27.4.2010

John Doe - Meet John Doe (1990)


John Nommensen Duchac syntyi 25.2.1954 Illinoisin osavaltiossa Decaturin kaupungissa. Doen tie vei Los Angelesiin jossa hän perusti vuonna 1977 kitaristi Billy Zoomin kanssa yhtyeen X. Bändiin liittyi myös Doen tuolloinen tyttöystävä ja tuleva ex-vaimo Exene Cervenka joka antoi yhtyeelle nimensä, sekä rumpali DJ Bonebrake. Yhtye oli yksi amerikkalaisen punkin ensimmäisen aallon merkittävimpiä edustajia, vaikkakaan myyntimenestys ei ollut yhtä juhlavaa.

Yhtye oli kuitenkin kriitikoiden suosiossa. Erityisesti Rolling Stone suitsutti yhtyettä lähes alusta saakka. 2003 Rollig Stone valitsi kaksi yhtyen ensimmäistä albumia, Los Angeles ja Wild Gift, 500 parhaan albuminsa listalle. Yhtyeen tyyli vaihteli hiukan alun selkeämmästä punkista myöhempiin rockabilly, country ja jopa funk-vaikutteisiin joilla osaksi myös tietoisesti pyrittiin hieman kaupallisempaan suuntaan. Muutamia pikkuhittejä yhtye saikin mutta kun viides albumi ei ollut järin suuri kaupallinen menestys Zoom jätti bändin. Uusilla kokoonpanoilla bändi julkaisi vielä yhden studio- ja yhden livealbumin ja jäi ensimmäiselle tauolleen.

80-luvulla Doe vaikutti myös X-yhtyeen sivuprojektibändissä The Knitters, joka oli jo melko puhtaasti folk- ja coutrypohjainen orkesteri, enteillen Doen tulevaa soolouraa. Kitarassa loisti Dave Alvin. Bändi myös levytti vuonna 1985 levyn, ja koska kritiikit olivat suosiollisia heti perään toisen vuonna 2005.

Samoihin aikoihin Doe keskittyi tulevan sooloprojektinsa lisäksi myös näyttelemiseen. Mies on esiintynyt isommissa ja pienemmissä rooleissa lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, kuuluisimpina Jerry Lee Lewisin elämään perustuva Great Balls Of Fire, Oliver Stonen Salvador, Lawrence Kasdanin Wyatt Earp ja Paul Thomas Andersonin Boogie Nights.

Yhtyeen tauon aikana John Doe julkaisi ensimmäisen soololevynsä Meet John Doe. Itselleni tämä on taas yksi niistä levyistä joka aikanaan tarttui käteen täysin sattumalta. X ei ollut musiikkina ollenkaan tuttu ennen tähän levyyn törmäämistä. Levyn ostin lähinnä rouhevan ja maanläheisen kannen ja nimen perusteella, tai ehkäpä siksi että kansi toi mieleen yhden senaikaisista suosikeista John Mellencampin. Ja hyvä että ostin. Tästä tuli yksi uusista suosikeista pitkäksi aikaa ja on yhä säännöllinen vieras levylautasella. Taisi olla ainoastaan hyvä etten ollut lukenut miehestä etukäteen mitään, sillä tuohon aikaan maininta "country" levyarvostelussa olisi luultavasti jättänyt levyn kaupan hyllylle. Nyt toki jo tiedän että kantri ei ole kirosana.

Levynä Meet John Doe on aika kaukana X-yhtyeen alkuaikojen punkista. Levy on maanläheinen, "rootsy" lienee hyvä sana kuvaamaan sitä, ja rehellisen oloinen countryrock-tyylinen ja eheä esikoinen. "Let´s Be Mad" aloittaa levyn bluesahtavasti kitaroinnilla, tavalla josta tulee äkkiä mieleen toinen juureva ja hieno muusikko John Hiatt. Sanoituksissa voidaan levyllä olla kautta linjan countrypolulla, mutta musiikin tunnelmat vaihtelevat täydestä countrystä notkeasti rockin puolelle. "Matter of Degree" tuo selkeästi jo esiin kuinka hieno laulaja John Doe on. Seikka joka X-aikoina jäi usein Cervenkan varjoon. "Dyin´ to Get Home" on perinteisempi country-kappale sanoituksiaan ja tunnelmiaan myöten. Hiukan melankolinen muttei missään nimessä depressiivinen.

Näitä countryn liepeillä vierailevia alternative miehiä on muitakin, mutta jotenkin John Doe tässä esikoisessaan onnistuu välttämään ne tyypilliset kliseiset karikot ja epäuskottavuudet jotka monia yrittäjiä vaivaavat. Levy on vaivattoman tuntuista musisointia ja tuntuu tulevan suoraan sydämestä. Toisen peruscountryn jälkeen "The Real One" lähestyy taas sitä Hiatt/Cooder americanaa joka tuntuu mieheltä parhaiten sujuvankin. Ex-rouvan kanssa kynäilty "Take #52" taas rauhoittaa menoa hieman ennen X-haikuja countryyn ja rockiin yhdistelevää biisiä "Worldwide Brotherhood".

