30.10.2011

Keikkaennakko: French Films ja Regina

French Films 


Blogimaailman lemmikit saapuvat Ouluun peräkkäisinä viikonloppuina. Reginahan on toki jo ehtinyt lunastaa internet-hypen nostamat odotukset, French Films taas ihan ei. Big Wawe Ridersien, Siinain ja New Tigersien kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kamppaileva French Films on toki ihan mukava orkesteri, mutta ei nyt ihan kaiken sen hypen arvoinen.

Pahimmin siinä tökkii toisinaan totinen ja arrogantti laulusoundi jolle ei aina ihan löydy katetta. Vähiten se häiritsee poppaavissa biiseissä "Pretty In Decadence", "The Great Wawe of Light" ja "Escape In The Afternoon". Kun nyt ei kuitenkaan olla tekemässä  mitään maailmoja mullistavaa postpunkkia vaan ihan simppeliä indiepoppia. Kai. Uusi levy oli minulle lievä pettymys. Ehkä tuo johtuu indie-bloggareiden superhypetyksen tuomista yliodotuksista, mutta odottelin jotain raikasta tuulahdusta, jota ei sitten tullutkaan. Tuli vain ihan ok. EP antoi odottaa jopa parempaa.

Ihan hyvä suomalaiseksi ei ole mielestäni ihmeellinen kehu, mutta sitä French Films kuitenkin on. Ja useammalla kuuntelulla tämmöinen ei-niin-indie-orientoitunut vanha dinosauruskin alkoi pikkuhiljaa huomaamaan että kyllähän bändillä omat vahvuutensa on. Varsinkin silloin kun eivät yritä liikaa olla britti-indietä.

Ollakseen vuoden tulokas meikäläisen asteikolla, bändin pitää kyllä petrata lavalla. Ja uskonkin tämän kaltaisen musan toimivan juuri keikoilla. Niin on kyllä tapahtunut aika monesti, että vasta livenä bändin essence on selkiytynyt. Nuclear Nightclub on keikkapaikkana hieman haastavampi kuin Reginan Nelivitonen, mutta kuten muunmuassa Satellite Stories on osoittanut, kyllä sinnekin kunnon indie-bileet saa aikaiseksi. Sitä odotellessa.


Imaginary Future (2011) by French Films


French Films Nuclear Nightclubilla lauantaina 5.11.

Regina


Reginan Tuorein levy taas oli taas positiivinen yllätys. Kun Puutarhatrilogia oli vielä hiukkasen liian elektropoppia omaan makuuni, niin tuorein iski musiikkihermoon kitaravetoisuudellaan. Ja kaunis naislauluhan nyt meikäläiseen on vedonnut aina.

Uusimmalta levyltä nyt ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Vertailu aikoinaan diggaamaani Wilmaan ei ole tuulesta temmattu, yhtäläisyyksiä riittää.

Toisin kuin French Filmsin kohdalla, pelkään että Regina ei toimi ihan yhtä hyvin lavalla kuin levyltä kuunneltuna. Qstockissa missasin Reginan joten keikkakokemusta ei vielä ole. Toivottavasti bändi kuitenkin osoittaa minun olevan totaalisesti väärässä.

Latest tracks by REGINA

Regina 45 Specialissa perjantaina 11.11.


Ja sanoin sitä taikka tätä, kyllä näitä molempia keikkoja voi todellakin suositella Oulun indiehipstereille ja muillekin musiikinystäville.

27.10.2011

Hybris


Olipa kerran helvetin arvostettu herra joka teki sitten mitä vaan, niin kriitikot kusivat housuun. Ja bändi jonka katu-uskottavuus meni pikku hiljaa alamäkeen sitä mukaa kun rahakasat kasvoivat ja terapialaskut lisääntyivät. St. Anger ei auttanut asiaa, vaikka varmasti tarkoitus oli.

Metallican epätoivoinen yritys palauttaa rock-uskottavuus ja herra Hybriksen usko siihen, että hän voi tehdä tasan mitä huvittaa, on aika huono yhdistelmä.

