29.4.2011

Blind Melon - I Wonder


Onhan tämä grungea, mutta pikkuisen erilaisella, psykedeelisellä funk-alternative-kierteellä. Kyllä tämä monet keskinkertaiset grammy-grungebändit pesee mennen tullen.

Bändin tarinakin on tuttu ja tavallinen. Gunnareiden taustallakin laulellut laulaja Shannon Hoon meni kuolemaan huumeisiin nuorena. Ehti tosin kuukaudella 28-vuotiaan puolelle. Huhujen mukaan mies on tuossa videon kuvauksissakin ihan kuutamolla.

Hyvä biisi bändin hienolta eponyymiltä ykköslevyltä vuodelta 1992. Kakkonen Soup ei sitten enää ollutkaan niin ihmeellinen.

27.4.2011

Keikkaennakko: The Bellrays


Blues is the teacher. Punk is the preacher. Ja kun pistetään vielä soulia mukaan rock 'n roll-asenteella, niin siinä se soppa alkaa olla valmis. Kaikkia näitä löytyy Bellraysin musiikista sopivina annoksina.

Juuri kahdennentoista levynsä julkaissut The Bellrays saapuu toista kertaa Ouluun. Edellinen keikka vuoden 2007 Rotuaari Piknikissä oli helkkarin kova, mutta siltikin kuuntelen bändiä mieluummin hikisessä klubissa jonne se kuuluu. Piknikin pieni ulkolava ja keskikesän valoisuus eivät olleet omiaan luomaan tunnelmaa.

Nuorekas kaksikymppinen kalifornialaisyhtye on vaihtanut rytmiryhmäänsä useaan otteeseen. Vain ehdoton keulakuva, laulaja Lisa Kekaula ja kitaristi Bob Vennum ovat pysyneet remmissä. Kekaula ei kuulemma ole ihan niitä helpoimpia pomoja. Kekaula ja Vennum perustivat yhtyeen aikoinaan tarkoituksena soittaa juuri sitä musiikkia mistä pitävät, eivätkä ole missään vaiheessa tarkemmin halunneet määritellä genrejä. En tiedä johtuuko tuosta itsenäisyyden kaipuusta vai pakosta, mutta yhtye on pysytellyt koko uransa ajan indie-levymerkkien suojissa.



Uusin levy ei hirveästi tuonut uuttaa bändin soundiin, mutta se vanhakin kelpaa meikäläiselle vallan mainiosti. Kannattaa spotifysta tsekkailla mikä bändi on kyseessä ja rynnätä ostamaan lippu keikalle joka tulee varmasti olemaan yksi kevään hikisimmistä. Bändi on kiertueella Suomessa toukokuun alussa Turussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Oulussa The Bellrays heittää keikan Club 45ssa 6.5. Sinne siis.

25.4.2011

BackBeat Band - Money & Long Tall Sally



Pääsiäisen aikaan tuli taas katseltua tuo suht mukava elokuva Backbeat, joka siis kertoo The Beatlesin alkuaikojen musiikkitaipaleesta. Elokuvahan keskittyy lähinnä Stuart Sutcliffen ja John Lennonin suhteeseen, ja Stuartiin enemmänkin. Stu oli alkuaikoina bändin ylivoimaisesti viilein jätkä, joka keräsi huomiota Saksan mimmeiltä toisten mielestä hiukan liikaakin. Basson varressa mies ei ollut kummoinen, mutta näytti hyvältä ja oli Lennonin kamu. Se riitti. Jonkin aikaa.

Elokuvassa ei kuultu yhtään Lennon/McCartney-sävellystä, vaan bändin alkuaikoina coveroimia tuttuja biisejä, joita levyiltäkin kyllä löytyy. Kappaleet eivät myöskään ole leffassa Beatlesin esittämiä, vaan leffaa ja soundtrackia varten kasattiin ihan vartavasten oma "supergroup". Ja helkkarin hyvin bändi homman hoitikin. Bändissä lauloi tuolloin kovassa nosteessa olleen Soul Asylumin Dave Pirner ja The Afghan Whigs yhtyeen Greg Dulli. Kitaroita soitteli Sonic Youthin Thurston Moore ja Don Fleming Gumball-yhtyeestä. Bassoa peukutteli REMin Mike Mills ja rummuissa oli Dave Grohl.

Ohessa BackBeat Band esittämässä ajanmukaistetut versiot leffassakin nähdyistä biiseistä "Money" Ja "Long Tall Sally". Dave Pirnerin laulaman Sallyn esittää elokuvassa Lennon, vaikka tuonhan lauloi aina oikeasti McCartney. Ja tuosta Sir Paul kuulemma vetäisi hieman herneen nokkaan elokuvan nähtyään. Soundtrackilla biisin esittää siis Pirner, joka muutenkin vetäisi McCartneyta elokuvassa. Sinkulla taas laulaa Greg Dulli, joka laulaa elokuvassa Lennonin osuudet. Sekavaa vai mitä ?

23.4.2011

Levyt jotka ei vain mene jakeluun...

Suurena kirjafriikkinä minullakin on useita klassikkokirjoja tai yleisesti must-lukemisena pidettyjä kirjoja jotka vissiin pitäisi lukea. Jotka ikäänkuin kuuluvat yleissivistykseen, ja jotka aina mainitaan kaikenmaailman best of-luetteloissa. Melkein kaikkia olen ainakin yrittänyt lukea, mutta osaa en ole päässyt kuin muutaman sivun. Osan olen taistellut läpi, mutta en vain ole tajunnut mistä kaikki hössötys tuon kirjan osalta kumpuaa.

Klassisia esimerkkejähän on tietysti James Joycen "Odysseus", Marcel Proustin kymmenosainen kirjasarja "Kadonnutta aikaa etsimässä" tai suomalaisittain Volter Kilven "Alastalon salissa". Kaikkia olen yrittänyt, mutta ei ole onnistunut.

