28.1.2012

Kellarin kätköistä: Mental As Anything - Mouth to Mouth (1987)


Tämän levyn aikoihin olin Aussi-innostuksessani mennyt jo niin pitkälle, että miltei kaikki kelpasi. Hommaa kun ei voinut tarkistaa juutuubista eikä aina viitsinyt Hänniselläkään alelevyä soitattaa Musiikki-Fazerilla, niin joskus tuli ostettua ihan hazardeja. Joskus onnisti ja joskus taas ei, niinhän se elämässä menee.

Tuommoinen upporikas ja rutiköyhä- peli oli siltikin monesti mielenkiintoisempaa kun nykyinen meininki jossa jokainen biisi ja levy on löydettävissä jostain netin syövereistä ennakkokuunteluun. Siinähän menee Indianan Jones-fiilis ihan kokonaan. Ilo on löytää sattumalta joku aivan ennalta tuntematon juttu. Tänä päivänä  mediaa vähänkin seuraavalle tuo ei ole mahdollista kun kaikki uutuudet on nokan alla nanosekunnissa.

Bändi lienee Australian ulkpuolella tunnettu vain vuoden 1985 tarttuvasta pikkuhitistä "Live It Up", joka soi Crocodile Dundee-elokuvassa ja "Rock and Roll Music"-coverista joka soi Nuori Einstein-nimisessä pölhökomediassa. Mutta kotimaassaan yhä toiminnassa oleva bändi on ollut tasaisen suosittu, ja säännöllinen vierailija myös listoilla. Tosin viimeinen vierailu on jo vuodelta 1995.

No, you win sime you lose some, ja tässä tapauksessa ei tullut ihan sitä jättipottia. Aussibändin 13 sekalaisen kappaleen levy taisi olla syystäkin tuolla kellarin kätköissä. Mikään ihan surkea kasarilevy tämä ei missään nimessä kuitenkaan ole, vaikka välillä pintaan putkahtavat diskoelementit ja philcollinsmaisesti laulettu new wawe iskelmäsoundi nyt eivät ihan ole lähinnä omaa makua. Vinyylillä on myös coverversio biisistä "Love Me Tender", joka on jätetty pois cd-uudelleenjulkaisulta. Ja hyvästä syystä. Vinyyliltä löytyy myös pari yhtyeen aiemmilta levyiltä napattua kappaletta, jotka ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Biisit "Too Many Times" ja "If You Leave Me Can I Come Too?" on jostain syystä jätetty uudelleenjulkaisulta myös pois ja korvattu hivittävällä renkutuksella "Ruby Ruby".

Levy on hämmentävä sekoitus tarttuvaa poppia, uutta aaltoa, kasaridiskoa ja ravintolabändimäistä iskelmärenkutusta. Tosin kelpo laulajilla varustettuna. Squeeze voisi tulla mieleen joissain kohdin, samoin kuin Sir Douglas Quintet. Levyn puleerattu soundi ei miellyttänyt bändin hardcorefaneja, eikä tämä levy enää saavuttanut sitä sukseeta mitä aiemmat maanläheisemmät levyt.

27.1.2012

David Ackles - American Gothic (1972)


David Ackles oli indietä ennen kuin sitä oli keksitty edes määritelmänä. Saatikka musiikinlajina. Acklesin musiikki oli ja on pienen piirin juttu, mutta tuohon pieneen ihailijakuntaan kuuluu hartaita faneja Elton Johnista Elvis Costelloon. Itse löysin aikoinaan divarista ja ostin omituisen koukuttavan kannen takia.

Ikävä kyllä Ackles ei oikein päässyt kunnolla edes kulttisankariksi, vaan jäi ikään kuin ei-kenenkään-maalle, ikuiseksi outsideriksi. Olisi kai kannattanut kuolla nuorena ennen uran loppumista. Rock-elämää halveksuva, uskonnollisen kasvatuksen saanut Ackles oli jo 30-vuotias saadessaan levytyssopimuksen, oli aina haluton kiertämään eikä kirjoitellut radiosoittoon sopivia poppisiskelmiä. Ei siis oikein istunut muotiin.

