23.8.2011

Ilmakitaransoiton MM-kisat


Pohjoista pöljyyttä ja taivaita syleilevää idealismia sopivan absurdilla tavalla sekoitteleva Ilmakitaransoiton MM-kisat on taas käsillä.
"Ilmakitaransoiton MM-kisojen tarkoitus on edistää maailmanrauhaa. Ilmakitaransoiton ideologian mukaan sodat loppuvat, ilmastonmuutos pysähtyy ja kaikki pahat asiat katoavat, jos kaikki maailman ihmiset soittavat ilmakitaraa."
Ilma kuuluu kaikille
Koska soitin ei nouse tässä lajissa niin kovin tärkeään osaan, täytyy esiintyjien tietysti panostaa persoonaansa ja erottumiseen. Lavapresensen hiontaan antaa eväitä keskiviikkona järjestettävä Ilmakitaransoittoseminaari, jossa tänä vuonna tarkastellaan mm. ilmakitarapersoonan rakentamista, sukupuolirooleja sekä ilmakitaraideologian maailmaa parantavaa vaikutusta. Tieteellisen kontribuution arvovaltaiseen seminaariin antaa Amanda Griffkin, jonka väitöskirja ilmakitaransoiton globaaleista vaikutuksista on teon alla.

Make air, not war
Suoraan finaaliin pääsevät maailmanmestaruustittelin arvoisesti tietysti mukaan vain kansalliset mestarit. Torstaina on tosin muutamalla onnekkaalla vielä mahdollisuus nousta finaalilavalle osallistumalla Mustien hevosten karsintaan 45:ssa. Näiden noin kymmenen ilmoittautuneen joukossa on menneiden vuosien kokemuksella ollut yleensä ne koko kisaviikon "persoonallisimmat" kitaranvinguttajat.

Ilmakitaraa, hyvää tahtoa ja kavereita
Perjantain kisapäivän Anna Abreun konsertti ja itse MM-skaba torin rannassa on ikärajaton ja ilmainen vanhaan tapaan. Kun kisaajat virallisen Ilmarauhanjulistuksen jälkeen pääsevät asiaan, on ilmassa jo suuren urheilijuhlan tuntua. Eipä oteta tätä niin tosissaan, niin kuin jotkut pöntöt jotka menoa morkkaavat. Ei hirveästi kannata mietiskellä homman järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä on kuitenkin syksyn mukavimpia häppeninkejä Oulussa.




Ilmakitaran soiton MM-kisat Oulussa 24-28.2.2011

20.8.2011

Brimstone Howl - Guts Of Steel (2007)


Eihän vanhalta kuulostaminen ole todellakaan enää mikään tuore idea. Joillekin se on itseisarvo, joka tuo yritykselle rockuskottavuutta. Jos biisit ei ole niin unohtumattomia, niin pistelläänpä vähän garagerohinaa ja säröä peliin. Onhan näitä nähty ja kuultu enenevässä määrin, kun tuo autotallirock yhä luetaan sinne aidon rokkenrollin ytimeen.

Näitä pikkuisen identtitettikriisistä kärsiviä nuggetsfanaatikkoja putkahtelee aika ajoin, joilla ei oikein tunnu olevan substanssi hallussa. Ainoastaan efektit. Vaikka tämä bändi itse haluaakin kutsua tätä punk bluesiksi, niin onhan tässä aikamoiset mod/garage-vibat. Tosin punkasenteella veivattuna.

Tämä nebraskalainen poppoo tuntuu olevan ihan aitoa tavaraa, ja biisitkin kaikessa lyhyessä ytimekkyydessään sen verran tasokkaita, ettei päälleliimaamisen vaikutelmaa saa. Välillä kyllä laulellaan Jeesuksesta ja tuomionpäivästä. En ollenkaan tajua miten tuo juttu liittyy levyn muuhun ilmeeseen ja energiaan.

