29.7.2010

Nyt soi: Cowboy Junkies - Misguided Angel


Cowboy Junkiesin uusin albumi Renmin Park oli kauhea pettymys. Poissa loisti se tuoreus ja vilpittömyys joka alkuaikoina oli bändin valtti. Tietysti noista ajoista on jo yli 20 vuotta joten tuoreus oli varmastikin liikaa odotettu, mutta myöskään musiikillisesti levy ei hirveän hyvä olllut, jos nyt totta puhutaan. Vaikka Margo yhä ihanasti laulaakin.

Kolmen sisaruksen  Margo, Michael ja Peter Timminsin ja Alan Antonin vuonna 1985 Torontossa perustama bändi julkaisi toisen albuminsa The Trinity Session vuonna 1988. Levy oli äänitettiin livenä yhdellä mikrofonilla Torontolaisessa Church of The Holy Trinity-kirkossa pääosin yhden päivän aikana. Levyllä yhtye coveroi mm. Velvet Undergroundia (Sweet Jane), Hank Williamsia ( I´m So Lonesome I Could Cry) ja Patsy Clinea (Walking Aftre Midnight). Tuo ylläsoiva, session viimeisenä ja yhdellä otolla levytetty biisi, on Margon ja Michaelin käsialaa.

Aluksi levy julkaistiin oman independent levy-yhtiö Latent Recordsin toimesta saavuttaen kulttisuosiota ja myöhemmin levy julkaistiin laajemmin RCA-levymerkillä muutaman lisäkappaleen kera. Tämä on taas yksi niitä levyjä joka jäi aikoinaan 20 vuotta sitten kaupassa käteen ilman mitään ennakkotietoja pääosin hienon kannen ja kiinnostavan bändinnimen takia. Urbaanilegendan mukaan nimi olisi tullut Townes Van Zandtin kappaleesta "Cowboy Junkies Lament", mutta tuo kappale on kyllä tehty vasta 1989 joten tarina ei aivan toimi. Margon mukaan nimi olikin vain sattumanvarainen ja hätäinen valinta ensimmäisen keikan painaessa päälle.

Tämä ei ole tanssimusaa todellakaan, mutta nojailuun kai tämäkin käy. Koko levy on rauhallista, viipyilevää ja kaunista. Tuoreutta jota bändi ei pystynyt toistamaan myöskään uusintakierroksella levytettyään kaiken uudelleen albumille Trinity Revisited vierailevien tähtien kera. Mutta alkuperäinen pysyy yhtenä sunnuntai-iltojen suosikkina.

25.7.2010

The Doors - L.A. Woman (1971)


Jim Morrisonin myytti on toisinaan jättänyt alleen sen totuuden, että bändi teki myös erittäin hienoa musiikkia. Pahimmillaan tuo myytin rakentaminen on ollut tietysti musiikkilehdistön hypeä, mutta kyllähän esimerkiksi Sugermanin ja Hopkinsin elämänkerta "Jim-No One Here Gets Out Alive" ja Oliver Stonen elokuva paisuttivat ja liioittelivat Morrisonin elämän mystisyyttä ja jopa keksivät hienoja saagaan sopivia anekdootteja. Piinatun taiteilija-imagon rakentaminen näyttäytyi hiukan banaalisti myös bändikaveri Ray Manzarekin kirjassa "Light My Fire-Matkani Doorsin kanssa", joka on tekosyvällisyydessään ja keittiöfilosofisuudessaan pahimmanlaatuista musiikkikirjallisuuden Coelhoa. Manzarekin selkeänä tavoitteena on korostaa omaa rooliaan taiteilijana hienoilla taideviittauksillaan ja pönkittää bändin ja erityisesti Morrisonin myyttisyyttä. Melkoista kuonaa koko kirja. Parempia on kirjoitettu useita, eikä tuohon kannata aikaansa tuhlata.

Bändissä ei sinänsä ollut mitään myyttistä, Morrisonissa sitä toki oli. Osin hän loi sen tietysti myös itse teatraalisella, melodramaattisella, arvaamattomalla esiintymisellään, sepitteillä menneisyydestään ja tietysti elämäntavoillaan ja karismallaan. Ja ennenkaikkea kuolemalla nuorena ja kauniina. Kuitenkin kyse on vain rockmusiikista ja eittämättä myös pätevästä runoilijasta. Ilman Morrisonia ei olisi ollut The Doorsia, se on selvä. Olisi myös hauska tietää miten homma olisi jatkunut jos ei Morrison olisi kuollut tuossa muusikoille ylen vaarallisessa 27 vuoden iässä. Olisiko Doors samalla tavalla päässyt rockin kaanoniin kuin nyt on käynyt. Myös kuolemasta tehtiin myyttinen ja salaperäinen tapahtuma tyypillisine salaliittoteorioineen. Joku kyynisempi voisi kuvitella että nimenomaan Manzarekin motiivina myytin paisuttamisessa olisi voinut olla levymyynti, mutta ei kai nyt niin voi olla, eihän ?