Folk-revival ei koskettanut Acklesia niin vahvasti kuin esimerkiksi aikalaistrubaduureja Phil Ochs tai Tim Roth. Toki folkin vaikutustakin levyltä löytyy, mutta se on sekoittunut moneen muuhun tyyliin. Päällimmäisenä kuuluu vaudevillemainen ja teatraalinen laulutyyli. Senkin vuoksi miestä on usein vertailtu Jacques Breliin ja Brecht-Weill-kaksikkoon, eikä syyttä. Laulu usein kääntyy melodramaattiseksi puhelauluksi musiikkiteatterin tapaan.

Teatraalisuus oli tarttunut kirjallisuutta Kalifornian ja Edinburghin yliopistoissa opiskelleeseen mieheen nuoruuden teatteriharrastuksesta. Ackles sävelsi satunnaisesti musikaaleja, teatteriesityksiä ja jopa balettiteoksia. Vaikka Ackles haaveilikin musikaalisäveltäjän urasta hän huomasi kolmikymppisenä tulleensa sainatuksi aikansa vastakulttuurin kehtoon Elektralle. Vaikka tuohon aikaan häntä ei oikeastaan edes kiinostanut laulaminen saatikka esiintyminen.

Aika oli sinänsä otollinen, sillä Elektra oli Jac Holzmanin johdolla siirtymässä folk- repertuaarista Doorsin ja Loven avulla rokimpaan tavaraan. Aluksi Ackles oli tarkoitus liittää yhtiön laulunkirjoittaja-tiimiin, mutta kohta huomattiin, että nuo laulut lauloi parhaiten mies itse. Ackles itse kuitenkin arveli, että kukaan levy-yhtön rosterissa olleista laulajista ei yksinkertaisesti suostunut laulamaan miehen hiukan erikoista materiaalia.



Vuonna 1968 julkaistiin Acklesin eponyymi esikoinen ennen kuin mies oli esiintynyt kertaakaan yleisön edessä. Ensilevy oli vielä perinteisempää bluessävytteistä folkkia, mutta antoi enteitä tulevista, tummemmista sävyistä. Positiivisista arvosteluista ja kollegoiden arvostuksesta huolimatta levy ei ollut kaupallinen menestys. Yhdistelmä joka enteili Acklesin tulevaa uraa. Toinen levy Subway to the Country oli lähempänä Acklesin omaa teatraalista ilmaisua jousineen ja musikaalimaisine sovituksineen. Toisen levyn epäkonventionaaliset aiheet mielisairauksista ja lasten hyväksikäytöstä eivät olleet omiaan lisäämään levyn radiosoittoa ja vaikka Ackles vastentahtoiseti promotoi levyä kiertueella, sille kävi samoin kuin ensilevylle.

Kakkoslevyn jälkeisinä parina vuotena Ackles oleskeli Englannissa, jolla oli miehen mukaan suuri vaikutus seuraavan levyn amerikkalaista elämää ulkoa päin tutkiviin aiheisiin. Elektra uskoi yhä suojattiinsa eikä kiirehtinyt kolmannen levyn julkaisun kanssa. Vuonna 1972 kolmas levy American Gothic oli kuitenkin valmis julkaistavaksi. Levyn tuotti Elton Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin. Elton oli ihastunut Acklesiin jonka kanssa esiintyi useasti Troubadourissa Elton Johnin Amerikan debyytin aikana. Levy äänitettiin Lontoossa ison orkesterin kanssa jota ohjasi Nick Draken kanssa työskentelystä tuttu Robert Kirby. 

Levy sai heti ylistävät arvostelut Rolling Stonesista Melody Makeriin ja Elektra uskoi taas kerran potin räjähtävän. Ja luuli väärin tälläkin kertaa. Vaikka Ackles ei ollut varsinaisesti protestilaulaja sisältää levy tutkiskelua, ei niinkään sloganeita tai tuomitsemista, monista yhteiskunnallisista aiheista. Prostituutio ja alkoholismi ("American Gothic"), avioero ("Waiting for the Moving Van"), Vietnam ("Ballad of the Ship of State") tai rasismi ("Blues for Billie Whitecloud") eivät olleet ainakaan liian kepeitä aiheita käsiteltäviksi. Toisaalta mukana oli myös tyypillisiä folk-aiheisia lauluja syrjäkujien kulkijoista ja haaveilijoista. Ackles katselee Amerikkaa omasta, vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Pikkuisen kuin tuo levynkannen versio alkuperäisestä Grant Woodin samannimisestä maalauksesta. Aiheet ovat tuttuja, käsittelytapa omanlaisensa.