Musiikkipuolelta löytyy samaan "Influental"- sakkiin paljonkin levyjä. Tietysti levyn kohdalla on helpompi, kun sen nyt voi kuunnella läpi vaikkei tajuaisi tai pitäisi koko jutusta. Mutta sen jälkeen siihen harvemmin vapaaehtoisesti palailee, vaikka olisi kuinka klassikko. Nämäkin levyt periaatteessa kuuluvat kategoriaan, joka meikäläiselle uppoaa, en vain ole näihin päässyt sisälle. Sehän ei tee levystä huonoa millään muotoa. Eikä tarkoita sitä, ettenkö minäkin näitä vielä joskus tajuaisi.

Pink Floyd: Piper At The Gates Of Dawn
Okei. Jos sekopää tekee sekopäistä musiikkia, niin taidettahan sen täytyy olla. Osa Pink-faneista on sitä mieltä, että Syd Barretin jälkeen Pink Floydia ei enää ollut olemassa. Ja osa taas on sitä mieltä, että siitähän se homma vasta lähti, kun bändi karisti Sydin haamun harteiltaan. Niin tai näin, en ole tämän Pinkin ykkösen ihanuutta ikinä oikein tajunnut. Mielestäni se on kuriositeetti klassikko, jonka arvo on ainoastaan siinä, että se on mystiseksi neroksi nostetun Syd Barretin tuotos. Kuuntelen toisinaan, siinä uskossa että valaistuisin, mutten vain sisäistä.

Lou Reed: Metal Machine Music
Toisen sekopään "taidonnäyte". En nyt jaksa uskoa, että tätä kukaan pitää varsinaisesti musiikiltaan klassikkona, koska musiikkiahan tästä nyt on vaikea kaivella. Mutta silti toisinaan tämäkin mainitaan käänteentekevänä levynä, varsinkin jos haastateltava haluaa vaikuttaa hivenen anarkistiselta, olematta sitä kuitenkaan. Jos tämä on industrial-musiikin esikuvia, niin onneksi en ole lähemmin tutustunut muuhun sellaiseen. Tekotaiteellista ja omahyväistä paskaa, jos sitäkään. Taitaapi olla vitsi koko juttu. En kuuntele ikinä.

Captain Beefheart: Trout Mask Replica

Tämä onkin vaikeampi juttu, sillä oikeasti pidän tästä levystä. Tämän sekopäisyys ei ole päälleliimattua, ja alla soi ihan ihka oikea blues, vaikka muoto onkin välillä hiukan vaikeaselkoista. Tämä on listalla siitä syystä, että kaikista levyn ansioista huolimatta,  helkkarin harvoin tätä tulee levylautaselle aseteltua.





Kraftwerk: Autobahn

Tämän levyn kohdalla meikäläisen täytyy myöntää rajoittuneisuuteni. En tiedä mikä tästä tekee klassikon, kun en vain ymmärrä. Ei siis kolahda, noin suomeksi sanottuna.

 




 

Radiohead: Ok Computer
Levy siinä missä muutkin. Käänteentekevyyttä en hahmota. En innostunut aikoinaan sen kummemmin, enkä vieläkään, ja ihmettelin miksi tästä niin vaahdottiin. Ihme vinkumista ja epämääräisiä biisejä hälinän melskeessä. Toki muutama hieno hetkikin löytyy, kuten "Lucky", mutta kaiken kaikkiaan pidän vahvasti yliarvostettuna. Joidenkin mielestä tuo on varmasti pyhäinhäväistykseen verrattavissa oleva arvio, mutta minkäs teet. Joku voisi minulle rautalangasta vääntää, mikä tästä tekee klassikon. Not my cop of tea.

 

Television: Marquee Moon
Tykkään New York punk-skenen musiikista noin yleensä. CBGBn kasvatit tekivät monia hienoja levyjä, mutta tämä ei meikäläisen listoilla pääse lähellekään kärkeä, vaikka se usein on kaapin päälle nostettukin. Ehkä se johtuu siitä etten vain pidä Tom Verlainen epävireisestä epälaulusta. Osittainhan maine juontuu sen oman aikansa kuvana ansaitsemasta edelläkävijän maineesta, ei niinkään kääntentekevästä musiikillisesta loistavuudesta. Kuuntelen joskus, erittäin harvoin kylläkin. En muista miksi aikoinaan ostin. Halusin vissiin olla ymmärtävinäni.
 
Pixies: Trompe Le Monde
Ensinnäkään en todellakaan pidä Black Francisia kummoisenakaan laulajana. Tai no oikeastaan pidän surkeana laulajana. Hälyttävää on jo sekin, että levyn paras biisi on cover. Toki myös "Planet of Sound" on kelpo Hüsker Du-pastissi. Kyllähän Black on saanut aikaan hienojakin biisejä, mutta tältä levyltä en niitä kaivamallakaan löydä kuin pari. Ei missään nimessä huono, mutta rasittava levy. Omistan vinyylin, mutten kuuntele ikinä.

 

Velvet Undeground - White Light/White Heat
Joskus tuntuu, että näiltä legendoilta nostetaan esille se suttuisin albumi. Ihan sen takia kun se on epämääräisesti ja vasemmalla kädellä tehty, niin sehän on silloin "aito". Muuten en voi selittää tämän levyn nostoa, kun huomattavasti paljon parempaakin kamaa löytyy. Ja onhan se tietysti niinkin, että kun VU tekee levyn, niin täytyyhän siellä olla jokin salattu funktio. Että se on niinku tahallaan tehty sutaisten, kun se on niinku kannanotto. En kuuntele, verenpaine nousee vähemmästäkin.