Ensimmäisen ykköshitin saamisesta Manzarek kirjoitti " Me kaikki olimme neitsyitä ja olimme vuotaneet rippusen kallisarvoista punaista verta ihanassa yhdynnässä hääsohvallamme listojen kärjessä". Melkoista sontaa. Ilmeisesti Manzarek yrittää kovasti tosiaan olla se taiteilija joka bändissä jäi täysin kitaristi Robby Kriegerin ja Morrisonin kykyjen varjoon. "Light My Fire":n intro ei kovin pitkälle riitä. No, kyllähän miehen koskettimet oli tietysti oleellinen osa Doorsin soundia ja tokihan Ray hienosti soitteli, ei siinä mitään.

Ensimmäisestä ykköshitistä oltiin siirrytty jo aika kauaksi, tosin ajallisesti vain neljän vuoden päähän, kun yhtye julkaisi levyn L.A.Woman. Yhtyeen kuudes studiolevy oli paluuta perusasioihin. Alun sekavuuksien ja ongelmien johdosta yhtyeen hovituottaja Paul Rothchild jätti urakan joten homma kaatui yhtyeen ja äänittäjänä jo pitkään hääränneen Bruce Botnickin niskaan. Morrison oli ajoittain huonossa jamassa ja eli julkisuuskuvansa mukaista elämäänsä. Nauhoitukset siirrettiin Doorsin työpajalle jonne Botnick kasasi laitteet ja Elektran siirrettävän äänityskaluston, palasi vanhempaan kasiraitaäänitykseen ja levy äänitettiin miltei kokonaan livenä muutamia päällekkäisäänityksiä lukuunottamatta.

Levyn ykköspuolen aloittava "Changeling" tekee jo selväksi Morrisonin halun muutokseen. Helposti voisi tulkita että se kuvaa juuri tuon hetkistä päätöstä muuttaa Pariisiin ("yeah, I´m leavin´ town"), mutta biisi oli tosiasiassa kirjoitettu jo vuonna 1968. Se kuvannee kuitenkin Morrisonin halua muuttua seksisymbolista vakavammin otettavaksi runoilijaksi jollainen hän aina oli halunnut olla, ja varoittelee yleisöä että näin tulee tapahtumaan. Vaikka kappale olikin vanhempaa perua se sopi hyvin juuri tuohon ajankohtaan ja siksi se päätyi tälle viimeiselle aidolle Doors-levylle. Se oli ikäänkuin hyvästijättö vanhalle imagolle.

Levyn ensimmäinen single ja isoin hitti "Love Her Madly" oli suurin syy miksi tuottaja Rothchild jätti hommat kesken jo harjoitusvaiheessa. Hänen mielestään biisi oli hissimusiikkia ("cocktail lounge music"), eikä olisi kuulunut blueslevylle jota Doors oli omasta mielestään tekemässä. Toisissa lähteissä lähdön syyksi mainitaan "Riders On The Storm", mutta miehen itsensä mielestä syy oli juuri tämä biisi. Vaikka tällä levyllä palattiin taas käytäntöön nimetä kappaleet koko bändin nimiin, tämä nimenomainen biisi oli kokonaan Kriegerin aikaansaannosta. Toki kappale olisi varmaankin ollut enemmän kotonaan kahdella ensimmäisellä levyllä, mutta hieno kappalehan tuo on.

Ensimmäisen levyn jälkeen levytyksissä oli aina käytetty basistia, jota yhtyeessä ei siis ollut, ja tällä kertaa mukaan tuli Elviksen kanssa soitellut Jerry Scheff. Rytmikitaristiksi hankittiin teksasilainen blueskitaristi Marc Benno joka myöhemmin työskenteli mm. Eric Claptonin, Lightnin´Hopkinsin ja lyhyesti myös Stevie Ray Vaughanin kanssa. Yhtye työskenteli omien sanojensa mukaan pitkästä aikaa yhtyeenä ja monet kappaleista rakentuivat nyt harjoitusten ja äänitysten aikana koko orkesterin voimin. Siksikin tuo paluu yhteiskrediitteihin oli luonnollista.

Levyn ehkäpä tiukimmin bluesahtava kappale "Been Down So Long" sai nimensä suoraan Richard Farinan miltei samannimisestä novellista joka kuului Morrisonin suosikkeihin. Rouheaääninen laulaja käyttää tuttua blues-retoriikkaa ja suorasukaistakin sanastoa Kriegerin ja Bennon kitaroiden soidessa kunnon blues-tyyliin. Manzarekin koskettimia ei tässä biisissä kuulla ollenkaan. Yksi harvoista tällaisista kappaleista muuten. Itse novellin kertomus ei sinänsä suoranaisesti liity tähän kappaleeseen, mutta jo nimi  sai varmasti Morrisonin samaistumaan kertomukseen.