Eeppinen "Montana Song"on koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan otteessa pitävä musikaalimainen balladi, jonka ei oikeastaan pitäisi groovata alkuunkaan. Mutta tämä runomainen monologi kuulostaa siltä kuin itse istuisit tupakansavuisen ja pikkuisen epämääräisen musiikkiteatterin katsomossa kuuntelemassa mestaria joka tietää mistä puhuu. Ja saa jollain omituisella tavalla otteeseensa. Tätäkään kappaletta ei oikein voi kategorisoida mihinkään lokeroon, ja se koitui yhdeksi Acklesin uran suurimmaksi ongelmaksi. Ja kun tuota kuuntelee on helppo uskoa, että miehen musiikki ei ollut sitä helpointa kamaa saada radioasemien soittolistoille.

Vaikka levyllä onkin vaikutteita rokista, folkista, bluesista, soulista, gospelista ja kantristakin, ei se oikein istu mihinkään karsinaan. Avantgardemainen teatraalimaisuus on se läpitunkevin elementti, mutta pop/rock-yleisölle se ei kelvannut. Doors tarjosi Elektran asiakkaille sen tarvitsemaa rokimpaa ja sopivasti dekadenssia teatraalisuutta. Acklesin mestariteoksena pidetty levy ei jällenkään myynyt kummoisesti ja Acklesin tiet Elektran kanssa erosivat yhteisymmärryksessä. Tarinan mukaan tuo yleinen eufemismi on tässä tapauksessa jopa totta, myös Ackles oli valmis etsimään uusia tuulia.

Columbian legendaarinen Clive Davis oli jo pitkään ihaillut Acklesia ja sainasi tämän oitis yhtiöönsä. American Gothic-levyn saamat loistavat arvostelut aiheuttivat kuitenkin melkoisia paineita joka johti siihen että uudesta levystä tulikin loppujen lopuksi melko erilainen kuin edeltäjistään. Tämä suureksi osaksi Acklesin kotona neliraitanauhurille äänittämä levy ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta yhdestä kaavasta. Kehuja tuli, ei tosin niin paljon kuin edeltäjästä, mutta myyntiä ei. Osasyynä levyn lähes täydelliseen uppoamiseen oli Acklesin suojelijan Clive Davisin siirtyminen muihin hommiin jo ennen levyn ilmestymistä. Levy-yhtiö kunnioitti vastentahtoisesti sopimusta ja julkaisi levyn, tosin vain USAssa, mutta promootiota se ei saanut. Neljän levyn jälkeen Ackles oli ilman sopimusta, eikä hän levyttänyt enää koskaan. David Ackles kuoli uudistuneeseen keuhkosyöpään vuonna 1999.


Tämä ei ole ihan niitä helpoimmin lähestyttäviä levyjä, mutta jokin kumma veto siinä vain on. Pikku punaviineissä tämä vetoaa erityisesti näin synkän talven keskellä. Mikään bilelevy tämä ei todellakaan ole. Joidenkin korvaan levyn melodramaattisuus saattaa kuulostaa aluksi jopa kornilta. Uskon kuitenkin että levy voisi tarjoilla kiksejä erityisesti Bob Dylanin, Leonard Cohenin tai vaikkapa Scott Walkerin faneille ja odotan että tämä levy jonain päivänä kokee rehabilitaation ja nostetaan kaikkien aikojen parhaiden unohdettujen klassikoiden joukkoon. Kannattaa kuunnella huolella muutamaan kertaan ennenkuin tuomiota jakelee.

Biisilista: 

1. American Gothic
2. Love's Enough
3. Ballad of the Ship of State
4. One Night Stand
5. Oh, California!
6. Another Friday Night
7. Family Band
8. Midnight Carousel
9. Waiting for the Moving Van 
10.Blues for Billy Whitecloud
11. Montana Song

17.1.2012

Myon - Call of the Senses


Myonin kaltainen melodinen hevi ei kuulu oikeastaan jokapäiväiseen musiikinkulutukseeni. Tokihan aikoinaan Rainbowit, UFOt sun muut pyörivät lautasella, mutta sen jälkeen innostus vain jotenkin hiipui. Musiikinlajissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja genrestä löytyy monesti ne lahjakkaimmat soittajapojat.

