielestä Kiss on maailman paras ja miehekkäin bändi ja Ace Frehley kaikkien aikojen kitaristilegenda, ei miestä voi ottaa kovinkaan vakavasti. Kaiken lisäksi mies on vielä basisti.

The Smiths on tosiaankin hiukan vaikea pala. Tuskin kukaan edes jonkin verran musiikista ymmärtävä voi väittää ettei bändillä olisi ihan loistavia ja briljantteja popmelodioita. Tosin silloinkin katu-uskottavuuttaan vaaliva rockhemmo useimmiten vetoaa Johnny Marriin. Hän kun kuitenkin on kova jätkä verrattuna lässyyn Morrisseyhin.

Vaikkei Morrisseyn baritonista tai sanoituksista piittaisikaan, on bändin musiikki kuitenkin ihan parasta laatua millä tahansa pop-mittarilla mitattuna. Sanoituksethan on helppo teilata kategorisesti masentaviksi itkuvirsiksi vaikka ne eivät sitä aina olisikaan. Joskus tietysti ovatkin. Suurin osa bändin innokkaimmista vastustajista perustaa mielipiteensä Morrisseyn helposti vihattavaan persoonaan tuntematta sen kummemmin yhtyeen musiikkia.

Joten kyllä, katu-uskottavuus on helpompi säilyttää teilaamalla The Smiths itsesäälissä rypeviksi vinkujoiksi, mutta silloin päästää kyllä käsistään mahdollisuuden tutustua yhteen popmelodioiden aatelibändiin.

Toisaalta jos mielestäsi Kiss on maailman paras bändi, ehkä tämä kannattaa kuitenkin jättää välistä. Keskity siihen.

15.3.2010

Nyt soi: The Saints - Grain Of Sand


Vuonna 1988 The Saints oli jo aikalailla erilainen bändi kuin 1976 jolloin yhtyeen ensimmäinen single "I´m Stranded" ilmestyi. Tuon enimmäisen singlen jälkeen Saints pääsi punkin aallonharjalle ja sitä myötä kiinnitettiin EMI:lle ja bändi muutti Englantiin levyttämään kolmen albumin sopimustaan.

Vaikka Englannin aika tuotti muutamia kohtalaisia listamenestyksiä, ei maanläheinen aussibändi halunnut siihen muottiin johon levy-yhtiö yritti sen tunkea. Rikkinäiset vaatteet, sojottavat hiukset ja hakaneulat eivät vain olleet aussipoikien juttu. Bändin soundi oli tuolloin sitä samaa jolla Ramones myöhemmin ponkaisi punktaivaalle toiselta mantereelta. Sex Pistols oli itse asiassa musiikillisesti aika out näistä kuvioista.

Lukuisten jäsenvaihdosten  ja bändin toisen alkuaikojen voimamiehen Ed Kuepperin lähdön jäkeen bändi joidenkin innokkaimpien kannattajien mielestä möi itsensä ja lipesi alkuaikojen punk asenteesta.

Tämä "Grain Of  Sand"  kappale löytyy siis yhtyeen vuonna 1988 Redan Recorder-studiolla Lontoossa äänitetyltä Prodigal Son albumilta, joka on jo melko puhdasta melodista pop-rockia. Yhtyeen ainoan mukana olevan alkuperäisjäsenen ja nokkamiehen Chris Baileyn tekemä biisi on silti hieno omassa lajissaan. Jotenkin kappaleesta on aistittavissa maanläheinen aussimentaliteetti eikä sitä ole turhaan krumeluureilla koristeltu.

Samalta levyltä löytyy muuten versioituna myös toisen aussien vientituotteen, AC-DC veljesten isonveljen George Youngin bändin Easybeatsin kappale "Music Goes Round My Head". Hieno biisi sekin.

14.3.2010

Personal trainer


Olen kyllä ihmeissäni miksei tämmöistä ole keksitty jo paljon aikaisemmin. Onhan toki ollut kaikenmaailman eräkelloja ja kännykkään tai kannettavaan ladattavia sovelluksia intervallien mittaamiseen, mutta että näin kätevä ja pieni laite josta on näin iso apu.

Kyseessä on siis hyvin yksinkertainen laite jonka avulla voi jaksottaa yksittäistä harjoitusta tai harjoitetta jakamalla sen intervalleihin, harjoitus- ja palautusjaksoihin esimerkiksi. Tai miksei myös ottelu- ja erätauoiksi esim kamppailulajeissa. Laite piippaa aina vaihdon merkiksi ohjelmoinnin mukaan.

Tuo kaksi intervallia (jotka voivat olla tietysti eri mittaisia, ja tyypillisessä intervalliharjoituksessa ovatkin) on tosin laitteen maksimi, mutta harvoinpa sitä enempää tarvisikaan. Tietysti jos haluaisi että on pari harjoitetta peräkkäin ja kummallakin eri kesto ja siihen vielä päälle palautus taas eri kestolla, tai harjoitusosion ja palautteen kestot lyhenisivät loppua kohti, tämä ei ole mahdollista.

Ei tarvitse olla ammattilainen ottaaksen käyttöön moisen laitteen. Parinkymmenen euron kertamaksulla saa itselleen tiukan personal trainerin joka vahtii ettei tauot venähdä tai harjoitteet lyhene.

Ei tarvitse vilkuilla kelloa kesken treenien vaan voi keskittyä olennaiseen. Sopii erinomaisesti ainakin kahvakuulailuun, kuntopiiriin ja juoksun intervalliharjoitteluun, joista minulla on kokemusta. Myös harjoitusten ohjaamisessa erinomainen apuväline.

Kapineen käyttö vaatii tietenkin sen, että harjoite on etukäteen suunniteltu. Jos tykkää vetää ihan fiilispohjalta, ei laitteesta paljon iloa ole. Mutta suunitelman mukaisen harjoitteen läpiviemisessä lahjomaton kaveri. Joskus minuuttikin on pitkä aika.

13.3.2010

Nyt soi: David Allan Coe - Need A Little Time Off For Bad Behavior


"I've been saying yes sir all day at work
I've been saying yes ma'am at home
I've been storing up the cuss words
Keepin' em under my tounge

I need a little time off for bad behavior
The devil in me done been asleep too long
I need a little time off for bad behavior
It looks like I've been too good for too long"

Kukapa ei olisi joskus tuntenut noin. Jos joku kieltää niin varmasti valehtelee.

David Allan Coe on ristiriitainen persoona joka varmasti jakaa mielipiteet. Miehen itsensäkin toisinaan katumat X-Rated albumit saavat toisinaan kohtuuttomankin suuren painoarvon miehen tuotannossa. Toki osa noista biiseistä on täysin rasistisia, sovinistisia ja seksistisiä, sitä ei voi kieltää. Tosin myös joitain rasistisimpia biisejä on nimetty herralle vaikka asialla ovat olleet ihan muut hemmot esim. Johnny Rebel (ilmeisesti myös toisinpäin).