Morrison oli jo Venicen ajoista lähtien kirjoitellut muistikirjaansa sanoituksia myöhempää käyttöä varten joko runoina tai laulun sanoituksina. Levyn filleriksi sanottu "Cars Hiss By My Window" oli yksi näistä vanhoista muistikirjan merkinnöistä. Tämä hieman mutainen Howlin Wolf-tyyppinen parilla laiskalla kitaralla ryyditetty blues-pala jää hieman mitättömäksi. Levyn nimibiisi "L.A.Woman" on Morrisonin viha-rakkaus tutkielma niin Los Angelesista kuin sen naisistakin. Ja Los Angelesista naisena. Levylle piti tulla myös laulu uudesta kotikaupungista Pariisista "Paris Blues", mutta se jätettiin lopulta pois. Moneen kertaan tulkittu Jimin Mojon nousun ylistyksen (tyypillinen bluesilmaus tietysti) yksinkertaisempi selitys lienee kuitenkin miehen itsensä antama: Mr Mojo Risin´ on vain Jim Morrisonin anagrammi. Bändin tiedottaja Diana Gardiner tulkitsi laulun olevan oodi hänelle ja Morrisonin tyttöystävä (se pysyvin) Pamela Courson oletti että ainakin kohta " I see your hair is burning" tarkoitti hänen punaisia hiuksiaan. Mene ja tiedä.

"L'America" viittaa Latinalaiseen Amerikkaan symbolisena kaukaisena seutuna jossa vieraita katsotaan hiukan kieroon, mutta tytöt kyllä tykkäävät. Bändi teki reissun etelään pari vuotta ennen levyttämistä. Tosin biisi oli tehty jo ennen tätä trippiä. Kappale ei oikein sulaudu muun levyn ilmeeseen, ja alunperin se olikin tehty ja äänitetty jo paljon aiemmin ja aivan muuhun tarkoitukseen. Blow Up-elokuvan ohjaaja Michael Antonioni aikoi ensin käyttää sitä uusimmassa filmissään Zabriskie Point, mutta kuunneltuaan sitä aikaisemmissa harjoituksissa hän päätti ettei se ole käyttökelpoinen. Itse elokuva olikin melkoinen floppi sekä kriitikoiden että maksavan yleisön mielestä, joten mitään isompaa vahinkoa ei tuosta aiheutunut. Kappale eroaa muista myös siinä suhteessa, että sen äänittämiseen käytettiin suhteettoman monta ottoa verrattuna muiden pariin ottoon.

Hienolla Manzarekin kosketintyöskentelyllä ja Kriegerin upealla kitaroinnilla biisistä "Hyacint House" muodostuu pieni rauhallinen tauko levyllä. Kaunis kappale sisältää mm. kryptisen ja täysin irralliselta vaikuttavan säkeen "the bathroom is clear", jollei se sitten jotenkin viittaa siihen että Morrison lauleskeli äänityksissä kämpän pesuhuoneessa. Muuten kyseessä taitaa olla vain Morrisonin toive pyyteettömästä ystävyydestä. Levyn lainaraita ja vanha keikkapala, John Lee Hookerin "Crawling King Snake" sopii tietysti laulajalle jo nimeltäänkin kuin nakutettu.

Kaksi viimeistä kappaletta ovat levyn hypnoottisinta tavaraa. Yleensä Morrison kuulemma tiesi jo kirjoittaessaan onko tuotos runo vai laulun sanoitus. Poikkeuksiakin oli. Jimin lapsuuden ja nuoruuden aikana kuuntelemista blues, R&B ja rockkanavien eksoottisesta musiikkioccktailista kertova runo "Texas Radio & the Big Beat" oli toiminut jo vuodesta -68 keikoilla lausuttuna introna joihinkin kappaleisiin ja nyt tuosta runosta kasvoi kappale "WASP (Texas Radio & the Big Beat).


Levyn herkkupala ja paras anti on säästetty viimeiseksi. Pahaenteisen sateen kohinan jälkeen mukaan liittyvät hieman aavemaisesti rumpali John Densmore ja Manzarekin jazzahtava tunnistettava soundi. Morrisonin täyteläinen ääni antaa odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi. "Riders On The Storm" oli lyhenneltynä versiona levyn toinen single joka ei menestynyt yhtä hyvin kuin "Love Her Madly", mutta on silti  jäänyt elämään ehkä vahvimmin tältä levyltä. Eeppistä tavoitteleva tarina tappajasta highwaylla on saattanut saada tematiikkansa Jimin "Hitchhiker"-runosta joka ilmestyi postyymisti An American Prayer-albumilla vuonna 1978.

No, eihän niitä myyttejä tietenkään ihan tekemällä synny, kyllä pitää olla jotain mistä ammentaa. Ja Jim Morrisonissa oli herkullisesti kaikkia aineksia. Mutta rajansa kaikella. Musiikki on kuitenkin tärkeintä ja se on hyvää varsinkin tällä levyllä. Ja koska tuota Manzarekin kirjaa aloin siteeraamaan niin pistetään tähän loppuun vielä tuon ajatusten tonavan selkeää ajatuksenjuoksua Morrisonin kuoleman tiimoilta ja koetan näin myös omalta osaltani lisätä myyttiä:
" Minä tiedän, että Jim siinä pariisilaisessa kylpyammeessa vajosi piilotajunnan kastevesiin, kellui jälleen kerran äitinsä lapsivesissä, jumalallisen äitinsä pehmeässä, lämpimässä kohdussa, ja lähti hymyillen. Valoon. Hymyillen siihen kirkkaaseen keskiyöhön. Syntyi uudelleen!"
Melkoista kitschiä. Täytyy olla kiitollinen että yhtyeessä oli ihan oikeakin runoilija.