Tätä oululaisen Myonin uutta sinkkua mainostellaan lähinnä videon ohjanneella ja sillä itseään runsaastikin esittelevällä Kimberly Knoxilla a.k.a. Veera Julia Kimberly Ikkalalla, joka kuulemma Hustler-lehden kannessakin on poseerannut. En tiedä onko tuosta meriitistä ollut videon ohjaamisessa paljon apua, tai sillä että isä on elokuvamies Jaakko Pakkasvirta ja äiti Titta Karakorpi, mutta ainakaan video ei ole ihan uskottavimmasta päästä. Kiva pylly Kimberly/Julia/Veeralla toki on!

Video ja biisi kertoo kuulemma extreme-elämästä ja sen seuraavan adrenaliinipaukun hakemisesta. Näin. Videolla esiintyvä Niko Vainikainen kuoli 18.12.2011 videon kuvaamisen jälkeen joten tarinaa videon saatteeksi ainakin riittää. Videon liveosuus lienee kuvattu Myonin kesäiseltä Murmanskin keikalta, jossa isäntänä toimi paikallinen Hells Angels-poppoo. Turvallisuusasiat olivat kuulemma kunnossa ja bändiä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Pojat tunsivat itsensä Deep Purpleksi. Homma toimi kuin rasvattu vaikka Venäjällä oltiinkin.

Omassa genressään biisi on oikein mainio, ja varsinkin laulaja Jukka Nummi hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Jos bändi saa jakelu- ja levytyssopimuksensa kuntoon, niin kyllähän tämänkaltaisella musiikilla on ulkomaillakin vetoa. Luulisin että enemmän kuin Suomessa tällä hetkellä.

13.1.2012

Kellarin kätköistä: Wendy and Lisa - s/t (1987)


Wendy ja Lisa olivat joutuneet kellariosastolle oikein kahden levyn voimin. Kakkoslevy Fruit at the Bottom ei kuitenkaan pärjää tälle eponyymille esikoiselle, vaikka ihan mukiinmenevää poppista on sekin. Tämän ykkösen vahvuus on se, ainakin Princen faneja ajatellen, että naisten vanhan työnantajan funkahtava vaikutus kuuluu vielä jonkin verran.

Princen Revolution-yhtyeestä tutut naiset lähtivät omille teilleen koska eivät tunteneet saavansa Princeltä ansaitsemaansa arvostusta. Ei niinkään ainutkertaista tämän herran kyseessä ollen. Wendy Melvoin ja Lisa Coleman ovat oikeita muusikoita, eikä mikään Vanity 6. Naisia alkoi riepoa kaikenmaailman ulkomusiikilliset machohörhöilyt ja Princen kummalliset toilailut. Naisten väitetään myös kirjoittaneen ja sovittaneen paljon enemmän musiikkia Princen levyille kuin krediitit osoittavat.

Duon ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1987 jolta irrotettu sinkku "Waterfall" ylsi brittilistoilla sijalle 69 ja USA:n listoilla sijalle 56, mutta levy oli kaupallisesti lievä pettymys. Itse biisi kertoo kuulemma naisten halusta yhä säilyttää välit Princeen vaikka pikkuisen riidoissa erottiinkin. Ja ovathan nuo välinsä sittemmin paikanneetkin, ja duo on esiintynyt mm. Princen Family-bändin kanssa. Kuten myös Wendyn sisko Susannah joka aikoinaan seurusteli Princen kanssa. Kolmen levyn jälkeen duo on keskittynyt lähinnä elokuva- ja televisiosarjojen musiikin luomiseen. Tälläkin hetkellä televisiossa pyörivän Nurse Jackien musiikki on pääosin naisten käsialaa.

Levy ei ole maailmoja mullistava, mutta pidän naisten lauluäänistä. Pikkuisen semmoista Norah Jones-tyyppistä viihdepuleerausta levyltä pikkuisen liikaa löytyy, mutta myös ihan mukavaa poppia. Takaisin hyllyyn siis.