En ajatellut puuttua ollenkaan tähän soppaan, kun siitä nyt on puhuttu jo kaikkialla. Mutta sen verran tämä Lulu ihmetytti, ja sitten jo naurattikin, että päätin minäkin sanasen sanoa.

Mielestäni ihmeellisintä asiassa ei ole se, että levy on höperö. Mystisintä asiassa on se, että kaikki muutkin prosessissa mukana olleet ovat olleet niin pihalla että levy ylipäätään julkaistaan. Onhan noita hyllytettyjä projekteja levy-yhtiöiden kellarit pullollaan.

Olisi ollut mukava olla kärpäsenä katossa katselemassa kun herrat levyä tekivät. Onko siellä tosiaan James Hetfield miettinyt, että onpas tuo punkin kummisetä sitten ihqun raju radikaali. Ja onpa sillä mukavat laulunsanat. Silleen niinku undeground.

Reed vaikuttaa kyllä vain lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä elähtäneeltä ressukalta, jolla ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Metallica vain näyttää peesaavan, kun kerran hommaan tuli ryhdyttyä.

Saattaapa se siltikin olla niin, että tämäkin "väärinymmärretty" levy joskus, jossain, nostetaan aikoinaan käänteentekevien klassikoiden joukkoon.

Nyt näyttää vain siltä että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita.

25.10.2011

Martin James - Dave Grohl; Foo Fighters, Nirvana ja muita harharetkiä (2010)


Punkin ja grungen Leonardo da Vinci. Planeetan työteliäin muusikko. Rockmaailman mukavin mies. Kuulemma.

Foo Fighters on myös mukava bändi. Joidenkin mielestä jopa liian mukava. Vanhat Grohlin HC-fanit kaipaavat enemmän särmää ja Nirvana-fanit enemmän angstia. Rokkimiesten mielestä soundissa on liikaa rullaavia poppiaineksia. Itse en osaa pitää hyviä poppismelodioita mitenkään huonona, eikä ne mitenkään ole ristiriidassa sen kanssa että parhaimmillaan Fightersit ovat ihka aitoa rokettirollia. Stadion kamaa ehkä, mutta laadukasta.

Musiikkitoimittaja Martin James on joutunut kieltämättä kovan paikan eteen. Ensinnäkään Dave Grohl ei ole osallistunut kirjan tekoon, vaan haastattelut on kaivettu arkistoista. Ja kun tietää Grohlin suhtautumisen yksityisasioiden revittelyyn, ei hirveän syvällistä yksityiselämän tietoa ole luvassa. Pahimmillaan teksti on asiallisen kuivaa raportointia kiertueista ja levyttämisestä.

Toisaalta ulkopuolinen tarkastelu on suonut kirjoittajalle miettiä asioita ehkäpä tarkemmin kuin olisi ollut mahdollisuus jos kirja olisi virallinen elämänkerta. Eikä tuo Grohl nyt ihan niin harmaa tavis ole kuin antaa itsestään ymmärtää., joten kyllä kirjaan on ihan asiallista juttua riittänyt.

Kirja käy ihan ansiokkaasti läpi Grohlin alkuajat Washingtonin HC-skenessä, kiertelyt pakettiauton takaboksissa ja nukkumiset kiertueilla kavereiden lattioilla. Hiukan nostalgian sävyttämien haastatteluiden perusteella nuo ajat ovat vaikuttaneet Grohlin suhtautumiseen musiikkibisnekseen koko uransa ajan. Tosin punk/Hc-piirit pitivät miestä petturina kun Nirvana "myi itsensä" kaupallisuuden alttarille.

Nirvana-aika tulee käytyä läpi nimenomaan Grohlin näkökulmasta eikä Cobainin persoonaan hirveästi puututa. Onneksi niin, siihen on omat kirjansa. Grohlin osuutta kirjailija pitää kuitenkin olennaisena bändin soundin synnyssä.

Yksi kirjan läpi jatkuva teema on Grohlin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Nirvanan maine tuntuu olevan miehelle painolasti, ja toisaalta taas miehen osuutta tuossa bändissä osittain väheksyttiin. Mies vain sattui joidenkin mielestä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän niinkuin Ringo aikoinaan.