Kun mies on säveltänyt yli 280 biisiä ja julkaissut yli 50 levyä ( osa tietysti kokoelmia) mukaan mahtuu monenlaista ja tasoista materiaalia. Mies on kyllä country-tuntijoiden keskuudessa tunnettu, mutta miehestä puhutaan toisinaan hiukan salassa ja kuiskaten kuin suvun juoposta sedästä. Parhaimmillaan mies on kyllä ihan aatelia ihailemansa Hank Williamsin tyyliin. Tämä "Redneck Rock ´n ´Roll Son Of The South" surffailee välillä rockin puolelle ja taas takaisin joskus imeläänkin mutta jollain tavalla aina äijämäiseen countryyn.

Tämän päivän listakantrimiehet Dwight Yokam, Tim McGraw, Keith Urban, Garth Brooks tai muut lierihattumiljonäärit on ihan vellihousuja ja täyttä sontaa verrattuna Outlaw-countryn kunkkuun.

Tämä 1987 julkaistulta "A Matter Of Life...And Death" levyltä löytyvä biisi yhdistelee mukavasti herran osaamisalueita ja mielestäni kokoaa hyvin DAC:n ytimen. Rockilla ryyditettyä kantria, äijämäiseen tapaan. Kirjoittelen joskus levystä ja miehestä tarkemmin.

Herraan kannattaa tutustua. Ilman ennakkoluuloja. Myös rockmiesten jotka ovat huolissaan katu-uskottavuudestaan.

12.3.2010

Warren Zevon - Sentimental Hygiene (1987)


Vuonna 1984, voitettuaan pitkän taistelun huumeiden ja alkoholin kanssa, Warren Zevon havaitsi olevansa ilman levytyssopimusta ja tarvitsevansa uuden demon levy-yhtiöiden A&R- miehiä varten. Hänen silloinen lempparilevynsä oli R.E.M- yhtyeen Murmur, ja tätä kautta hänen managerinsa sai entisen college-kaverinsa Peter Buckin innostumaan Warrenin taustalle soittamaan. Mukaan tulivat myös Bill Berry ja Mike Mills.

Tätä kautta Zevon puolivahingossa sekaantui myös Hindu Love Gods-projektiin jonka kautta hän pysyi yhteydessä R.E.M:in jäseniin seuraavina vuosina esiintyen mm. yhtyeen konserteissa.

Kun Zevon vuonna 1987 uuden levytysdiilin Virginille saatuaan alkoi tehdä uutta levyä hän pyysi jälleen samaa poppoota apuun. Buckin, Berryn ja Millsi rooli oli jotain sessiomuusikon ja tasa-arvoisen bändiläisen välimaastosta. He osallistuivat myös biisien tekoon ja sovituksiin. Kun mukaan tulivat vierailijoiksi mm. Bob Dylan, Michael Stipe, Neil Young, David Lindley, Flea, Don Henley, Brian Setzer, Tom Petty & Heartbrakersin miehiä, Jennifer Warnes ja tuottajaksi Waddy Wachtel oli koossa aika mielenkiintoinen remmi.

Tällä levyllä kuullaan ehkä hieman rauhoittunut, tai ainakin kulmiaan hionut Zevon. Aikaisemmista Warren Zevon (1976) ja menestyneimmästä albumistaan Excitable Boy(1978) (joiden särmää edes Jackson Browne ei pystynyt pilaamaan) aiheet ovat kääntyneet ehkä hieman itseironisempaan ja omaa itseään tutkiskelevaan suuntaan.

Nimikappaleesta silti löytyy kosolti särmää (Neil Young kitarasoolossa) kuten myös kappaleista "Boom Boom Mancini" ja "Even A Dog Can Shake Hands". Rauhallisempia kappaleista on esimerkiksi "Reconsider Me" ( Don Henley taustalla) ja "The Heartache" (Jennifer Warnesin kanssa).

Itseään Zevon tutkiskelee (ja hieman syytteleekin) biiseissä "Bad Karma", "Trouble Waiting to Happen" ja erityisesti kappaleessa "Detox Mansion". Muutama heikompikin biisi levylle mahtuu. "The Factorya" ei pelasta edes Bob Dylan. Tämä Springsteen/Mellencamp-pastissi jää tyhjänpäiväiseksi, eikä "Leave My Monkey Alone" tunnu ollenkaan kuuluvan koko levylle. Tämä keyboard-vetoinen kappale on koko levyn heikoin esitys.

Suuren kaupallisen suosion kartteleman Warren Zevonin tuotannosta tämä levy (ajoittaisista heikkouksistaan huolimatta) on kuitenkin se, joka omaan soittimeen useimmiten eksyy. Kokoelmilta toki löytyisivät ne kaikki "hitti-biisit", ja Excitable Boylta ne ehkä tunnetuimmat biisit, mutta eihän sitä itse voi aina valita mistä tykkää.

Biisilista

1. Sentimental Hygiene
2. Boom Boom Mancini
3. Factory
4. Trouble Waiting to Happen
5. Reconsider Me
6. Detox Mansion
7. Bad Karma
8. Even a Dog Can Shake Hands
9. Heartache
10. Leave My Monkey Alone

Tsekkaa: Warren Zevon - Sentimental Hygiene

10.3.2010

Musiikkikirjoja


Tuossa kun lueskelin B.B.Kingin elämänkerran niin tuli mieleeni listata tähän omasta mielestäni muutamia parhaita lukemiani musiikkiaiheisia kirjoja. Lista on siis täysin ja totaalisen subjektiivinen ja valintaan ovat vaikuttaneet niin kirjan kohteen kiinnostavuus kuin itse kirjan ansiotkin. Eivät niinkään kaunokirjalliset ansiot koska en asiantuntija ole, vaan kirjan selkeys, mielenkiintoisuus, tietoanti ja henkilökohtainen ote; persoonallisuus. Ja listalle on siis tietysti päässyt kirjoja vain siitä joukosta jotka olen lukenut.

Kuten muissakin henkilöhistoriikeissa, on kirjoittaja usein myös kohteensa ihailija, mutta musiikin kohdalla tämä on mielestäni yleensä vain hyve kun ei olla kuitenkaan tekemässä (ehkä Philip Norman poislukien) tieteellistä historiikkia.

Listallani on tällä kertaa vain suomeksi kirjoitettuja tai suomennettuja kirjoja eivätkä ne ole parhausjärjestyksessä eikä niitä ole arvosteltu (ehkä joskus myöhemmin) vaan ainoastaan luetteloitu. Paljon hienoja suomennetuja teoksia jäi vielä rannalle ja suomentamattomia hienoja musiikkikirjojahan olisi lisäksi vaikka pilvin pimein, mutta jätetään ne nyt tämän listan ulkopuolelle.