10.1.2012

Haluatko päästä levyn krediitteihin?


Kysymyshän on tietysti retorinen. KAIKKIHAN nimensä haluavat levyn krediitteihin. Edes kerran elämässään.

No nyt on tavallisella wannabella rautainen mahdollisuus päästä brassailemaan kaveripiirissä. Moses Hazy-yhtye äänittää live-levyn pikku kiertueella. Hesalaiset ovat tosin jo myöhässä, sillä Bar Loosen keikka meni jo, mutta oululaisilla on vielä mahdollisuus ikuistaa itsensä musiikkimaailman historiaan. Oulun keikat ovat perjantaina 13.1. Nelivitosessa ja lauantaina 14.1. Nuclear Nightclubilla.

Rullaavaa rollarirokkia kehutusti jo kolme albumillista jukaissut yhtye tosin ihan sanatarkasti lupaa että kaikki lipun lunastaneet saavat nimensä levyn kansitaiteeseen. Mitä sitten tarkoittaakin. Mutta onhan se kiva myös sanoa olleensa keikalla jolla levy on äänitetty. Ja mahiksethan toki parantuvat jos käy molemmilla keikoilla!

8.1.2012

Joo joo, tiedän kyllä mitä niche tarkoittaa


Ja tiedän myös mikä on segmentti. Taloustieteen opinnot eivät ole ihan vielä unohtuneet. Kokonaan.

Mutta rakkaat hakukoneoptimointia harrastavat ystäväni, en halua välittää nicheistä enkä segmenteistä. Tässä yhteydessä. Toki pedantti minäni välillä kuiskailee, että tämäkin pitäisi hoitaa optimaalisella tavalla, mutta eiköhän tuota lajia riitä normielämässä muutenkin.

Relax bro's! Kirjoitan mitä ja mistä sattuu.

Kysymys: Miten voit kirjoittaa peräkkäin Judas Priestistä, jostain Stevie Ray Vaughanista ja Satellite Storiesista. Kaikki ovat totaalisen eri maailmoista. Nichet erit. Ja segmentit. Ja pelit ja pensselit.

Vastaus: Helposti. Kirjoitan siitä mikä sattuu levylautasella kulloinkin viihtymään. So what?

Kysymys: Eikös se olisi järkevämpää erikoistua johonkin tyyliin, niin sais enemmän uskollisia seuraajia.

Vastaus: Varmasti, jos sivu olisi kaupallinen, mitä se ei onneksi ole. Olisi makkara vähissä leivän päältä.

Kysymys: By the way, ei me ikinä tajuttu että loukkaannuit aikoinaan kun ei arvostettu sun Sugarcubseja sun muita Smithsejä.

Vastaus: Tajusit väärin, en loukkaantunut, vaan ihmettelin miksette? Mutta ilmeisesti väärä niche, väärä segmentti.

Ystäväni ovat, tai osa heistä, myös musiikkiin intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä ja ilmeisen huolestuneita. Rautaisia ammattilaisia monilla elämän eri aloilla, ihan helvetin kovia. Siksikin heillä on vaikea tajuta tätä meikäläisen lepsua bloggaamisperiaattetta, jos periaatetta edes on olemassa.

Mutta eihän tämä nyt ihan niin vakavaa ole. Muutama tuhat ihmistä lukee sivuja kuukausittain. Ei sillä vielä ihan maailmoja muutella. Eikä ole tarkoituskaan.

Piparnakkelin sanoin. Stay true to yourself ! Nuori mies ja noin asian ytimessä.

I'll drink to that!

7.1.2012

Kellarin kätköistä: Easterhouse - Contender (1986)


Toisin kuin edellisen Kellarin kätköistä-levyn kohdalla, tämän levyn ostamisesta minulla on selkeä muistikuva nyt kun olen kantta tovin tuijotellut. Ostin tämän vain ja ainoastaan The Smiths-kytkösten ja levy-yhtiön takia. Easterhousen ensimmäinen keikka vuonna 1983 oli The Smithsin lämppärinä. Ja levy-yhtiö oli siis tietysti Rough Trade.