Grateful Dead: Anthem Of The Sun
Kaikki tietävät bändin nimeltä Grateful Dead, mutta hyvin, hyvin harvat osaavat kertoa ainoatakaan yhtyeen biisiä nimeltä. Ja levyn nimenkin tietävät vain samannimisestä elokuvasta (American Beauty). Harvinaisen vahvasti omaan aikaansa sidottua musiikkia, jonka legendojen nostoon on vaikuttanut vahvasti hippimäiset jammailukeikat ja ulkomusiikilliset ansiot. Jotka ovat epäilemättä kiistattomat oman aikansa happopääkapinallisina. Kyllähän bändin rosteriin toki mahtuu hyvääkin kamaa, sitä en kiistä, mutta tämän levyn mainitseminen klassikkona ei astu aivoon. Samantyylistä musiikkia kun tehtiin tuolloin paljon, ja paljon tiukemmin ja oivaltavammin.

21.4.2011

Southern Rock vol 5: Charlie Daniels Band



Charlie Daniels on varmaankin tunnetumpi kantrihiteistään kuten "Devil Went Down To Georgia", mutta kunnon southern-kamaakin mieheltä löytyy. Vaikka kitara yleensä vaihtuu viuluun kun Charlie tykittää,  niin samaa etelän meininkiä tässä on kuin kolmen kitaran rynnäköissäkin.

Aiheet nyt on sitä samaa redneck-yankee-rebel-south's gonna rise- osastoa, mutta tärkeintä on hyvät biisit. Tottahan iso osa tästä southern faniosastosta on varmaankin niitä jenkkien perussuomalaisia, mutta tuskin nuo muusikot itse anthemeitaan aina niin mahdottoman tosissaan ottavat kuin jotkut hihhuleimmat faninsa.

Tosin Charlie lienee aidostikin melkoinen patriootti ja konservatiivi mieheksi, ja Bushin Irak-politiikan kannattaja. Raiskaajista, murhaajista ja pedofiileista mies on todennut seuraavaa: "Just take them rascals out in the swamp / Put 'em on their knees and tie 'em to a stump / Let the rattlers and the bugs and the alligators do the rest,". Kunnon etelän meininkiä Ted Nugentin malliin. Ja onhan Charlie tietysti myös NRA:n (National Rifle Association) jäsen ja vahva kannattaja. Arvaan ja tiedänkin, että tämänkaltainen arvokonservatismi ja punaniskaisuus on monille musiikin kuuntelijoille liikaa, mutta eihän noita nyt aina niin tosissaan tarvitse ottaa.

Charlie on pitkän linjan miehiä. 74-vuotias herra on soittanut jo 50-luvulta asti. Sessio-urallaan mies soitteli mm. Leonard Cohenin, Bob Dylanin ja Marshall Tucker Bandin levyillä. Vuonna 1971 julkaisi ensimmäisen itsensä mukaan nimetyn soololevyn jonka jälkeen levyjä on putkahdellut tasaiseen tahtiin aivan näihin päiviin asti. viimeisin levy ilmestyi viime vuonna, ja mies kiertää lavoja yhä edelleen.

Suurin osa alkuaikojen levyistä on aika vahvasti kantri/bluegrass-vaikutteisia, mutta aina välillä mukaan lipsahtaa selkeitä southern-rytmejä. Vuoden 1989 levy Simple Man on yksi tällainen, mutta suositus kohdistuu silti ehdottomasti vuoden 1974 albumiin Fire On The Mountain, jossa parin selkeän kantribiisin ohella on silkkoa southernia. Kuten tuo oheinen tyypillinen punaniska itsetunnonkohotusbiisi " South's Gonna Do It Again".

Musiikistahan siinä on toki kysymys, eikä sen vakavammasta jytkystä.

19.4.2011

Wolf People - Tiny Circle


Juuri kun olin haukottelemassa läpi  tämän kesän Oulun Qstock-festivaalin esiintyjäluetteloa, pisti näkökenttään tuntematon nimi. Wolf People ei sanonut minulle yhtään mitään. Ja jössös kun yllätyin, tämähän on makeaa kamaa. Aivan kuin yhtye olisi kuunnellut meikäläisen levyhyllyn 60-70- luvun osastoa musiikkia tehdessään.

Reilusti särisevät ja mörisevät kitarat sabbathin malliin, soundilla jolla ei todellakaan yritetä olla kiinni tässä päivässä. 70-luvun brittibluesin, progen ja San Fransicon psykedeelisen garagen ristisiitos kuulostaa kuitenkin jotenkin piristävältä kaiken virtaviivaisuuden keskellä. Oheisessa pätkässä vielä Jethro Tull-tunnelmaa tuomassa pillipiipari.

Viime vuonna ilmestynyt Steeple-albumi on kauttaaltaan hyvää meininkiä, eikä vanhahtavat vaikutteet saa aikaan tunkkaista tunnelmaa. Päinvastoin. Meikäläinen aivan riemastui tästä uudesta tuttavuudesta jopa sen verran, että tuli mieleen hankkia lippu festivaaleille. Ja se on paljon se, kun ottaa huomioon muun esiintyjäkaartin.

Helkkarin koukuttavaa tämä on, mutta enemmänkin tämä taitaa olla kotona kuunneltavaa. Pimeässä. En tiedä miten tämä toimii isolla festarilavalla, mutta täytyy kai käydä testaamassa. Ja onhan tuolla Qstockissa myös Twisted Sister ! Yeah ! I Wanna Rock !



Qstock 2011 bändit

18.4.2011

The Feelies - Here Before (2011)



Luulin tämän bändin menneen jo lopullisesti manan maille, mutta yllätyksellisesti yhtyeeltä tipahti viime kuussa uusi levy 20 vuoden hiljaiselon jälkeen. Hieno juttu. En usko kovin monen muunkaan uskoneen enää nauttivansa tämän yhtyeen uusista levyistä. Tosin uskon että suurimmalla osalla ei ole mitään hajua että tämmöinen yhtye on ollut edes olemassa.

