30.12.2011

´Til Tuesday - (Believed You Were) Lucky


Voihan sitä sunnuntaimusiikkia kuunnella näin perjantainakin.

'Til Tuesdayn vuoden 1985 debyyttilevy Voices Carry oli kaikessa kasarimaisuudessaankin muusta mössöstä positiivisesti erottuvaa uutta aaltoa. Ja paljolti siitä saa kiittää Aimee Mannia, joka on naislaulajien ehdotonta ykköskaartia. Levyn nimibiisi oli pienoinen hitti, mutta sen jälkeen oli listoilla hiljaisempaa.

Vaikka yhtyeen kolmen levyn mittaiselta uralta ei aivan yhtä hienoa materiaalia löydykkään kuin Mannin myöhemmältä soolouralta, on varsinkin noilla myöhemmillä levyillä jo kuultavissa selkeitä enteitä tulevasta. Kolmannen ja viimeiseksi jääneen levyn, vuoden 1988 Everything's Different Now, kappale "(Believed You Were) Lucky" voisi olla aivan hyvin Mannin soololevyltä. Vaikkakaan ei vuoden 2000 Bachelor No. 2-levyltä joka on niin hieno kokonaisuus että sille tämä biisi ei olisi mahtunut millään.

Aimee Mann on muuten juuri lopettanut uuden levynsä nauhoitukset ja Farmer-nimeä (ilmeisesti) kantava levy ilmestynee kevään aikana.


29.12.2011

Thee Oh Sees - Carrion Crawler/The Dream (2011)


Tulee aina hieman kiinnostuttua kun huomaan uuden levyn arvostelun/jutun yhteydessä määritelmän garage. Toisaalta yleensä myös samalla poistan varmistimen.

Nuorgam väitti tämän olevan yhtyeen kolmas levy. Tarkoittivat kai että In The Red-levymerkille. John Dwyerin projekti on tosin levyttänyt monella muullakin nimellä ja kokoonpanolla. Hengentuotoksia on tuupattu ulos mm. nimillä The Ohsees, OCS ja Orange County Sound, mutta samasta tavarasta on kyse.

Nykykokoonpanossa vaikuttavat visionääri John Dwyer, keyboardistina ja toisena laulajana lähes joka biisissä Brigid Dawson, Petey Dammit Dwyerin ohella toisessa kitarassa ja rummuissa Mike Shoun. Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että bändiin kiinnitettiin toinenkin rumpali Lars Finberg The Intelligence-yhtyeestä, jonka kanssa Thee Oh Sees on tehnyt myös splitti EP:n. Ja rytmiryhmä todellakin toimii.

Helvetin tiukkana ja kakofonisena livebändinä maineensa sementoinut San Franciscon combo on kyllä levyllekin saanut vangittua osan tuosta arvaamattomuudesta. Garagemaisuus ja lievä psykedelia ei ole päälleliimatun oloista niinkuin aika monesti tämän lajin bändeillä ruukaa olla. Homma svengaa välillä kuin nuori hirvi, ja välillä Tom Waitsmaisen kulmikkaasti.

Homma kulminoituu Dwyerin huolimattoman tiukan oloiseen kitarointiin ja sekavan oloisiin mutta hallittuihin riffeihin. Haluaisinpa todella nähdä joka tuon nuotintaa. Melkoista matikkametallin riivaamaa garagesoppaa tuossa väännetään pikkuisen sieniä syöneen kitaristin otteella. En voi koko ajan sanoa ymmärtäväni mistä tässä on kyse, mutta ei kai tässä siitä ole kysymyskään.

Pikkuinen outous musiikissa viehättää ja vanhakantainen garagepohja koukuttaa vanhan Nuggets-fanin kertakuulemalla. Mutta kannatta silti kuunnella muutaman kerran ennen kuin mielipiteensä tästä pläjäyksestä muodostaa. Musiikki on huomattavasti parempaa kuin levyn karsea kansi antaa odottaa.

23.12.2011

Hoodoo Sauna - Pohjolan Blues (2011)


Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.

Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.

Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.

Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-Pekka Skarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen (kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen (basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala (rummut ja perkussiot). Vierailevana artistina ja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun. 

Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P: 
"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina inspiroineet minua."
Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.

Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.

14.12.2011

Dokkaritaivas


Documentary Heaven-sivusto on ihan helkkarin hieno saitti. Sivusto on perustettu jo pari vuotta sitten, mutta vasta nyt sain vinkkiä että tuollainenkin netin uumenista löytyy.