Ambrose,Joe:  Iggy Pop-Raakaa voimaa
Iggy saa oman sanansa, erittäin subjektiivisen. Paljon kuitenkin myös haastatteluja.
Eric Clapton: Eric Clapton omaelämänkerta
Itsensä kertomana. Hiukan pidättyväistä niin kuin on kuulemma mieskin.
Davis, Stephen: Jumalten vasara - Saaga Led Zeppelinistä
Hieno kirja, ehdottomasti yksi parhaista bändihistoriikeista.
Des Barres, Pamela: Kuumana bändiin
Ei nyt ehkä ihan musiikkikirja, mutta ainakin vahvasti muusikkokirja. Mielenkiintoinen sisäpiirin tarina parhaista britti-invaasion vuosista.
Dylan, Bob: Muistelmat osa 1
Herran itsensä kertomana uran alkuvaiheet. Osa folkmytologiaa. Ei herra nyt niin hirveästi avaudu tässäkään.Miehen mystisen imagon ylläpitämiseen kuuluisi ehkä myös se, että osaa 2 ei ikinä ilmestyisi.
Engleheart, Murray – Durieux, Arnaud: AC/DC maximum rock & roll
Erittäin tarkka ja mielenkiintoinen kirja aussirokkareista. Fanien raamattu.
Gordon, Robert: Hoochie Coochie Man - Muddy Watersin elämänkerta
Esa Kuloniemen hienosti suomentama eepos bluesin yhdestä kulmakivestä. Perusteoksia kaikille bluesmiehille.
Guralnick, Peter: Sweet Soul Music - Etelän soulin nousu ja tuho
Southern Soulin  tarinat, taustat ja anekdootit yksiss kansissa, tosin melko tiivitetysti toisinaan. Kuloniemi on tehnyt taas laatutyötä.
Hopkins, Jerry-Sugerman, Daniel: Jim - No One Here Gets Out Alive
En nyt ihan ole varma olisiko tämä ihan niin hyvä kirja jos nyt lukisin, mutta kun luin sen lukiojässikkänä miehekkäästi englanniksi kahdeksankymmentäluvun alussa niin se tuntui maailman parhaalta kirjalta. Ja näytti aikoinaan katu-uskottavalta kirjahyllyssä.
Jagger, Mick-Richards, Keith – Watts, Charlie – Wood, Ronnie;
Lowenstein, Dora-Dodd Philip: The Rolling Stones omin sanoin
Vastuu siirtyy kuulijalle...
Kiedis, Anthony: Arpikudos
Rehellisesti kirjoitettu. Aika hurjaa tarinaa sekä miehen että RHCP:n alkuajoista lähtien.
Kilmister Lemmy – Garza , Janis: Lemmy-elämänkerta
Motörhead-mies Lemmyn näköinen kirja. Rankka mutta paikoin erittäin hauska. Miehellä on itseironiaa.
Lawrence, Sharon: Jimi Hendrix - Mies, musiikki ja totuus
Jimin sisäpiiriläisen erinomaisen subjektiivinen teos. Tässä ollaan urakalla Jimin puolella muita vastaan. Siksikin ihan hieno teos. Musiikkitarinoissa pitääkin olla vähän enemmän tunnetta mukana.
Marsh, Dave: Pomon tarina - Bruce Springsteen
Ihan OK paketti Brucesta alusta loppuun ( tai siis käytännössä 80-luvulle asti). Ihailijan kertomaa. Paljon laulujen tulkintaa, jopa ylitulkintaa. Joka lauseesta ja säkeistöstä Dave löytää syvällisen merkityksen.
Miles, Barry: Frank Zappa
Jaahas, tämä rokin lintu vai kala-mies säilyy kirjan jälkeenkin yhtä kryptisenä. Hieno mies kaikenkaikkiaan.
Miles, Barry: Paul McCartney - Eilinen
Taas sisäpiiriläisen kirjoittama kirja. Tästähän on tietysti sekä etua että haittaa. Tämä tosin perustuu erittäin laajoihin haastatteluihin. Ihan mielenkiinnosta kannattaa vertailla Maccan ja Lennonin versioita eri biisien synnystä. Kirjoitusvirheitä paljon, myös asiavirheitä. En oikein usko että Miles on kirjoittanut Lennonin soitelleen kromista huuliharppua. Eiköhän kyseessä ole ollut kromaattinen harppu. Mene ja tiedä.
Norman, Philip: Rolling Stones
Tästä bändistähän on toki kirjoitettu kirjatolkulla, mutta tämä ainakin oli omasta mielestä kaikkein tolkuin minkä olen lukenut. Norman on pedantti kirjoittaja jolla on faktat hallussa.
Norman, Philip: Shout - The Beatlesin tarina
Sama juttu kun edellisen bändin kanssa. Tämä lienee arvostetuin Beatles kirjoista.
Norman, Philip: John Lennon
Parempi kuin Colemanin kirja kohteesta. Norman tekee tarkkaa työtä. Niin tarkkaa että sivuja kertyy yli 800. Samalla kun kuuntelee Beatlesin levyt läpi niin onpa hyvä coktail.
Pegg, Bruce: Let It Rock! - Chuck Berryn tarina
No tämähän kuuluu ihan jokaisen rokkimiehen hyllylle ! Vaikka mies aikamoinen persläpi olikin, tai ehkä juuri siksi, kirja on mielenkiintoista luettavaa.
Pelle Miljoona: Elossa ja potkii ! – The elämänkerta
En ole Pellen musiikkia kuunnellut sitten teinivuosien, mutta aina olen miehestä pitänyt.  Ja pidin myös tästä kirjasta
Ritz, David – Yetnikoff, Walter: Musiikkimogulin muistelmat
Ennen oli miehet rautaa, ja niin eespäin. CBS-yhtiön johtajan viinahuuruiset muistelmat levy-yhtiön kulta-ajoista. Erittäin mielenkiintoinen.
Ritz, David; B.B.King: Everyday I Have The Blues, B.B. Kingin omaelämänkerta
Pakollinen kaikille blues-musiikin ystäville. Arvostelu seuraa myöhemmin. Taas Kuloniemi loistaa tiedoillaan ja taidoillaan.
Ritz, David; Ray Charles: Ray Charles - omin sanoin
Helkkarin hyvä kirja. Yksi parhaista. Rehellisen oloinen kuvaus kaikkine karikkoineen. En edes mainitse enää bluesministeriä ettei se ylpisty liikaa.
Sandford, Cristopher: Satisfaction, Keith Richardsin elämänkerta
Ilman Keefin lupaa ja panosta kirjoitettu. Parempi kuin se vanhempi teos. Perusteellinen. Keefiltä tulossa omaelämänkerta 2010 !
Straus, Neil – Lee, Tommy – yms..: Mötley Crüe, The Dirt-Törkytehdas
No itse bändin musiikista en piittaa vähääkään, mutta tämä sekoilu on niin rokkia että olihan pakko lukea. Pakkolukemiseksi jokaiselle aloittelevalle rockmuusikolle joka aikoo viskellä televisioita hotellihuoneen ikkunoista ja pitää tavoitteenaan vanhaa kunnon Sex, Drugs & Rock´n Roll-meininkiä.
Tosches, Nick: Helvetin tuli - Jerry Lee Lewisin tarina
Kuuluu jälleen perusteoksiin. Kirjoittaja on pyrkinyt menemään Jerryn nahkoihin, ja aika hienosti onnistunutkin siinä.
True, Everett: Hey Ho Let´s Go: Ramonesin tarina
Amerikan Ne luumäet-bändistä ja oman tiensä kulkijoista hieno, kunnioittava kirja.
White , Charles: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä
Kuuluu taas joukkoon perusjuttuja, jos on rock-musiikin synnystä vähääkään kiinnostunut. Suomentajaa en mainitse enää edes lempinimeltä.
Wood Ronnie: It´s Only Rock´n´Roll
Kattava teos yhden rollarin, sen sympaattisimman mielestäni,  huumesekoiluista ja urasta alkuajoista lähtien. Vaikka Keith on suosikkini tässä bändissä tulee Ronnie heti kakkosena. Viime aikojen sekoilut eivät ehtineet tähän kirjaan, joka on tosiaan yhtä symppis kuin kohteensa.
Cohodas, Nadine: Spinning Blues into Gold: The Chess Brothers and the Legendary Chess Records
No piti pistää tähän kuitenkin yksi lontoonkielinenkin teos. Tämä on bluesdiggareille niin perustavaa laatua oleva kirja, että en maltanut olla lisäämättä.