Rauhallisempien "With Someone Like You" ja "By the Light", sekä parin rokahtavamman "Knockin Around" ja "Touch Me, Baby" kappaleiden jälkeen levyn päättää upea "My Offering". Harvinaisen hieno ja rehellisen (taas tuo sana, muttei turhaan) kaunis laulu joka summaa koko levyn. Osui ja upposi.

Levy ei ollut mikään hillitön myyntimenestys, se kapusi poplistoilla sijalle 193, ja Doen sooloura jäi tauolle miehen jatkaessa bändihommia. Ajan saatossa Meet John Doe on kuitenkin noussut tietynlaiseen kulttisuosioon monenlaisen musiikin ystävien keskuudessa. Nykyään levyä on ikävä kyllä melko hankala hankkia, mutta netin kätköistähän löytyy toki mitä vaan kun etsiskelee. Ainakin käytettynä levyä löytyy. Ja pari kertaa olen törmännyt siihen jopa kirpparilla, jossa joku asiasta tajuamaton on kaupitellut levyä parilla eurolla. En ole heitä alkanut valistamaan vaan ostellut albumit parempaan, arvostavaan kotiin.

Ja koska kyseessä ei ole vakavasti otettava levyarvostelu voin aivan estoitta kehua levyä ilman mitään pidäkkeitä. Joten ihan aikuisten oikeasti, levy on niin hiton hieno että se kannattaa tonkia esille vaikka kiven kolosta.

Biisilista:

01. Let's Be Mad
02. Matter of Degrees
03. Dyin' to Get Home
04. It's Only Love
05. Real One
06. Take #52
07. Worldwide Brotherhood
08. With Someone Like You
09. By the Light
10. Knockin' Around
11. Touch Me, Baby
12. My Offering

24.4.2010

David Ritz - Särkynyt sielu, Marvin Gayen elämä (2010)


Mielikuva Marvin Gayesta sänkykamarisoulia vohkivana seksin yliprinssinä on tietysti yksipuolinen kuten julkiskuvat yleensäkin. Tätä sorttia miehen levytyksiin silti kuuluu melkoisesti. Kriitikkojen suosion ovat saaneet lähinnä nuo kaksi hienoa kokonaisuutta eli What´s Going On ja Let´s Get It On. Varsinkin ensimmäinen on vakio lähes kaikilla aution saaren ja kaikkien aikojen parhaat levylistoilla, eikä tietysti syyttä.

Gaye oli Motown tähtitehtaan tuote joka sekä kapinoi rooliaan että vainoharhaisena luonteena lähes kaikkea ohjausta ja apua vastaan. Gaye sekä ihannoi että pelkäsi Motownin Berry Gordya, joka oli yksi hänen isän korvikkeistaan. Gaye nai Gordyn siskon Annan ja oli tästä riippuvainen sekä henkisesti, että ainakin omassa mielikuvituksessaan myös taloudellisesti. Hän piti Annaa takeenaan Motownin suosiollisuudesta urallaan eikä uskonut että olisi pärjännyt omilla ansioillaan.

Kuvaus Motownin alkuajoista ja kasvamisesta hittitehtaaksi onkin yksi kirjan mielenkiintoisista aiheista, joka tietysti olennaisesti liittyy ja limittyy Marvin Gayen uraan ja elämään.

Marvin Gayen haavekuva itsestään sofistikoituneena mustana Sinatrana tuntui karkaavan aina kauemmas hänen joutuessaan vangiksi seksuaalisen ylivertaisen naistenhurmaajan rooliin, roolin jota hän sekä inhosi että himosi. Kirja taustoittaa monia Gayen levyjä ja valintoja tavalla joka antaa uutta perspektiiviä levyjen kuunteluun. Kaikkia noista perspektiiveistä ei tosin olisi tarvetta tietää nauttiakseen musiikista.


Mm. Ray Charlesista, B.B.Kingistä, Aretha Frankilinista ja Smokey Robinsonista kirjaillut David Ritz on tässä palkitussa kirjassaan ollut ehkäpä jopa liian lähellä kohdettaan.Kirjailija tarkastelee kohdettaan lähinnä oidipaalisesta näkökulmasta sortuen toisinaan jopa hienoiseen keittiöpsykologiaan  Toki Gayen kompleksinen suhde isäänsä ja kamppailu äidin huomiosta on varmasti vaikuttanut miehen psyykkeeseen, mutta Ritzin mielestä lähes kaikki Marvin Gayen teot ja tekemättä jättämiset peilautuvat lähinnä tuon kautta.

