Tällaisia perusränttätänttä lehmirock-yhtyeitä on nykyään liian harvassa. Liian moni haluaa olla niin helkkarin erikoisia ja vaikeita. Alkujaan Disneyland After Dark-nimellä aloittanut Tanskalais-poppoo jyllää siellä The Cultin tai Hellacoptersin maastossa yhä edelleenkin, mutta suurempi suosio jäi tuonne 1980-luvun loppupuolelle ja lopahti viimeistään kun grunge alkoi vyöryä kartalle ja perusrokkimiehet olivat yhdessä yössä auttamatta vanhanaikaisia.
Yhtye kuuluu sarjaan ei mitään uutta ja ihmeellistä taivaan alla, mutta sen minkä ne tekee ne tekee ihan hyvin. Tämä biisi on yhtyeen suurin hitti jolla tavoiteltiin jopa kansainvälisiä kenttiä, mutta lento tyssäsi aika lyhyeen. No Fuel Left for The Pilgrims levyltä vuonna 1989 irrotettu sinkku taitaa olla edelleenkin ainoita tanskalaisia joka on Suomessa listoille noussut ennen Volbeatia. Joka on muuten hiukan samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan siellä päinkään.
D.A.D., sittemmin D-A-D, nyttemmin ilmeisesti D:A:D, ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä aiheutti joillekin hieman vaikeuksia lokeroida bändiä. Tukkaheviä se ei ollut vaikka toisinaan pojat siltä vähän näyttivätkin. Kantrimiehiäkään ei ihan oltu vaikka lavalla aiheella leikiteltiinkin. Eikä ihan sitä perus hardrockiakaan. Tässä biisissä ei ole kysymys kovin monimutkaisista globaaleista maailmantalouden ongelmista tai syvällisestä itsetutkiskelusta Freudin hengessä. Pelkkää kitaravetoista paahtoa nuoruuden innolla rinta kaarella. Tukka taakse ja tulta päin. Basso soittaa kahta kieltä ja yksinkertainen kitarariffi jää mieleen kertakuulemalta. Paikkansa tällaisellakin on. Vieläkin.