Lyhyellä tutustumisella osa dokkareista on sitä Nelosen 4D-dokumenttien "laatua", mutta palvelusta löytyy myös todella rautaista matskua.

Dokumenttejä palvelussa on tällä hetkellä yli 1700, joista musiikkiin liittyviä viitisenkymmentä. Tuossa muutama musiikkia sivuava tipsi.

Standing in the Shadows of Motown
Tämä on varmasti yksi mielenkiintoisimmista sivuston musiikkidokkareista. Motownin oma houseband The Funk Brothers soitti levy-yhtiön Detroit-vuosina 1959-72 lähes kaikilla levytyksillä, mutta jäi vaille aikalaisten arvostusta. Dokumentti kertoo noista suurelta osin tuntemattomiksi jääneistä miehistä.  Tuota vaihtuvaa studiomuusikko-poppoota ei edes kreditoitu ennen kuin vuonna 1971 Marvin Gayen What´s Going On-levyllä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Gaye oli myös itse entinen Motownin sessiomuusikko.

Such Hawks Such Hounds 
"Such Hawks Such Hounds explores the music and musicians of the American hard rock underground circa 1970-2007, focusing on the psychedelic and ’70s proto-metal-derived styles that have in recent years formed a rich body of unclassifiable sounds."
Vaikuttaa erittäinkin mielenkiintoiselta! 

The Rolling Stones: Gimme Shelter
Tämähän kuuluu tietysti kulttuurihistoriallisesti rock-kaanonin must-osastolle, joten jos tämä on jostain syystä jäänyt näkemättä niin nyt!

Live Forever – The Rise and Fall of Britpop
Hivenen mahtipontisen nimen takana katsellaan 90-luvun brittipopin nousua sen isojen nimien, kuten Oasiksen, Blurin ja Pulpin, kautta. Homma kytketään yhteiskunnallisiin tapahtumiin.

Anvil! The Story Of Anvil
Jostain syystä olen aiemmin missannut tämän. Ja tämähän oli aivan loistava! Sympaattiset hevarit painavat eteenpäin toivottoman tuntuista rock-unelmaa kohti surkuhupaistenkin vaiheiden myötä. Dokumentin jälkeen miesten unelmat alkoivat pikkuhiljaa toteutua, kun Anvil pääsi kiertelemään rockfestivaaleja ja lämmittelemään mm. ACDC:tä ja Saxonia.

Mutta kuten kaikki asiat jotka vaikuttavat liian hyvältä ollakseen totta, on tässäkin jujunsa. Tasan 72 minuutin kohdalla Anvil-dokkari loppui keskenkaiken ja ruutuun tuli lappu: "Please wait 30 minutes or click here to enjoy unlimited use of megavideo".

FAQ-osiosta tosin sitten havaitsin että tuota tapahtuu vain pienelle osalle videoista, ja senkin voi kiertää jo aika pienellä tietotekniikkaosaamisella. Kaikkien dokkarifanien kannattaa ehdottomasti merkitä sivu kirjanmerkkeihin.

11.12.2011

Hubert Sumlin 1931-2011


Aikoinaan bluesmen-sarjassa esittelemättä jäänyt Hubert Sumlin olisi eittämättä kuulunut joukkoon.

Howlin' Wolfin lead-kitaristina vuonna 1955 aloittanut mestari kuului tuohon harvenevaan old school-bluesmiesten eturivistöön.

Jo tuota aiemminkin Wolfin rivistössä ajoittain rytmikitaraa soitellut herra pysyikin tuossa matkassa Wolfin kuolemaan vuonna 1976 saakka, lukuunottamatta lyhyttä vierailua Muddy Watersin yhtyeessä.

Kuuluisimpia kitarointeja Sumlin tarjosi Willie Dixonin biiseissä "Back Door Man", "Spoonfull" ja "Little Red Rooster" jotka sittemmin tekivät kuuluisiksi The Doors, Cream ja Rolling Stones. Kaikki biisit löytyvät alkuperäisinä Howlin' Wolfin legendaariselta eponyymiltä vinyyliltä vuodelta 1962, jota yleisesti pidetään yhtenä Chicago-bluesin hienoimpana tuotoksena kautta aikojen.

Sumlin julkaisi myös toistakymmentä albumia omalla nimellään, muttei ikinä noussut myynnillisesti eturivin bluesartistien joukkoon. Silti iso liuta eturivin bluesvaikutteita imenyt kitaristi on nimennyt Sumlinin yhdeksi esikuvakseen, kuten Jimi Hendrix, Jimmy Page ja Keith Richards.