Ei tarvitse olla olla musiikillinen nero huomatakseen yhteneväisyyksiä R.E.M.iin, jotka ovat sen verran selkeitä, ettei asiassa ole juurikaan kiistelemistä. Mutta tuo vaikutteiden otto on kyllä mennyt juuri toisinpäin kuin saattaisi olettaa. Michael Stipe nimesi tämän yhtyeen yhdeksi  esikuvista yhtyeensä alkuaikojen musiikin soundille.

Yhtyeen juuret ulottuvat vuoteen 1976 jolloin New Jerseyn pojat alkoivat koluta kotipaikkansa keikkamestoja nimellä Outkids. Ensilevy Crazy Rhythms  näki päivänvalon vuonna 1980, nyt jo nimellä The Feelies. Juuri tuo on se levy, jota Stipe on haastatteluissa hehkuttanut. Yhtye keikkaili ja levytteli aina vuoteen 1991 vaihtelevalla kokoonpanolla julkaisten neljä levyä. Suosio ei myynnillisesti ikinä yltänyt kummoiseksi, mutta omissa ympyröissään yhtye oli arvostettu ja suosittu undegroundsuosikki.

Vuosien varrella bändin ja R.E.M.in tiet ovat kohdanneet useinkin, sillä Feelies oli REMin lämppäri vuoden 1986 kiertueella, ja Peter Buck oli tuottajana yhtyeen vuoden 1985 levyllä The Good Earth. Ja nyt The Feelies siis yllättäen pläjäyttää levyllisen uutta kamaa Bar/None - indielevymerkin julkaisemalla levyllä. Kannattaa tsekata vaikka Spotifysta, miltä kuulostaa yksi REMin vaikutteista. Kitaran helinästä ei voi erehtyä.


Should Be Gone - The Feelies by BarNoneRecords

17.4.2011

Southern Rock vol 4: The Allman Brothers Band



Myös Allman Brothersien huippukausi ajoittui 70-luvulle, joka siis oli southern bändien kulta-aikaa. Tämä yksi rockin kulmakivistä selvisi jopa yhden kantavan voimansa Duane Allmanin kuolemasta vuonna 1971. Onneksi mies ehti kuitenkin soittaa bändin legendaarisella livekiekolla (Live) At Fillmore East, joka sementoi yhtyeen maineen.

At Fillmore East-levyä on pidettu yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista livelevyistä, enkä ole asiasta eri mieltä. Rolling Stone-lehden listoilla levy on aina juhlinut, samoin kuin bändin kitaristit Duane Allman ja Dickie Betts.

En pidä yhtyettä ihan perinteisenä etelärock-yhtyeenä, mutta sillä on ollut erittäin iso vaikutus noihin muihin listan bändeihin. Ja onhan tuolla yhtyeen julkaisuissa ihan puhdastakin genren tavaraa, vaikka vaikutteita ja makuja on haettu myös bluesista, jazzista ja kantristakin.


Perinteistä southernia yhtyeessä on tietysti kitaravetoinen rynnäkkö pitkine jameineen. Jamit jatkuvat usein koko biisin ajan, eli yhtyeen repertuaariin kuuluu paljon myös pitkiä instrumentaalivetoja, kuten 34-minuuttinen "Mountain Jam", jossa kaikki jäsenet saavat vuorollaan loistaa.

Vaikka livealbumi ei yleensä ole se paras tapa tutustua uuteen bändiin, niin tässä tapauksessa täytyy päätyä suosittelemaan nimenomaan tuota At Fillmore East-levyä ensimmäiseksi askeleeksi Allman Brothersien musiikkiin. Tänä päivänä kaupoista tosin löytynee vain CD-versiot joissa on lisätty useita kappaleita. Tiukin paketti lienee vuonna 2003 julkaistu Deluxe Edition johon on kaavittu kaikki tunnettu materiaali noista vuoden 1971 Fillmore-keikoilta kahdelta eri päivältä. Ja löytyyhän tuo alkuperäinen vinyyliversio myös Spotikasta, jos haluaa ensimakua sieltä hakea.

Ihan suora live ei ole kyseessä, sillä biisejä on askarreltu aika paljon alkuperäisistä esityksistä. Lyhennelty, pidennelty ja jopa yhdistelty samaan biisiin kahden eri päivän osasia. Lopputuloksesta tätä ei huomaa, vaan myös tuo Deluxe-versio on yhtenäinen ja laadukasta tavaraa. Ehdoton must kaikille southern rock lapsosille.

10.4.2011

Stevie Ray Vaughan: Imports, part 5: L

Tuli sähköpostilla aivan asiallinen kysymys. Toinen fani kirjoitteli niitä näitä ja kysäisi lopuksi, että onko nämä listaukset kiinnostaneet lukijoita.

Ja ihme kyllä ovat kiinnostaneet. Ihan lukijatilaston kärkipäähän asti. Joten jossain on tiukkoja SRV-faneja jotka eivät suurta ääntä itsestään pidä.

Toinen kirjoittaja kyseli MP3sia tai FLACceja. Mutta ei se niin toimi.

The Last Child (Lobster) SBD A+
Luultavasti äänitetty Hollywood Palacessa Los Angelesissa vuonna 1983. Erittäin hyvälaatuinen äänitys radiossa lähetetystä showsta.

Last Farewell (Swingin' Pig) SBD
Taas Colorado & New Mexicon konserttien kamaa. Äänenlaatu on hyvä, mutta setti siis epätäydellinen verrattuna esim. nimilevyyn.

The Last Live Show (Last Bootleg Records) AUD C-
Äänityksen laatu on täsmälleen sama kuin muissakin näissä viimeisestä konserteista Alpine Valleystä tehdyissä bootlegeissa. Keskinkertainen tai sitä huonompi yleisöäänitys. Huhuja SBD-äänityksestä kyseisestä showsta siis liikkuu jatkuvasti, mutta eiköhän tuo olisi jo tullut esille jos sellainen olisi olemassa. Tuplalevy, kuten myös Alpine Valley, jolla on täydellinen setti. Samalta päivältä myös Goin' Down. Ja mukana siis Jimmie Vaughan ja encoressa "Sweet Home Chicago" myös Eric Clapton, Robert Cray ja Buddy Guy.