Monta monta hyvää jäi vielä pois, mutta palataan niihin joskus. Keefin omaelämänkerran lisäksi tänä vuonna on odotettavissa myös muita mielenkiintoisia kirjoja:

Ritz, David: Särkynyt sielu – Marvin Gayen elämä
ilmestyy 2010
Segrest, James, Hoffman, Mark: Moanin´at Midnight - Howlin' Wolfin elämä
Ilmestyy 2010

Sekä David Bowien elämänkerta.


9.3.2010

Nyt soi: Sam Cooke - A Change Is Gonna Come


Näin hiihtolomalla kun on aikaa kuunnella musiikkia ja kirjoitella, niin levyhyllyä on tullut käänneltyä oikein urakalla. Sam Cooke on varmasti yksi historian hienoimpia laulajia oli genre sitten mikä hyvänsä. Lauluvalintanahan tämä on tietysti hieman ennalta-arvattava, mutta kun tämä nyt vain on niin kaunis biisi.

Vaikka itse olen enemmänkin melodiaa, lauluääntä, rytmiä ja fiilistä musiikissa painottava, niin onhan tässä myös sanoma kohdallaan. Ei tästä turhaan ole muodostunut Amerikan mustien kansalaisoikeusliikkeiden epävirallista tunnusta, ja lauluhan on yhä ajankohtainen. Barack Obamakin tämän huomasi sanoessaan virkaanastujaispuheessaan: "It's been a long time coming, but tonight, because of what we did on this day, in this election, at this defining moment, change has come to America".

Ain't That Good News levyllä 1964 aikoinaan ilmestynyt ja postyymisti myös singlenä julkaistu Cooken itsensä tekemä biisi kirjoitettiin aikoinaan Bob Dylanin protestilaulu "Blowin In The Wind"in innoittamana. Mitään valtavaa hittiä siitä ei tullut, eikä varmasti odotetukaan sillä se julkaistiin "Shake" kappaleen b-puolella. Myöhemmin se on kuitenkin noussut Cooken ehkä tärkeimmäksi ja arvostetuimmaksi kappaleeksi.

Ja yhä se kuulostaa niin helkkarin hienolta.

8.3.2010

Ilmaisohjelmat


Erehdyin kysymään ATK-tukihenkilöltä ratkaisua mielestäni vallan simppeliltä tuntuvaan pikkuongelmaan järjestellessäni kotitietokoneen tiedostoja turvaan kun ostin uuden koneen. Vastaukseksi sain puolen tunnin esitelmän PC:n noloudesta, MAC:n ylivertaisuudesta, Linuxin autuaaksitekevästä voimasta ja enemmän tuntemattomia termejä ja sanoja kun Ilkka Kanervan haastattelussa. Ilmeisesti erikoisalaansa syvästi ihastunut ja epäilemättä varmasti pätevä nikkari ajoi itsensä sellaiseen hurmokseen, että välillä epäilin että onkohan ihan kaikki muumit laaksossa. Itse asia ei tosin selvennyt vähääkään.

Aloin epäillä että ATK-mies halusi osoittaa oman tärkeytensä ja korvaamattomuutensa organisaatiossa pitämällä minut sujuvasti pihalla keskustelusta kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä jargonilla joka ei luultavasti liittynyt kyseessä olevaan asiaan mitenkään, mutta kuulosti epäilemättä siltä kuin tämä herra asiantuntija olisi asiasta jotain ymmärtänyt. En tosin osaa sanoa kun puhuimme niin eri kieltä. Annoin hänen mennä takaisin hommiinsa jota on kuulemma niin älyttömästi, kun kukaan muu ei mistään mitään ymmärrä ja pistävät vain kaikki koneet sekaisin.

Ajattelin taas, niinkuin monesti aiemminkin, että oma apu on siltikin paras apu. Eihän tämä kuitenkaan ongelman asettelultaan vastannut ihan rakettitieteen vaatimuksia. Ostin uuden ulkoisen kovalevyn jossa tuli mukana backup-ohjelma ja "ongelma" ratkesi noin 30 minuutissa.

Ajaessani sisään uutta konetta huomasin taas kerran kuinka pullollaan netti on erilaisia ilmaisohjelmia. Käytännössä ainoa ohjelma joka tavalliseen kotikäyttöön tarvitsee hankkia on käyttöjärjestelmä (ja kyllä, sain jo valistusta Linuxista tai Ubundista vai mikä se oli...) ja sekin tulee yleensä koneen mukana kuten tässäkin tapauksessa. Onhan siinä Windowsissa ja PC:ssä omat ongelmansa ja aika harva plug-in laite on alkanut toimimaan kerralla ilman pientä kiroilua ja säätämistä, kuten kuulemma MAC:issa, jossa kaikki asennukset tapahtuvat vaivattomasti. Tyydyn nyt kuitenkin näihin, joten ei siitä sen enempää.

Aloin vain ihmettelemään että mikä ihme on se ansaintalogiikka mikä pyörittää noita ilmaisohjelmia vääntäviä firmoja. Tiedän toki että lähes kaikista ohjelmista on saatavissa Premium- tai jokumikähyvänsä laajempi maksullinen versio jota ilmaisohjelmien käyttäjille joka välissä tarjotaan. Tiedän myös että nämä ohjelmayhtiöt tarjoavat ilmaisohjelmien käyttäjille hanakasti muita maksullisa ohjelmiaan. Ja että yrityksille lähes kaikki ovat maksullisia. Mutta kun tuntuu että ainakin lähipiirissäni kotikoneiden käyttäjät 99 prosenttisesti ovat vallan tyytyväisiä näihin ilmaisiin ohjelmiin ja niiden ominaisuuksiin. Itsekään en ole löytänyt mitään moitittavaa Avastin viruksentorjunnasta tai Zonealarmin palomuurista.  ATK-tukihenkilömme varmasti löytäisi. Tieto lisää tuskaa.