Grohl yrittää epätoivoisella vimmalla vakuuttaa olevansa tavis. Ja kirjoittaja ei kyseenalaista tuota missään vaiheessa. Tähtikultti saa mieheltä huutia useaankin otteeseen, ja omasta mielestään hän on vain duunari ja musiikkidiggari. En osaa pitää tuota tahallisena vähättelynä, ehkäpä mies tosissaan ajattelee noin. Ja kyllähän kieltämättä tuollaisen kuvan olen itsekin saanut lehtijuttujen perusteella.

Bändi on perhe ja kaikki on kavereita keskenään. Tällaista kuvaahan Grohl mielellään viljelee. Harvassa perheessä tosin jäsenet ihan noin tiheään vaihtuvat, ja patriarkkaariuskin on ollut vähenemään päin. Grohl on kuitenkin selkeästi oman laumansa pomo, vaikka muuta kovasti väittää. Pikkuisen tätä kaverimeininkiä kyllä liioitellaankin.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös tarinat Grohlin sivutoimista ja erityisesti metalliprojekti Probot:ista. Viimeksimainitusta hartaan fanin unelmien täyttämislevystä minulla ei ollut edes mitään tietoa ennestään. Kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ajatukselta Grohlin kirjoittamat hevikipaleet joita laulamassa on miehen nuoruuden idolit Lemmystä Venomin Cronokseen. Ihan niin hyvältä se ei kuitenkaan kuulostanut sitten loppupeleissä.

Vaikea sanoa onko Dave Grohl musiikkibisneksen mukavin mies, mutta sympaattisen kuvan kirja toki kohteestaan antaa. Totaalisen myötäsukainen käsittely on tosin ominaista tällaisille "fanikirjoille". Grohl on selvästi yhä myös musiikista innostunut, kuin tavallinen fani konsanaan. Samaan tulokseenhan tuli myös tuore dokumentti, joka on aikalailla yksi yhteen kirjan kanssa. Eniten kirja antaa Grohlin alkuaikojen kuvauksellaan. Nirvana ja Foo Fighters aikojen tapahtumathan ovat tietysti suurelle osalle kirjaan tarttuvista enemmän tai vähemmän tuttuja.

Lopussa kirjailija, joka on kuulemma jopa populaarimusiikkijournalismin tohtori, jaarittelee tarpeettomasti kysymyksestä "miksi tällaisia elämänkertoja tehdään?" Ikäänkuin itsekin hieman kyseenalaistaisi toteavan kerrontatapansa. Niinkuin minäkin.

Ei kyllä mikään maailmoja mullistava rockeepos. Siltikin ihan lukemisen arvoinen musiikkikirja.

20.10.2011

Kusti polkee...

Usein nuo sähköpostiin jysähtävät promot uhkaavat jäädä vähän pienelle käsittelylle ihan oman asenteen takia. Kukko kun ei käskien laula. Ainakaan suomalainen kukko, perkele !

Asennehan on tietysti totaalisen typerä. Bändithän vain tekevät juuri sitä mitä pitääkin. Nollabudjeteilla tällainen sissimarkkinointi on se ainoa järkevä tapa hoitaa homma. Lupaan parantaa tapani. Aloitan nyt.

STEREO SOUL FUTURE
Ensimmäisenä pistetään eetteriin Stereo Soul Future. Sen verran mielenkiintoisen kuuloinen bändi on, että se kyllä maininnan ansaitsee.

Itse yhtyeestä en tiedä kuin sen että tämä bostonilainen bändi näkee omiksi vaikutteikseen Wilcon, Spoonin ja Super Furry Animalsin. Ja tykkäävät kuulemma kovasti Beatlesista. Ja Kuulostavat ihan hyvältä.


Stereo Soul Future - Watching Circles from Stereo Soul Future on Vimeo.