Easterhouse oli poliittinen bändi. Billy Braggin tapaan vasemmalle kallellaan ja Clashin tapaan yhteiskunnan epäarvoisuutta vastaan. Bändin lauluntekijä/laulaja Andy Perry oli tosin ainut joka jaksoi olla ihan tosissaan tuon poliittisuuden kanssa, ja tämän ensilevyn jälkeen kaikki muut yhtyeen jäsenet kaikkosivat. Muiden mukana myös Andyn velipoika Ivor Perry, joka myöhemmin yritteli myös The Smithsin kitaran varressa Johnny Marrin paikalla yhtyeen kuolinkouristusten aikaan. Ja sehän kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa.



Vuonna 1986 Easterhouse oli yksi niistä joista odotettiin seuraavaa  Manchesterin suurta nousijaa. Aikalais-kanssakilpailijoista mm. The Bodines sai jonkilaista mainetta, mutta kyllä se taisi olla James joka lopulta noista "The Next Big Thing"-sarjalaisista voiton vei. Ja sekin vasta 90-luvulla Madchester-boomin auttamana Stone Rosesin ja muiden kumppaneiden jalanjäljissä. Julkaisuaikanaan Contender sai kuitenkin hyvät kritiikit ja odotukset olivat kovat jopa Atlantin toisen puolen valtaamisesta Clashin jalanjäljissä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja homma tyssäsi toisen levyn jälkeen kokonaisuudessaan.

Andy Perryn sosialistinen näkemys tuntuu ainakin näin tänä päivänä luettuna pikkuisen päälleliimatun oloiselta mukaradikalismilta. Kaikillahan meillä tuohon aikaan nuoruuttaan viettäneillä oli ainakin yksi tuollainen taidekoulun runotyttöjä sanahelinällään hurmannut ja Marxia siteerannut tekoidealisti. Tai sitten Perry oli ihka aidosti vihainen nuori mies, muttei ihan pystynyt uskottavasti sitä välittämään.

Easterhousen musiikki oli ihan ok. Keskinkertainen lienee oikea määritelmä. Liian totinen Housemartinsiksi, liian kliseinen Billy Braggiksi ja liian vähän munaa Clashiksi. Totista ja angstista torvensoittoa ja liian vähän sävellyksellisiä oivalluksia. Noita lienee tuohon Thatcherismin aikaan ollut Briteissä tusinoittain.

Mutta kyllä tuo "1969" jäi siltikin soimaan päähän. Nostan kuitenkin takaisin levyhyllyyn.

5.1.2012

Kellarin kätköistä: Shoes - Present Tense (1979)


Löysin läjän vanhoja vinyyleitä kellarin kätköistä. En edes tiennyt omistavani tämmöisiä levyjä. Ei siis mitään muistikuvaa ostamisesta saatikka kuuntelemisesta. Ilmeisesti olen siirtänyt nämä jostain syystä myyntiosastolle, mutta se kirppispöytä on vain jäänyt varaamatta viimeiset 20 vuotta. Näistähän voi tehdä vaikka löytöjä. Kuunnellaan ja tutkitaan.

Ensimmäisenä kuunteluun osui Shoes-yhtyeen levy Present Tense. Levyn kansi lupailee jonkinmoista poppistavaraa, eikä tuo ennakkovärinä ihan harhaankaan mene. Ja heti ensitahdeista huomaan, että olenhan minä tätäkin joskus kuunnellut.

Present Tense oli Illinoisista kotoisin olevan power pop-yhtyeen ensimmäinen kolmesta Elektralle levytetyistä levyistä. Elektra uskoi poppooseen alusta asti ja lennätti pojat Englantiin Richard Bransonin studioon Mike Stonen (Queen, Asia, T. Rex) ohjattavaksi. Levy sai erittäin hyvät arvostelut Atlantin molemmin puolin ja levyltä irrotettiin neljä sinkkua ja neljä videota (Tomorrow Night, Too Late, Cruel You and In My Arms Again) jotka kaikki olivat MTVn alkuaikojen vakionumeroita. Tältä levyltä löytyi jopa yksi viidenkympin sakkiin päässyt kappale "Too Late".