Mozilla Firefox on erittäin hyvä selain. CCleanerilla saa helposti turhat roskat pois koneelta. Openoffice Word yhteensopivana hanskaa täysin minun kotitarpeeni tekstinkäsittelyssä ja Gimp kuvankäsittelyssä . Lempparini Winamp ja monet muut soittimet ja koodekit löytyvät ilmaiseksi. Lähes joka hommaan minkä ikinä keksii löytyy monta eri ohjelmaa joita osaa käyttää pienen tutkiskelun jälkeen. Monessa ohjelmassa on jopa valittavana suomen kieli. Sen kyllä myönnän että maksullinen Nero on selkeästi parempi kuin ilmaiset poltto-ohjelmat (joilla kyllä myös pärjää), mutta se tuli onneksi koneen mukana polttavan aseman kera.

Jotkut tuntuvat olevan automaattisesti sitä mieltä että ilmaiset ohjelmat eivät voi olla yhtä hyviä kuin maksulliset, mutta itseasiassa monissa testeissä on käynyt päinvastoin. Eikä niiden käyttö ja asennus mitenkään vaikeaa ole näin amatöörillekään, maalaisjärjellä ja kopalla olutta pärjää kummasti.

Jokuhan tuon ilmaisohjelmienkien tuotekehittelyn tietysti maksaa, mutta niin kauan kun en tiedä kuka, niin jatkan niiden käyttöä hyvällä omallatunnolla. Enkä edes aio yrittää kovasti ottaa asiasta selvää, sillä kuten jo sanoin: tieto lisää tuskaa.

tsekkaa: Ilmaisohjelmia Download.fi sivustolla

Nyt soi: The Band - The Weight


Pitkästä aikaa osui levyhyllystä käteen The Bandin levy Music From The Big Pink. Tämä levyn ykköspuolen päättävä raita on varmastikin se kuuluisin Bandin biisi ja löytyy lähes kaikilta kokoelmilta ja livelevyiltä. Vaikka sekä biisi että levy löytyy myös monilta Kaikkien Aikojen Parhaat-listoilta ei Robbie Robertsonin kirjoittama kappale aikoinaan saavuttanut kummoistakaan listasuosiota, se kipusi USA: listoilla sijalle 63. Tosin muiden tekemät cover-versiot, muunmuassa Jackie DeShannonin ja Aretha Franklinin (kitarassa Duane Allman) nousivat korkeammalle. Myös Easy Rider-elokuvan soundtrack myi hyvin vaikkakin levyllä biisin esittää Smiths (itse elokuvassa soi The Bandin versio). Biisiä on tuonkin jälkeen coveroitu kymmenien ellei satojen esittäjien toimesta.

Itse Robertson sanoo idean kappaleseen tulleen Luis Buñuelin filmeistä ja se kertoo folk-perinteeseen sopivasti matkaamisesta ja kohtaamisista. Kappaleessa mainittujen ihmisten sanotaan olleen suoran elävästä elämästä, joskin Robertson sanoo henkilöiden olevan yhdistelmiä monista tutuista ja tavatuista ihmisistä.

"I just wrote it. It’s just one of those things. I thought of a couple of words that led to a couple more, and the next thing I knew I wrote the song. That song was the only song on ‘Music From Big Pink’ that we never did rehearse. We just figured that it was a simple song, and when it came up we gave it a try and recorded it three or four times. We said that’s fine, maybe we’ll use it. We didn’t even know if we were going to use it, and it turned out to be the album.1

When I wrote ‘The Weight’, the first song for ‘Music From Big Pink’, it had a kind of American mythology I was reinventing using my connection to the universal language. The Nazareth in ‘The Weight’ was Nazareth, Pennsylvania. It was a little off-handed - ‘I pulled into Nazareth’. Well I don’t know if the Nazareth that Jesus came from is the kind of place you pull into, but I do know that you pull into Nazareth, Pennsylvania! I’m experimenting with North American mythology. I didn’t mean to take sacred, precious things and turn them into humour."


    Robbie Robertson

Tuo videopätkä liittyy legendan asemaan populaarimytologiassa nousseesta The Last Waltz konserttiin Bill Grahamin Winterland Ballroomista kiitospäivänä 1976. Itse asiassa tämä Martin Scorsesen ohjaamaan samannimiseen elokuvaan päätynyt versio on kuvattu jälkikäteen ja on osittain studiotallenne (tai sound stage). The Weight esitettiin toki myös konsertissa mutta tämä ei ole se versio. Ilmeisesti soittoraita on kuitenkin konsertista ja lauluraita tuosta sound stage äänityksestä. Tämä The Staple Singersin kanssa äänitetty versio on kuitenkin mielestäni se kaikkein paras versio kappaleesta. Mavis ja Pops Staples tosin meinaavat varastaa shown hienoilla tulkinnoillaan mutta Levon Helm kyllä hoitaa homman kotiin kuten aina.

6.3.2010

Stevie Ray Vaughan - Rough Edges (1996)



Stephen Ray Vaughan syntyi Dallasissa Texasissa 3.lokakuutta 1954. Stevien uravalintaan tulevaisuudessa erittäin paljon vaikuttanut isoveli Jimmie oli tuolloin kolmevuotias. 7-vuotiaana Stevie sai ensimmäisen kitaransa, kolmikielisen Sears lelukitaran, ja yksi ensimmäisistä hänen opettelemistaan kappaleista oli "Thunderbird", Nightcapsien kappale jota Stevie tuli soittamaan myös jatkossa. Myös ensimmäinen levyvalinta oli enteellinen: toisen blues/rock kitaravirtuoosin Lonnie Mackin "Wham". Lonnie Mackista muodostui hänelle yksi esikuvista kitaransoitossa ja myöhemmin myös hyvä ystävä ja työtoveri. Samoihin aikoihin Stevie sai myös ensimmäisen oikean sähkökitaransa ja alkoi saada opetusta isoveljeltään.

Stevien tuleva bändikaveri ja lauluntekokumppani, teksasilainen rumpali Doyle Bramhall kuuli tämän soittavan kesällä 1966 ja kehotti nuorta miestä jatkamaan pyrintöjä. ( Doyle Bramhall julkaisi ensimmäisen soololevynsä "Birds Nest On The Ground" vuonna 1994, ja levyllä esiintyvät molemmat Vaughanin veljekset). 1970 Stevie perusti ensimmäisen pysyvämmän bändinsä Blackbirdin ja vuonna 1971 hän pääsi levyttämään ensimmäisen kerran kun soitti High School bändi Cast Of Thousandin kitaristina kokoelmalevyllä A New Hi. Toinen kappaleista oli tältä Rough Edges levyltä löytyvä "Red, White & Blue", joka kaikessa tyhjänpäiväisyydessäänkin osoittaa nousevan 17-vuotiaan kitaristin kyvyt.