Let It Happen (Rocks) SBD A
Samasta In Session-videosta ja äänityksistä vuodelta 1983 Kanadassa kuin Jammed Together Texas Style. Eli Albert Kingin kera. Löytyy myös levyltä Triple Trouble.

Let Me Love You Baby (Big Music) SBD A
Taas kerran Colorado & New Mexico-matskua. Sitä riittää. Kannen tiedot on biisien osalta ihan sikin sokin. Eli ei siinäkään mitään uutta.

Life Without You (Blue Knight Records) SBD A-
Vaikka tämä neljän CDn paketti onkin tosifaneille tärkeä tallenne SRV:n studiotyöskentelystä, sitä ei voi suositella satunnaisille diggareille.  Tämä on siis käytännössä sama kuin A Tale Untold, joka mainittiin ensimmäisessä osassa. Kyseessä on neljän CD:n paketti Soul To Soul-levyn studiosessioista Dallas Sound Lab-studioilta ajalta marras-toukokuu vuonna 1985. Studiosta on olemassa yhteensä 13 tuntia nauhoituksia, joista osa tuplia. Originaalia kamaa löytyy tulkinnoista riippuen 9-10 tuntia. Samojen sessioiden äänityksiä löytyy myös levyiltä Best Of The Soul To Soul Session (kokoelma näistä levyistä), Live In The Studio, jo käsitellyltä Accolades-paketin kolmoslevyltä, levyltä Touch The Sky sekä Unsurpassed Masters vol 1-3. Muutamat ovat siis vain kokoelmia muilta booteilta, muutamissa taas löytyy ihan omaakin aineistoa kuten Unsurpassed-kiekoilla, joilla on 18 ottoa joita ei löydy tältä levyltä. Toisaalta nuo ovat vain eri ottoja samoista biiseistä. Mutta tällä levyllä on kuitenkin miltei 90 % kaikesta tunnetusta tärkeästä materiaalista noista sessioista.

Koska kyseessä on käytännössä dokumentti studiotyöstä, mukana on runsaasti eri ottoja samoista biiseistä, akustisia tapailuja, accapellaa, alternative-ottoja hiukan eri tempoilla, feidattuja biisejä, jammailuja, outtake-materiaalia sun muuta jotka ovat kiinnostavia lähinnä aikamatkan tapaisena tutkimuskohteena. Kaikkia näitä löytyy yhteensä 59 ottoa, joista tuossa mallina ekan levyn otot. Toki levyllä on myös musiikillisesti erittäin hienoja tapauksia ja tietysti biisejä joita ei ikinä levytetty. Rautaista kamaa, mutta kuitenkin ehkä sellaista jota vain hardcore-fani osaa arvostaa.

1. Tell Me Where We're Going - instrumental jam
2. Life Without You - take 2, instrumental
3. Give Me Back My Wig
4. Hangnails And Boogers/Lightnin' Sky Hopkins - acapella/"Slip Sliding Slim"
5. Hug You Squeeze You - take 1
6. May I Have A Talk With You - take 1
7. I'm Leaving You (Commit A Crime)
8. Blues
9. Guitar Solo
10. Say What - take 2
11. Boiler Maker 
12. Chitlins Con Carne 

Little Lover Boy (Turtle) SBD A
Hieno keikka Saksasta Rockpalastista Lorelei-Festivaaleilta vuodelta 1984. Äänityksen laatu on erityisen hyvä ja setti tiukka. Esiintymisestä kuvattiin myös televisiolle ohjelma, jossa on mukana myös backstage-meininkiä ja SRV:n haastattelu. Tämän keikan aineksia löytyy myös levyiltä First Steps In Europe, All You Can Get About Him, ja Three Bar Blues.

Live Unapproved (Mojo) SBD A
Taaskaan kannessa ei ole mainintaa keikkapaikasta ja ajasta, mutta tämä on jälleen Colorado & New Mexico-kamalta. Aika lähellä levyä Brotherly Love.

Live At L'Olympia (Why Not) SBD A
Pariisista L'Olympia teatterista  vuodelta 1986. Perussettiä.

Live At Pier 84 (Live Storm) AUD B-
Tennis Rock Expo New Yorkissa vuonna 1984. Setin lopussa mukaan liittyy Buddy Guy muutamaan biisiin ja viimeiseen jamiin Guyn lisäksi mm. Steven Tyler, Clarence Clemmons, John McEnroe ja Vitas Gerulaitis. Äänenlaatu suhteellisen huono.

Live In Japan (Midnight Beat) SBD A
Erittäin hyvälaatuinen äänitys. Tuplalevy. Kaikki biisitiedotkin kannessa ovat oikein, ihme kyllä. Tämä on täydellisin vuoden 1985 Japanin Tokio-keikan levy. Samaa keikkaa löytyy myös levyiltä Blues For Japan, Scuttle Buttin',Cold Shot ja Tokyo '85. Lopussa on kuusi biisiä Philadelphiasta Ripley's Music Hallin keikalta vuodelta -83, ja ne löytyvät myös levyltä In Memoriam.

1. Scuttle Buttin'
2. Say What
3. Voodoo Chile
4. Cold Shot
5. Couldn't Stand The Weather
6. Tin Pan Alley / Dirty Pool
7. Mary Had A Little Lamb
8. Love Struck Baby
9. Texas Flood

1. Lenny
2. Testify/Third Stone From The Sun
3. Testify
4. Pride And Joy
5. Texas Flood
6. Little Wing
7. Third Stone From The Sun
8. Tell Me

Live In Montreux (Swingin' Pig) SBD A
Loistava äänenlaatu, kuten lähes kaikissa Swingin' Pig bootlegeissa. Äänitetty heinäkuussa 1985 Montreauxin Jazz-festareilla Sveitsissä. Mukana neljässä biisissä Johnny Copeland, joka myös laulaa omassa kappaleessaan "Don't Stop By The Creek, Son". Loistolevy.