The Black Keys kitaristi-laulaja Dan Auerbachin tuottama levy jäi aikoinaan vähälle kuuntelulle, mutta näin uusintakierroksella homma vaikuttaa olevan hyvinkin mukavan rähjäistä. Eihän tämä mikään tajunnanräjäyttäjä ole, mutta pojilla on ainakin asenne kohdallaan ja suunta selvä.

17.8.2011

En tiedä mitä odottaa, mutta odotan kovasti. Ehkä...


Oulun oma ylpeys Radiopuhelimet säestää elokuvaa "Usherin talon häviö". Ja vielä legendaarisella Rauhalan patiolla.

Leffa on kaikkien kauhuleffafriikkien legenda-osastoa. Ranskalaisen Jean Epsteinin ohjaama Edgar Allan Poen novelleihin perustuva mykkäelokuvan klassikko. Monet ihan asiaa tuntevat tahot, joihin en todellakaan kuulu, sanovat kyseessä olevan eräs kaikkein visuaalisesti vaikuttavimmista elokuvista. Siis ever. Ohjaajan apurina käsikirjoituksesta on vastannut Luis Buñuel, joten kovaa kaartia on ollut mukana.

Kun tähän lyödään mukaan erittäin paljon arvostamani Radiopuhelimet, niin voi vain odotella kovaa iltamaa. Näin siis ajattelin kun luin tapahtumasta. Tampereen elokuvafestivaaleilla kyseinen esitys oli loppuunmyyty, mutta se nyt ei kerro mitään. Mieleen hiipi epäilys.

Joudunko keskelle baskeripäisiä ja burberrykaulahuivisia punaviiniä siemailevia elokuvahipstereitä, jotka hurraavat tapahtumaa vain koska se on hip ja hop. Onko lopputulos tekotaiteellista paskaa, jonka aikana ei saa selkoa musiikista eikä elokuvasta. Täydentävätkö ne toisiaan, vai ovatko kilpailevia komponentteja. Onko patiolla kylmä ja pitääkö kutsujien kanssa keskustella elämyksestä josta ei oikeasti tajua yhtään mitään.

Minut on tänne kutsuttu, joten mentävä kai se on. Mutta pikkuisen arveluttaa. En nimittäin ole kovinkaan hyvä feikkaamaan innostunutta, jos en innostunut ole. Toivottavasti kuitenkin yllätyn positiivisesti.

Käykää tekin tsekkaamassa onko 1 (hyvä leffa, kuulemma) +1 (hyvä bändi, satavarmasti) +1 (hyvä patio, kokemuksella) =3, vai enemmän. Saattaahan se olla jopa nolla uuden laskuopin mukaan, mutta elämässä täytyy ottaa riskejä.

Radiopuhelimet livesäestää elokuvan Usherin talon häviö Oulun Juhlaviikkojen Muusajuhlilla Rauhalan patiolla 19.8.

14.8.2011

Kun kakkonen on ykkönen

Kakkonen varastaa joskus koko shown. Taustalaulusta/laulajasta kasvaa toisinaan täysin oleellinen osa biisiä. Näistä voi toki vääntää akateemisen semanttisen diskurssin, että onko näissä kyseessä "backing singer" tai "backup singer" vai duetto vai mikälie. Mutta yhtä kaikki, ilman noita naisia, nämä biisit eivät olisi läheskään niin kovia kun ovat.

Tässä ensimmäisessä sen huomasi kaikkein karuimmin. Fairport Conventionin Sandy Denny tekee tästä biisistä biisin. Ja upean sellaisen. Kun livenä John Paul Jones lauloi Dennyn osuudet, oli kappale yhdentekevä.

Led Zeppelin, Sandy Denny - The Battle Of Evermore

Tämän kategorian legendaarisimpia vetoja lienee Merry Claytonin rääkäisyt Let It Bleed-albumilla. Skynyrdeille ja Neil Youngillekin taustoja laulellut neiti käyttäytyi kuulemma äänityksissä hieman ylimielisesti ja prinsessamaisesti, mutta lopputulos on joka tapauksessa vereslihaista läsnäoloa. Rollareilla toki oli heittää kehiin hyviä taustalaulajia myös keikoilla, ja biisi olikin vakionumeroita, mutta ei noita vetoja voi verrata alkuunkaan Claytoniin. Kuunnelkaa vaikka No Security-livelevyltä jos ette usko.