Biisilista:

01. The Changeling
02. Love Her Madly
03. Been Down So Long
04. Cars Hiss by My Window
05. L.A. Woman

01. L'America
02. Hyacinth House
03. Crawling King Snake
04. The WASP (Texas Radio and the Big Beat)
05. Riders on the Storm

22.7.2010

Nyt soi: Johnny Winter - Still Alive and Well


Blues, bluesrock, rhythm & blues, rock vai mikä lie. Ei sillä ole niin kauheasti merkitystä mihinkä lokeroon Johnny Winterin sijoittaa vai sijoittaako mihinkään tai kaikkiin. Tämä biisi kuitenkin lienee sitä lajia miehen tuotannossa joka on lähimpänä rock & rollia. Nykyäänhän mies ei juuri keikoillaan suostu soittelemaan kuin bluesia. Kun siinä on kuulemma kaikki.

Jo vuonna 1968 ensimmäisen levynsä julkaissut kitaristilegenda kiertää yhä edelleen ja on vaikean loukkaantumisensa jälkeen taas huimassa kuosissa vaikka vielä istualtaan soitteleekin. 70-luvun alussa mies oli vieroituksesta ( Too Much Seconal ) tultuaan pikku hiljaa myöskin pääsemässä takaisin hyvään ryhtiin ja teki vuonna -73 levyn Still Alive and Well jonka nimibiisi siis tuossa soi. Itse levy on yksi Winterin parhaista rock-levyistä, ellei paras studiotekeleistä. Livethän ovat myös melkoisen alkuvoimaista matskua. Myöhemmin mies siirtyi yhä voimakkaammin perinteisemmän bluesin puolelle, varsinkin Muddy Watersin kanssa tehdyn yhteistyön jälkeen.

Kuten usein bluespiireissä tälläkin levyllä on paljon lainakappaleita Rolling Stonesista Bob Dylaniin, mutta tämän nimikappaleen yhtyeen toinen kitaristi ja itsekin kuuluisa kepittäjä Rick Derringer teki nimenomaan Winterille kunnianosoitukseksi kuiville pääsemisestä:
" Did you ever take a look to see who is left around?
Everyone I thought was cool is six feet underground "
Aina kun tulee mieli kuunnella jotain oikein perusjuttua kaivelee mielellään esille Winterin levyn. Miehen laulunlahjoista ei ole oltu aina ihan yhtää mieltä, mutta tällaiseen raakaan perustemmellykseen se sopii enemmän kuin mainiosti.

Back to basics !

18.7.2010

Lonnie Mack - Strike Like Lightning (1985)


Ympäri käydään ja yhteen tullaan.

Ensimmäinen Stevie Ray Vaughanin ostama sinkku oli Lonnie Mackin "Wham". Nyt SRV on päässyt tekemään yhteistyötä poikavuosiensa idolin kanssa sekä tuottajana että muusikkona ja tuloksena on maukas annos bluesia. Ja tietysti myös se "Wham".

Lonnie McIntosh syntyi Indianassa vuonna 1941 ja alkoi kitaransoiton 7-vuotiaana johon sai vahvasti vaikutteita paikallisilta kantri-muusikoilta, vaikutteisiin sekoittui myös radiosta kuullut rhytm and blues-soundit ja paikallisen kirkon gospel. Lonnie alkoi soittaa ammatikseen jo varhaisessa teini-iässä erottuaan koulusta opettajan kanssa käydyn hässäkän jälkeen. Hän soitteli klubeissa, roadhouse-kuppiloissa ja äänityssessioissa niin Indianassa kuin viereisissä Ohiossa ja Kentuckyssa.

Vuonna 1958 Mack osti seitsemännen koskaan valmistetun legendaarisen Gibson Flying V kitaransa jolla hän soittaa edelleen. Tuolla kitaralla Lonnie soitteli myös eräänä iltana narulle biisin Fraternity levymerkille erään toisen artistin session jälkeen. Tuo biisi oli instrumentaaliversio Chuck Berryn kappaleesta "Memphis". Mack ei edes tiennyt että Fraternity oli julkaissut sinkun ennenkuin kuuli sen radiosta, ja biisi ponkaisi heti listalle sijalle viisi. Lonnie Mack oli lähes yhdessä yössä siirtynyt paikallisesta sessio/roadhouse-muusikosta isojen poikien sarjaan.

Seuraavat vuodet Lonnie kierteli ympäri maata ja palasi tasaisin väliajoin Cincinnatiin tai Nashvilleen levyttämään sinkkuja, Wham!, Where There´s A Will There´s A Way ja Chicken Pickin´(josta Vaughan myöhemmin levytti oman versionsa nimella Scuttle Buttin´) ja tusinoittain muita. Fraternity kuoli ja kuopattiin ja Lonnie siirtyi Elektralle kolmen albumin ajaksi, jona aikana hän levytti myös mm. Doorsin kanssa albumilla Morrison Hotel. Kun Elektra yhdistyi Warneriin, Lonnie kyllästyi ison organisaation byrokratiaan ja palasi takaisin Indianaan roadhouse-ympyröihin ja klubeille.