Ritz ihannoi kohdettaan ja ylianalysoi miehen tekemisiä. Näkee liian monissa päätöksissä ja tapahtumissa psykologisen pohdinnan aineita ja tekee päätelmiä joista Freud olisi ihmeissään, vaikka kyseessä olisi ainoastaan moniongelmaisen huumeidenkäyttäjän päähänpistosta. Ritzin kiista Gayen viimeisen hitin "Sexual Healing" krediiteistä sivutaan vain ohimennen. Seikka joka oli myös varmastikin omiaan hiukan vähentämään kirjailijan objektiivisuutta kohteeseensa. Miesten välit ja kaiketi myös käynnissä oleva kirjaprojekti käytännössä katkesivat tähän oikeuteen asti edenneeseen kiistaan.

Mutta kyllähän Marvin Gayella komplekseja toki riitti. Seksuaalinen ambivalenssi lienee ollut yksi eniten miestä raastavia asioita. Gaye toisaalta tarvitsi naisia ja toisaalta halveksi ja pelkäsi näitä. Hän esiintyi seksin prinssinä mutta toisaalta inhosi omaa rooliaan jota vertasi prostutioidun osaan ja joka toi suorityspaineita. Isän seksuaalisen identiteetin häilyväisyys loi epävarmuutta myös poikaan, joka vaihtoi alkuperäisen sukunimensä Gay muotoon Gaye.

Marvin Gayen ongelmahakuinen ja  -täyteinen elämä tulee tässä kyllä aika kattavasti haarukoitua aina lopulliseen välienselvittelyyn isänsä kanssa huhtikuussa 1984, jolloin isä ampui poikansa riidan päätteeksi. Tuolloin Gaye oli jo syvällä mielenterveysongelmiensa kanssa kamppaileva ja vainoharhainen huumeiden suurkuluttaja. Ritz antaa ymmärtää kuoleman olleen eräänlainen itsemurha, olihan Marvin Gay Sr luvannut useaan otteeseen tappaa poikansa jos tämä asettuisi häntä vastaan.

Pidin Ritzin tavasta toimia haamukirjoittajana B.B.Kingin ja Ray Charlesin kirjoissa, vaikkakin noissa omaelämänkeroissa aina omat ongelmansa onkin. Lähinnä tietenkin se, että kohde haluaa vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan kirja hänestä antaa. Petyin hiukan tähän samanlaiseksi aiottuun, mutta loppujenlopuksi postyymisti jukaistuun teokseen. Toki kirja perustuu suurelta osin pitkiin haastatteluihin kuten nuo muutkin kirjat, mutta ehkä Ritz tosiaan hävitti subjektiivisuutensa projektin aikana ensin ystävystyttyään ja sitten riitaannuttuaan idolinsa kanssa.

Lievästi ummehtunut maku kirjasta jää.


21.4.2010

Nyt soi: Danko Jones - I Want You


Ei sen musiikin tarvitse aina olla niin monimutkaista. Yksinkertainen on kaunista, kunhan sen hoitaa asenteella niinkuin Danko Jones.

Eihän tässä mitään uutta ole keksitty tai olla edes mitenkään innovatiivisia. Thin Lizzy-fani vain jalostaa vanha AC/DC rokettirolliperinnettä selkeästi sisäsyntyisellä palolla jota moni listamusiikki kaipaisi. Ehkä jopa hieman lapsellista, mutta ah niin ihanan raikasta uskoa musiikin kaikkivoipaan voimaan.

Kanada on samanlainen maanläheisen musiikin tyyssija kuin esimerkiksi Australia , tai vaikkapa Suomi parhaimmillaan. Vaikka Yhdysvallat tähtitehtaineen on vieressä, ei tässä olla (liikaa) kumarrettu kaupallisuuden alttarille. Ei tätä aina ihan levyllistä jaksa kuuntelemalla kuunnella, mutta pieninä palona tuo virtaa kummasti.

Eniten tässä varmaan jää kaipaaman miehen live-esiintymisten raivoa jota on virkistävän hauska katsella ja kuunnella. Mies on tosissaan olematta liian vakavissaan. Kyynisiä tekoälykköjä on musiikkimaailma pullollaan, mutta rokin parantavaan voimaan uskovia puurtajia liian vähän.

Tässä kuitenkin yksi. Suositellaan pieninä annoksina.

17.4.2010

Yhden hitin ihmeet osa 2


Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani One-Hit Wondereista totesin, on tuo leima usein aika heppoisinkin perustein annettu. Jos et ole saanut kuin yhden Billboard single 40 sijoituksen, riippumatta miten tasaisesti ja hyvin kokonaiset albumit ovat myyneet tai kuinka suosittu artisti olisi kotimaassaan, voidaan teknisesti artisti/bändi lokeroida tähän kategoriaan.

Joskus myös yhden biisin yhtäkkinen suosio kasaa liikaa paineita jatkoa ajatellen ja megahitti voi olla samalla kansainvälisen uran lähtölaukaus, huippu ja loppu.