Vaikka Sumlinilta poitettiin toinen keuhko vuonna 2004, jatkoi mies esiintymisiä loppuun saakka. Usein happipullon kanssa. Kunnianosoituksena mestaria kohtaan The Rolling Stones ilmoitti viime viikolla haluavansa kustantaa 4.12. kuolleen Sumlinin hautajaiset.

En oikein tiedä onko tuo kornia vai ihailtavaa.

9.12.2011

High Fidelity-syndrooma


Taas se pikkujoulujen musiikkiylipäällikön titteli lankesi meikäläiselle, niinkuin yleensäkin.

Tiskijukkana en aio toimia, vaan laadin soittolistan koneelle, josta sitten randomina ampaiskoon kaiken kansan kuuluville.

Lista on pikkuisen ongelmallinen juttu. Kuin Robin (John Cusack) joka filmissä kasailee kokoelmakasettejaan, niin siinä täytyy ottaa huomioon perhanan monta asiaa. Mitä mikin biisi kertoo sinusta, oikea kappalejärjestys ja vielä sekin sattuuko kohde diggailemaan moista musiikkia.

Pikkujouluissakin se pitää ottaa huomioon. Ei ole tarkoitus päteä nohevilla musiikkivalinnoilla joita kukaan muu ei jaksa kuunnella. Eikä kaikki hienot kappaleet nyt yksinkertaisesti sovi kaikkiin tilanteisiin. Joten kompromissejä on tehtävä.

Tiedän kyllä, että isossa porukassa on paljon niitä jotka kuuntelisivat mieluiten Yötä, Popedaa tai Meiju Suvasta, mutta joku raja se on oltava kompromississakin. Ja kyllähän tuon listan on tarkoituskin ainakin jonkun verran painottua omaan musiikkimakuuni. Hmmm, vaikea pala.

Taidan tietysti liioitella asiaa massiivisesti, koska ensimmäisen puolen  tunnin jälkeen tuo taustamusiikkina pörisevä poppikone ei varmasti juuri huomiota kerää. Ja minkälainen musiikkikattaus sieltä ulos soljuu, on suurimmalle osalle juhlakansasta totaalisen yhdentekevää. Kaikki kun eivät taustamusiikkia pidä ihan yhtä tärkeänä asiana kuin minä. Mutta pitää se silti huolella tehdä. Ei siellä ihan mitä tahansa tavaraa voi olla.

Tuossapa illlaksi askaretta.

8.12.2011

Satellite Stories - Blame the Fireworks


Enhän minä näihin ikinä ehdi ekana kun pitää noita oikeitakin töitä tehdä.

Tämäkin on jo siis ehditty julkaista kymmenissä muissakin paikoissa moneen kertaan kuten  Antin laudalla joka yleensä ensimmäisenä asiat julkaisee. Nukkuukohan se mies ikinä ?

Silläkin uhalla, että alan toistaa itseäni ja vaikutan kotikaupungin poikien suosijalta (mitä olenkin, ja mielelläni), pistetään tähän kuitenkin tuo Satelliitti poikien uusin biisi "Blame the Fireworks", jota keikoilla olen kyllä kuullut jo monestikin. Ja tykännyt.

Samaa tuttua partymeininkiä ilman kurttuotsaisuutta tässä vedellään kohti levytyssopimusta joka siintää nurkan takana. Tämä ei tosin ole sisäpiirin tietoa, vaan täyttä mutu-puhetta.

Bändi muuten pääsi saksalaisen Karsten Jahnke -keikka-agentuurin listoille. Samoilla listoilla viihtyy sellaisiakin nimiä kuin Ryan Adams, Tori Amos, Bon Iver, Gang of Four, Joanna Newsom sun muita enemmän tai vähemman tunnettuja akteja. Toki pojat ovat tuolla vain yhtenä satojen joukossa, mutta eiköhän tuota kautta jonkinlaista Keski-Euroopan keikkaa saada aikaiseksi. Ei paha nakki ollenkaan.

Sinkun julkaisupirskeet on muuten Nuclear Nightclubilla 10.12. jossa pojat rollaavat Divine Pasten kanssa: "Gang of Fouria lämpännyt nuori ranskalaisryhmä saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Divine Paiste soittaa jännittävän äkkiväärää ja tanssittavaa indierockia. Yhtye valmistelee vuonna 2012 ilmestyvää esikoisalbumiaan."

Paisten CV saa kohta tietysti hieman painavampaakin sisältöä kun se voi kehua olleensa samalla kiertueella Satellite Storiesin kanssa.