Live In The Studio (No Label) SBD A
Tämä näyttäisi olevan pelkkä kopio Touch The Sky-bootista, eli osa biiseistä on jo käsitellyistä Soul To Soul-levyn studiosessioista. Loppujakin sinne sovitellaan, mutta ne eivät sovi kuvioon vaan ovat luultavimmin Couldn't Stand The Weather-levyn sessioista.

Live Performances (Sounds Alive Records) SBD
Keikkoja Montrealista -84 ja Philadelphiasta-83. King Biscuit Flower Hour-radiokonserttimateriaalia joka löytyy täydellisempänä levyltä In Memoriam.

Live! - "Rockpalast" ( No label) SBD
Epätäydellinen äänitys Lorelei festvaaleilta Saksasta vuodelta 1984. Samaa kamaa löytyy jo käsitellyiltä levyiltä All You Can Get About Him, First Steps In Europesekä Little Lover Boy, Live Vol. 1 ja täydellisimpänä levyltä Three Bar Blues.

Live USA (Imtrat, imt 900.041) SBD
Vaikka kaikki konsertit: Montreal -84, Philadelphia -83, Timothy White's Rock Stars-ohjelman nauhoitus -89 sekä tietysti Colorado ja New Mexico -89, löytyvät täydellisempänä muilta importeilta, ei tämä ole ollenkaan hassumpi kokoelma. Hauska yksityiskohta levyllä on, kun Rock Stars-ohjelman nauhoituksistakin on ilmeisesti levyn nimen takia haluttu livemäinen, niin mukaan on lisätty keinotekoisesti yleisöääniä jotka eivät ole alkuunkaan synkassa itse tapahtumien kanssa.

Live USA (Imtrat, imm 40.90147) SBD
Alku sama kuin Live At Pier 84, eli Tennis Rock Expo w/Buddy Guy, ja lopuista ei tietoa.

Live USA (LSD) SBD
Monista eri konserteista, joista löytyy täydellisempiäkin äänityksiä. Näitä rahastusjuttuja.

Live Vol. 1 (Joker) SBD
Kaksilla eri kansilla liikkeellä oleva bootti Lorelei-festareilta, joka on jo käsitelty. Sama kuin Little Lover Boy.

Look At Little Stevie (Chase The Dragon) SBD A+
Mann Music Centerin keikka Philadelphiasta vuodelta 1987. Käytännössä sama kuin Cold Shot vol.2. Setti löytyy täydellisempänä levyltä Unforgetable Night, tältä puuttuu biisi "Life Without You".Siitä huolimatta levy on huippuluokkaa kaikilla mittareilla mitattuna, eikä jää alkuunkaan jälkeen virallisista livejulkaisuista. Rude Mood on kuitenkin ilmeisesti liitetty jostain muusta konsertista.

1. Scuttle Buttin'
2. Say What
3. Lookin' Out The Window
4. Look At Little Sister
5. Mary Had A Little Lamb
6. Ain't Gone 'N' Give Up On Love
7. Superstition
8. Willie The Wimp
9. Cold Shot
10. Couldn't Stand The Weather
11. Come On (Part III)
12. Love Struck Baby
13. Rude Mood

Looking At You (Flashback World Productions) SBD A+
King Biscuit-materiaalia Montrealista jälleen kerran. Suurin osa kuitenkin Fair Park Colisseumista Dallasista vuodelta 1986, jossa osin mukana Jimmie Vaughan. Löytyy useiltakin booteilta mm. Two (Vaughan) Hearts Are Better Than One ja Burn For Love. Kannessa lukee äänityspaikkana Austin, mikä ei taaskaan siis pidä paikkaansa.

Lost In Austin 1989 (Sounboard Recordings) SBD
En ole kuunnellut, mutta kuulemma yksi huonolaatuisimmista Colorado & New Mexico-booteista. Lost kyllä,mutta Austin ei.

Love & Happiness (Alley Cat) SBD A
Kun lista etenee, niin yhä useammin joutuu taas toteamaan, että nämä konsertit on jo käsitelty ja löytyvät täydellisempänä muilta levyiltä. Niinkuin tämäkin, joka koostuu King Biscuit radiokonsertista (In Memoriam), ja muutamasta hiukan epämääräisestä taltioinnista


Stevie Ray Vaughan: Imports

7.4.2011

Southern Rock vol 3: The Outlaws



Eaglesmaista melodiaa varustettuna ärhäkällä southernmaisella Allman Brothers kitaroinnilla ja CSN-harmoniaa toisinaan siihen sekaan. The Outlaws kuului sarjaan kantriin päin kallellaan olevat tämän kerhon bändit. Se kuuluu kuitenkin samaan legendaariseen 70-luvun rynnäkköön kuin hieman tunnetummatkin etelärockin veteraanit.

Tampan pojat pistivät hynttyyt yhteen jo 60-luvun puollella, mutta alkuvaikeuksien ja tuumaustauon jälkeen homma pääsi jalalle vasta 1974 kun Skynyrdin Ronnie Van Zant vinkkasi bändistä. Aristan legendaarinen Clive Davis halusi tuoreen levy-yhtiönsä listoille yhtyeen jonka avulla voisi hyödyntää southern rockin suosiota, ja päätti pelata varman päälle. Hän palkkasi tuottajaksi yhtä legendaarisen Paul Rothchildin ja lennätti yhtyeen Los Angelesiin Elektran studioon kuuden viikon sessioon. Satsaus kannatti. Eponyymi debyyttialbumi pääsi listoille ja bändi sai monen vuoden taaperruksen jälkeen maistaa kuuluisuutta.