George Young  muutti perheineen ( johon kuuluivat myös herrat Malcom ja Angus Young) Australiaan Skotlannista, laulaja Stevie Wright ja rumpali Gordon Fleet olivat syntyisin Englannista ja basisti Dick Diamonde ja kitaristi Harry Wanda olivat muuttaneet Hollannista. Varsinainaista vierastyövoimaa siis. Australiassa pojat tapasivat ja löivät hynttyyt yhteen.

Vuonna 1965 Easybeats nousi Australian suosituimmaksi ja aiheutti siellä Beatlemanian kaltaista hysteriaa. Hitit seurasivat toisiaan ja Australia alkoi tuntua pojista ahdistavalta. Samaan aikaan bändin manageri Mike Vaughan sai neuvoteltua yhtyeelle viisivuotisen sopimuksen United Artist Records yhtiön kanssa ulkomaisista julkaisuista. Sopimus vaikutti hienolta, mutta tulisi tuottamaan vielä ongelmia. Kuten myös manageri.

Lontooseen asetuttuaan yhtye alkoi levyttää The Whon ja The Kinksin kanssa työskennelleen tuottaja Shel Talmyn johdolla. Yksi tuolloin äänitetyistä kappaleista oli "Friday on My Mind" jonka jättisuosio oli, George Youngin mukaan, yhtyeen lopun alku.

Yhtye kiersi vielä Euroopassa ja Yhdysvalloissa mm. The Rolling Stonesien kanssa, mutta yhtyeen ongelmat alkoivat kasaantua. Huonon manageroinnin ja sekavien levytyssopimusten takia raha ei tavoittanut bändiä ja huumeet sotkivat loput. Myös Youngin ja Wandan vahvistuva ja bändistä irrallinen rooli biisintekijöinä turhaannutti muut jäsenet. Eikä sitä "Fridayn" suosiota jatkavaa hittiä enää löytynyt.

Kun yhtye vain kahden albumin ja sekavien sopimusriitojen jälkeen hajosi, se oli veloissa korviaan myöten. Young-Wanda kaksikko jäi vielä Lontooseen työskentelemään maksaakseen velkansa. Kolmen vuoden kuluttua he muuttivat takaisin Australiaan ja tuottivat myöhemmin mm. AC/DC:n kuusi ensimmäistä levyä. Mutta kuten kuten kliseisesti voidaan sanoa, se on jo kokonaan toinen tarina.

Itse laulu elää ja voi hyvin, ja soi yhä taajaan radiossa viikonloppua odotellessa.

13.4.2010

Alan Haynes - Wishing Well (1994)


Mistä näitä kitaristeja oikein tulee ?

No Teksasista tietty. Ehkäpä siinä Teksasin ilmastossa on jotain kummaa joka saa näitä hienoja kitaristeja sikiämään. Alan Haynes ei ole kuitenkaan oikein ikinä lyönyt itseään läpi Teksasin ulkopuolella vaikka eväitä toki olisi.

Tämä Houstonissa Teksasissa vuonna 1956 syntynyt blues mies on uransa aikana soittanut mm. Stevie Ray Vaughanin, John Lee Hookerin,  The Fabulous Thunderbirdsin, Albert Collinsin, Otis Rushin, Hubert Sumlinin, Bonnie Raittin, Robert Crayn, Joe Walshin, Willie Nelson, John Mayallin ja suuren idolinsa Johnny Winterin kanssa. Eikä pidä unohtaa tietenkään Dave Lindholmia jonka kanssa hän esiintyi Daven Teksasin vierailun aikana ja soitti myös tämän vuonna 1988 ilmestyneellä levyllä Jose Blues.

Haynesin ensimmäinen bändi oli Texas Boogie Band jossa soitti myös Stevie Ray Vaughanin tuleva basisti ja Johnny Winterin bändissäkin vaikuttanut Tommy Shannon. Muutettuaan Austiniin, Teksas-bluesiin kehtoon hän perusti oman bändinsä Alan Haynes and The Stepchildren ja levytti EP:n Seventh Son vuonna 1984. Yhtyeessä vaikutti legendaarinen blues-rumpali Uncle John Turner, joka oli myös soittanut Alanin idolin Johnny Winterin yhtyeessä.

Vaikka Alan Haynes saavutti Austinissa suurta suosiota ja arvostusta, seuraava levy Wishing Well ilmestyi vasta 1994. Siinä vaiheessa Haynes oli ollut yhtyeineen jo vuosia Antone´s ravintolan housebändi. Levyllä soittaa niin Tommy Shannon kuin muutkin Double Troublen rytmiryhmäläiset Chris Layton ja Reese Wynans. Muutamassa kappaleessa myös Thunderbirdsien Preston Hubbard ja Jimmie Vaughanin rumpali George Rains.