Sinne siis.

Satellite Stories - Blame the Fireworks by satellitestories

4.12.2011

Feeling Good

Joskus vain näin on. Lauantai-illan jälkeen. Ei siihen suurempia tarvita. Hyviä kavereita, hyvää musiikkia, herkullista ruokaa ja pikkuisen virvokkeita. Ulkona myrsky ja sisällä takassa tuli, punaviiniä lasissa ja Nina Simone soittimessa. Onkohan sitä tulossa vanhaksi?



Vissiin sitä sitten on, kun Musen versio samasta biisistä ei samoihin fiiliksiin saa sitten millään.



Mutten kuitenkaan niin vanha, että Michael Bublén juustoinen versio iskisi millään muotoa. Ehkä on vielä toivoa!

2.12.2011

Judas Priest - Unleashed in the East (1979)


Aikansa kutakin. Teinipoikana Judas Priest oli hevipuolella parasta A-ryhmää. Aikoinaan hiukan kriittisesti kirjoittelin Kiss-yhtyeen naurettavista poseerauksista, mutta jotenkin sain itselleni perusteltua että Priestin levynkannen kaltainen machoilu oli jotenkin niin paljon aidompaa ja rehellisempää rokkenroll-ilmentymää. Öhöm.

Noihin aikoihin jopa keräilin Priestin levyjä ja muuta roinaa. Farkkutakin selässä oli Priestin merkki ja hihassa AC-DC. Keräily tosin loppui vuoden 1982 Screaming for Vengeance-levyyn, jonka jälkeen Priestin musiikilliset vaiheet on jääneet enemmän tai vähemmän pimentoon.

Keräily oli tuohon aikaan jännää ja vaikeaa puuhaa. Ensin piti saada jostain käsiinsä ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden myyntipalstoilta saattoi jotain ostettavaa löytääkin. Sitten piti vain sinisilmäisesti luottaa myyjään, pyytää vanhempia vaihtamaan kauan säästetty satamarkkanen (muistaakseni) pankissa punniksi ja rohkeasti lähettää se kirjekuoressa britteihin. Ja takaisin tuli kuin tulikin Priestin kuulemma harvinainen live-bootleg The Ripper-tupla, New Yorkin Palladiumin keikalta vuodelta 1979. Tosin levyn piti olla avattavilla kansilla ja painetuilla sisälehdillä, mutta oma versio oli mallia halpahalli. Ei-avattava ja valkoisilla levypusseilla. Harvinaisuudesta ei ole tarkkaa hajua tänäkään päivänä, mutta avattavan version hinta näyttää netissä olevan 120 puntaa. Ja eipä ollut muilla tienoon kolleilla samanlaista.

Priestin ensimmäinen live-levy ilmestyi juuri sopivasti ennen tulevaa 80-luvun NWOBHM-aaltoa. Vaikka Priestkin usein tuohon genreen taitetaan, kuuluu bändi kyllä mielestäni old school-sarjaan. Niihin aitoihin ja alkuperäisiin Black Sabbathin ja Deep Purplen kera, vaikka tuon ajan tyypillisiä blues-vaikutteita saa hakemalla hakea. Eikä taida löytää sittenkään.

Tuohon aikaa en oikeastaan hirveästi ymmärtänyt live-levyjen päälle. Miksi niitä ostella, kun alkuperäisiltä levyiltä sai kuunnella usein parempilaatuisena  samat biisit tutussa kuosissa. Mutta tämä Japanin kiertueen Tokion keikoilta äänitetty levy jotenkin iski nuoren kollin tajuntaan satasella. Syynä kai oli Rob Halfordin entistäkin hevimpi revittely ja tiukat kitarasoolot, jotka stereoissa saivat epäinhimillisen juhlavat sävärit aikaan. Mitä kovempaa sen parempi. Live-versiot soitetaan vieläpä pikkuisen nopeammin kuin alkuperäiset. Tosin tämän levyn kohdalla tuo live-status on sittemmin kyseenalaistettu varsinkin Halfordin lauluosuuksien kohdalla, mutta who cares.

Ja kyllä levy yhä vieläkin jotain saa aikaan, vaikkakaan ei ihan samanlaisia säväreitä. Ainakin nostalgisia muistoja kasettien äänityssessioista ja Kiss/Iron Maiden/Judas Priest- kisoista, joita 80-luvun alkupuolella kaveripiirissä harrasteltiin. Ja kaikki voittivat, omasta mielestään.