Lyhyen Kanadan oleskelun jälkeen, jossa mies soitteli Ronnie Hawkinsin bändissä,  Lonnie sijoittui Indianan kautta Stevie Ray Vaughanin kehotuksesta Texasin Austiniin, jossa miehet alkoivat jammailla yhdessä paikallisissa klubeissa. Kun Alligator Records pyysi mieheltä uutta albumia Lonnie välittömästi pyysi Vaughania apuun. Stevien mukaan albumi Strike Like Lightning oli paluuta Lonnien alkuperäiseen soundiin joka oli ollut aikoinaan yhden bluesrockin ensimmäisen kitarasankarin ominta aluetta. Pitkän linjan roadhouse-kitaristi Lonnie Mack pääsi tällä levyllä taas huipulle useiden suvantovuosien jälkeen.

Stevie Ray Vaughanin ja Lonnie Mackin yhdessä tuottama paluualbumi alkaa reippaasti miesten yhteiskitaroinnilla biisillä "Hound Dog Man" jota seuraa rauhallisempi "Satisfy Susie", jossa Vaughan soittaa soolokitaraa. Vaughanin kitara kuullaan kyllä muissakin kappaleissa, joskin Flying V on yleensä pääosissa. Toisessa kitarassa on SRV:n tilalla joissakin biiseissä Lonnien nuorempi veli Bill McIntosh, kelpo kitaristi hänkin. "Stop" on jo tyypillinen blues-biisi, niin aiheeltaan ( ei ihan when i woke up this morning my baby was gone, muttei paljon toisinkaan..) kuin soinniltaankin ja siinä Lonnie Mackin upea gospelistakin vaikutteita saanut laulu pääsee hienosti oikeuksiinsa.

"Long Way From Memphis" sisältää selkeitä country-vaikutteita ajalta jolloin Lonnie soitteli ilman suurta hälyä paikallisten bändien kanssa vuosikausia suvantovaiheessaan suuren suosionsa päivien ja uuden tulemisensa välillä. Seuraava onkin yksi Lonnie Mackin kaikkien aikojen tunnetuimmista kappaleista, mutta nyt kahdella kitaralla ryyditettynä upeana kitarataisto-versiona nimellä "Double Whammy". Nimibiisi "Strike Like Lightning" on mukavasti rullaava kapakkapianolla ja hienoilla Mack-sooloilla varustettu R&B-pala. Mackin soolot ja kitarointi yleensäkin on näennäisen vaivattoman kuuloista ja miehen kitaran ääni on helposti tunnistettavissa ja omaperäinen.

Levyn rakkausbiisi on rauhallinen "Falling Back In Love With You" jossa Lonnien laulu kuulostaa vaihteeksi kunnon blue-eyed soulilta, jota mies myös oli levyttänyt useita kertoja. Stevie Ray Vaughan pääsee ääneen Lonnien ohella seuraavassa kappaleessa "If You Have To Know", joka voisikin aivan yhtä hyvin olla Vaughanin levyltä. Levyn ehkä heikoimman palan, "You Ain´t Got Me", jälkeen kuullaan akustisesti levyn päättävä hieno delta-bluesmainen, mutta hiukan kieli poskessa tehty "Oreo Cookie Blues" jolla molemmat kitaravirtuoosit vaihtelevat pääosissa.

Lonnie Mack on säveltänyt joko kokonaan tai osittain kaikki levyn biisit lukuunottamatta kappaletta "Hound Dog Man", jonka on tehnyt levyllä bassoa soittava Tim Drummond. Stevie osallistui biisintekoon ainoastaan nimikappaleessa. Levy on siis täysin Lonnie Mack-levy vaikka SRV isossa roolissa olikin, eikä vain SRV-levy eri laulajan kanssa. Levy nosti 44-vuotiaan Lonnie Mackin takaisin , ja ansaitusti, parrasvaloihin ja hän kiersi levyn tiimoilta pitkästä aikaa isoilla lavoilla, ja keikoilla mukana soittelivat yhtä idoliaan kunnioittaen mm. Ry Cooder, Keith Richards, Ronnie Wood ja tietysti Vaughan. Kiertue päättyi huimaan Garnegie Hallin konserttiin jossa lavalle astelivat myös Albert Collins ja Roy Buchanan.

Levyä voi varauksetta suositella kaikille bluesin, R&B:n (siis sen alkuperäisen ja oikean) ja erityisesti tietysti Stevie Ray Vaughanin faneille. Hienoa kitarabluesia Lonnien maukkaan laulusoundin kera. Erittäin maistuvaa !

Biisilista:

01 - Hound Dog Man
02 - Satisfy Susie
03 - Stop
04 - Long Way From Memphis
05 - Double Whammy
06 - Strike Like Lightning
07 - Falling Back In Love With You
08 - If You Have To Know
09 - You Ain't Got Me
10 - Oreo Cookie Blues

15.7.2010

Far Arden keikalla

Pitkästä aikaa pääsin vanhan tutun bändin keikalle kun pojat soittivat Oulun Gloriassa viime lauantaina hienon setin. Bändi alkaa jo olla reilusti aikuisen ikäinen ja kummasti se Nevski vain vieläkin jaksaa puurtaa ja viedä bändiä eteenpäin.