Kolmen levyn jälkeen Elektra droppasi bändin joka palasi kotistudioon ja julkaisi tämän jälkeen omalla levymerkillään tuotoksiaan aina vuoden  2007 vanhoja demoja esitelleeseen tuplaan asti. Bändin nykyisestä statuksesta ei minulla ole tietoa. Shoes tuotteli oman levymerkkinsä ja studionsa suojissa saman genren bändejä aina 80-luvun alusta asti ja taustaveikkojen, John ja Jeff Murphyn ansioksi voi kuulemma osaksi lukea USAn 90-luvun power pop revivalin.

Mukavaa kitaravetoista beachboysmaisella harmonialaululla kuorrutettua poppia. Cheap Trickiin ja Knackiin verrattu yhtye ei mielestäni ole kovin power, jos esimerkiksi myöhempiin saman genren bändeihin (vaikkapa Posies) vertaa. Kitarassa tosin välillä on vääntöä ihan mukavasti, vaikka helinä onkin enemmän pinnalla. Levy on tasainen eikä mitään selkeää highlightia löydy, mutta eipä floppiakaan. Itseasiassa oikein mukava poppilevy.

Taidanpa kuitenkin nostaa takaisin levyhyllyyn. Tuskinpa tästä cutout-versiosta olisi mitään saanutkaan. Muutenkin tuo vinyylien myynti taitaa olla ajatus joka ei psykologisesti tule onnistumaan enää sitten millään.


3.1.2012

Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu (1999)

 
Aikalailla suljettu on tämän bändin clue ollut meikäläiseltä. Eikä se ihan täysin auennut vielä tälläkään yrittämällä.

Ajankohtaiseksihan tämän tekee se, että levystä on tulossa uudelleenjulkaisu vinyylinä lähiaikoina, ja yhtye levyttää myös parhaillaan teemallista tuplalevyä. Teemallinen tuplalevy kuulostaa lähinnä kirosanalta, mutta tämän bändin ollessa kyseessä tuo lienee vain ihan luonnollinen jatkumo.

Suljettu on myös teemalevy. Se kertoo isän ja pojan suhteesta jossain pohjoisessa. Sanoituksia tutkiessa ehkä tajuaa mistä on kyse, mutta aika moni asia jää hämäräksi. Sen verran omalaatuista Liimatan ajatuksenjuoksu välillä on. En ole lukenut miehen kirjoja tai sarjakuvia selvittääkseni miehen sielunmaisemaa, mutta esimerkiksi "Masturbaatio Ranualla" kuulostaa tutustumisen arvoiselta sarjakuvakirjalta.
"Kun tulet uimasta ja vesi tippuu tukasta
Kuivaa tukka, älä kuivaa kasvoja
Älä iäksesi juutu samaan divarilaariin
Jos ikinä muutat, jätä Busterit kotiin "
Absot, niin kuin fanit kuulemma kutsuvat, kävivät mennä vuosina vuosittain Oulun Nelivitosessa ja pariin otteeseen pääsin bändiä katsomaankin. Wigwam-vivahteisuus kuului livetilanteessa ehkä vielä selkeämmin kuin levyllä. Sanoituksista en ole ikinä hirveästi ymmärtänyt, mutta ilmeisesti nuo menee sen verran runouden puolelle ettei minulla vain kyvyt riitä niitä analysoimaan. Hyvältä nuo kielikuvat ja ajatusten virrat silti kuulostavat. Eikä ollenkaan tekotaiteelliselta ja tahallaan hämäriltä. Mutta kun musiikki on kuitenkin vahvasti sanoituksiin painottuvaa, ei tuolla tyylillä massoja kosiskella. Marginaalissa Absot ovat pysyneetkin, ja ovat ilmeisesti ihan tytyväisiä siihen. Yleisönkosiskelusta ei Liimattaa ainakaan voi syyttää.
"Jerkunen ei vastaa, krhm. Kysymyslauseet
herättävät vaikutelman ontosta puunrungosta.
Jerkunen ei ole mikään "jermunen".
Hän antoi kassin tyhjiä pulloja kauppaan vietäväksi"
Musiikillisesti ollaan välillä lähellä tuota Wigwamia, välillä homma kuulostaa Zen Cafelta. "Kiilakivi" on kuin Kari Peitsamon levyltä. Mutta kuitenkin koko ajan homma kuulostaa vain ja ainoastaan Absoluuttiselta Nollapisteeltä. Omaperäisyyttä bändillä riittää vaikka muille jakaa. Levyn ehdoton "hitti" on kuitenkin levyn ehkä vähiten omituinen " Kupit on kuin olisi häät", joka on Samuli Putromaista meininkiä parhaimmillaan.
"Älä riisu termostaattia kaivaten
Älä lainaa omaa pyyhettäsi muille
Älä puhuttele, kun lasken vettä
En osaa ajatella, jos joku on lähellä"
Tällaisia oman tiensä kulkijoita täytyy kunnioittaa. (En tiedä miksi tuossa videossa on Lauri Tähkän kuva, enkä ota siihen kantaa, biisi on kuitenkin helvetin hyvä)