Rolling Stones, Merry Clayton - Gimme Shelter

The Raelettes hoiteli homman toki aina tyylillä, kokoonpanosta riippumatta. Merry Clayton muuten kuului kokoonpanoon myös ennen Rollari-kontribuutiota. Ja Ray Charlesilta sopisi tähän moni muukin siivu, mutta tässä Margie Hendricks meinaa välillä varastaa koko shown, ja se on paljon sanottu kun kyseessä on The Genius.

Ray Charles, The Raelettes, Margie Hendricks - (Night Time Is) The Right Time

Myös Emmylou Harris on laulanut taustoja Neil Youngille. Kuten myös Linda Rondstadille, Dolly Partonille ja tietysti Gram Parsonille. No tuo taisi olla lähempänä sitä co-singer osastoa. Dylanin Desire-levyllä Harris laulaa useissa muissakin kappaleissa taustoja, mutta tässä hienossa kappaleessa leidin osa on niin olennainen, ettei sitä oikein osaa muuna versiona kuunnella. Kaoottistenkin levytysvaiheiden jälkeen Dylan eliminoi Harrisin levyn krediiteistä. Melko vaikea tajuta kun tätä kuuntelee.

Bob Dylan, Emmylou Harris - Oh, Sister


Tokihan tässä on enemmänkin kyseessä duetto, mutta kun tuo naisääni niin mukavasti rikkoo tuon kaljanhuuruisen miesporukan normikälätyksen. Rikkoa on tietysti väärä sana, sillä Kirsty MacColl pikemminkin tekee laulusta ehyen. Myös The Smithsin, Morrisseyn, Talking Headsien ja Billy Braggin taustalla laulellut Kirsty vie shown totaalisesti. Siksi tätä ei keikoilla enää pahemmin lauleskella.

The Pogues, Kirsty MacColl - Fairytale Of New York

Ei taustalaulaja Anjani Thomas tässä ihan koko pottia vie, mutta on täysin olennainen osa biisiä. Kuten monissa muissakin Cohenin kappaleissa. Vaikka paras versio on mielestäni se alkuperäinen Jennifer Warnesin tulkitsema, eikä pelkästään siksi että kitaraa soittaa Stevie Ray Vaughan, niin onhan tällä omat ansionsa. Ja iso osa tuosta ansiosta kuuluu Anjanille.

Leonard Cohen, Anjani Thomas - First We Take Manhattan

Joskus taustalaulaja vain sopii kappaleeseen enemmän kuin nenä päähän. Patti Smith on tietysti kaikella tapaa paras valinta tähän kappaleeseen. Livenäkin R.E.M. tuota veti, jolloin taustoja lauleli kuka milloinkin, kuten esim. Thom Yorke, mutta taikaa niissä versioissa ei ole. Tässä on.

R.E.M., Patti Smith - E-Bow The Letter

12.8.2011

Josef K - Entomology (2006)


Ennenkuin menemme entomologiaan, pikkuinen sana etymologiasta. Se kun oli ainoa syy, joka sai minut ylipäätään kiinnostumaan tästä levystä.

Aikoinaan kun päätin hetken mielijohteesta aloittaa blogin kirjoittamisen, mieleen tuli pistää blogin nimeksi Tarkkailija. Tarkoitus kun oli alunperin tarkkailla kaikenmoisia tapahtumia elämän eri alueilta ja kommentoida niitä pseudotietäväisesti. Kun tuo Tarkkailija-nimi oli jo varattu, ja olin samaan aikaan lueskelemassa uusintakierrolla yhden lempikirjailijani Kafkan Linnaa, nappasin maanmittarilta tuon K:n lainaan, ja näin blogin nimeksi tuli Tarkkailija K. Sen syvällisempää merkitystä tuolla K-kirjaimella ei siis blogin nimessä ole.