Levy koostuu lähinnä lainakappaleista ja sillä kuullaan versioita mm.  T-Bone Walkerin, Bo Diddleyn , Little Walterin, Eddie Taylorin ja nimikappaleessa Bobby Blue Blandin biiseistä.

Vaikka Alan Haynes tunnetaan erityisesti taitavana kitaristina, osaa hän myös laulaa. Vaikkakaan Haynesin ääni ei ole niitä kaikkein vahvimpia ja erottuvimpia, ei levy ole pelkkää kitaravirtuositeetin esittelyä. Kitaransoitossa kuuluu kyllä selkeästi mistä vaikutteita on saatu. Johnny Winter ja Albert Collins päällimmäisinä, mutta kyllä mies joissain kohdissa kuulostaa aika lailla myös Stevie Ray Vaughanilta.

Kitaratekniikoista en tiedä hölkäsen pöläystä, mutta varmastikin miehen käyttämä Stevie Rayn entinen Strato myös vaikuttaa siihen että kitaran sointi on toisinaan melko "Vaughanmaista". Pehmeä laulu lähestyy mielestäni hiukan rauhallisempaa bluesia Robet Crayn tyyliin.

Levy vakiinnutti miehen maineen bluespiireissä, mutta mitään suurempaa hässäkkää se ei aiheuttanut Teksasin ulkopuolella ja seuraava oma levykin ilmestyi vasta vuonna 2002.

Nykyään Alan Haynes keikkailee tasaiseen tahtiin pääosin Teksasissa, mutta viime vuosina hän on kiertänyt säännöllisesti myös Euroopassa ja erityisesti Skandinaviassa. Ruotsissa ja Tanskassa Haynes on säännöllinen ja arvostettu vieras. Suomessa mies on tietääkseni esiintynyt vain kerran, vuonna 1990 Dinosaurockissa Dave Lindholmin & White Midnightin vierailevana tähtenä Albert Järvisen kanssa. Takuuseen en tuosta mene.

Levy ei ole mikään tajunnanräjäyttäjä, mutta erittäin hyvää ja luontevaa teksasbluesia hyvällä kitaroinnilla ryyditettynä. Kannattaa ehdottomasti testata jos eteen sattuu.

Biisilista

1. Knocking At Your Door
2. Bout To Loose Your Clown
3. Treat Me So Lowdown 
4. Wishing Well
5. I Can Tell
6. Knocks Me Out
7. Here In The Dark
8. My Bleeding
9. Mean Old World
10. Everynight & Everyday
11. Albert's Shuffle


Tsekkaa: Alan Haynes - Mean Old World, livenä Tanskassa 2005

11.4.2010

Kärpät on rautaa


Ei sille mitään voi. Vituttaa sangen kauheasti että Kärpät tippui mitalipeleistä vaikken missään vaiheessa kautta uskonutkaan että ne sinne pääsisivät.  Toivoin kyllä.

Mutta nälkä kasvaa syödessä ja kun ensimmäiset Mikon pelit sujuivat suotuisissa merkeissä niin vanha (tai ainakin kokenut) kärppäfani alkoi uskoa että alkemisti olisi syntynyt. Vaikka Mikko naapurin poikia onkin ja ihan normimiehiä, niin mieluusti sitä uskoi että sille on vuosien varrella tarttunut jotain magiikkaa jolla mestaruus voitetaan, mutta ei.

Tietystihän tuo oli liikaa toivottu. Ei yksi mies, edes niin mukava kuin Haapakosken Mikko voi ihmeitä tehdä. Vai oliko kyse kuitenkin juuri siitä että Mikko oli liian mukava. Voiko "kiekkojen kerääjästä" tulla yhtäkkiä auktoriteetti itseään (liian) arvossa pitäville kiekkoilijoille.

Ken sen tietää. Vain joukkue itsessään. Aika ison henkisen muutoksen mies ainakin teki joukkueessa lyhyessä ajassa. Ei aina voi voittaa, ja voitto maistuu paremmalta juuri sen takia että aina ei voi voittaa.

Tappiosta huolimatta olen ja  vanhana junnupelaajana aina tulen olemaankin Kärppien ikikannattaja. Tulevaisuudessa en toivo vastustajaksi ratkaisupeleissä Kalpaa, Saipaa tai Jyppiä, vaan Helsingin isoja joukkueita. Niitä on niin paljon mukavampi pistää kesälomille.

Näin se homma etenee...

10.4.2010

Nyt soi: Stan Ridgway - Camouflage


Stan Ridgwayn vuonna 1977 perustettu Hollywoodilais-yhtye Wall Of Woodoo on ehkä tunnetumpi kuin Stan Ridgwayn soolotuotanto. Tai no ehkä nimenä tunnetumpi, kummankaan musiikki ei ole muutamia poikkeuksia lukuunottamatta listoja kolistelleet.