Lisää musiikkia voi streamata tai downloadata täältä

I REMEMBER TAPES
Duran Duran meets Joy Division. Näin kuuluu tämän bändin oma määritelmä. Roxy Music minulla kyllä ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä rumpukoneella vahvistettu trio tekee tuollaista hiukan säksättävää tanssittavaa brittiläistä indiepoprokkia. Ei ihan meikäläisen alaa, mutta eihän tuota nyt huononakaan voi pitää.



CHRIS & SALON DES REFUSÉS
Itse Chrisin sukunimi ei käy suoraan mistään ilmi, mutta implisiittisesti voimme päätellä että se on ilmeisemmin ihan suomalainen Karvinen. Tai sitten ei.

Muun bändin muodostavat herrat Arno Nurmisto, Jeppe Cavonius, Niklas Karvinen. Sinkkua on saatu miksaamaan indie-piireistä tuttu Nick Triani. Levykin bändiltä on tuloillaan ensi vuoden puolella. Ihan mukavaa kitaravetoista suomenkielistä indierokkenrollia. Pikkuiset emo-vibat hiipii korvaan, muttei liian häiritsevänä.

Ra(u)hantekijä / Avida Dollars - SINGLE by chrissalon

VSP 
Kun tämän bändin promosta luin kuvauksen sinkusta, luulin ehdottomasti, että nyt Tarkkailijaa pissitään silmään. Kuvaus kuuluu nimittäin näin:  "Linkeissä eka sinkku levyltä "Heartless Rat Ballad", joka käsittelee kissan ja hiiren välistä suhdetta. Videossa seikkailee Persialainen kissa nimeltä "Mau"."

VSP - Heartless Rat Ballad by VSPMUSIC

VSP Facebookissa

WEDDING CRASHERS
Tämä hesalainen indiepoppoo on jossain jopa noteerattu vuoden indietulokkaaksi. En tiedä yltääkö bändi ihan sinne asti, mutta mukavaa meininkiä poitsut on ilmoille puskeneet ihan levyksi asti. Ei mitään turhan ryppyotsaista meininkiä ja sehän on ihan mukava kun kaamos taas edessäpäin odottaa.



ISOVELI
Tässä promossa on niin hyvä saate, etten ala itse runoilemaan mitään: "ISOVELI on lopunaikojen tanssimusiikkia, jossa suomenkielinen pop kohtaa rytmimusiikin ja indiepop iskelmän. Isoveli syntyi The Policen, Madnessin, Ismo Alangon ja Leevi and The Leavingsin joukkopantua 80-luvun proto-housen tahdittaessa työntöjä. Isovelissä yhdistyy äärihedonistinen eskapismi sekä tiedostava, paikoin jopa yhteiskuntakriittinen tarkkailu." Että noin. Tarkistakaa itse.

Isoveli: Tanssi tai kuole by Exogenic Music Group

CASSIE
Tämä bändihän on kehuttu kyllä jo monellakin blogilla. Mutta mainitaan silti. Nämä runotyttöhommelit on meikäläisen juttu, mutta tässä liikutaan kyllä jo hiukan liian ambient-osastolla. Pikkuisen enemmän särmää, niin alan kiinostumaan. Laulaja Sofia Thurén on kyllä osaavan kuuloinen lyyli, joten uskonpa että tästä suunnasta vielä lisääkin kuullaan.


COSMOBILE & IKE CHIME
 " It is a blend of classic rock aesthetics (as in The Strokes), bouncy rhythms (as in Vampire Weekend), and positive energy (as in Talking Heads). The bottom line is simplicity, and how to make something out of it. No modern studio tricks were utilized and no musical virtuosity was witnessed. The songs are about making do in a Big Brother / Temptation Island world gone completely Lost. Yes, they are about survival and the album is a survival guide to the everyday jungle of concrete and commerce." Näin kuvaillaan levy-yhtiön toimesta tämän yhtyeen uusinta levyä.

Cosmobile & Ike Chime - Rough Riders by Fullsteam

HELLÄ ELÄIN
En rehellisesti osaa sanoa tästä bändistä mitään. Mutta jospa te osaisitte.