Yhtyeen vakiintunut kokoonpano luotti Skynyrdin tapaan kolmen kitaran hyökkäykseen Lynyrd Skynyrdissäkin kymmenen vuotta (1995-2005) soitelleen Hughie Thomassonin johdolla. Tämäkin southern kokoonpano näki parhaat päivänsä 70-luvulla jonka jälkeen meno on ollut niin tason kuin suosionkin puolesta pikkuisen alamäkeä. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä vakiinnutti kuitenkin yhtyeen osaksi etelän kaanonia ja siellä se on pysynyt.

Bändi levytti juuri ennen pääjehu Hughie Thomassonin kuolemaa 2007 levyn, jota ei ole vieläkään julkaistu. Thomassonin leski nostikin oikeusjutun yhtyeen nimen käyttöoikeudesta. Jossain vaiheessa uutisoitiin että nimi vaihtuisi Henry Paul Bandiksi, mutta tuolla nimellä keikkaa tuskin pukkaisi, joten ainakin vielä yhtye kiertää vanhalla nimellä.

80-luku osoittautui siis tällekin yhtyeelle myrkyksi, kun suurin eteläbuumi oli aikalailla passé. Loistonsa päivinä yhtye oli kuitenkin hieno kitaravetoinen genrensä edustaja. Tutustumiskohteita kannattaa siis etsiä noista alkupään albumeilta, tai sitten hienolta vuoden 1996 digitaalisesti remasteroidulta kokoelmalta Green Grass And High Tides, joka sattuneesta syystä koostuu pääosin noista alkupään levytyksistä.

6.4.2011

Keikkaennakko - KYPCK ja The Man-Eating Tree

Hiilesmaan tuottama Niche oli KYPCKn (Kurskin) toinen levy joka ilmestyi helmikuun alussa. Möyryävää, raskasta, kolkkoa ja melkoisen yksitoikkoista. Tietynlaisessa mielentilassa tämmöinenkin kuitenkin uppoaa. Pitäisi vain löytää se mielentila. Josko lähtisi testaamaan.

Kurskissa vaikuttavat Sentencedin entinen kitaristi Sami Lopakka ja ainakin keikoilla myös basisti Sami Kukkohovi, nyt toisessa kitarassa. Laulaja Erkki Seppänen puhuu kuulemma sujuvaa venäjää ja on työskennellyt Suomen suurlähetystössä Moskovassa. Joten siitä kai tuo kyrillisten kirjainten käyttö ja venäjäksi laulaminen. En kyllä ole sitä mieltä, että jos jotain OSAA tehdä se myös PITÄÄ tehdä. Mutta kaipa tuo venäjän kieli tähän sopii siinä missä muukin. Ja onpahan joku tekijä jolla bändin erottaa muista doom-bändeistä.



Toinen illan bändeistä on minun korvaani paljon mielenkiintoisempi. The Man-Eating Tree kiertää Kurskin kanssa Suomea ja osuvat lauantaina Ouluun. Yhtyeessä rumpuja paukuttaa Oulun oma poika, Sentencedin entinen rumpali, Vesa Ranta. Muutkin jäsenet ovat tuttuja muista bändiyhteyksistä kuten laulaja Tuomas Tuominen, jonka tunnetuin bändi lienee Fall Of The Leafe. Poisonblackista tuttu kitaristi Janne Markus, Reflexionissa vaikuttanut Mikko Uusimaa ja Embrazesta mukaan pyydettu Heidi Määttä täydentävät bändin. Alunperin myös Miika Tenkula oli suunnitelmissa mukana, kunnes suunnitelmiin tuli tunnettu muutos.

Bändin 2010 lopulla ilmestynyt Vine-albumi on  myös Hiilesmaan tuottama. Tuominen on taitava laulaja, joka erottaa yhtyeen muista samantyyppisistä kokoonpanoista. Ei biiseissäkään mitään vikaa ole, ja soittajat ovat tietysti ammattilaisia, mutta nimenomaan laulu pistää ensimmäisenä positiivisella tavalla levyllä korvaan. Joillekin metallifaneille miehen ääni saattaa olla liian kevyt, mutta meikäläiselle uppoaa. Tulee mieleen muutamakin grungemies.





Molemmat yhtyeet siis keikalla Oulussa Teatrialla lauantaina 9.4.

4.4.2011

Southern Rock vol 2: Blackfoot



Rickey Medlocke soitteli rumpuja Lynyrd Skynyrdissä alkuvaiheessa kun miehistöä vielä meni ja tuli kun Stockmanin pyöröovista. Siis kunnes Artimus Pyle saatiin patterin taakse. Rickey ehti jopa tehdä ja laulaa muutaman levylle asti yltäneen kappaleen. Virallisille studioalbumeille biisit eivät päätyneet, vaan vuonna 1978 ilmestyneelle First And Last-levylle jolla postyymisti julkaistiin vuoden 1971 Muscle Shoals Sound Studiolla äänitettyä materiaalia. Levyllä Medlocke laulaa mm. hienon "Seasons"-biisin, joka aika vahvasti eroaa miehen myöhemmistä tekeleistä.

Ura rumpupatterin takana ei kuitenkaan houkutellut miestä joka oli saanut jo maistaa oman bändin johtajan roolia. Medlocke jätti vanhat kaverinsa kuuluisuuden kynnyksellä ja palasi johtamaan tauolla ollutta yhtyettään.