Samalta suunnalta myös tämä bändi on nimensä pöllinyt, Oikeusjutun päähenkilö on nimeltään Josef K, ja myös kannen aiheen. Ja aika paljon ilmeisesti muutakin. Entomologia tarkoittaa hyönteisten tutkimista, ja kannen kovakuoriainen on juurikin samanlainen jollaiseksi Kafkan Muodonmuutos-novellin koppakuoriainen usein kuvituksissa tulkitaan.

Tämän häikäisevän aasinsillan jälkeen täytyy ikävä kyllä todeta, että itse musiikki ei ole aivan niin huikeaa, vaikka bändillä omat ansionsa onkin. Aikoinaan vain pari vuotta elänyt bändi sai uutta nousua kun uudemmat bändit, Franz Ferdinand etunenässä, tunnustivat olevansa tälle bändille jotain velkaa. Ja kyllähän tässä selkeitä yhtymiä on moneenkin nykyiseen indiepoppooseen. Tämä ajoittain Talking Headsilta kuulostava skottilainen postpunk/indie poppoo oli kuulemma aikoinaan jopa yksi Johnny Marrin suosikeista. Mutta ei tällä silti mitään yhteistä Smithseihin ole. Muuten kyllä ihan mukavaa.

6.8.2011

Keikkaennakko - Anna Järvinen

Elokuun ajan jatkuvat Oulun Juhlaviikot alkavat mainiolla sunnuntaimusiikilla. Ainakin meidän vanhemman opiskelijapolven mietteissä legendaarisen Rauhalan patiolla esiintyy Anna Järvinen mainion Dungen-yhtyeen kera.

Vaikka kolmas levy ei ihan niin kovasti iskenytkään, niin sunnuntai-ilta, Rauhalan patio ja suht mukava ilma on sen verran houkutteleva yhdistelmä, että sitä on vaikea ohittaa.

4.8.2011

Onko tämä paras suomalainen musiikkikirja ikinä ?


On se.  Philip Norman-tyyliin tarkasti ja analyyttisesti kirjoitettu kirja välttää ne pahimmat rockkirjojen synnit, eli liian yksisilmäisen palvonnan ja sosiaalipornomaisen ojassarypemisen telkkarinviskomisineen.

On tietysti hieman latteaa sanoa että kirja "on hyvin kirjoitettu", mutta muutakaan määrittelyä en keksi. Tarina etenee luontevasti, vaikka kronologiaa ei aina noudatetakkaan. Muuten kronologisen tarinan väliin on ympätty monenmoisia katkelmia haastatteluista ja muisteluista joiden ajankohtaa ei aina mainita, mutta jotka jollain lailla aina tuntuvat liittyvän käsittelyssä olevaan elämänvaiheeseen.

Hande vaikuttaa kummalliselta sekoitukselta boheemia leväperäisyyttä ja pedanttia pragmaattista älykköä. Keikkailu ja yleisön odotusten täyttäminen on joskus vastenmielistä ja urasuunnittelu summittaista, mutta eurot ne on kuitenkin jostain aina nyhdettävä. Ristiriitaisuus on muutenkin varmasti koko Tuomari "brändin" yksi kulmakivistä.

Tekijöiden Jukka Lindfors, Markku Salo ja Raimo Pesonen, tehtäväjako kirjanteossa ei ole Tarkkailijan tiedossa, mutta mitään saumoja ei tarinassa ainakaan huomaa. Tokihan kirjasta huomaa tekijöiden kunnioituksen, mutta se jää melko lailla maanläiheiseen tulkintaan. Ylilyöntejä ei juuri ole.

Tuomari Nurmio kuuluu niihin musiikintekijöihin joiden sanoituksia todella tulee kuunneltua. Kun täytyy myöntää, että sanoitukset ei yleensä meikäläiselle näyttele sitä musiikin ydintä. Yleensä. Siispä myös kirjassa paneudutaan huolellisesti tarinoihin ja sanoituksiin vaikka puhkiselitykseen ei sorrutakaan.