Far Arden perustettiin jo vuonna 1987 lukiolaisbändi Hazardin raunioille. Eka keikka taisi olla Oulussa Rajakylän nuorisotalolla jossa olin myös mukana. Muutamilla keikoilla toimittelin myös vähän niinkuin roudarin virkaa, tuttuja poikia kun olivat jo kouluajoilta. Tuolloin mukana olleista pojista: A-M "Jänkky" Jänkälä, Juha "Limppu" Limberg, Jarmo "GT" Heikkinen ja Arto Willman ei kukaan ole ollut mukana enää vuosikausiin. Ainoana tuolloin mukana olleista jatkaa yhä bändin sielu ja lauluntekijä/laulaja Esko "Igor Nevski" Nevalainen.

Bändin nimestäkin on tietysti helppo jo päätellä että Doors/Jim Morrison oli ja on yksi isoista vaikuttajista, mutta myös progemmat bändit, vahvimpana Jethro Tull ja Pink Floyd löytyy varsinkin Nevskin suosikeista. Puhumattakaan Bob Dylanista. Alkuaikoina bändi oli kuitenkin varsin suoraviivainen rokkibändi unohtamatta melodisempiakaan biisejä. Heti ensimmäinen single "Lisa" vuonna 1989 nousi pienoiseksi radiohitiksi ja valittiin mm. kuukauden sinkuksi omakustannesarjassa Rockradiossa. Biisi kuultiin myös tällä keikalla encorena ja edelleen se kuulosti hyvältä. Alkuaikoina mukana keikkasetissä oli myös Lou Reedin ja Velvet Undegroundin kappaleita ja encorena useastikin rokkiversio Elviksen biisistä "Heartbreak Hotel", joka rullasi kuin keväinen hirvi.

Muutamien sinkkujen ja EP:n jälkeen bändi sai aikaiseksi hienon levyn vuonna 1993 nimeltään Wind and Change. Isoja jonoja tuo levy ei levykauppoihin synnyttänyt vaikka ihan kelpo musiikkia olikin. Noista vanhemmista kappaleista keikalla kuultiin ainakin bändin toinen sinkku " I Feel Fine", William Blaken runoon sävelletty " Tyger", " My Baby Was A Baseball Player" ja taisi siellä soida myöskin "Ivory Town" ja ainakin "Strawberry Moon".

Bändi keikkaili silloin tällöin ja alkoi miehistönvaihdosten jälkeen äänitellä uutta levyä vuonna 1998. Projekti oli kuitenkin melko pitkä ja levy ilmestyi vasta 2001 nimellä Free Pictures. Tuolloin mukaan oli hiipinyt jo progevaikutteita enemmänkin. Tuolta levyltä kuultiin keikalla ainakin nimibiisi "Free Pictures", "Tell Me What Is Love" ja "Mind The Gap".

Vuodet on vierineet ja miehistö on vaihtunut useaankin kertaan, ja vaikka osalla nykyisistä soittajista on vahva progetausta oululaisesta Jethro Tull-tribuuttibändi Limingan Tullista, oli bändin soundi palannut selkeästi taas hiukan suoraviivaisempaan pop-rockiin. Vaikka kukaan herroista ei musiikista saa, tai ole saanut, elantoaan vaan ihan muista siviilihommista, niin bändi kuulosti kyllä varsin ammattitaitoiselta. Kitaristi Jari Pietilä soitteli kitaraa, mandoliinia ja irlantilaista bouzoukia hiukan progemaisesti toisinaan (tulli-kaikuja ilmeisesti, Zappaa ja Rushiakin siinä hiukan taisi olla mukana mausteena), luontui mieheltä myös perusrokkiriffittely ja muutama hieno soolokin irtosi. Ja Esko lauloi yhä hienosti, jos ei hienommin kuin nuorempana.

Uusissa biiseissä oli mukana varsin hienoja paloja joissa oli ainakin innostuneen yleisön mielestä vahvaa hittipotentiaalia. Uusia biisejä kuultiin useita mutta nimenä jäi mieleen ainostaan "Intuition´s Arms", joka kuulemma löytyy uudelta tekeillä olevalta levyltä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan levyä, ja sitä saako Far Arden toisen hitin yli 20 vuoden uurastuksen jälkeen. Aihetta olisi.

13.7.2010

Nyt soi: Frank Zappa - Valley Girl


Barry Milesin kirjoittaman Zappan elämänkerran mukaan, vuoden 1980 lopulla Moon Unit sujautti isänsä kotistudion oven alta lapun, jossa luki: " Olen 13-vuotias. Nimeni on Moon. Tähän asti olen yrittänyt pysyä poissa tieltäsi, kun teet äänityksiä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että laulaisin mielelläni levyilläsi..."

Hellyttävä yritys kiinnittää isän huomio itseensä. Lapun alle Moon kirjoitti talon puhelinnumeron ja kehoitti isäänsä ottamaan yhteyttä manageriinsa Gail Zappaan. 1970-luvulla lapset eivät juuri isäänsä nähneet. Jos tämä ei ollut puoli vuotta kestäneillä kiertueilla, niin hän jumitti studiossa hiomassa uusia levytyksiä. Perfektionistina hän ei antanut normaalielämän (kuten lasten kasvatuksen tai muun yhtä triviaalin) haitata intohimoaan. Järjettömästä julkaisumäärästä on helppo päätellä, että mies miltei asui studiossaan.