Blackfoot levytti parhaat albuminsa 80-luvun taitteessa jolloin sen soundiin oli tullut jo aikalailla hardrock-vivahteita. 1979 julkaistu Strikes, 1980 Tomcattin' olivat vielä vahvasti etelämausteisia levyjä, mutta vuoden 1983 levy Siogo vei Blackfootin uusille vesille. Levy ei ole huono, mutta ei sitä enää etelärockiksi juurikaan tunnista syntetisaattoreineen ja AOR-vivahteineen. Ehdottomasti paras reitti Blackfootin musiikkiin on kuitenkin vuoden 1981 levy Marauder, jonka sanotaan olevan se viimeinen aito Blackfoot-levy

Blackfoot on edelleen toiminnassa monien henkilövaihdosten ja nimestä käydyn kiistan jälkeen. Medlocke ei enää vaikuta bändissä vaan hän palasi Lynyrd Skynyrdin leipiin jo vuonna 1996, jossa vaikuttaa edelleenkin. Blackfoot ei liene niitä kaikkein merkityksellisimpiä southern-bändejä, mutta Medlocke/Spires- biisintekokaksikon toimivan sävellyskynän ansiosta se on tuottanut muutamia hienoja hetkiä hiukan hevimmän etelärokin ystäville.

ps. videon ääninauha on suoraan levyltä, joten live se ei ole. Mutta joku on rukannut ihan kivan lip syncin.

Edit: Blackfootin nykyversio on muuten lyhyellä kiertueella eteläisemmässä Suomessa ihan parasta aikaa !!!
Kandee muuten rokki-immeisten mennä katsomaan. Oulun Teatrian kanssakin kuulemma neuvotteluja käytiin, mutta eivät pahus vie päässeet sopimukseen.

1.4.2011

Rob Jovanovic - Richey Edwardsin jäljillä (2011)


Näin Manic Street Preachersien Suomeen tulon alla oli hyvä sauma tarttua tähän kirjaan. Saarnaajat ovat aina olleet mielestäni hyvä bändi, vaikka eivät ihan sinne suurimpien suosikkien joukkoon lukeudukaan.

Varsinkin viime vuosina (Edwards julistettiin virallisesti kuolleeksi 2008) on ollut vaikea löytää yhtyeen haastattelua, jossa ei jollain tapaa olisi viitattu myyttiseen Edwardsiin ja tämän salaperäisen katoamiseen. Aihe jota miehet eivät kuulemma ihan niin mielellään kertaile, vaikka päättivätkin käyttää vuoden 2009 levyllään Journal For Plague Lovers Edwardsin jälkeenjääneitä sanoituksia.

Ensin ihan pieni opas niille, jotka eivät edes tiedä kuka Richie Edwards on/oli. Mies oli Manic Street Preachersien kitaristi, joka ei oikeastaan juuri osannut soittaa kitaraa, mutta näytti lavalla hyvältä. Suurimman kontribuution bändin eteen Edwards kuitenkin teki huolehtiessaan pääosin Nicky Wiren kanssa bändin alkuaikojen sanoituksista ja yhtyeen visuaalisesta imagosta. Mielenterveysongelmien kanssa pitempään paininut Edwards katosi helmikuussa vuonna 1995, ja koska itsemurhaviestiä tai ruumista ei ole löytynyt, kaikenmaailman salaliittoteoriat elävät.

Tämän varaan myös Jovanovic laskee. Koko kirjaa laskee oikeasti sen varaan, että kitaristi elää jossain päin maailmaa salaisen henkilöllisyyden turvin. Kaikki kirjailijan anekdootit ovat huolella valittu vahvistamaan tätä teoriaa vaikka sille ei ole mitään uskottavaa todistetta. Tokihan Edwards on vuosien aikana nähty useaankin otteeseen ympäri maailmaa, joten voihan se olla että Edwards elelee jossain rauhaisassa maailmankolkassa Elviksen ja Jim Morrisonin kanssa. Ja kyllä, Edwards oli 27 vuotias kadotessaan/kuollessaan.

Lukioaikainen äidinkielen opettajani vannotti aina ettei ainekirjoitusta pidä aloittaa: " jo muinaiset roomalaiset....". Jovanovic kirjoittelee pitkät pätkät Walesin historiasta joka ei aluksi tunnu kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta tarkoituksena on toki asettaa bändin ja Edwardsin taru ja sanoma oikeaan kontekstiin. Edwardsin sanoituksiahan on aina tarkasteltu tuostakin näkokulmasta, joten taustatieto on ihan paikallaan.

Vaikka kirja keskittyykin Edwardsin mielenmaiseman avaamiseen, käy se myös tarinana itse bändin alkutaipaleiden kuvauksena. Tarina joka ainakin minulle oli vieras. Täytyy myöntää, että itse tutustuin yhtyeeseen vasta hittibiisien kautta eikä alkuaikojen musiikki ole ollut kovinkaan tuttua. Kovin pintapuolinen on kuitenkin tuo bändin historian kuvaaminen tässä kirjassa.

Jovanovic ei ole haastatellut Edwardsin läheisiä tai itse bändiä. Tutkimuksia on kuulemma tehty muuten intensiivisesti. Kaikenmaailman itsetuhoisten taiteilijoiden tarinoita on yritetty liittää allegorisesti Edwardsin tarinaan. Ainahan noita yhteneväisyyksiä löytyy jos niin haluaa ajatella.

En ollut ihan vakuuttunut Jovanovicin tarinasta, vaikka kyllä kirjan ihan mielellään loppuun lukikin. Onhan noita rokkenroll-miehiä jotka ovat tulleet hulluiksi tai tappaneet itsensä, mutta ihan tyystin kadonneita ei taida montaa olla. Ja tämähän tarjoaa tietysti herkullisen lähtökohdan mystifioinnille. Vaikka arkijärjellä ajateltuna tasapainoton ja itsetuhoinen kitaristi hyppäsi jokeen ja tappoi itsensä, niin kauan kun ruumista ei löydy, on aina se mahdollisuus jota Jovanovic maalailee. Richey elelee jossain päin maailmaa ihan rauhassa ja naureskelee koko hässäkälle. Tosin tuo mahdollisuus on promillen promillesosia, ja senkin vuoksi kirja tuntuu pitkitetyltä höpötykseltä, jonka aiheessa olisi riittänyt ehkä tarinaa Mojon lehtiartikkelin verran.