Samana vuonna Stevie lopetti koulun ja muutti Austiniin yhtyeensä kanssa ja otti tukikohdakseen Rolling Hills Country Clubin (myöhemmin Soap Creek Saloon) joka pysyi Stevien vakiopaikkana seuraavat seitsemän vuotta. Vuonna 1972 Stevie soitti ensi kertaa tulevan Double Trouble basistinsa Tommy Shannonin kanssa liityttyään rocbändi Knackerjackiin, ja vuonna 1974 hän liittyy suosittuun Paul Ray & The Cobras yhtyeeseen. Yhtye pääsi myös levyttämään ja nyt käsittelyssä olevan levyn nimikappale "Rough Edges" onkin ilmestynyt alunperin yhtyeen singlellä. Tässä biisissä laulaa ja kitaroi Stevien ohella W.C.Clark. Ennen Cobras yhtyettä Stevie ehti myös soitta Marc Bennon Nightcrawlers-yhtyeessä joka äänitti levyn jota ei kuitenkaan julkaistu ennenkuin vuonna 2005 Japanin markkinoilla nimellä Crawlin´.

Vuonna 1977 Stevie perustaa yhtyeen Triple Threat Revue yhdessä mm. Lou Ann Bartonin ja W.C.Clarkin kanssa. Miehistönvaihdosten jälkeen (Jackie Newhouse basistiksi Clarkin tilalle ja Chris Layton rumpuihin) yhtye vaihtaa nimekseen Double Trouble. Tämä DT:n alkuaikojen kokoonpano soittaa myös tällä levyllä (Tommy Shannon liittyi bändiin vasta 1981). Suurin osa kappaleista on äänitetty yhtyeen Kalifornian kiertueelta vuonna 1979. Kappaleet 1-12 ovat luultavasti Empico Gardenista Feltonista ja kappaleet 13-17 legendaarisesta KFAT "Fat Fry" radioasemalta Gilroysta 20.elokuuta. Lou Ann Barton laulaa osassa biiseistä (7-11,15,16) vahvasti ja osoittaa olevansa naispuolisten blueslaulajien aatelia. Levyn kansitekstien perusteella Robert Cray esiintyy kappaleissa 15-17. Täyttä varmuutta kappaleista ei ole (selkeästi ainakin kappaleessa 15), mutta varmaa siis on että Cray oli mukana KFAT:n keikalla ja myös Crayn bändissä tuolloin vaikuttanut The Blues Brothersien yksi esikuvista Curtis Salgado (myös Blues Brothersin ensimmäinen levy on omistettu Curtisille). Levyn kansissa mainittua kappaletta "I Heard A Voice Last Night" ei levyltä kuitenkaan löydy.

Juuri edellisenä päivänä yhden siihen asti suurimmista ja tärkeimmistä ulkoilmakeikoistaan San Franciscon Blues Festivaaleilla heittänyt bändi on varsinkin KFAT:n hyvälaatuisissa äänityksissä hurjassa vedossa ja Stevie todellakin Guitar Hurricane. Levyltä löytyy jo useita kappaleita jotka päätyivät uuden kokoonpanon kera Texas Flood ensialbumille 1983. Osa on hiukan eri muodossa ja tempossa mutta pääosin tuleva albumi oli jo kasassa. Kansitekstissä mainittua "Pride And Joy" kappaletta levyllä ei kuitenkaan ole, vaan tuo on oikeasti "I´m Cryin´"(kappaleet tosin sisältävät samoja osia). Levy on todella hieno osoitus Stevie Ray Vaughanin virtuositeetista, eikä levy ole pelkästään keräilijöiden ja intoilijoiden kuriositeetti. Levy toimii aivan omana itsenään, mutta toki siitä kuitenkin eniten iloa on harrastajille joilla jo kaikki Stevien viralliset levyt on.

Levyhän on tietysti bootleg-äänite, joka selittää epämääräisyydet levyn kansissa (jopa sukunimi kirjoitettu väärin) ja tietojen puutteellisuuden äänityspaikoista ja ajankohdista. Äänityksen laatu on alussa keskinkertainen mutta studio- ja KFAT-äänityksissä erinomainen. Bootleg-levyn omistamisen laillisuuteen en ota kantaa, koska en sitä tiedä. Levittäminen ja myyminen tietysti on laitonta mutta onko omistaminen/ostaminen, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Stevien alkuaikojen esiintymisistä on harmillisen vähän virallisia äänityksiä joten tosifanit paikkaavat aukkoja bootlegeilla. Virallisesti hiukan vanhempaa Stevie Ray Vaughanin musiikkia löytyy mm. In The Begining postyymialbumilta ja esimerkiksi Lou Ann Bartonin Sugar Coated Love-albumilta ja Euroopanpainoksesta Thunderbroad.

Biisilista:

1. Rude Mood
2. Guitar Hurricane "They Call Me Guitar Hurricane"
3. Pride And Joy "I'm Crying"
4. Texas Flood
5. Tell Me
6. Love Struck Baby
7. You Can Have My Husband
8. Ti Nan Ni Na Nu "Tina Nina Nu"
9. Maybe "Oh Baby"?
10. Sugar Coated Love
11. Oh Yeah! Baby's Gone "Oh Yeah"
12. In The Open
13. Last Night instrumentaali
14. Hideaway
15. Will My Man Be Home Tonight? Stevie soitta slidea
16. Hip Hip Baby
17. Collins Shuffle
18. Rough Edges
19. Red, White & Blue
20. I Heard A Voice Last Night biisi ei ole levyllä

Tsekkaa: Stevie Ray Vaughan - Wham !, El Mocambo 1983

Kenraali Pancho & Pojat Pohjoiskalotilla


Ohjelmaidea kahdesta suomalaisesta näyttelijästä jotka lähtevät pohjoiseen kalastelemaan ei äkkiseltään vaikuttanut kovinkaan houkuttelevalta. Tommi Korpela, Kari Hietalahti ja Pancho-chihuahua lähtevät valloittamaan pohjoisen kalavesiä hiukan eri malliin kuin tyypillisissä kalastusohjelmissa joissa aina onnistutaan saamaan mahtavia vonkaleita eksoottisissa ympäristöissä. Äijämeiningillä otetaan epäonnistumiset vastaan lakonisen huumorin kera eikä pätemisen tarvetta tunnu olevan kenelläkään.

Kari ja Tommi ovat selkeästi hyviä ystäviä keskenään ja se näkyy lopputuloksessa hyvätahtoisena naljailuna ja pienenä keskinäisenä kisailuna. Saalishan ei ole tärkeintä vaan se, että saa isomman saaliin ja enemmän kun kaveri. Kokkopena pitää miehet suunnilleen ruodussa, eikä välinekikkailua harrasteta. Jotenkin ohjelmasta tulee hyvin kotoinen olo.