Meni jokin aika ennen kuin tapahtui mitään. Eräänä studioyönä Zappa jammaili rumpali Ed Wackermanin kanssa riffiä, joka oli saanut alkunsa soundchekissä noin vuotta aiemmin. Mies oli puuhaillut sen parissa jo kauan eikä ollut oikein tiennyt mitä sen kanssa tekisi, mutta tuona yönä asiat loksahtivat kohdilleen ja kun siihen vähin erin lisättiin vielä lisää tavaraa niin biisin taustat olivat syntyneet.

Frank herätti Moonin keskellä yötä laulukoppiin esittämään laulussa kuultavaa monologia, joka oli saanut alkunsa Moonin pelleilystä laaksolaismurteella ja puhetavalla. Tyttö vain imitoi ilmauksia joita oli kuullut tyttöjen käyttävän San Fernandon laaksossa, ja isukki leikkaili ja liimaili näistä valmiin kappaleen. Lopuksi kappaleeseen vielä lisättiin basso, jonka Frank oli aluksi aikonut jättää kokonaan pois. Zappa kaiversi levytyksestä asetaattilevyn ja lähti taas kiertueelle.

Moon vei asetaatin radioasemalle ollessaan haastattelussa, ja radion soitettua levyn alkoi hillitön härdelli. Kaikki tahtoivat kuulla uudestaan tuon biisin ja muut radioasemat alkoivat jopa soittaa tuosta lähetyksestä nauhoitettua kopiota. Zappalla oli käsissään hitti, vaikka edes levy ei ollut vielä ilmestynyt. Aikoinaan biisi ilmestyi levyllä Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch, joka jäi Zappan viimeiseksi myyntimenestykseksi, ja iso ansio oli kappaleella "Valley Girl". Vaikka olihan levyllä myös muita legendaarisia ja hieman zappamaisempia lauluja kuten herkkä ja optimistinen "Teenage Prostitute".

Eksentrisenä luonteena Zappa oli jopa hieman näreissään että tästä pop-kappaleesta oli noussut niin iso häly, eikä kiinnitetty huomiota hänen musiikilliseen erinomaisuuteensa. Suosiossa ei hänen mielestään ollut juuri kysymys musiikillisista ansioista. Lauluhan oli eräänlainen vitsi jossa naurettiin laakson elämäntavalle, jota Zappa inhosi. Hän ei käsittänyt että levynostajat luulivat biisin olevan iloinen laulu jossa ylistettiin laakson tyttöjä, jotka oikeasti olivat Zapasta vastenmielisiä. Mutta asia todisti Zapalle taas kerran tämän nihilistisen asenteen mukaan: "Amerikkalainen yleisö on tyhmää ja haluaa palvoa lapsellisuuksia."

"Valley Girl" poiki aikoinaan kokonaisen arsenaalin oheistuotteita, kuten värityskirjoja, nukkeja, kosmetiikkasarjan, koruja, keramiikkaa, julisteita ja postikortteja. Laulu ja sen aikaansaama hype kaikkine krääsineen toi kuitenkin Zappalle rutkasti rahaa joka oli aina tarpeen jotta mies voisi jatkaa taiteellisia kokeilujaan, ja nyt hänellä oli myös varaa palkata kokonainen sinfoniaorkesteri.

Ja olihan kappaleesta sekin hyöty että sen kautta minäkin tutustuin miehen musiikkiin.

11.7.2010

Ei se nimi bändiä pahenna, osa V


Yhtyeen perustivat New Yorkissa vuonna 1963 laulaja John Sebastian ja kitaristi Zal Yanovsky. Zal oli aiemmin soitellut sähköisessä folk-bändissä nimeltään the Mugwumps, jossa vaikuttivat myös sittemmin the Mamas & the Papas-orkesterin Cass Elliot ja Denny Doherty. Mukaan saatiin vielä rumpaliksi Joe Butler ja basistiksi Steve Boone. Levytettyään muutaman biisin Elektralle yhtye sainattiin perin juurin sopivasti Kama Sutra Recordsille.

Yhtyeen nimen keksiminen jäi pikkuisen viime tippaan, sillä menossa olivat jo harjoitukset ensimmäisiä levytyksiä varten. John Sebastian mietiskeli asiaa tuolloin Kweskin Jug Bandissä vaikuttaneen jug- ja pesusoikkomuusikon, ja sittemmin myös menestyksekkään uran äänityspuolella ( mm. Doors, Janis Joplin, Jackson Brown, Bonnie Raitt ) tehneen Fritz Richmondin kanssa. Sebastian yritti selittää tälle että heidän musiikkinsa on ikäänkuin yhdistelmä Chuck Berryä ja Missisippi John Hurtia.

Missisippi John Hurt oli arvostettu, joskin vähän tunnettu noihin aikoihin, country-blues laulaja ja kitaristi. Koska Fritz kuitenkin tunsi hyvin musiikkinsa hän oli heti jyvällä minkälaisesta kamasta uuden yhtyeen musiikissa oli kyse. Hurt lauloi kuiskaavalla mutta vahvalla äänellä näennäisen viattomasti tyylillä joka sai college-tyttöjen sukat pyörimään jalassa. Yksi miehen suosituimmista kappaleista oli "Coffee Blues", joka oli myös näennäisen viaton mutta tuttuun blues tyyliin mahdollisimman kaksimielinen.