Ja olisihan noita posteja paljonkin, mutta suurin osa on jo blogeilla käsitelty moneenkin kertaan. Kaikki nämä oman 15-minuuttisensa ansaitsevat.

19.10.2011

Road crew-dokkareita

Vice Skandinavia-yritys, josta minulla ei ole mitään hajua, lähestyi Tarkkailijaa sähköpostitse. "Only For You"-tyyppisessä viestissä mainostettiin dokumenttisarjaa rokkimaailman sekatyöläisistä eli roudareista. No näitähän tulee jatkuvasti kaikenlaista niinkuin bloggarit ainakin tietävät, ja pidin tätäkin vain pelkkänä tyhjänpäiväisenä mainoksena.

Mutta tässähän onkin substanssia. Tuolla sivuilla on, toki Marshallin sponsoroimana ja mainoksilla varustettuna, ihan mukavia pikku dokkareita musiikkimaailman taustamiehistä ja naisista. Ihan tutustumisen arvoinen mesta.

" Its called ON THE ROAD.

It really puts the spotlight on the roadies (road crew members) for huge artists like michael jacksson, led zeppelin, kiss, the rolling stones.... You name it. And let them tell us about burnes corpses and groupies from their point of view. Because the artists wont tell us about that secrets. Its a very honest and nice show.

Check out episode 1-4 and teaser for the 5th on www.vice.com/ontheroad."

16.10.2011

Nyt soi: Black Stone Cherry


Hell yeah ! Southern-rockin tulevaisuus on hyvissä käsissä. Vaikka ei tätä nyt ihan ensikuulemalta siihen lokeroon sijoittaisikaan.

Nuoret kollit rokkaavat Zeppeliinin, AC-DC:n ja Skynyrdin hengessä helkkarin rennosti ja energisesti. En edes oikein tiedä mikä tämän erottaa niin monesta muusta samantapaisesta nuorten poikien soundgarden-replicasta, mutta eipä tuo diggaamista hidasta.

Ei-niin-nerokkaat sanoituksetkaan ei hidasta hevon vertaa, kun nämä pojat rullaa koko nuoruuden testosteronivaraston voimalla. Bändin uusin levy Between the Devil and the Deep Blue Sea on lauantai-illan ratoksi vallan sopivaa rokettirollia. Hitikkäitä kertsejä löytyy toki vanhemmiltakin levyiltä vaikka bon joveille jakaa. Tsekkaa vaikka biisi "Blind Man", joka ei salli upotusta. Pikkuisen toisinaan häiritsee laulajan grungemainen ääntely, joka tuo mieleen ilkeästi Creedin. Mutta huonomminkin voisi tietysti olla.


15.10.2011

Jason & the Scorchers - Lost & Found (1985)


Loppuunmyytyjä lastenmusiikki-kiertueita myyvä Farmer Jason joutui viime vuonna lomalle, kun legendaarinen cowpunk-yhtye Jason & the Scorchers kaivettiin telakalta 14 vuoden levytystauolta. Bändileaderi ja pääfarmari Jason Ringenbergerin tulot laskivat kuulemma radikaalisti, mutta ehkäpä tuon korvaa katu-uskottavuuden palautus.

Viime vuonna ilmestynyt levy Halcyon Times oli hieno muistutus niistä 80-luvun hienoista ensilevyistä joista suorastaan pursusi tekemisen ilo. Sen verran vakuuttava tuo uusikin levy on, että aivan hyvin sekin voisi olla tässä esiteltävänä. Mutta tämä bändin eka LP iski meikäläiseen aikoinaan sen verran muistettavasti, että ainoa vaihtoehto oli nostaa framille nimenomaan tämä levy.

Altcountry tai countryrock ei tuolloin ollut mitenkään kovassa huudossa, mutta Scorchersien punkasenne yhdistettynä maanläheiseen farmarirokkiin erottui sen verran tiukasti tuon ajan listarokista, että vaikutuksen se teki. Tosin listoilla ei liikehdinää pahemmin tapahtunut. Bändi oli ilmeisesti liian country rokkareille ja liian rock kantrimiehille. Nashvillessä se lienee ollut melkoisen alt. Mutta meille genrevapaille musadiggareille debyytti oli raikas tuttavuus. Rokkikuppiloissa levyn hitit soivat tuolloin ahkerasti, ja varmasti suurin osa minun ikätovereistani biisit tunnistavat vaikka eivät bändin nimeä tiedäkään.