1.1.2012

Kusti polkee jälleen


Kuten edellisessä posti-postauksessani lupasin, päästän eetteriin enemmänkin näitä postilootaan kolahtaneita musiikkitarjokkaita. Enemmän toki niitä joita ei ole jo ihan joka laudalla käsitelty. Vexi Salmen sanoin: Antaa kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaan.

Club Merano 
Helsinkiläisen yhtyeen kuukausi sitten ilmestynyt ensilevy löi monet ällikällä hämyilevällä mutta raikkaalla otteellaan. Yhtyeen primus motor Harpov eli Harri Väyrynen sanaili Soundissa näin: "Perustin yhtyeen poikani Sebastianin kanssa Himalajan vuorilla Nepalissa. Kahlasimme itselleni vuosien varrella tärkeiksi muodostuneita biisiaihioita akustisella, sitarilla ja tabloilla. Löysimme yhteisen sävelen ja yhteyden.Vuorilta palattuamme rakensimme studion vanhaan sikalaan Kirkkonummelle ja kutsuimme koolle vanhoja muusikkokavereita Iisakin kirkontornia kiillottamaan."

Siinä kai tuo on sanottu. Pikkuisen psykedelisiä vaikutteita ja progea suomalaisittain sikalan tuoksun läpi maanläheisesti suodatettuna. Ehtaa meininkiä.

Latest tracks by Club Merano

Kevin
Vaikka tämä on jo ehditty aika monessakin paikassa kehua, niin en malta olla mainitsematta. Jostain kumman syystä indie-rintamalta tulee nykyään toinen toistaan laadukkaampaa musiikkia joka tuutista. Indiestä on tullut mainsteramia.

A Lonely Place by Kevin (band)

VSP
Pistetään nyt tämäkin, vaikkakaan en tiedä onko tässä meneillään vuoden suurin indie-kusetus ja meikäläinen kohteena vai ollaanko tässä ihan tosissaan matkassa. Edellinen sinkku kertoi kuulemma hiiren ja kissan välisestä suhteesta. Tämä taas papukaijan henkisestä elämästä. Jep.

Honey by VSPMUSIC

Zebra and Snake
Elektro/ambient-poppoo julkaisee ensi vuoden huhtikuussa kokopitkän, ja tarjoili tulevalta levyltä yhden biisin maistiaisiksi etukäteen. Keikkakaveri OMD pilkahtelee vahvasti, ja tulevaisuuden tusinaankin valittu bändi on genrestä enemmän tietävien mielestä valmista tavaraa kansainväliseenkin menestykseen.

Burden by Zebra and Snake

Dead Sea Navigators 
Hivenen Nick Caveen kallellaan olevaa melankolisen mahtipontista poppirokkia tarjoilee DSN uutukaisella EP-levyllään. Ei ihan tarkasti meikäläisen makuhermoon, muttei ollenkaan huonokaan.

Uncharted EP by Dead Sea Navigators

souLOfmyShoEs
Hämärän italialaisen bedroom indiepopin ystäville ( anybody there? ).

inquietudine occupazionale by souL Of my ShoEs

Chris & Salon des Refusés 
Nick Trianin miksaama bändin uusin sinkku löytyy tulevalta albumilta. Uusin sinkku on hieman melankolinen porilaistyylinen jollotus verrattuna edellisiin kipaleisiin. Stay focused, man.

Persona non Grata - EP by chrissalon