Tietysti kirjassa paneudutaan myös Nurmion neilyoungmaiseen tapaan pyrkiä pois lokeroinnista, mutta aina tuo muutos ei todellakaan näytä olleen kovinkaan suunniteltua. Joskus asiat vain tuntuvat ajautuvan eri suuntiin.

Nurmiohan on alusta lähtien tietyllä tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle nerona, guruna ja älykkönä jolloin kaikkia tekemisiä, myös kirjoittajat, katsotaan tästä näkökulmasta. Osittain sporaditkin tapahtumat nähdään toisinaan syvällisenä ja suunnitelmallisena kannanottona, jota ne eivät varmastikaan aina ole. Sekopäisyyttä on ollut tässäkin tarinassa, eikä kaikessa sekoilussa ole neroilusta häivääkään. Pahimmat kuitenkin on ilmeisesti jätetty tarinasta pois. Dumari on itse päättänyt kuinka paljon riitasointuja tarinaan mahtuu sen elämänmakuisuuden ylläpitämiseksi.

Projektit vaihtuvat, bändit vaihtuvat, määränpäät vaihtuvat. Osittain kyseessä on varmastikin tietoinen haku uudistua, mutta toisaalta näyttää siltä, että mies myös aika äkkiä vain kyllästyy olemassa olevaan ja pelkää itsensä toistamista. Silti hieman ristiriitaisesti samaa musiikkia kierrätetään levyltä toiselle. Välillä näyttää, että viime tingassa vasemmalla kädelläkin tehdyt produktiot saavat aiemman neron maineen kautta suotuisamman kohtelun kuin ehkä ansaitsevat. Dave Lindholmilla oli kivinäyttelynsä ja Tuomarilla konepeltispektaakkelinsa. Ok, mutta jos joku kaduntallaaja olisi moisia esitellyt, niin olisi naurettu pihalle. Toisaalta mies näyttää itsekin toisinaan vähättelevän tekemisiään.

Nurmion yksityiselämän ilmeiseen kaoottisuuteen varsinkin 80-luvulla ei puututa seiskamaiseen tapaan, mutta selväksi tulee, ettei elo ollut välttämättä ihan perinteistä. Tai sitten se oli nimenomaan perinteistä pelimannielämää. Elämän naisiin puututaan vain kursoorisesti, josta jää käsitys että kohde on asioista puhunut vain pakon edessä sen verran kuin on pakko tarinan etenemiseksi. Muutenkin tuntuu, että kirjaprosessi on kyllä edennyt vahvasti kohteensa ehdoilla, vaikka musiikista tuttua kulmikkuutta ja nyrjähtäneisyyttä tarinassa on ihan kotitarpeiksi asti. 

Kirja on kirja ja musiikki on musiikkia. Ja musiikinkin kautta arvioituna Tuomari on ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen top kympissä millä mittarilla tahansa arvioituna.

Uskonpa että Dumarin toiveena on, että kirjan lukeneet ovat yhtä ihmeissään herran roolin ja oikean henkilön sekamelskasta kuin musiikkiakin kuunnellessaan. Ja siinä kirja kyllä onnistuukin. Juuri kun luulee ymmärtävänsä hiukan taiteilijaa, asiat kääntyvät päälaelleen.

"Sä voit olla Olarin räppikunkku / Mut kun Dumari dumaa, sä oot pelkkä runkku."

1.8.2011

Alice Gold


Oukei. Kyynisyys herää. Kaunis nainen. Peruspoppia. Kolmetoista tusinassa. Tekotiukkaa rypistämistä. Päälleliimattua rokkia. Osaakohan se oikeasti edes soittaa tuota kitaraa. Jne....jne.....

Vaikka levy onkin epätasainen ja välillä liialla yrittämisellä pilattua, jotain mukavaa jenkaa tässä neitosessa silti on tuon poppissoundin takana. Potentiaalia. Ei ehkä mitään sanoinkuvaamatonta omaperäisyyttä. Mutta jotain. Enkä nyt tarkoita ulkonäköä. Pelkästään.