Ohjelman kuvaus ja tarinankerronta on viipyilevää eikä nykyaikana suosittua pikaleikkausta kohtauksesta toiseen. Herrojen persoonat ovat selkeästi vaikuttaneet lopputulokseen joka tuntuu mukavasti kotikutoiselta ja hiukan vanhanaikaiselta. Aina ei tarvitse keksiä nasevia onelinereita amerikkalaisten ohjelmien tapaan tai hössätä satalasissa. Jotenkin uskon että tämän ohjelman katsojat ovat 99 prosenttisesti miehiä, vaikka itse kalastus tuntuukin olevan vain kehystarina. Maisematkin ovat hienoja.

Ohjelma koukutti itseni kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti. En ole intohimoinen kalastaja, enkä näiden herrojen mikään erityinen fani vaikka erittäin hyviä näyttelijöitä ovat kumpikin ja varmaan ihan mukavia jässiköitä. Ehkäpä tämä ohjelma on hyvää vastapainoa kaikenmaailman hössäysohjelmille joita tuntuu töllötin olevan pullollaan. Eikä aina tarvitse nauraa katketakseen, pieni myhäilykin pitää mielen positiivisen puolella. Edes räikeä tuotemainonta ei haittaa ollenkaan, kun sponssitkin on niin sopivasti aiheeseen liittyviä. Lapin Kulta ja Reissumieshän kuuluvat olennaisesti tuollaiseen reissuun.

Tsekkaa: Jaksot Jimin nettisivuilla

5.3.2010

Facebook ja minä



- Yli 400 miljoonaa aktiivista käyttäjää
- 50 % aktiivisista käyttäjistä vierailee facebookissa joka ikinen päivä
- Yli 35 miljoonaa käyttäjää päivittää statustaan joka päivä
- Yli 3 miljardia kuvaa ladataan Facebookiin joka kuukausi
- Käyttäjät kuluttavat keskimäärin 55 minuuttia facebookissa PÄIVITTÄIN !


Mitähän tuohon osaisi sanoa. En vain ole millään päässyt sisälle tähän hommaan vaikka yrittänyt olen. Kaveripyyntöjä alkoi tulla tutuilta ja tuntemattomilta niin tiuhaan että tein itsekin sinne profiilin, vähän niinkuin velvollisuudentunteesta kaveripyynnön lähettäneitä kohtaan. Itse en ole ketään kaveriksi pyytänyt, se tuntuu kiusalliselta, enkä oikein tiedä miksi

Olen hieman ihmeissäni miksi tämä homma tuntuu itsestäni niin vieraalta vaikka olenkin sosiaalinen luonne, kaverit ovat minulle tärkeitä ja haluan pitää heihin yhteyttä. Näillä asiollahan Facebookia nimenomaan markkinoidaan. Jotenkin tuntuisi kornilta ja turhanaikaiselta kommentoida omaa elämää reaaliajassa Facebookista tuttuun tyyliin: tein lumityöt, olen väsynyt, lähden pilkille, jne. Itseasiassa minulla ei ole mitään ideaa vastaan noin periaatteessa, enkä ole edes huolissani turvallisuudesta tai siitä että ihmiset tietäisivät liikaa minun asioistani. Yksinkertaisesti en vain näe funktiota.Ja tietysti tajuan tämän vaikuttavan hieman ritiriitaiselta kun samaan aikaan kirjoittelen tätä blogia kaikille tuntemattomille...

- Ihmisillä on keskimäärin 130 facebook "ystävää"
- Ihmiset lähettävät keskimäärin 8 kaveripyyntöä kuukausittain


Joillakin ihan täyspäisillä ystävilläni on monta sataa Facebook kaveria. Parhaalla miltei 2000. Eiköhän tuossa ole kuitenkin se idea jo jotenkin mennyt hukkaan, jos ajatuksena olisi seurata miten kavereilla menee. Jos parintuhannen ihmisen kommentointeja ja postauksia meinaa seurailla niin se on jo kokopäivähommaa. Ja ketä voi edes kiinnostaa mitä joku kerran tavattu "ystävä" juuri tällä hetkellä ajattelee tai tekee ? Kaverimäärästä on tullut jo jonkinlainen kilpailu ja pyyntöjä lähetellään jo tuttujen tutuillekin ja ihan ventovieraille. Ihan kuin määrällä olisi jokin onnellistava vaikutus ja elämänlaatua kohottava status. Ja edelleenkin kaikesta itkemisestäni huolimatta toistan, että periaate on hieno ja kannatettava.

- Yli 20 miljoonaa ihmistä liityy eri sivujen faniksi päivittäin
- Sivuilla on yli 5 miljardia fania
- Keskimääräinen käyttäjä klikkaa tykkää-painiketta 9 kertaa kuukaudessa
- Keskimääräinen käyttäjä kirjoittaa 25 kommenttia kuukausittain
- Keskimääräinen käyttäjä ryhtyy 4 sivun faniksi kuukausittain
- Keskimääräinen käyttäjä saa kutsun 3 tapahtuaan kuukausittain
- Keskimääräinen käyttäjä on 13 ryhmän jäsen 



Näitä fanituspyyntöjä satelee sähköpostiin päivittäin. Ehkä minulla on sitten aktiivisia käyttäjiä kavereina kun minua pyydellään jos minkälaisten ryhmien faniksi tai jäseneksi jatkuvasti. En näe pointtia liittyä jonkun paikallisen ravintolan faniksi tai jäseneksi Hoito-ja Hoiva-alan lakot laittomaksi- ryhmään. Mitähän siellä edes tehdään ? Vai ollaanko vaan. Kimpassa. Sosiaalisia ja silleen.

- Yli 1,5 miljoonalla paikallisyrityksellä on sivut Facebookissa


Tähän se menee. Myös yritysten on pakko herätä tämänkaltaisen median vyöryyn. Facebook alkaa olla jo melkoisen massiivinen markkinapaikka jota ei voi olla ottamatta huomioon. Kohta on isoimissa yrityksissä Facebook- ja Twitter vastaavien virat, jotta edes yksi työntekijä saisi luvan kanssa työajalla päivitellä elintärkeitä kommentteja nettiin.

Ihan oikeasti toivon että saisin valaistuksen Facebookin ihanuudesta, mutta enpä pidättele hengitystä sitä odottaessani. Mielelläni kyllä käytän tietokonetta yhteydenpitoon sähköpostein ja googletalkilla, joten ei kai tuo askel kovin iso olisi. En vain oikein tiedä haluanko sen ottaa.