Bändin hajottua pääasiallinen lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Ridgway julkaisi vuonna 1986 debyytialbuminsa, vuoden 1954 samannimisen film noir elokuvan mukaan nimetyn, "The Big Heat". Levyn vahvat teemat , amerikan kirjallisen ja elokuva tradition kunnioitus, myyttien ja populaarikulttuurin tulkinta sai jotkut jopa vertaamaan levyä Bruce Springsteenin "Nebraska" levyyn.

No musiikillisesti levy ei kovinkaan lähellä Springsteeniä ole, ei edes tämä kappale vaikka se ehkä levyn "rokkaavin" onkin. Kosketinsoittimet ovat muuten levyllä melko vahvassa osassa.

Yllättäen pikkuhitiksi noussut "Camouflage" on eeppinen Vietnamin sodan aikainen viidakko saaga jonka tunnelma on elokuvallisen "spooky" (joidenkin mielestä tarina on jopa ironinen, mutta ehkäpä se on vain hyvä tarina. Ei kaikkea tarvitse ylitulkita). Myyttinen tarina sotamiehestä (P.F.C. , Private First Class) joka vihollisten ympäröimäksi jouduttuaan saa avukseen julmetunkokoisen merijalkaväen miehen joka nimekseen ilmoittaa vain "Camouflage". Joidenkin mielestä kaikki "semper fi"- tematiikka on sodan ihannointia, mutta otetaan nyt vain tarina tarinana.

"Well we faught all night, side by side, we took our battlestands.
And I wondered how the bullets missed this man.
Cus they seemed to go right through him, just as if he wasn't there
and the morning we both took a chance and ran."

Hieno tarina josta huomaa miehen kiinnostuksen elokuvalliseen ilmaisuun.Mies onkin tehnyt tuon jälkeen paljon elokuvamusiikkia. Stan Ridgway on jatkanut soolouraansa näihin päiviin asti, mutta tämä kappale on se miehen parhaiten menestynyt. Ja hieno vahvalla aksentilla kerrottu tarina ja kappale se onkin.

"When he lead me out the danger, I saw my camp and waved goodbye,
he just winked at me from the jungle and then was gone.
And when I got back to my H.Q. I told them about my night,
and the battle I've spent with a big marine named Camouflage.
When I said his name, the soldier gulped, and a medic took my arm
and lead me to a green tent on the right.
He said: "You may be telling true boy, but this here is Camouflage.
And he's been right here since he past away last night.
In fact he's been here all week long.
But before he went he said: "Semper Fi", and said his only wish,
was to save a young marine caught in a mirage.
So here, take his dogtag, son. I know he'd want you to have it now"
And we both said a prayer for a big marine named Camouflage."

Alla soiva kappale on se alkuperäinen yli seitsemänminuuttinen versio. Kappaleesta julkaistiin myös lyhyempi viisiminuuttinen editoitu versio, josta tehtiin myös video. Tuokin video netin kätköistä löytyy, mutta tämä pitempi on se parempi.

7.4.2010

Ei se nimi bändiä pahenna, osa III


Joskus se päättäminen voi olla vaikeaa. Ja ratkaisu lopulta helppo.

Tämä bändi perustettin San Antoniossa Teksasissa vuonna 1980. Samaan aikaan San Antonion rokkiskenessä vaikutti mitä ihmeellisemmän nimisiä bändejä. Kuten osuva Againsters, jotka olivat yksinkertaisesti ja johdonmukaisesti ihan kaikkea vastaan. Cleopatra´s Vagina oli myös kuulemma kovaa valuuttaa. Nimen osuvuudesta ei ole tietoa.

Yhtyettä kutsuttiin aluksi nimellä Nine Foot Worm Makes Own Food, mutta koska tuo jostain syystä katsottiin bändiläisten mielestä hieman hankalaksi, he aloittivat keikkailun vuonna 1981 hieman perinteisemmällä nimellä Dick Clark Five. Tietystikään bändissä ei vaikuttanut ketään Bandstand-miehen  nimistä, muutenhan tuossa ei olisi ollut mitään ideaa.

Jossain vaiheessa myös Nine Foot jne.. palasi käyttöön kun yhtye päätti aloittaa soittouransa soittamalla joka keikan eri nimellä. Ainakin näin maallikosta tuntuu, että bändiä oli varmasti varsin hankala markkinoida tuolla strategialla. Tosin ei musiikkikaan ihan yleisöystävällisintä mainsteramia ollut. Tai no, ei siis lähellekkään.

Mainittavia nimiä matkan varrella olivat mm: Vodka Family Winstons ja Abe Lincoln´s Bush. Yhtä nimistä voisi pitää hiukan kontroversaalina, mutta kenties johdonmukaisena jatkona bändin valitsemalla tiellä. Inalienable Right to Eat Fred Astaire´s Asshole ei kuitenkaan kuulosta nimeltä joka houkuttelisi levy-yhtiöitä jonoksi asti.