Fritz ehdotti nimeä sillä sekunnilla ja Sebastian oli aluksi hieman epävarma. Hän alkoi testailla nimen vaikutusta bändin muihin jäseniin ja myös ulkopuolisiin ihmisiin. Vastaanotto ei ollut ihan yksimielinen, ja nimi sai ihmiset hieman hämmennyksiin. Usein kuitenkin siksi että luultiin nimellä olevan viittauksia huumeisiin, tai sitten ihmiset vieroksuivat nimen kiltteyttä ja ajankohtaan sopimatonta hempeyttä ( love & peace-aikakausi ei ollut vielä alkanut ) tietämättä nimen todellista alkuperää. Mutta Sebastian piti nimestä. Ja piti siitä kiinni.

Haastatteluissa Sebastian kertoo alusta lähtien olleensa rehellinen nimen tarkoituksesta ja alkuperästä. Asiaa kysyttiin kuulemma varsinkin alkuaikoina joka haastattelussa ehkä myös siksi, että haluttiin kaivaa esille tarkoitetaanko sillä heroiinia vai kenties muuta muusikkojen arkiruokaa. Yhtye kertoo aina vastanneensa kyselyihin rehellisesti; että nimi Lovin´ Spoonful kertoo Missisippi John Hurtin laulun erään säkeen mukaisesti suuseksistä.

Yleensä haastattelijan seuraava kysymys pitkän tauon jälkeen olikin kuulemma: "Ööö, John, mikä on lempivärisi ?"

9.7.2010

Nyt soi: Hoodoo Gurus - Out That Door


Kesätauko venähti erinäisistä syistä blogikirjoittelun osalta hiukan pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta nyt ollaan taas back to business, jos ei ensi viikon helleaalto vie miehestä mehuja ihan kokonaan. Aloitetaan kuitenkin rauhallisesti ja lyhyesti.

Loman aikana tuli kuitenkin kuunneltua runsaasti musiikkia, niin levyltä kuin livenäkin, luettua toistakymmentä musiikkikirjaa ja mikä tärkeintä tuli penkattua levyhylly parempaan järjestykseen ja sieltähän löytyi vaikka mitä mukavaa. Uusia levyjäkin tuli muutama ostettua, ihan vain sen takia kun tunnen olevani jokseenkin pihalla uudemmista bändeistä joista saa Rumbasta ja Soundista lukea.

Aikoinaan melko tiiviisti levylautasellani viihtynyt Hoodoo Gurus on jotenkin jäänyt unholaan aikojen saatossa. Mutta kun tuossa pöyhin levyhyllyä ja kuuntelin Triffidsien hienoja levyjä niin muistui mieleen tämä toinen hieno down under- bändi. Tai aika montahan niitä tietysti on, jos tarkkoja ollaan.

Tämä Sydneyn punk-ympyröistä vuonna 1981 alkunsa saanut poppoo on Australiassa saavuttanut rock-ikonin aseman, mutta muualla yhtye tunnetaan lähinnä muutamista 80-luvun levyistään, erityisesti 1985 ilmestyneestä Mars Needs Guitars ja 1987 ilmestyneestä Blow Your Cool- levystä jolta tämäkin biisi on. Levy sisältää myös yhtyeen suurimman hitin "What´s My Scene" joka nousi aikoinaan Australian listoilla sijalle 3.

Levy itsessään on hiukan erilainen kuin aikaisemmat 60-luvun garagesoundiin vivahtavat albumit joka on osittain levy-yhtiön palkkaamaan tuottajan Mark Opitzin ansiota (tai syytä). Mies oli aiemmin työskennellyt mm. AC/DC:n ja INXS:n kanssa. Tarkoituksena oli siis tietysti saada aikaan hiukan selkeämmin markkinoitava levy ja tähtäimessä oli nimenomaan USA:n markkinat.

Alunperin kolmen kitaran bändistä oli tähän levytykseen mennessä muodostunut jo normaali rock-orkesteri muutamien miehistövaihdosten jälkeen. Jo aiemmat levyt olivat nousseet amerikoissa indie/college-listoille ja yhtye oli myös tehnyt ensimmäisen kiertueensa siellä jo ensimmäisen levynsä Stoneage Romeos´:n jälkeen.


Levyn ansiosta yhtye pääsikin laajalle Euroopan ja USA:n kiertueelle, mutta silti se viimeinen rynnistys jäi tekemättä. Levy nousi USA:n Billboardissa toki kunnioitettavalle sijalle 120 ja levyn videoita sai nähdä jopa MTV-kanavalta. Kovimman vaikutuksen yhtye teki kuitenkin juuri samaan yleisöön joka oli jo ottanut sen omakseen, eli college-kanavien kuuntelijat ja indie-piirit.

En tiedä onko tämä levyn paras biisi, mutta se kuvaa hienosti yhtyettä ja levyä. Yhtyeen perustajan ja ikijäsenen Dave Faulknerin laulu on helposti tunnistettavaa ja biisi rullaa eteenpäin mukavan rouhevasti. Aion taas käyttää monesti viljelemääni adjektiivia, mutta kun tämäkin bändi vain on niin mukavalla tavalla maanläheinen.

Ei elämää suurempaa pop-rockia, mutta mukavaa kesämusaa.