Tsekkaa: Kauppalehti, Löydä Facebook tai kuole

O.V.Wright - The Bottom Line (1978)



Overton Vertis "O.V." Wright syntyi 19.10.1939 pienessä Lenon kaupungissa noin 30 mailin päässä Memphisistä. Monen muun tunnetun soul-,blues,ja rockartistinkin tavoin Wright kasvoi kirkon gospel-musiikin ympäröimänä. Jo kuusivuotiaasta lähtien hän lauloi eri kirkkojen kuoroissa, ja piti myöhemminkn itseään aina enemmän gospel-laulajana kuin soul- tai bluesartistina, ja tuo tausta on helppo erottaa myös myöhemmistä levytyksistä. Wright myös totesi osuvasti soulin ja gospelin yhteneväisyyksitä eräässä haastattelussa: "Soul is church. Just changing 'Jesus' to 'baby'. That's all it is."

Gospel-uran jälkeen Wright päätyi levyttämään ensimmäisen populaarilevytyksensä "That's How Strong My Love Is" vuonna 1964 Goldwax levyhtiölle. Kappaleen tekijä Roosevelt Jamison oli jo ehtinyt tarjota biisiä Stax levy-yhtiölle, mutta Steve Cropper ja Jim Stewart olivat hylänneet sen(tosin myöhemmin Otis Redding kyllä levytti kappaleen ja Steve Cropper väitti tulleensa huijatuksi kun ei saanut kredittejä tekemistään muutosehdotuksista). Roskakuskina leipäänsä tuolloin tienannut Wright sai demollaan levy-yhtiön omistajan Quinton Claunch:in vakuutettua vaikka alkuperäisenä ideana olikin ilmeisesti (tarinat vaihtelevat) ollut tarjota kappaletta vain jonkun levy-yhtiön oman artistin levytettäväksi. Kappale julkaistiin ensimmäisen levytyksen b-puolella, mutta siitä muodostui suositumpi kuin a-puolen "There Goes My Used To Be".

Sopimusriitojen takia Wright joutui lähtemään levy-yhtiöstä ja kiinnitettiin gospel aikojensa Peacock yhtiön (Duke Records) Back Beat alamerkille. Willie Mitchell tuli Wrightin tuottajaksi ja lauluntekijäksi jo Back Beatin aikoihin, vaikkakin on tietysti tunnetumpi Hi-Recordsin aikaansaannoksistaan. Wright levytti useita menestyneitä albumeja Back Beatille, mutta vapautui sopimuksestaan kun yhtiö myytiin ABC:lle jolla ei ollut käyttöä Wrightille. Kun Willie Mitchell kiinnitti Wrightin Hi Recordsille, mikään ei sinänsä muuttunut: Mitchell toimi yhä tuottajana kun Wright jatkoi levyttämistä Royal Recording Studiolla Memphisissä.

"The Bottom Line" oli toinen Hi Recordsille äänitetty studioalbumi. Noihin aikoihin Wright oli jo pahasti huumekoukussa ja oli ehtinyt kärsiä vankilatuomionkin huumeidenkäytön takia. Myös terveys oli pahasti rapistunut käytön seurauksena. Hän oli joutunut viettämään kolme kuukautta sairaalassa talvella 76/77 ja sai ensimäisen vakavan sydänkohtauksensa samana vuonna kun levy äänitettiin eli 1978. Ilman tekohampaitaan laulavan Wrightin tulkinnassa kuuluu eletty elämä muutenkin kuin hampaattoman suun pienenä ajoittaisena vihellyksenä (seikka johon mm. Nick Hornby kiinnitti huomiota kirjassaan 31 Biisiä). Vaikka levyllä eivät soitakaan aivan samat miehet kuin edelisillä levytyksillä, ja kappaleet ovat pääosin rauhallisempia, on studiobändi erittäin ammattitaitoinen. Legendaarisesta Hi Rhythm sectionista oli paikalla basisti Leroy Hodges, Memphis Hornsista trumpetisti Ben Caulley ja taustalla mm. Memphis Strings, 7-henkinen torvisektio ja neljä naispuolista gospel taustalaulajaa.

Levy koostuu lähinnä rauhallisista balladeista, poikkeuksena "I Dont Do Windows", jossa on levyn muusta materiaalista poikkeava nopea tempo (nopeus on tietysti suhteellista). Yli puolet kappaleista on Willie Mitchellin joko kokonaan tai osittain kirjoittamia mutta mukana on myös esimerkiksi Bobby Womackin hieno "That´s The Way I Feel About Cha´" joka saa mukavan Southern Soul silauksen Wrightin käsittelyssä. Versio Benjamin Latimoren biisistä "Let's Staighten It Out" nousee intensiivisyydellään eittämättä henkilökohtaiseksi suosikikseni levyllä joka on muutenkin huippulaatua kaikille meille soulin ystäville. " A Little More Time" alkaa kuolleiden artistien Roll Callilla, ikäänkuin enteellisesti, sillä Wright tulisi kohta liittymään kuolleiden mestareiden joukkoon. Vaikka 1978 ei enää eletty soulin ja Hi Recodsin parhaita kulta-aikoja, The Bottom Line on kuitenkin onnistunut pitämään sielun soulissa, ja tämä on pääasiassa Wrightin raa'an intensiivisen ja karhean surullisenkin tulkinnan ansiota. Vaikka moni pitää Back Beat aikakauden viimeistä levyä "Memphis Unlimited" Wrightin parhaana (ja hyvä se onkin), on tästä levystä muodostunut minulle läheisin herran tuotoksista.

O.V.Wright kuoli kuluttavan elämän aiheuttamaan massiiviseen sydänkohtaukseen 41-vuotiaana 1980. O.V.Wrightia harvoin mainitaan samassa yhteydessä kun puhutaan soulin suurista nimistä kuten Sam Cooke,Otis Redding tai muut Stax-suuruudet, tai Hi Recordsin kultapoika AL Green, mutta herran laulutaito, ääni ja levyt eivät häviä vähääkään näille suuruuksille. Overtonin äänessä on Soulia isolla ässällä. Hän on varmasti yksi aliarvostetuimmista soul-artisteista, jonka arvon tosin myöhemmät soul/blues-artistit tunnustavat. Suuren yleisön, edes soul-diggareiden, keskuudessa herra ei kuitenkaan ole järin tunnettu. 90-luvulla Wrightin levyjä tosin uudelleenjulkaistiin sekä muutamia kokoelmia joita on edelleen saatavissa, joten hipinhopin kauppaan ja ostamaan Southern Soulin yhden mestarin musiikkia.

"He was one of the greatest singers in the soul world and always will be. I thought he was one of the old school best."

   Percy Sledge

"I have a lot of favourite singers, but O.V.Wright is at the top of my list because for me he's one that really brings the gospel thing into rhythm and blues to make it that soul thing."

   Robert Cray


Biisilista

01. The Bottom Line
02. I Don't Do Windows
03. That's The Way I Feel About Cha'
04. Your Good Things About To End
05. Let's Straighten It Out
06. I Don't Know Why
07. No Easy Way To Say Goodbye
08. Little More Time
09. Since You Left These Arms Of Mine
10. A Long Road

Tsekkaa: O.V.Wrightin ensimmäinen hittibiisi, "That´s How Strong My Love Is"