Eräällä keikalla Austinin Dukes juottolassa nimivuorossa oli Independed Worm Saloon jota bändiä lavalle kuuluttanut paikallisen Big Boys yhtyeen basisti Chris Gates ei enää siinä vaiheessa tietenkään muistanut. Ei kai häntä voi siitä varsinaisesti syyttääkään, bändi kun ei ollut tehnyt tehtävää kovin helpoksi jatkuvalla nimen vaihtamisella. Taisipa mies myös ajatella ettei tuolla keikkanimellä varsinaisesti niin suurta merkitystä taida tämän bändin kohdalla olla ja nimesi sen muitta mutkitta uudelleen yhden heidän kappaleensa mukaan.

Keikka oli myös ensimmäinen josta bändille maksettiin (150 taalaa) ja sitä pidettiin hyvänä enteenä, joten tuon keikan aikainen nimi jäi yhtyeelle näihin päiviin asti. Ihan tavallinen ei tämäkään nimi tietysti ole ja se on aiheuttanut joitain ongelmia, mutta ei bändi ole sitä kuulemma kovasti katunutkaan. Kitaristi Learyn äitikin jo kuulemma suostuu lausumaan nimen ääneen , tosin ensimmäiseen kertaan meni 10 vuotta.

Mielestäni Butthole Surfers on kuitenkin aika napakka nimi ja sopii bändille hyvin. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaneekaan.

4.4.2010

Living Colour - Time´s Up (1990)



Musiikkiin voi tykästyä monella eri tavalla. On levyjä joihin ihastuu heti, mutteivät kestä sitten montaa kuuntelua. Jotkut levyt taas vaativat useamman kuuntelun ennenkuin homma aukenee, ja monesti näistä tulee niitä ikisuosikkeja joita tulee kuunneltua vuosi toisensa jälkeen. Ja sitten on näitä hieman harvinaisempia levyjä jotka jysähtävät kerta iskulla ja silti pitävät otteessaan ja paranevat vain kuuntelu kuuntelulta.

Living Colourin jossain vaiheessa saama erikoisleima mustana Led Zeppliininä vei toisinaan huomion pois olennaisesta. Ikäänkuin yhtye olisi ollut vain kuriositeetti vailla omaa kiinnostavuutta ja sisältöä. Toki miesten ihonväri näkyy ja kuuluu myös sanoituksissa.
"When I speak out loud
You say I'm crazy
When I'm feeling proud
You say I'm lazy
I look around and see the true reality

You like our hair
You love our music
Our culture's large, so you abuse it
Take time to understand, I'm an equal man"

Yhtye perustettiin 1980-luvun alussa New Yorkissa, kun aikaisemmin erilaisissa jazz-kokoonpanoissa soittanut kitaristi Vernon Reid haki mustia muusikoita perustamansa Black Rock Coalition-organisaation kautta soittamaan rockmusiikkia. Muutamien miehistövaihdoksen jälkeen orkesteri oli valmis kun mukaan saatiin vielä laulajaksi upeaääninen Corey Glover.

Living Colour (ja nimenomaan Colour brittläisittäin eikä Color, koska se kuulemma kuulostaa paremmalta) löi heti ensilevyllään ällikällä. Soitto oli makoisa sekoitus jazzia, heviä, funkia, rockia ja bluesia. Mutta tällä toisella levyllään yhtye ylitti ja ohitti ykköslevyn äänekkyydessä, elävyydessä, kekseliäisyydessä ja koukuissa vielä moninkertaisesti.

Levyn aloittava apokalyptinen nimibiisi "Time´s Up" lyö heti jauhot suuhun. Livetaltioinnin raivoisan intensiteetin tavoittava aloitus ei ehkä ole kaikkein parasta tällä levyllä, mutta se osoittaa että musiikissa on särmää vaikka muille jakaa.

Levy on kuin urbaania taistelua  huumelordeja vastaan ja monimutkaisten rytmien sävyttämää suorasanaista ja kantaaottavaa sanomaa. Kun Clover laulaa kappaleessa "Someone Like You"

"Do you remember
The time of laughter
Children playing, life was so sweet
Before our city forgot us
And let the druglord take our street"

kuulostaa se harvinaisen uskottavalta. Samaa polittiista kantaaottavuutta löytyy myös monista muista kappaleista kuten huumetarinasta "New Jack Theme" tai "Pride".

Löytyy levyltä myös kolme kappaletta rakkaudesta. "Love Rears It´s Ugly Head" on Reidin  wah-wah-sooloolla höystetty hieman vinksahtanut funkymainen saaga romanssista ja "Under Cover Of  Darkness"  jazzahtava Queen Latifan rappauksella höystetty tarina rakkauden epävarmuudesta. "Solace Of You" kuulostaa hieman saanen haikuja afrikkalaisesta musiikista.

Yhtye myös väittää (virheellisesti kuten kaikki tiedämme) Little Richardin avustuksella että "Elvis Is Dead".