Pari EP:tä tätät ennen julkaisssut orkesteri herätti huomioni ensimmäistä kertaa julkaistuaan jonkin verran radiosoittoa saaneen versionsa Bob Dylanin biisitä "Absolutely Sweet Marie". Tuolloisen Dylan-diggaukseni ansiosta oli vaikea myöntää, että versio oli jopa parempi kuin alkuperäinen. Levyn soundi oli jotain, jota ei voinut oikein yhdistää suoraan mihinkään. Siinä oli mukavaa maanläheisyyttä ja suorasukaisuutta John Mellencampin malliin, mutta rockasennetta naksun enemmän. Ja soittajien punkjuuret kuuluivat. Mukana oli toki myös hiukan tyypillisempää kantria ja kaljalasiin itkemistä kuppilan pöydässä.



Levy hyppelehtii hiukan monien eri tyylien välillä, mutta pysyy silti mukavasti kasassa. Jason Ringenberger ei varsinaisesti ole mikään kultakurkku, mutta tällaiseen honkytonky-menoon se sopii kuin nakutettu.

Seuraava levy Still Standing oli vielä samanlaista tavaraa, mutta sitten meno muuttui perinteisempään hard-rock suuntaan ja meikäläisen kiinnostus lopahti. Kohta lopahti myös soittajapoikien innostus ja bändi hajosi. Jason ryhtyi soolouralle. Revival toki tehtiin eka kerran jo 90-luvulla, mutta vasta tuo viime vuotinen Halcyon Times herätti oman mielenkiintoni. Ja jossain vaiheessa Jason päätti siis myös ryhtyä Farmer Jasoniksi, ja julkaisi myös pari levyllistä noita lastenlauluja.

Scorchersien live-esiintymiset olivat kuulemma rautaista kamaa, ja kyllähän se tuubinkin perusteella siltä tosiaan vaikuttaa.

1.10.2011

Mikä pettymys !


Mukavia muistoja ja ihania naisia. Ja sitten tämmöinen pettymys.

Peruspoppiahan tämä oli aikoinaankin, mutta jotakin on pahasti muuttunut. Hommassa haisee yliyrittäminen.Pari 80-luvun levyä olivat hienoa melodiaa pullollaan, ja kauniita harmonioita.

Kolmijäseniseksi palannut tyttötrio The Bangles on poistanut entisen basisti Michael Steelen joukostaan niin totaalisesti, että edes bändin nettisivuilla ei tätä mainita sanallakaan.

Ilmeisesti basistin lähtö liittyi muihin kuin kuuluisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Hoffsin epävirallinen johtaja-asema ilmeisesti korpesi tätä niin, ettei yhteistyöstä tullut enää mitään. Ilmeisesti tästä viisastuneena levyllä on annettu kaikille naisille tasapuolisesti laulettavaa. Iso virhe.

Kyllä se vain niin oli, ja on, että Susanna Hoffs on SE laulaja tästä porukasta joka jotenkin saa biisit erottumaan muusta listapopista ja muista 60-luvun pastissipoppoista. Muiden naisten laulu on tasaista harmaata massaa.

Uudelta viikko sitten ilmestyneeltä levyltä Sweetheart of the Sun erottuu tasan kaksi kappaletta edukseen, ja yllätys yllätys: Molemmat laulaa Susanna Hoffs.

Piti oikein kaivella vanhat "guilty pleasure"-albumit hyllystä ja kuunnella olivatko ne tosiaan niin hyviä kun muistelin. No, ei ne ehkä ihan niiiiiiiin hyviä ole. Taisinkin olla enemmän ihastunut Susanna Hoffsiin. Taidan muuten olla vieläkin.

Tuossa vielä nuoremmille muistutukseksi että tietävät minkänäköisestä musiikista oikein höpisen.