Vaikka rytmiryhmä Muzz Skillings bassossa ja Will Calhoun rummuissa on erittäin tiukka, vie Vernon Reidin virtuositetti ja Gloverin tiukka ja upea laulanta kyllä suuremman huomion tällä levyllä. Reidin skaala ulottuu jazzista progeen ja takaisin hyvin sujuvasti.

Levy on äänitetty lähes livenä studiossa ja tuo intensiteetti kuuluu levyltä tiukkana ja yhtenäisenä soundina. Levy on klassikko kaikin puolin ilman kompromisseja ja siloitteluja.

Oheisen linkin live-esitys on bändin vakiokeikkapaikasta, legendaariselta CBGB-klubilta. "Fight The Fight" on sekoitus funkyä, rokkia ja progesooloa. Kappale on yksi levyn hienoimmista paloista vaikka ehkä sanomaltaan hiukan sekavampi muistutus siitä että täytyy tietää minkä vuoksi taistelee. Vernon Reid on melkoinen keppimies kuten tästäkin hienosta pätkästä näkyy. Ja basistilla on kyllä karmeat housut !

Biisilista

1. Time's Up
2. History Lesson
3. Pride
4. Love Rears Its Ugly Head
5. New Jack Theme
6. Someone Like You
7. Elvis Is Dead
8. Type
9. Information Overload
10. Under Cover of  Darkness
11. Ology
12. Fight the Fight
13. Tag Team Partners
14. Solace of You
15. This Is the Life

2.4.2010

Ei se nimi bändiä pahenna, osa II


Aina ei yhtyeen nimen keksiminen vaadi mittavaa aivotyötä ja suunnittelua. Ainakaan itse yhtyeeltä.

Muutamat Kalifornialaiset kaverukset kiinnostuivat musiikista ja alkoivat soitella ja laulella yhdessä. Tästä vielä hiukan jäsentymättömästä kiinnostuksesta musiikkiin kehittyi bändi nimeltä The Pendletones. Nimi johdettiin poikien silloin suosimista ruudullisista ja paksuista Pendleton nimisistä paidoista. Reilusti alle kaksikymppiset pojat harjoittelivat kovasti ja eräs heistä sai tehtyä pari lauluakin.

Kun bändi yritti ensimmäisen kerran levytyssopimusta se turvautui kuitenkin vanhaan traditionaaliin "The John B. Sails" josta esitti tuottaja Hite ja Dorinda Morganille Stereo Mastersín toimistossa Hollywoodissa oman , The Kingston Trioa  mukailevan versionsa "Sloop John B." Tämä ei saanut kuitenkaan innostusta aikaiseksi Morganeissa. Pojat kertoivat että heillä on  myös omia lauluja, mutta koska ne eivät olleet vielä aivan valmiita Morgan pyysi palaamaan asiaan kunhan jotain uutta esitettävää olisi.

Pojat viimeistelivät kappaleen "Surfin", vuokrasivat laulu-ja soittokamat kolmen päivän harjoitussessiota varten ja muutaman päivän kuluttua kun uusi biisi esitettiin Hite Morganille, tämä totesi heti kyseessä olevan hittiainesta.

Lokakuussa 1961 The Pendletones levytti kahdellatoista otolla ensisinglensä Morganeiden tiloissa. Morgan solmi sopimuksen pienen paikallisen levy-yhtiön Candix Recordsin kanssa sinkun julkaisusta ja jakelusta.

Levy-yhtiön palkkalistoilla ollut nuori kaveri Russ Regan sai kuitenkin päähänsä, että sinkkua olisi helpompi markkinoida jos yhtyeen nimi viittaisi jotenkin lähemmin esitettävään musiikkiin ja muihin Kalifornian saman genren bändeihin. Joten hän päätti että yhtyeen nimi on vaihdettava. Ainoa ongelma oli se, että hän ei tullut kysyneeksi tai edes maininneeksi asiasta The Pendletonesin pojille.

Singlestä tehtiin pieni painos ja kun pojat tärisevin käsin aukaisivat ensimmäisen singlen paketistaan hämmästys oli melkoinen. Kappaleen nimi oli toki oikein, mutta esittäjän kohdalla oli aivan eri nimi kuin The Pendletones. Asiaa tivattiin Morganeilta ja Candix Recordsilta, mutta asialle ei ollut tehtävissä enää mitään. Levyt ja levyn etiketit oli jo painettu, eikä tällaisesa pikkubudjetin operaatiossa ollut mahdollisuutta enää uusiin painoksiin. Niin bändi sai kätevästi uuden nimen ja ihan kohtalaisesti pojat ovat tuollakin nimellä toimeen tulleet.

Ja se nimi tuossa sinkun kannessahan oli tietysti, kuten moni jo tietysti arvasikin tai kuvasta tunnisti, Beach Boys.